Pelkoa ei rakkaudessa ole

1.Johanneksen kirje:
4:18 Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa.

Tämä raamatunjae oli herättänyt pelkoa ystävässäni. Keskustelimme puhelimessa, huomasin myös itsessäni pelkoa. Olemme herkästi kuin noidankehässä, jos ajattelemme, että meidän pelokkaiden pitäisi jotenkin päästä itse täydellisiksi rakkaudessa. Sen jälkeen sitten emme pelkäisi. Mutta mahdotontahan tämä olisi. Keskustelumme jälkeen olin kirjoittanut seuraavaa:


Jumalan rakkaus karkoittaa pelon, 
vanha kirjeeni ystävälle!


Tässä asetetaan ikään kuin toisiaan vastaan rakkaus ja pelko. Ei pelkäävää hylätä, vaan sanotaan lukuisia kertoja: Sinua rakastetaan.


Täydellinen rakkaus on aina Jumalalta. Se ei etsi omaansa, se lahjoittaa. Tämä rakkaus on vuodatettu Pyhän Hengen kautta sydämiimme. Jumala on ensin rakastanut täydellisellä rakkaudellaan meitä, kun lahjoitti Poikansa syntien sovitukseksi -meille, sinulle ja minulle.

Viimeisinä aikoina kylmenee useimpien rakkaus. Rakkaus totuuteen joutuu koetteille eksytyksissä ja liberaaliteologiassa. Kyseessä on ennen muuta uskollisuus sanalle, joka on totuus. Mutta samalla koetteille joutuu myös keskinäinen rakkautemme. Tämä koskeekin jo meitä kaikkia.

Rakkaus on täydellisyyden side. Keskinäinen rakkaus on aina todistus myös maailmalle Jumalan rakkaudesta. ’Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen Poikansa’. Paimen rakastaa ja etsii eksynyttä loppuun saakka. Ei Jumalan täydellisen rakkauden yhdysside katkea elämän antajan taholta. Hän on jo näyttänyt armonsa kirkkauden meille Jeesuksessa. 

Mikä meille sitten on avuksi meille pelokkaille? Se, että myönnämme puutteemme ja jatkuvan tarpeemme olla yhteydessä Jeesukseen, joka on tie, totuus ja elämä. Anomme sitä, että Jumala sydämiimme vuodattamansa Pyhän Henkensä kautta hoitaa meitä rakkaudellaan, ja että voimme tämän yhteyden ja armon kautta elää omalla paikallamme Jumalan tahdossa levossa ja turvallisina. Tiedämme, että Jumala on ottanut hoitoonsa ja rakkautensa turviin meidät ja Hän tietää pelkomme syyt. Hän poistaa myös pelkojamme, mutta tekee sen oikein ja ajallaan.

Mutta me emme tule koskaan ajassa aivan täydellisiksi rakkaudessa. Me pelkäävät sen kyllä tiedämme ja koemme.  Yksikään ihminen ei ole täydellinen rakkaudessa. On vaarallista, jos sitä ei lainkaan tiedä. Tällainen ihminen on joutunut väärän rohkeuden ja paatumuksen valtaan.

Me pienet ja paljossa puuttuvaiset pyydämme aina Jumalalta, että Hänen täydellinen rakkautensa saisi tehdä meissä työtään Pyhän Hengen kautta. Elämme näin rauhallisesti Jumalan, Taivaallisen Isämme huolenpidossa tämänkin uuden päivän.
Terveisin Ceta

Huomaan katsoessani kirjoitusta tai oikeastaan vanhaa kirjettäni, että sanoihini on vaikuttanut myös mm. Room.8:15 Sillä te ette ole saaneet orjuuden henkeä ollaksenne jälleen pelossa, vaan te olette saaneet lapseuden hengen, jossa me huudamme: ”Abba! Isä!”  

Eilen palatessani kuntosalilta huomasin itsekseni huudahtavani ties kuinka monetta kertaa: ”Isä, on ihanaa olla lapsesi!” Perään kysyin: ”Et kai sinä, Isä, kyllästy jo kuulemaan tätä?” Ei, ei hän kyllästy.

Koska hän riippuu minussa kiinni


Kuvakortin saa suurempaan kokoon esim. napauttamalla sitä.

Kuvakortin kuvan otin Lapin matkalta lokakuussa 2022. Luin tuon matkan jälkeen Fredrik Wislöffin psalmiteksteihin kirjoittamaa kirjaa. Yhdistin kirjan sivun Lapin kuvaan jossain vaiheessa syksyllä. Tämä kuvakortti on ollut muutaman kuukauden kuvakansiossa. Olen kokenut tärkeäksi säilyttää sitä.

Sain joitain päiviä sitten eteeni toisen henkilön tekemän kuvakortin, jossa oli kauniissa talvimaisemassa tekstinä jae 1992 käännöksen mukaan. Jae kuuluu: Saat nauttia Herran hyvyyttä, hän antaa sinulle mitä sydämesi toivoo (Psalmi 37:4). Toki edeltävässä lauseessa sanottiin jotain siitä miten ihmisen tuli vaeltaa, mutta tämä jae puuttui kuvakortista.

En ollut lainkaan pahoillani, että jälleen kerran yksittäinen jae pysäytti minut voimakkaasti. Mietin kohtaa kokonaisuudesta käsin, itseni vuoksi. Liian usein unohdetaan totuuden noudattamisen tärkeys. Minä myös unohdan. Entä sanassa pysymisen merkitys? Mitä tämä tarkoittaa käytännössä kohdallani? Mieleeni muistui: Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, niin anokaa, mitä ikinä tahdotte, ja te saatte sen. (Joh. 15:7)

Liian usein irrallinen lause nostaa esiin ihmistä ja hänen sydämensä toiveita kyselemättä toiveiden arvopohjaa tai mahdollisuuksia toteutua. Herkästi unohdetaan se, ettemme ole yksin täällä. Olemme osana suurempaa kokonaisuutta. Itsessäni riippuu myös vahvasti itsekkyys. Eikä kyse ole välttämättä aineellisista asioista. Tahtoisin ehkä kiitosta ja arvostusta toisin kuin saan?

Muistin juuri seuraavan sivun eräässä kirjassani. Otin e-kirjastani leikekuvan: 

Miten paljon onkaan samaa näissä kuvissa. Fredrik Wislöffin teksti on hyvä. Siinä kuvataan sitä, miten riipumme kiinni Jumalassa. Ihminen voi turvata Jumalaan ja riippua hänessä, vaikka voimat ovat menneet vähiin. Silloinkin ihminen voi riippua kiinni pelastuksen Jumalassa, vaikka omat voimat eivät riitä syvälliseen Raamatun opiskeluun, eivätkä juuri mihinkään.

Kun ihminen tuntee Jumalan pelastavan nimen, se on tärkeintä. Nimi Jeesus tarkoittaa juuri tätä: Jumala pelastaa. Kun ihmisen elämässä on enää yksi toive, se että pääsee perille, riittää myös yhden sanan lausuminen uskossa joko sydämessään tai huulillaan. Tämä nimi on Jeesus.

Tekisi mieli lopettaa kirjoitus tähän. Minulla ja meillä monilla muilla on kuitenkin vielä voimia, taitoja ja aikaa. Itse haluaisin tänä vuonna käyttää aikaani ja taitojani siihen, että iäkkäät henkilöt voisivat jättää jälkipolville jotain katsottavissa ja luettavissa olevaa hengellistä perintöä. Jokainen on toki sitä elämällään jättänyt, mutta silti tuntuu, että liian paljon jää unohduksiin.

Liikaa nostetaan esiin heitä, jotka ovat nousseet arvoon jonkin kustantajan tai järjestön kautta. Koko tämä aika etsii huomattavia ja merkittäviä ihmisiä. Tahtoisin toimia toisin. Olen varannut tälle vuodelle aikaa sille, että osaltani tahdon tuoda näkyville hiljaisten ja huomaamattomien ikäihmisten hengellistä perintöä. Itse opiskelen myös Raamattua tänä vuonna. Nämä asiat kulkevat rinnakkain.

Elämän lyhyydestä ja arvoista

Otan alkuun juuri puhumani raamatunjakeet Psalmeista 39 ja 32. Näissä jakeissa näkyy elämän lyhyys ja myös Jumalan ohjauksessa elämisen siunaus.

Laitan myös näkyviin jakeet. Silti pyydän myös kuuntelemaan nämä psalmien jakeet.
39:5 Herra, opeta minua ajattelemaan loppuani, ja mikä minun päivieni mitta on, että ymmärtäisin, kuinka katoavainen minä olen.
39:6 Katso, kämmenen leveydeksi sinä teit minun päiväni, ja minun elämäni on sinun edessäsi niinkuin ei mitään. Vain tuulen henkäys ovat kaikki ihmiset, kuinka lujina seisokootkin. Sela.
39:7 Varjona vain ihminen vaeltaa, turhaan vain he touhuavat, kokoavat, eivätkä tiedä, kuka ne saa.

32:6 Sentähden rukoilkoot sinua kaikki hurskaat aikana, jona sinut löytää voidaan. Vaikka suuret vedet tulvisivat, eivät ne heihin ulotu. 
32:7 Sinä olet minun suojani, sinä varjelet minut hädästä, sinä ympäröitset minut pelastuksen riemulla. Sela.
32:8 ”Minä opetan sinua ja osoitan sinulle tien, jota sinun tulee vaeltaa; minä neuvon sinua, minun silmäni sinua vartioitsee.”

Opimme usein asioita hiljaisuudessa ja esimerkin kautta. Olen ollut viime aikoina eri vaihetta elävien ikäihmisten rinnalla. Olen myös muistellut sukuni vanhusten loppuvaiheita. Osan kohdalla en ollut edes huomannut korkeaa ikää elämän päättyessä hyvin nopeasti ilman edeltävää vanhuuden kuihtumista.

Eniten olen muistanut isäni äitiä, fammuani. Tämä kuva on otettu noin vuonna 1970. Se on otettu maalla, kuten saaripaikkaa ja pientä mökkiä välillä kutsuttiin. Niin, tuolla elettiin maalla ja merellä, kaukana kylistä ja kaupungeista. Ilmakin tuoksui mereltä ja raikkaalta. Tuulenkin aisti toisin kuin kaupungissa, sillä oli myös toinen merkitys. Oli tärkeää tietää mistä tuuli ja kuinka navakasti. Oliko myös elämän rajallisuus aistittavissa muutenkin kuin vain eri sukupolvien läsnäolon kautta? Vaikuttiko siihen myös 200 vuotta vanha tupa tai vanhat työkalut ja muut esineet? Fammuni varmaan eniten toi elämän arvokkuuden ja rajallisuuden mieleeni jo nuorena.

Olen tällä hetkellä noin 20 vuotta nuorempi kuin fammuni tuossa kuvassa. Hän sai elää myös viimeisen kesänsä maalla mökissään. Itse hoidin fammuani kolmen viikon ajan juuri tuollaisena nuorena naisena mitä kuvassa olen. Laitoin meille ruokaa aineksista mitä saareen oli hankittu ja kalastin toki myös. Fammuni pystyi itse pukeutumaan ja käymään kepin kanssa ulkovessassa. Mielestäni peseytyminen hoidettiin tuvassa lämpimällä vedellä. En ainakaan muista lämmittäneeni meille saunaa. Välillä ihmettelen oliko aika kolme viikkoa kuten muistan, mutta on se todennäköistä.

Luin fammulle, ja keskustelimme myös. Hengellisyys oli vahvasti läsnä. Fammun aamurutiineihin kuului voimistelu ennen istumaan nousemista. Kädet alkoivat liikkua vuorotahtiin ylös ja alas. Jalat ehkä liikkuivat myös peiton alla. Itse olin aina varhain hereillä ja loin katseita fammun sängyn suuntaan.

Eräänä aamuna huomasin fammuni istuvan vakavana vuoteellaan. Kun hän huomasi, että olin herännyt, alkoi hän puhua minulle. Hän kertoi, että että yöllä hänelle näytettiin näyssä tai unessa Keijo, vanhin lapsista, valkeissa vaatteissa. Merkityskin oli selvä. Jumala tulee lähiaikoina kutsumaan Keijon pois. Samana kesänä Keijo kuoli sydänkohtaukseen. Elämän rajallisuus ja toisaalta Jumalan huolenpito tuli näkyviin. Ymmärsin myös, että päivämme ovat Jumalan käsissä.

Fammuni oli asunut saaristotilalla jo nuoruudessaan ja hänellä oli tuttuja ikätovereitä saaristossa. Oikeastaan lähes kaikki saariston vakituiset asukkaat taisivat olla fammun tuttuja, osa jopa etäisiä sukulaisia? Ajattelen nyt varhaisempia aikoja miltä tämä kuva on. Ihmiset saattoivat olla enemmän toisistaan riippuvaisia ja pitää sen vuoksi yhteyttä. Toisaalta myös ihan keskustelun tarve on ollut ihmisillä aina.

Oli melkein juhlaa, kun iäkäs tant Kivelä huopasi pienellä veneellään saareen usean kilometrin takaa. Hän saattoi keskustella erikoisella murteellaan fammun kanssa parikin tuntia ja huopasi sitten omalle mökilleen. Hän ei koskaan soutanut, vaan katse oli aina eteenpäin. Hänet otettiin aina vieraanvaraisesti ja kunnioittaen vastaan aivan samoin kuin läheiset sukulaiset. Ihmisten kesken ei nostettu esiin eriarvoisuutta. Arkisuus ja elämän arvostaminen, luonnon ja myös luonnonvoimien kunnioittaminen oli läsnä. Käytännön töitä arvostettiin siinä kuin opiskeluakin.

Fammuni on ollut minulle hyvin läheinen. Minulla on tavattoman kalliita muistoja hänestä.

Talvinen joulukuu 2022

Hyvää Joulua!
Saimme kokea melkoisen yllätyksen, kun muutamassa päivässä tienoot peitti puolen metrin hohtava hanki. Aurlahden kentälle tuli nopeasti luistinrata lapsille ja Lohjan harjulle lehtitietojen mukaan saatiin hyvät ladut.

Itse ehdin vain pienille kävelyille lähiympäristöön. Sattui jotenkin muita kiireitä. Tässä kuvassa on kävelytie Hiidensalmen suuntaan. Nyt joulun alla on ollut jo muutama lämmin päivä ja lumi on osaksi sulanut. Tämä saattaa toki hiukan helpottaa hautausmaalla käyntejä.

En ole juuri kirjoittanut tänne. Ajatuksia on päässä paljon, mutta ne eivät kiteydy nyt kirjoituksiksi. Mielessäni on ollut elämisen rohkeus, oman näköinen elämä. Olen kysellyt mitä vielä ehtisin, mitä tahtoisin, mitä jaksaisin. Nämä kysymykset johtuvat osaksi siitä, että näen monen ystävän tai naapurin kohdalla sen miten äkisti tilanne voi muuttua.

Nyt on vielä sen aika, että voin ja tahdon liikkua. Tahtoisin myös olla vuorovaikutuksessa, palvella hengellisissä tilaisuuksissa, tai ainakin olla mukana jossain pienimuotoisemmassa. Korona-aikana näitä ”tapahtumia” oli Zoomin kautta. Nyt näitä myös olisi, mutta kaipaisin ihan konkreettisesti ihmisten kanssa kiireetöntä olemista. En ole tyytyväinen siihen, jos muut järjestävät minulle ”töitä”. En myöskään ole tyytyväinen siihen, jos aina vaan menen istumaan johonkin tilaisuuteen.

Ulkoilen, käyn hiukan jonkun vanhuksen tai sairaan luona, käyn kuntosalissa, teen YouTubeja, hiukan korttejakin. Haaveilen taiteen tekemisestä edelleen. Se ei konkretisoidu vielä. Nukun kohtalaisen hyvin. Jaksan tehdä myös kotitöitä. Retkeily on nyt pelkistynyt lähinnä bussimatkoihin. Museoissa käynnit ovat jääneet vähälle, kuten muukin kulttuuri. Viime vuonna oli kiva käydä Nokialla tapaamassa koulukavereita ja Linnavuoressa tapaamassa lapsuuden ihmisiä. Automatkakin kului mukavasti sisarusten kanssa.

Hengelliset ja taiteelliset unelmat ja ajatukset eivät kohtaa, eivätkä todennäköisesti tule kohtaamaan tässä ajassa. Kotisivujen päivittäminen käy minulta nopeasti, tarkoitan mm. kristillisiä eläkeläisiä https://www.krell.fi/229-lohja  Silti tämänkaltainen tekeminen on lähinnä sellaista palvelua, joka osuu sille, joka siihen pystyy. Se on yksinäistä puuhaa tabletin äärellä kuten moni muukin tekemiseni. Siihen ei liity vuorovaikutusta, kohtaamista, ajatuksia, ei yhdessä oloa, ei rukousta.

Kotisivujen päivitys olisi pelkkää rutiinia, ellen keksisi aina uusia ideoita. Eli se on myös jossain määrin nokkeluustehtävä, joka tuo onnistumisen iloa. Olen aina pitänyt tehtävien ratkaisemisesta, jopa koulussa matematiikan tehtävistä. Teen myös mielelläni yhdistykselle esitteen vuodelle 2023. Hiukan saa olla rutiinejakin yhteiseksi hyödyksi.

Ehkä taiteen alueella kaipaisin myös leikkimieltä ja kokeilua. Teema liittyen ikääntymiseen ja vanhuuteen kiinnostaa, mutta jälleen voisin sanoa, että vain vapaudesta käsin. Joudun ilmeisesti kieltäytymään eräästä kristillisten eläkeläisten yhteissuunnitelmasta liittyen Lohja700 teemaan. Se toisi päivämääriä ja edellyttäisi yhteistyötä ja useamman henkilön innostusta. On sanottava EI. Miten tärkeää onkaan sanoa selkeästi, ettei tämä sovi omiin suunnitelmiin. (Katso 31.12. lisäys)

Silti Lohja700 -suunnitelmaamme perehtyminen ja ideointi antoi osaltaan sysäyksen tähän YouTubeen https://youtu.be/0Gl_QPns3ks Tein tämän kokonaan puhelimella. Tietokoneeni vanha ohjelma ei toimi oikein näiden puhelinäänitysten kanssa.

Teen YouTubeja välillä tietokoneella, välillä puhelimella. En jaksa olla aina tarkkana, mikä on toisaalta ihan oikein. Miksi kaiken tarvitsisikaan olla aina niin täydellistä, tykättyä? Onhan ajatukseni koko ajan siinä, että saisin rauhallisesti puhuen pitää kuvahartauksia jossain tilaisuudessa. Mielelläni katson myös lapsuuden ystäväni kanssa hoivakodissa oman YouTuben kuvia tabletiltani ja keskustelen niistä. Haaveeni on, että pääsisin alustamaan myös television avulla jollekin ryhmälle näitä kuvaesityksiäni. Voisin vierailla jossakin.

Samoin mieleeni tuli ajatuksia liittyen kahteen edesmenneeseen vanhukseen ja ideoita valokuvan ja tekstin yhdistämiseksi uudella tavalla. Tuli oikeastaan myös halu piirtää. Kaikki erilainen liikkeellä olo jonkin teeman parissa poikii jotain uutta. Edelleen koen silti halua pitää väljyyttä myös ensi vuonna, löysää aikataulua ilman stressiä, ilman vaatimuksia.

Siunattua Vapahtajan syntymäjuhlaa kaikille kotisivujeni lukijoille! Tähän arkeemme Jumala syntyi ihmiseksi, lapseksi seimeen. Näin tapahtui, jotta myös ristin sovitystyö kävi mahdolliseksi ja Pyhän Hengen osallisuus elämässämme. Siksikin on hyvä ajatus jättää rukouksissa kaikki suunnitelmat Isälle. Hän johdattaa. Hän tietää miten on parasta. Rauhasta käsin eläminen on siunattua elämää.
Ceta

Ps. Täydensin kirjoitustani 26.12. Siinä on hiukan itselleni ajatuksia ensi vuoteen liittyen.
Ps. Täydennän tähän kirjoitustani 31.12.2022. Olen kuitenkin eritellyt Lohjan kristillisten eläkeläisten hallitukselle näkemyksiäni siitä miten voisimme olla mukana Lohja700 avustuksen kautta juhlavuoden projekteissa. Kyllä minun toiveeni on, että syntyisi ryhmä toteuttamaan hanketta. Kaipaan todella vielä elämääni tämän kaltaista syventymistä, ideointia ja yhdessä rukousta. Samoin asia pitäisi huomioida Ollaan yhdessä -tilaisuuksissa. En kaipaa yksinäni pohdintaa ja yksin tekemistä.

Muisto lintusesta

 

Tässä on pieni kirjosiepon poikanen. Odottaakohan se vielä emon apua ruokinnassa. Tuskin se sitä enää tarvitsee. Se lenteli juuri puutarhan pensaissa löytäen sieltä varmasti hyönteisiä. Samoin tuolta sammalten keskeltä löytynee ruokaa.

Kun katsoo poikasparvea, näyttää siltä, että ne lentelevät myös huvikseen sinne tänne. Kyllä nekin kokevat lentämisen iloa ja vapautta. Jossain päin maailmaa pyydystetään pikkulintuja. Kai niistä syödään jokin osa. Rengastusta varten myös otetaan lintu hetkeksi kiinni. On helppo samaistua pienen linnun hätään, kun se on joutunut vankeuteen.

Viime vuonna näin linnun hädän, kun se oli jäänyt venelaiturissa olleen veneen hyttiin. Saavuimme nimittäin satamaan siirtyäksemme veneestä autoomme. Lintu lensi hädissään ja törmäillen veneen hytissä. Ei auttanut muu kuin kiivetä vieraaseen veneeseen. Sain onneksi vähän matkaa auki jonkinlaisen pressun nurkkaa. Hetken päästä lintu huomasi valon ja kenties raikkaan ilman, mitä tulvi kuumaan hyttiin. Se pääsi vapauteen.

Onko myös ihminen luotu suurempaan vapauteen kuin itse ymmärtääkään? Etenkin sielun vapautta olisi hyvä miettiä. En nyt osaa tämän pidemmälle jatkaa kirjoitustani. Sanon kuitenkin, että rakastan pieniä lintuja. Kaipaan vapautta, aina vaan kaipaan.

Psalmi 124:7 Meidän sielumme pääsi kuin lintu pyydystäjäin paulasta: paula katkesi, ja me pääsimme pois.
124:8 Meidän apumme on Herran nimi, hänen, joka on tehnyt taivaan ja maan.

– – – Jatkoin kuitenkin myöhemmin ja muutin sivuni artikkeliksi. Kun koen turvallista ja levollista vapautta ihmisistä, kaipaan tätä lisää ja tunnen sen tärkeäksi. Silloin olen kuin lintu vapaana. Samalla kasvan kiinni Kristukseen ja Raamattuun, ja kaipaan tätä yhä enemmän.

Kyse on avusta Häneltä, jonka yhteyteen olen luotu ja lunastuksen kautta päässyt lapsen asemaan. Asia on liian iso selittääkseni sitä hyvin. Olin valinnut hyvät raamatunjakeet, jotka kuvaavat jotain myös tästä. Olenko oppimassa uutta?

Armo riittää -lehden historiassa mukana

Olin tiiviisti mukana Evankeliumin opintoyhdistyksen työssä ja Armo riittää -lehden teossa. En aivan alkuun sanoisi vastausta kysymykseen: ”Mitä tein?” Kyse ei ole pohjimmiltaan tästä. Kyse on enemmänkin siitä mihin oma hengellisyyteni oli haparoivasti kiinnittynyt, ja missä koin sen vahvistuvan.

Elin aikaa, jolloin olin elänyt pettymyksen aikaa seurakuntien ja järjestöjen yhteydessä. Olin kohdannut vaativaa hengellisyyttä ja harhaoppeja ilman arviointia. Työelämässä koin uupumuksen ja myöhemmin työkyvyttömyyden. Onko jossain sanomaa Kristuksesta, johon sydämeni yhtyy? Olenko kuin muukalainen kristillisessä maailmassa?

Olin jo kauan sitten etsiytynyt kirjallisuuden kautta armon sanoman äärelle, koska se oli jotenkin ainoa mahdollisuuteni. Olin lukenut ja kerännyt Lutheria, Tiililää, Sormusta, Tuomenoksaa, Santalaa, Roseniusta, … jne.  Lisäksi tutkin 1800 -luvun herätyksen vaiheita ja herätysjohtajien keskusteluja ja elämänkertoja. Samaan aikaan olin kiinnostunut Martta Kaukomaasta, Hilja Aaltosesta ja Lina Sandellista, hengellisestä runoudesta ja virsikirjojen sanoituksista.

Toimin vähän omintakeisesti, mutta ehkä itselleni tyypillisesti. Minua askarrutti aivan tietty meditatiivinen laulu, josta oli yhtä aikaa sama kirjoitus eräässä suuressa kristillisessä lehdessä ja Uuden Aikakauden lehdessä ”Minä Olen” (myöhemmin lehti luonnehti itseään sanoin ”Henkisyyttä muuttuvassa maailmassa”). Olin jo ajatellut, ettei kukaan missään välitä keskustella kanssani asiasta. Löysin internetistä kymmenkunta kristillistä järjestöä, joita informoin asiasta ja pyysin ajatustenvaihtoon tai kannanottoon. Vain Evankeliumin opintoyhdistyksen Per-Olof Malk oli kiinnostunut. Kontakti yhdistykseen oli näin muodostunut suunnilleen alkuvuonna 2006. Tämä kontakti oli itselleni tärkeä juuri tuohon hetkeen.

Vähitellen huomasin löytäväni sen kristillisen pohjan, mikä oli jo omaani ja sitä samaa vanhaa, lepoa antavaa ja Kristuksen työtä korostavaa. Minulla alkoi tulla kotiin kuvallisen Armo riittää -lehden edeltäjä, pieni vihkonen. Aloin myös käydä  Kristus -päivillä, joka liitettiin tuolloin vuosina 2006 – 2012 ainoastaan Evankeliumin opintoyhdistykseen. Työhön mukaan liittymiseni oli hyvin vähittäistä ja hillittyä ehkä liiankin äkkinäisen ja vahvan alun jälkeen.

Olin mukana Kristus -päivissä niin puhujana kuin johtamassa tilaisuuksia, myös esirukouksessa. Samoin olin yhtenä kirjoittajana lehteen Ajankohtainen teologia. Kuitenkin läheisimmäksi muodostui Armo riittää -lehti. Vuonna 2010 ehdotin lehteen värikuvaa kanteen. Tässä ensimmäinen kansi, jossa olin mukana.

Tämän jälkeen suurin osa kansikuvista oli minulta. Sain myös omia kirjoituksia ja runoja lehteen sekä paljon lainauksia vanhoista kirjoista. Sain tutustua uusiin kirjoittajiin ja niihin ystäviin, joiden kautta yhä syntyi hengellisiä, puhuttelevia runoja. Olavi Peltolan ja Per-Olof Malkin opetus merkitsi minulle paljon, ja vielä yhä merkitsee.

Armo riittää -lehti oli tilaajille ilmainen, ystävien kustantama. Ehkä juuri tämä teki asiasta mieluisan. Sai olla mukana levittämässä armon sanomaa eteenpäin, olla työssä mukana ja myös kustantaa toimintaa. Samoin oli ilo lukea kotona vanhoja hengellisiä kirjoja tietäen, että niistä saa mahdollisesti lehteen jonkin pienen otteen yhteiseksi hyödyksi.

Kaikella on kuitenkin oma aikansa. Evankeliumin opintoyhdistys ei toimi nyt, eikä sen perinnekään jatku enää entisellään. Nyt Armo riittää -lehtiä ja luentoja on talletettuna Kristityn Foorumin sivuilla. Olin myös itselleni ladannut talteen Armo riittää -lehdet arvaten, että jossain vaiheessa entinen internetsivu poistuu.

Luen yhä lehteä esimerkiksi matkoilla tabletiltani. Kaipaan kovasti aikaa, kun sain olla mukana hengellisen lehden teossa. Kaipaan myös ihmisiä, joiden kanssa olin tiiviisti tekemisissä noin kymmenen vuoden ajan. Yksi suurimmista asioista oli ehkä lopulta se miten koin eri vuosisatoina, eri vuosikymmeninä, eri puolilla maailmaa osan kristityistä löytäneen saman kestävän, lohduttavan ja sanoisinko arkisen armopohjan elämälleen. Jotain mikä on Kristus -keskeistä, pyhää ja samalla arkista sekä käytännöllistä voi olla olemassa, mutta siihen käy vihollinen kiinni. Se on särkyvää. Me ihmiset ollaan särkyviä.

On hyvä, että jotain on talletettuna. Työlle ei ole jatkoa tässä muodossa. Tallessa on kirjoja, luentoja, puheita, lehtiä. Meitä ihmisiä on elossa, ja Suomessa on hengellisiä järjestöjä ja seurakuntia runsaasti. On paljon hyvää pohjaa.

Kyselen usein Ilmestyskirjan ”ensimmäisestä rakkaudesta”. Ajattelen, että sen puute on selvimmin nähtävissä siellä, missä kristittyjen yhteys ei säily, siellä missä ei nähdä miten olemme kaikki osallisia Isä meidän -rukouksesta: ”Tulkoon Sinun valtakuntasi”. Emme ole rakentamassa mitään omaa itsellemme tänne maan päälle, emme syvästi ajatellen edes omaa järjestöä. Emme saisi olla keskenämme kilpailijoita tai toistemme kadehtijoita. Meidän tulisi mielellään toimia toisiamme arvostaen yhteisen asian eli evankeliumin eteenpäin viemisessä, olla palvelijoita.

Jumala on yhä armollinen. Kristuksen sovitustyö kutsuu yhä lepäämään ja tekemään työtä armon varassa, sovitettuina ja itsessään heikkoina Jumalan lapsina.

Laitan yhden esimerkin lehdestä, pdf -lehden: AR_2011-6

Luonnollisesti tiedot tilauksista ja tuesta tilitietoineen ovat vanhentuneet. Kirjoitukset ja kuvat ovat aina tuoreet. Tässä leikattuna kannen niukkavaloinen kuva:

Ceta Lehtniemi

Ajatuksia rukouksesta

Rukous on jotain jokaisen Jumalan lapsen elämään kuuluvaa. Raamatussa on siihen kehotusta useassa paikassa. Myös Paavali pyysi seurakunnalta esirukousta puolestaan. Meistä moni saa esirukouspyyntöjä ystäviltä ja myös tuntemattomilta. Kaiken keskellä saattaa tulla tunne, ettei jollakin tavoin riitä, tai mieleen nousee ajatus, ettei rukous hyödytä millään tavoin.

Olen nyt pitänyt kotisivuja hyvin pitkään. Parin vuoden jälkeen ensimmäinen kotisivuni vaihtui ylläpidon toimesta maksulliseksi ja myös täysin uudeksi. Varhaiset artikkelit ja sivut ovat jääneet kovin vähälle huomiolle. Nyt on aika tutkia myös niitä hieman.

Vuonna 2012 luin huolella Lutherin Rukouskirjasen, hyvin vanhan painoksen. Tein siitä vanhalla kieliasulla tiivistelmän, artikkelin. Tiedän, että Rukouskirjasesta on julkaistu myös nykykielinen painos. Edelleen pidän tästä vanhasta kirjasesta, joka haastaa ajattelemaan. Arvostan myös tätä omaa 10 vuotta sitten tekemääni kirjoitusta: Luther, Rukouskirjanen  Olisi mukavaa, jos joku tuota artikkeliani silmäilisi kanssani. Siinä on myös mahdollisuus vaihtaa ajatuksia. Ja suuri kiitos vielä vuosien jälkeen niistä arvokkaista kommenteista, jotka ovat säilyneet artikkelin yhteydessä. Tässä on itselleni hyvin arvokasta sisältöä.

”Oikea rukous ei anna itseään estää oman synnin eikä toivottomuuden eikä raskasten ajatusten. Se katsoo yksin Jumalan sanaan ja käskyyn, luottaa lupaukseen, turvaa yksin annettuun välimieheen Jeesukseen Kristukseen, rukoilee hänen nimessään. Uskossa häneen muodostaa se hädänhetkinä lyhyitä hartaita huokauksia ja odottaa varmaa kuulemista, eikä lakkaa pitkittämästä sekä käyttää siihen Jeesuksen Kristuksen meille opettamia sanoja.” (Luther, Rukouskirjanen)

Löysin myös oman vanhan runoni, jossa pohdin rukousta. Ehkä runossa ajatukseni ovat lähinnä esirukouksessa. Tiedän hyvin, että suuri hätä ja suru murtaa rukoukseen, jopa polvilleen tai peräti maahan saakka. Ajatukseni on tilanteessa, jossa oma hätä ei vedä rukoukseen. Ajattelen rukousta ehkä palveluna. Luther vahvisti ajatusta rukouksesta paljon laajemmin. Siihen jokaista kehotetaan katsomatta omaa tilaa tai kelvollisuutta. Rukous on kuin salaisuus meille ajassa. Se on arvokasta ja tärkeää, koska siihen kehotetaan Raamatussa, ja koska myös Jeesus opetti rukousta.

Rukous

Oi, jospa tekisit

minustakin rukoilijan!  

__

Ottaisinko vastaan

myös riisumisen?  

Pystyisinkö kantamaan

sydämelläni hätää?  

Vain, jos Sinä itse

muutat minua.

— 

Taltuta minussa

ajatusteni harhailu.  

Anna armahtava mieli,

kyky antaa anteeksi.  

Luo itse näkymät

silmieni eteen.  

Puhdista sisimpäni,

anna anteeksi syntini.  

Sinuun kasvaneena,

Sinuun kätkettynä,  


kallis Vapahtajani,

pyydän arastellen:  

”Jospa Sinä tekisit,

minustakin rukoilijan.”

 

Ceta Lehtniemi

 

Särjettyjen sydämet eläviksi

 

Sillä näin sanoo Korkea ja Ylhäinen, jonka asumus on iankaikkinen ja jonka nimi on Pyhä: Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä ja niitten tykönä, joilla on särjetty ja nöyrä henki, että minä virvoittaisin nöyrien hengen ja saattaisin särjettyjen sydämet eläviksi. (Jesaja 57:15)

Tässä on merkillinen lupaus siitä, että särjettyjen sydämet saatetaan eläviksi. Tässä ei sanota eheäksi tai terveeksi. Jumala tahtoo asua ihmisen tykönä, aivan hänen sisimmässään, sydämessä. Kun ihminen on ylpeä, hän ylenkatsoo jopa sitä lupausta, että Pyhä Jumala tahtoo tulla lähelle ja vaikuttaa hänessä todellisen elämän. Särjetty ja nöyrä henki sen sijaan avautuu Jumalan asumukseksi.

Jumala sitoo myös haavamme ja parantaa. Tämä on monen uskovan kokemus, ja tämä on sopusoinnussa Jumalan sanan ja olemuksen kanssa. Emme voi kuitenkaan määritellä missä, miten tai millä ajalla paraneminen tapahtuu. Perillä on varmasti kaikki vaivat ohi. Ajassa tulee vastaan monenlaista.

Minun käteni on kaikki nämä tehnyt, ja niin ovat kaikki nämä syntyneet, sanoo Herra. Mutta minä katson sen puoleen, joka on nöyrä, jolla on särjetty henki ja arka tunto minun sanani edessä. (Jesaja 66:2)


Kaikki nämä jakeet kuvaavat sitä, että särjetty ja nöyrä henki on jotain Jumalalle otollista. Mielestäni Jeesus antaa alla olevien sanojen kautta ainakin osittaisen vastauksen aiheeseeni. Pyhä Henki tekee eläväksi. Jeesus, elävä Sana, on puhunut sanoja, jotka ovat henki ja ovat elämä. Jumalan sanalla on keskeinen merkitys uskon syntyyn, eli oikeastaan särjettyjen sydänten eläviksi tekemiseen. Särjetty ja nöyrä henki on avautuneena sanalle. Henki on se, joka eläväksi tekee; ei liha mitään hyödytä. Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä. (Joh.6:63)

Jeesus on kuollut ristillä ja ylösnoussut. Pyhä Henki vaikuttaa meissä uskon Jumalan sanan kautta. Yksinkertainen, nöyrä usko tähän totuuteen lahjoittaa meille elämän, tekee eläväksi. Muistamme pienoisevankeliumin. Se ei kuulosta kovin teologiselta tai vaikealta kuten meidän ihmisten sanat useasti. Se on yksinkertainen ja selkeä lupaus. Joh. 3:16 kuuluu: Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Eli saamme uskoa Jumalan antavan meille meidän syntimme anteeksi yksin armosta Kristuksen tähden.

Meidän elämämme kivut ja kokemukset ovat jättäneet jälkensä meihin kaikkiin. Tunnemaailmamme ja tapamme reagoida asioihin on muuttunut erilaisissa hylkäämisissä, kolhuissa ja vääryyksissä. On ehkä tullut arkuutta olla ihmisten parissa joissain tilanteissa. On pelkoja, jopa paniikkia. On vihaa ja on itsesyytöksiä. On lääkkeitä ja on diagnooseja. Meistä ei ole tullut hyvin käyttäytyviä ihmisiä, vaan paljon virheitä tekeviä ja usein itseä ja toisiakin vahingoittavia. Emmekö siis ole jo niin särkyneitä, että Jumala voisi luvata tehdä meidät ennen muuta ehjiksi ja terveiksi? Silloinhan meidän olisi helpompaa olla muiden yhteydessä, ja toisillakin olisi helpompaa.  

Kaipaamme usein syvimmiltään itse Parantajaa elämäämme, myös odottaessamme Jumalan puuttuvan terveydentilaamme. Ymmärrämme, että syyllisyys, ahdistus, pelko ja turvattomuus voivat myös vähitellen parantua, kun opimme tuntemaan Jeesusta ja Raamatun sanaa. Jeesus todella rakastaa sinua ja minua. Pysytään tässä rakkaudessa. Saamme pysyä Jeesuksen luona, vaikka emme näkisi mitään hyvää tapahtuvan meissä. Kaipaamme myös Jumalan neuvoja ja johdatusta elämäämme. Monikaan ei lopulta ikävöi pikaratkaisuja. Lepo ja rauha Jumalan yhteydessä on suurinta mitä voimme kaivata.

Jumalan sana lupaa ennen muuta tehdä eläväksi, eli tämä tarkoittaa elämistä eläväksi tekevän Jumalan yhteydessä ajassa ja ikuisuudessa. Kun uskomme hyvin yksinkertaisesti sen, että syntimme on annettu anteeksi Jeesuksen ristin työn kautta, saamme kaiken. Miten niin kaiken? Elämämme on kätkettynä Kristuksessa. Hän on Vapahtajamme, turvamme, parantajamme. Hän on tie ja totuus ja elämä. Kaikki hengelliset aarteet ovat kätketyt häneen.

Olen nyt jo seniori, kuten tavataan sanoa. Liikun jonkin verran ikäihmisten parissa. Moni tuntemani ihminen on kuollut. En siis tarkoita edellisiä sukupolvia, vaan ikätovereitani. Kun luin kerran erään tuntemani henkilön muistokirjoituksen, sain tietää hänen elämästään aivan uusia asioita. En tiennyt mitään hänen raskaista kokemuksistaan, orpoudestaan tai iäkkäänä kokemastaan dementiasta. Kun ihminen on menestynyt ulkoisesti ehkä läheisten ihmisten ja hyvän Jumalan avulla, pidämme häntä jotenkin erilaisena, onnistuneena, vahvana. Olemme ehkä kuitenkin kaikki enemmän toistemme kaltaisia kuin kuvittelemme?

Moni iäkäs joutuu vaatteiden ja jalkineiden puolesta tekemään valintoja käytännöllisyys ja raha ensi sijalla. On vaikea kävellä, hankalaa pukeutua. Ihminen tarvitsee toisen apua. Kivut ja väsymys saattavat tuoda esiin välillä myös huonoja luonteenpiirteitä. Ei myöskään ulkoinen olemus rohkaise lähtemään muiden pariin. Jumala katsoo sydämeen, joka kaipaa ja uskoo. Hän ei katso ulkonaiseen. Hän rakastaa.

Kun minulla oli työuupumusta uudella paikkakunnalla kauan sitten, hakeuduin siellä vanhusten raamattupiiriin, jossa muut olivat pari vuosikymmentä itseäni vanhempia. Luimme Raamattua ja rukoilimme. Osa kuuli heikosti, osa näki huonosti, osa liikkui apuvälineillä, joku puhui samat asiat uudelleen, joku ei pysynyt siinä mitä käsittelimme. Joku oli yllättäen vasta vanhana löytänyt uskon, eikä tiennyt muuta kuin lapsena oppimansa. Raamattupiiriä veti viisas, vanha lastentarhanopettaja. Valitettavasti sellaiset opettajat ovat harvinaisia. Hän oikeasti rakasti meitä Jumalan lapsia, joista osa oli hyvinkin vanhoja.

Jumalan rakkaudellinen katse näkee sydämet, ihmisten avun tarpeet. Moni vahva ja kiireinen kulkee Jumalan rakkauden ohi. Tarvitsevia, sillä tavoin murtuneita, että Jumalan pelastustyö ja läsnäolo kelpaa, on usein juuri siellä missä elämä ei näyttäisi kohdelleen hyvin. Mutta särjettyjä ja murtuneita Jumala näkee kaikkialla. Syntisairaita ihmisiä on, joiden sisin huutaa apua.

Vielä liki kahdenkymmenen vuoden jälkeen muistan lämmöllä tuota ymmärtäväistä raamattupiirin vetäjää. Siinä ei näkynyt kiirehtimistä, ei edes hetkellistä moitetta, vaan arvostamista ja rakkautta.

Ehkä esimerkinkin kautta voi kaivata Jeesuksen läheisyyteen, hänen opetuslapsekseen. Kohtasin tuossa iäkkäässä ihmisessä sitä, mitä voi sanoa Hengen hedelmäksi.

Ceta

Kairos

Kairosmajalla 30.9.-7.10. 2022

Pysyköön Herran kunnia iankaikkisesti. Saakoon Herra teoistansa iloita,
hän, joka katsahtaa maahan, ja se vapisee, joka koskettaa vuoria, ja ne suitsuavat.
Kaiken ikäni minä ylistän Herraa, minä veisaan Jumalani kiitosta, niin kauan kuin elän. Olkoot minun tutkisteluni hänelle otolliset; minä iloitsen Herrassa. (Psalmi 104: 31-34)

Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut,
niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?
Ja kuitenkin sinä teit hänestä lähes jumal’olennon, sinä seppelöitsit hänet kunnialla ja kirkkaudella;
panit hänet hallitsemaan kättesi tekoja, asetit kaikki hänen jalkainsa alle:
lampaat ja karjan, ne kaikki, niin myös metsän eläimet,
taivaan linnut ja meren kalat ja kaiken, mikä meren polkuja kulkee.
Herra, meidän Herramme, kuinka korkea onkaan sinun nimesi kaikessa maassa! (Psalmi 8: 4-10)

Hiljaa kuin pyhällä paikalla on ihminen Suomen Lapin maisemissa. Ei ole ihme, että sana ”pyhä” toistuu nimissä. Täällä vuoret suitsuavat ja Herran kunnian voi aistia. ”Herra, meidän Herramme, kuinka korkea onkaan nimesi kaikessa maassa!”

Erkki Leminen sanoitti: ”Täällä kaukana unohdin jälleen mikä olen ja mitä teen. Täällä Herrani kuiskasi jälleen: älä katsele eiliseen. Täällä tunturin luona jälleen jätin huolet huomisen. Sain elää vain tämän hetken ja olla onnellinen. Täällä kaukana entiselleen sai laulu sydämeen”

Minua puhuttelee tuo yksinäinen valopiste metsän mustan pimeyden keskellä järven rannalla. Siellä on mökissä yksi tai useampi ihminen juuri nyt. Miten kuvassani loistaakaan kilpaa tähtien kanssa tuo yksinäinen valo. Siellä on pieni ihminen suuren Jumalan maailmankaikkeuden keskellä.

Olisipa ihmisellä sen verran ymmärrystä, ettei tuhoaisi näitä näkymiä. Meitä ei hoida mikään niin kuin nämä maisemat ja tämä jotenkin niin vakavan kaunis ja jylhä luonto. Täällä koemme parantumisen, ajan hetken merkityksen, hiljaisuuden, kairoksen. ”Saakoon Herra teoistansa iloita, hän, joka katsahtaa maahan, ja se vapisee, joka koskettaa vuoria, ja ne suitsuavat.” Myös Jumala iloitsee teoistansa, myös luomastaan ihmisestä.

Samaa taivasta katson yleensä Suomenlahdelta, mereltä käsin. Siellä näen myös tähtitaivaan. Nyt näin revontulet hiljaisessa maisemassa. Sisälleni piirtyi maalaus. Taiteilijasta en voi erehtyä, käsiala on Luojan. Käsiala on Hänen, joka minuakin rakastaa.

Ceta

Lisään tähän lyhyen videon ympäristöstä: https://youtu.be/73XyDuGrxhQ

Luonnon ihmeitä

Olen elänyt kaikki elämäni kesät täällä saaristossa, jopa samalla saarella. Koen tämän kodikseni: saariston, saaren ja isäni rakentaman mökin. Talvikotini on vaihtunut jonkin verran. Kesäkotini on säilynyt samana.

Fammuni, kaksi tätiäni, tädin mies ja serkkuni asuivat kesät saaren toisella puolella omassa mökissään 1950 -luvulla ja 1960 -luvun alkupuoliskolla, jolloin olin lapsi ja nuori. Toki tädin mies ja toinen tädeistäni olivat mökissään lähinnä kesälomat. Me puolestamme, vanhemmat ja kolme lasta asuimme omassa mökissämme.

Fammun mökin puutarha oli aivan ihmeellinen. Yhteydenpito sukulaisten ja jopa  saaristolaisten kanssa oli vilkasta. Puutarhakukkien lisäksi tätini harrastivat myös luonnonkasvien ja hyönteisten keräämistä. Kaikkeen tähän liittyy valtavasti muistoja. Opin myös tunnistamaan kasveja ja hyönteisiä, mutta ennen muuta opin ihastelemaan ja ihmettelemään luontoa. Ja tämä ihmettely ja pienten  hyönteisten sekä vähäisten yksityiskohtien näkeminen on kuin tarttunut myös läheisiini. Se on lapsille usein tunnusomaista, mutta se ei ehkä säily aina kovin hyvin aikuisuuteen. Vaikuttaa siltä, että meidän suvussa tämä ominaisuus on ollut hyvin vahvana.

Viikko sitten olin ollut kuvaamassa punertavia varpuja kamerani kanssa. Minulla oli päälläni oranssi tuulitakki. Palattuani olin jättänyt sen kuistin kaiteelle. Eikös perheenjäseneni löytänyt siitä toukan, ja sain heti tiedon tästä havainnosta. Otettuani toukasta kuvan, tutkimme innolla mikähän laji voisi olla. Sanoin sen hiukan muistuttavan täplätupsukasta, mutta ei ole yhtä hapsuinen. Niinpä yökkösistä löytyi toukalle nimikin, nuoliyökkönen. Tässä tämä komeus on oranssilla tuulitakilla.  

Eilen puolestaan minulle kerrottiin ihmeellisestä kasvista tai sienestä saunarinteessä. Otin siitä kuvia, ja laitoin niitä facebookiin, sekä sieni, sammal, jäkälä -ryhmään että omaan profiiliini. Myös instagrammiin laitoin kuvat. Luotin, että nimi löytyy muiden toimesta. Sain valtavasti tykkäyksiä. Ihmiset kyllä osaavat ihastella luonnon erikoisuuksia, kun ne ikään kuin ”tarjoilee” valmiina. Harva näkee niitä luonnossa samalla tavalla kuin minä ja läheiseni. Tässä kuva jänönmustesienestä, joka oli syöty jo seuraavana päivänä, peura varmaan asialla. Tämä oli se ihme saunarinteessä.

Kuvat ovat puhelinkuvia. Varpuja kuvatessani kädessäni oli kyllä kamera makro-objektiivilla, mutta toukan löytyessä kamerani akku oli latauksessa. Oli tärkeämpää saada laji tunnistettua kuin ottaa makrokuvia kameralla. Jänönmustesienestä minulla on kuvia myös kamerassani. Sieltä ne sitten joskus laitan tietokoneelleni ja irtomuistille. Sienen kohdalla tärkeintä oli jakaa kuvia muiden ihmeteltäväksi.

Joskus ajattelin, että oma elämäni etenkin nyt iäkkäämpänä, on kovin erilaista kuin tätieni elämä. Siinä on ehkä paljon samaakin. Ja hyvin paljon erilaista. Ensimmäinen ihmeteltävä asia on huomata, että puutarhassa häärineet tai hyönteisiä keränneet tätini olivat nuoria ja keski-ikäisiä aikuisia 1950- ja 1960 -luvuilla. He olivat syntyneet 1910 -luvulla. Miten luontevaa ja jännittävää olikaan esimerkiksi yöperhosten pyydystäminen syöteillä syreenipensaista! Ja kuinka lukemattomat kerrat he tulivat kukkapuskan kanssa meille saaren eteläpuolelle. Olivatko he todella itsekin lähes nuoria, kun tulivat viettämään Leenan päiviä tuoden minulle suklaalevyn?

Millaisia he olisivat olleet iäkkäämpinä, jos olisivat tottuneet nykytekniikkaan ja sosiaaliseen mediaan? En voi yhtään tietää. En voi edes kuvitella. Vielä vähemmän voin kuvitella heitä sup -laudan päälle tai naputtelemaan tabletilla tekstiä kotisivuille. Kuvittelen heidät kahvikupin äärelle seurustelemaan, puhelimeen tai puutarhaan. Silti näyttäisin heille aivan varmasti näitä kuviani luonnon ihmeistä, jos pääsisin nyt käväisemään 1980 -luvulle. Ja tahdon joka tapauksessa näyttää näitä kuvia niille nykyisille ikäihmisille, jotka eivät pääse luonnon keskelle. Nykytekniikka antaa mahdollisuuden näyttää näitä kuvia vaikka monitoimitykin avulla suuressa koossa. Oma tablettini toimii tässä oikein hyvin.

Oikeastaan olin juuri päivälevolla naputtaessani tämän tabletillani. Tavallaan lepäilin, mutta pelkään pahoin, että ”ruutuaikani” taas kasvoi. Luulen, että iPhonen minulle ilmoittama ruutuaika on niin järkyttävän suuri, koska se toimii jotenkin yhteydessä tämän iPadini kanssa. Voi tätä nykyaikaa! Silti yritän totutella, etten aina lepäillessä pitäisi kädessäni jotain laitetta, varsinkaan sellaista, jossa on ruutu tai näyttö.

Ceta