Sanan kaipauksesta

Laitan artikkeliksi vanhan kirjoitukseni. Olen saaristossa. Luin omia sivujani saadakseni vähän kiinni jostain hengellisestä. Elän vaihetta, jolloin en ole kiinni missään seurakunnassa tai järjestössä. Huomaan, että kirjoittaminen ja sanan äärellä olo on kummunnut halusta jakaa eteenpäin jotain löytämäänsä, sellaista mitä on pitänyt arvossa. Myös vanhojen hengellisten kirjojen äärellä olen pyrkinyt poimimaan talteen ja jaettavaksi jotain mielestäni arvokasta. Silti osittain nämä samat seikat vievät helposti erehdyksiin ja eroihin ihmisistä, järjestöistä ja seurakunnistakin. Nyt on aika saada taas kiinni uudella tavalla sanasta ja rukouksesta ja jättää taakseen, jos on tullut painolastiakin erilaisten kohtaamisten, sanomisten ja yhteyksien kautta. Nyt ajattelen enemmänkin kirjoittavani itselleni, puhuvani itselleni, kuvittavani itselleni, ehkä äänittäväni itselleni. Seurakunnassa tai järjestössä jakamisen vaihe oli vastuullinen ja innostava. Nyt etsin uutta tapaa innostua vaikka vain itseni vuoksi. 5.10.2017

Sanan kaipauksesta ( alkuperäinen kirjoitukseni 2.8.2013)

Pankaa siis pois kaikki pahuus ja kaikki vilppi ja ulkokultaisuus ja kateus ja kaikki panettelu, ja halatkaa niinkuin vastasyntyneet lapset sanan väärentämätöntä maitoa, että te sen kautta kasvaisitte pelastukseen, jos ”olette maistaneet, että Herra on hyvä.” Ja tulkaa hänen tykönsä, elävän kiven tykö, jonka ihmiset tosin ovat hyljänneet, mutta joka Jumalan edessä on valittu, kallis, ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi, uhraamaan hengellisiä uhreja, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia. (1 Piet.2:1-5)

Tässä on mahdutettuna kahteen virkkeeseen aivan valtavan paljon asiaa. Ja miten paljon se herättääkään itsessäni erilaisia tunteita. Eikö pelastus olekaan lahja? On se. Silti jollekin on käännettävä selkä tai jostakin on luovuttava. Jumala on oikeasti pyhä Jumala. Ihmisen sydän voi vähitellen myös paatua. Mikään ei paaduta enemmän kuin omasta suusta tai kirjoittavasta kädestä lähtevä pahuus tai muu epäpyhä teksti. Se on sisimmästä lähtöisin, ja sen tulisi aina ensin olla pysäyttämässä juuri minut itseni.

Herra Jeesus Kristus itse voi vain rakentaa hengellisen huoneen, jossa ollaan Kristuksen kautta pappispalveluksessa. Arvelisin, että tuolle paikalle viedään juuri niitä, joille on kirkastunut lahjavanhurskaus. Kun on maistettu, että ”Herra on hyvä”, voi löytää levon. Vain levosta käsin syntyy jano, joka on kuin pienen lapsen halajamista ravinnon perään.

Kiitos nousee silloin, kun huomaa itsessään yhä halun viedä kaikki Kristuksen kautta Jumalalle. Avoimuus on äärettömän vaikeaa. Kun rakennumme yhdessä hengelliseksi huoneeksi, rakennumme kukin samalla aivan yksin elävinä ja yksilöllisinä kivinä. Kukin elävä kivi on kulmakiven, Kristuksen, yhteydessä. Hän on myös elävä sana, joka avaa Henkensä kautta kirjoitetun sanan sydämellemme.

Pyhän Hengen lahja suuntaa katseemme ja vaelluksemme Kristukseen ja lahjoittaa vähitellen sitä, mikä on Jumalan silmissä oikeaa vanhurskautta. Kilvoittelumme on myös sitä, että pysymme toistemme kunnioittamisessa ja armossa. Myös armolahjat toimivat eri tavoin erilaisissa tilanteissa ja yhteyksissä. Niihin heijastuu myös täysin sanan sisältö ja Kristuksen mieli. Sanan avaaminen muille Jumalan tahdon mukaisesti on myös armolahjaa. Eikö sen tulisi olla se kallis asia, lahja, mitä voisimme anoa seurakuntiin ja järjestöihin. Elävää sanaa etsitään jo -turhaanko?

Ceta Lehtniemi

Tietoa kirjoittajasta

cetalena

Olen eläkkeellä oleva hammaslääkäri. Kesäisin vietän aikaa saaristossa. Arkielämä ja läheiset ihmissuhteet ovat tärkeitä, Kristillinen usko asettuu tähän kokonaisuuteen luontevalla tavalla.

9 kommenttia artikkeliin ”Sanan kaipauksesta”

  1. Kiitos Liisalle noista riveistä! Noihin näkemyksiin voi kyllä täysin yhtyä. Kuten aiemminkin on tullut todettua, että usein hengellisen opetuksen, julistuksen ja toiminnan fokukseen tulee enemmän ja vähemmän ihmisen toiminta ja tekeminen. Toisin sanoin kuvattuna, muistaakseni Roseniuksen ajatus: armo Jumalan sydämellä ja armo ihmisen sydämellä.

    Tässä mm. juuri Lutherin ajatuksia kun lueskelin, ja niitä mukaillen ajatus, oli se, että kun synti on ihmisen sydämellä ja omassa tunnossa, niin juuri se on Pyhän Hengen työ. Samaan yhteyteen mietin ylevän vuorisaarnan alkutekstejä…Ja jotekin aivan havahduin miten ne alkavatkaan, miksi Jeesus avaa puheen nimenomaan juuri noilla sanoilla? Kuulijoita lienee ollut paljon paikalla ja mahdollisesti erilaisista yhteiskuntaluokista. Uskonnollista eliittiä, onnistuneita, Mooseksen lain nuhteettomia noudattajia ja toisessa ääripäässä viheliäisiä syntisiä monin tavoin köyhiä ja vaivaisia. Voi vain kuvitella, miten Jeesuksen sanat osuivat hänen kuulijakuntaansa? Lienee havahduttaneet ja herättäneet mielenkiintoa kaikissa kuulijoissa kuulla enemmän, mutta eri syistä?
    Autuaita ovat hengellisesti köyhät.., autuaita ovat murheelliset..Mistä syystä? Mitä ilmeisimmin juuri omasta viheliäisyydestään ja synneistään ja juuri siksi köyhiä hengellisesti? Tämä on vaikea läksy opittavaksi, että juuri tämä on todellisen Pyhän Hengen työ. Mutta toisaalta mikä suuremmoinen vapaus tähän sisältyykään..Ja kuinka kalliiksi ja tavoiteltavaksi Kristuksen armo noissa hetkissä tuleekaan. Näin siis tuska, hätä, kyyneleet, köyhyys ja ilo, riemu ja rikkaus ovat samaan aikaan läsnä..Ihmisen tuskainen kysymys ja Jumalan autuaallinen vastaus. Ps. 84:6 ”Kun he käyvät Kyynellaakson kautta, he muuttavat sen lähteitten maaksi, ja syyssade peittää sen siunauksilla.”

    Lienee kuitenkin niin, että aito Jumalan ja ihmisen kohtaaminen ilmentää itseään mm. (itselleni hyvin tärkeäksi tulleena) kertomuksena minkä Luukas (luku 5) on taltioinut. Siinä Pietari kohtaa Jeesuksen..Pietari toteaa Jeesukselle; ”mene pois luotani, sillä minä olen syntinen mies”..

  2. Keijo, jotain nyt vastailen.

    Kirjoitit: – ”Mutta jos seurakuntaelämässä mm. opetuksessa ja kaikessa muussa yhteistoiminnassa painopisteenä on lähes kokonaan ihmissuhteet ja se miten ihmisen tulee toimia suhteessa Jumalaan niin silloin mielestäni rakennetaan savijaloille. Miten sitten käy kun ihmissuhteissa tuleekin lyödyksi, petetyksi, loukatuksi? Miten Jeesus opettikaan viinipuuvertauksessa? Minä olen viinipuu ja te olette oksat. Tämä on ainakin minulle ollut hyvin merkittävä jae.. Olen tulkinnut sitä niin, että Jeesus haluaa, että jokainen oksa on suoraan rungossa eli hänessä.. Ei siis oksa oksassa. Toki yleensä kai käy niin, että Kristusyhteydestä ja sovituksen pohjalta seuraa, jos on seuratakseen myös yhteyttä toisiin kristittyihin.”

    Ja: – ”Ehdottomasti olen samaa mieltä, että tärkeä olisi pitää esillä Raamatun sanaa. Ja varmaan on myös niin, että vaatimatonkin opetus, kun se pitäytyy Raamatun sanaan voi olla hyvin arvokasta. Luther muistaakseni tuki sitä ajatusta, että kristittyjen tulisi olla toisilleen tarvittaessa myös sanan opettajana.”

    Minuakin todella huolestuttaa se, että Raamatun opetus on monissa yhteisöissä melkein jäänyt kokonaan sivuun. Usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Kristuksen Sanan kautta. Kuinka kukaan voi tulla uskoon, ellei Sana ole esillä? Uskonelämä ei ole kokemuksia, ei suorittamista, ei viihtymistä yhdessä, vaan henkilökohtainen suhde elävään Jumalaan. Kysymyshän on pelastuksesta iankaikkiseen elämään, synnin ja kuoleman voittamisesta. Se suhde pysyy yllä vain lukemalla Raamattua.

    Kaiken opetuksen painopiste tulee olla Jeesuksen ristissä, syntien anteeksisaamisessa, ja ylösnousemuksessa, koski se julkista opettamista, tai sitten sitä opetusta, rohkaisua, lohdutusta ym. jota saamme yhdessä toisten uskovien kanssa.

    On syytä rukoilla maahamme yksinkertaisen evankeliumin julistajia, ja samalla myös sitä, että kun kokoonnumme yhteen, voisimme vahvistua ja iloita yhteisestä uskostamme.

    Myös on syytä rukoilla todellista herätystä, ja uskovien uudistumista. Tällä tarkoitan sitä, että näemme asemamme Jumalan edessä niin kuin se on. Olemme syntisiä, synti asuu meissä, olemme Jumalan kirkkautta vailla. Tarvitsemme Vapahtajaa, Häntä, ”–joka meitä rakastaa ja on päästänyt meidät synneistämme verellänsä—.” Ilm. 1:5. Tarvitsemme tätä herätystä jokainen yhä uudelleen, vaikka olisimme olleet kymmeniä vuosia uskossa. Sen herätyksen seuraus on suunnaton ilo ja vapaus.

    Ilm. 1. luvun lause jatkuu: ”– ja tehnyt meidät kuningaskunnaksi, papeiksi Jumalalleen ja Isälleen, hänelle kunnia ja voima aina ja iankaikkisesti!

    Vaikka itsessämme olemme heikkoja ja edelleen syntisiä, Hän on tehnyt meidät myös papeiksi, johon viitasit kommenttisi lopussa. Käsittämätöntä, mutta niin tässä sanotaan 🙂 Tämä kyllä tekee hiljaiseksi ja nöyräksi.

  3. Keijo, hyviä näkökohtia ja miten totta kaikki tänä aikana. Kiitos siis kommenteistasi, oli hyvä lukea. Haluaisin jatkaa vielä, mutta nyt ei ole aikaa. Eli yritän tässä joku päivä lähiaikoina kertoa ajatuksiani.

  4. Kiitos, Liisa! Kaikki tuo oli hyvää ja kohdallaan! Ceta

  5. Kiva, että jotain kerroit itsestäsi. Olin jo ajatellut kysellä, missä olet. Joitain ajatuksia heräsi siitä, mitä kerrot, ja myös artikkelista. Elätkin uutta vaihetta.

    Nämä tavallaan irrallaan elämisen vaiheet ovat äärimmäisen tärkeitä. Siinä voi Jumalan Sanaa lukiessa kuulla Hänen puhuvan suoraan sydämelle. Sana on myös ”opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa, että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut.” 2.Tim.3:16-17. Siihenhän meidät on kutsuttu. Vain Jumalaa lähellä, Sanan ääressä ja rukouksessa, kasvamme Jeesuksen tuntemisessa ja rakkaudessa.

    Niin helposti ajattelemme tekevämme jotain toisille ihmisille, vaikka jakamalla eteenpäin ”löytöjämme” ym. – tai sitten itsellemme. Ei siinä mitään huonoa ole sinänsä. Mutta Paavali sanoo: ”Kaikki, mitä teette, se tehkää sydämestänne, niin kuin Herralle eikä ihmisille,— te palvelette Herraa Kristusta.” Kol.3:23-24. Ajattelen, että silloinkin, kun iloksemme teemme jotain luovaa, senkin teemme Herralle, emme itsellemme. Olemme kiitollisia Hänelle niistä lahjoista, joita olemme saaneet. Tästä sitten seuraa se, että saamme Hänen tahtonsa ja johdatuksensa mukaan myös jakaa jotain eteenpäin.

    Aina on niin, että ”— Jumala on se, joka teissä vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen, että Hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” Fil.2:13. Tämä on yksi mielilauseistani. Se on niin vapauttavaa. Saa elää vapaasti, ei tarvitse kerjätä huomiota ihmisiltä tekemisistään, ei käpertyä itseensä ja olla epävarma, ei vetäytyä ihmisten joukosta, koska Hän saa kaiken kunnian. Hän kulkee edellä, Hän antaa tehtävät, joskus yllättäenkin.

    Vaikka eläisi jossain seurakuntayhteydessä, asia on juuri niin kuin artikkelissasi sanoit: ”Kun rakennumme yhdessä hengelliseksi huoneeksi, rakennumme kukin samalla aivan yksin elävinä ja yksilöllisinä kivinä. Kukin elävä kivi on kulmakiven, Kristuksen, yhteydessä.”

    Ilman seurakuntayhteyttä emme oikeastaan voi olla. Olemme yhdessä Kristuksen ruumis, tarvitsemme toisiamme. Se ei tarkoita välttämättä mitään yksittäistä erillistä seurakuntaa tai yhteisöä, vakka sellaisessa olisimmekin mukana. Uskovien yhteys on tärkeää, koska on tarkoitus myös kantaa toistemme kuormia, rukoilla toistemme puolesta, sekä osoittaa rakkautta, jakaa sitä rakkautta, jonka olemme itse saaneet Jumalalta.

    Siihen liittyy anteeksiantaminen, myös nöyryys. Yhdessä kasvaessamme saatamme haavoittua, tulla väärinymmärretyiksi, ehkä saamme arvostelua. Mutta se kaikki on parhaaksemme, kun sen otamme Jumalan kädestä. Jostain on otettava myös opikseen.

    Puhut painolastista, joka voi tulla eri yhteyksissä. Niin voi todella käydä. Kuitenkin minua lohduttaa ja vapauttaa suuresti tämä heprealaiskirjeen lause: – ”Sen tähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle.”Hepr.12:1-2

    Tähän tarvitsemmekin aikaa itseksemme olemiseen. Saamme taas näkökulman ja uskon siihen, mikä on tärkeintä. Tässä puhutaan kilvoituksesta, joka on minulle joskus tuonut mieleen lähinnä suorittamista. Mutta silloin unohtuu tuo jatko: ”- silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen.” Kilvoitus onkin sitä, että päämäärä, iankaikkinen elämä on mielessämme. Olemme matkalla sitä kohti. Herra Jeesus on vierellämme, Hän on uskollinen, Hän itse vie meidät perille.

    Lopuksi vielä tärkeät, minua aina puhuttelevat lauseet: – ”Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä. – Sillä sen armon kautta, mikä minulle on annettu, minä sanon teille jokaiselle, ettei tule ajatella itsestänsä enempää, kuin ajatella sopii, vaan ajatella kohtuullisesti, sen uskonmäärän mukaan, minkä Jumala on kullekin suonut.” Room. 12:2-3

    Tänä aikana juuri tämä on todella tärkeää. Tuohon toiseen lauseeseen sanoisin lisäksi kysellen, että kun tulee ajatella itsestään kohtuullisesti, se ehkä voisi tarkoittaa myös, ettei vähempääkään, kuin ajatella sopii?. Helposti myös vähättelemme itseämme ja sitä, mitä teemme. Eli vapaasti vaan, – ollaan sitä, mitä olemme, ja mitä haluamme tehdä, ja kaikessa kuitenkin kysellen Jumalan tahtoa.

  6. Hei, Keijo! Kiitos tästä. Tämän suuntaisesti se taitaa mennä. Tälle ei varmaan mitään voi. Ehkä ajatellaan, että opetus saadaan saarnasta. Sen lisäksi löytyy varmaan halukkaille raamattutunteja. Omalta kohdaltani ajattelen, että hyvä jos joskus harvakseen voi olla jollekin avuksi ja itse säilyä uskossa. Varmaan tämä kuulostaa vähän apealta. Ei se sitä välttämättä ole. Tähän elämänvaiheeseen liittyy nyt paljon väljyyttä, ja myös harrastuksia, matkustamista ym. Ceta

  7. Hei, olen jonkin verran osallistunut pyydettäessä seurakunnan nuorten iltoihin ns. rukous- ja sieluhoitopalveluun. Tosin ei enää viime aikoina ole pyydelty..Tuolloin sellaisia havaintoja tein joista mainitset, että nuorten tilaisuudet (ainakin ne joissa itse olen ollut mukana) painottuvat sisällöiltään juuri ylistykseen ja keskinäiseen seurusteluun. Toki yleensä niissä on jonkin verran ollut mukana mm. nuorten omia todistuspuheenvuoroja ja välillä Raamatun tekstien pohjalta hieman opetusta..Mutta sellainen tuntuma näiden kokemusten pohjalta mitä minulle on tullut on, että koko lailla pinnalliseksi se kaikki Raamatun sanaan pohjautuva opetus ja ohjaus on jäänyt. Osalle nuorista se ilmeisesti riittää? Sellainen vaikutelma on tullut, että lienee sosiaalinen elementti siinä kokoontumisessa tärkeämpi?

    Tosin muutamien yksittäisten nuorten kanssa sielunhoidollisissa keskusteluissa on tullut kyllä esille aivan toisenlaisia puolia asioista. On syvää kipeyttä, kaipausta, riittämättömyyttä, huonommuutta, arvottomuutta ja kyselyä kelpaanko Jumalalle, hyväksytäänkö minut. Näitä tuntoja ja ajatuksia herää esim. sellaisissa yhteyksissä kun eivät kykene sisimmässään vaikkapa ylistämään ja pääsemään sellaisiin sfääreihin kuin tunnelmat tilaisuuksissa noin ulkopuoleta näyttää..
    Jotenkin sellainen ajatus ja huoli on ollut usein mielessä, että keskiössä on liian paljon ihmissuhteet ja niiden varaan rakentaminen..Toki hyvillä ihmissuhteilla on yleisen hyvinvoinnin ja mielenterveyden kannalta oma tärkeä merkitys. Mutta jos seurakuntaelämässä mm. opetuksessa ja kaikessa muussa yhteistoiminnassa painopisteenä on lähes kokonaan ihmissuhteet ja se miten ihmisen tulee toimia suhteessa Jumalaan niin silloin mielestäni rakennetaan savijaloille. Miten sitten käy kun ihmissuhteissa tuleekin lyödyksi, petetyksi, loukatuksi? Miten Jeesus opettikaan viinipuuvertauksessa? Minä olen viinipuu ja te olette oksat..Tämä on ainakin minulle ollut hyvin merkittävä jae..Olen tulkinnut sitä niin, että Jeesus haluaa, että jokainen oksa on suoraan rungossa eli hänessä..Ei siis oksa oksassa..Toki yleensä kai käy niin, että Kristusyhteydestä ja sovituksen pohjalta seuraa, jos on seuratakseen myös yhteyttä toisiin kristittyihin..

    Ehdottomasti olen samaa mieltä, että tärkeä olisi pitää esillä Raamatun sanaa. Ja varmaan on myös niin, että vaatimatonkin opetus, kun se pitäytyy Raamatun sanaan voi olla hyvin arvokasta. Luther muistaakseni tuki sitä ajatusta, että kristittyjen tulisi olla toisilleen tarvittaessa myös sanan opettajana. Tämä ajatus kaiketi menee sen ns. yleisen pappeuden alle mistä muistaakseni Pietari jotain kirjeessään kirjoittaa? Paavalikin taisi jossain kohtaa todeta, että kun tulette yhteen on teillä jokaisella jotakin annettavaa: …”kenellä opetus..”jne.

  8. Hei Keijo! Itse arvelen, että usein nuoret aikuiset kokoontuvat seurakunnissakin yhteen ylistämään, lepäämään ja seurustelemaan. Omaa kokemusta minulla ei oikeastaan juuri ole asiasta. Kyse on ollut lähinnä tilaisuuksista, joihin olen mennyt jonkin teeman vuoksi, liittyen esim. vainoihin tai johonkin muuhun.

    Samoin olen ymmärtänyt, että usein on helpompi ottaa jokin mietelause tai kristillisen mystikon teksti, ja keskustella sen pohjalta. Kuitenkin olisi hyvä pitää esillä Raamatun sanaa. Se voisi olla aika vaatimatontakin opetusta. Usein iäkkäämpi kristitty voisi olla tässä avuksi, jos siis voisi olla.

  9. Hei, ja kiitos jälleen näistä riveistä! Monia kohtia tekstissä, jotka herätti paljon ajatuksia. Poimin yhden, joka mm. jäi puhuttelemaan:

    ” Sanan avaaminen muille Jumalan tahdon mukaisesti on myös armolahjaa. Eikö sen tulisi olla se kallis asia, lahja, mitä voisimme anoa seurakuntiin ja järjestöihin. Elävää sanaa etsitään jo -turhaanko?”

    Tämä herätti mm. kysymyksen, että kuinka paljon tätä armolahjaa onkaan tarjolla seurakunnissa ja järjestöissä? Ajattelen myös niin, että sitä kyllä etsitään, mutta mitä ja miten tähän etsintään vastataan? Tulee mieleeni kun aikoinaan olin lasten psyk.osastolla työssä. Monien lapsien taustalla oli syviä deprivaatiokokemuksia (vaille jäämisiä), joita kompensoimaan oli tullut erilaiset viihdykkeet joihin halut kohdistuivat. Hoidollisena interventioina näissä oli usein vastaus, mikä muotoiltiin: ”en anna sinulle mitä sinä haluat, vaan sitä mitä sinä tarvitset”. Tällaiset prosessit olivat yleensä hyvin kivuliaita, pitkiä, joissa lapset tarvitsivat paljon aikuisten tukea ja ohjausta, mutta onnistuneimmillaan kantoivat hyvää hedelmää.

    Kuvaako usein myös meidän hengellinen kenttämme tämän tyyppistä asetelmaa..Monet etsijät luulevat tarvitsevansa erilaisia hengellisiä viihdykkeitä ja jos niitä ei tarjota petytään tai vaikka niitä tarjoillaan, niin niiden efekti on pääasiassa pinnallinen, joka ei kannattele vaikeuksien kohdatessa ihmistä. Voi tietysti hyvällä syyllä kysyä kenen on vastuu tällaisissa ilmiöissä? Vaatinee opettajilta suurta rohkeutta, kurinalaisuutta ja lujuutta pitäytyä sellaisessa sanan opetuksessa, joka saattelee kuulijoitaan tilaan, jossa hänen todelliset hengelliset tarpeet ja Jumalan evankeliumi, Kristuksen armo löytävät toisensa?

Kommentointi on suljettu.