Cetan sivut

2. osa. Käsittelen Eetu Rissasen kirjaa ”Kristillinen palvelu N. L. von Zinzendorfin teologiassa.

Laitan tämän kirjoitukseni alkuun Jeesuksen sanat ”Olkaa te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isänne on” (Matt. 5: 48). Zinzendorfin mielestä Jeesus ei tarkoita tässä sitä täydellisyyttä, mikä Jumalalla on taivaassa, vaan Kristuksessa ilmoitetun Isän mielenlaatua ja uskollisuutta. Zinzendorf varoo nostamasta kristityn ihannetta liian korkealle. Täydellisyys on nähtävissä Kristuksessa. Ihminen ei voi tässä ajassa olla muuten täydellinen kuin Kristuksessa.

Zinzendorfin aikakauden wolffilaisuus korosti pyrkimystä siveelliseen täydellisyyteen. Ihmisen tietoon perustuva pyhityspyrkimys voi helposti johtaa samaan kiusaukseen, johon ensimmäiset ihmiset lankesivat: viisauden kiusaukseen (s.81).

On hyvin johdonmukaista tässä vaiheessa palata Zinzendorfin syntikäsitykseen ja ajatuksiin syntiinlankeemuksesta. Syntiinlankeemuksen perusolemus on Jumalan lapsen aseman hylkääminen ja pyrkimys ylöspäin Jumalan ilmoituksen hylkäävään tietoon ja inhimilliseen viisauteen, jopa Jumalan kaltaisuuteen (s.22). Jumala oli osoittanut ihmiselle paikan itsensä alapuolella, näyttänyt suunnan alaspäin, nöyryyteen, yksinkertaisuuteen. Perkeleen osoittama suunta oli päinvastainen.

Vastakohtana aikansa filosofisille maailmanparannusohjelmille, jotka rakentuivat ihmisen omien kykyjen varaan, Zinzendorf langettaa näistä ihmisen mahdollisuuksista jyrkän tuomion. Milloin luottamus ihmisen moraalisen kehittämisen mahdollisuuksiin on suuri, kuten oli asianlaita Zinzendorfin aikaisessa valistuksen aamunkoitossa, pinnallistuu syntikäsitys (s.23).

Lankeemuksen varsinainen ilmaus on Zinzendorfin mielestä ”lihallisuuden” vastakohdassa, pyrkimyksessä korkeaan henkisyyteen ja Jumalan kaltaisuuteen (s.24). Zinzendorf tähdentää, että kristillinen usko on uskoa nimenomaan Kristukseen. Kristuksen seuraamisen ajatuksessa on Zinzendorfilla aina mielessä Kristuksen nöyrä alennustie ja kärsiminen ristillä syntiemme tähden.

Zinzendorfin aikana vallitsi wolffilainen filosofia ja panteistinen mystiikka. Filosofian ja teologian raja oli siihen aikaan epäselvä. Voisimme puhua filosofisesta teologiasta. Järki, hyve ja vapaa tahto kuvastavat Wolffin filosofian perustaa. Moraalin päämääränä oli onnellisuuden edistäminen. Hyveet edistivät onnellisuutta, paheet olivat sen esteenä. Ihanteena oli siveellinen täydellisyys (s.28). Julistuksen pääpaino oli etiikassa. Vallitsi usko ihmisten luontaisten kykyjen kehittämismahdollisuuksiin.

Tämä oli suuressa ristiriidassa Zinzendorfin käsityksiin nähden. Hänestä ihminen on perin juurin turmeltunut. Sellaisilla sanoilla kuin paheellinen tai hyveellinen ei voida määrittää syntiä. Synnissä on kyse ihmisen Jumala -suhteesta, lähemmin sanoen vihollisuudesta Jumalaa kohtaan. Synnin olemus voidaan Zinzendorfin mukaan tiivistää sanaan ylpeys. Sitä ilmentää tyytymättömyys Kristukseen. Ylpeä tahtoo itse määrätä pelastuksestaan (s.30). Filosofeja Zinzendorf sanoo ”maailman viisaiksi”, kristittyjä ”ristin viisaiksi” (s.32).

Valistus arvosti hyveitä ja sielun kuolemattomuutta. Se hylkäsi synnin, armon ja eskatologian. Valistus hylkäsi kristillisen julistuksen perustan. Sekä pietismi että Zinzendorf tahtoivat sen sijaan kiinnittyä lujasti näihin reformaation tähdentämiin perusteisiin.

Palattuani joihinkin kirjan alkupuolen ajatuksiin, voin nähdä selkeämmin alkuun nostamani Matteuksen kohdan: ”Olkaa te täydelliset …”. Kristityn pyhityselämä, lähimmäisen rakastaminen tai lähetystyö eivät voi perustua kristityn mahdollisuuksiin, ominaisuuksiin tai pyrkimyksiin kehittyä täydellisyyteen. Kaiken on perustuttava Kristukseen, ja siihen mitä on jo valmistettu Kristuksessa. Zinzendorf korosti myös uskon alkuun liittyen Pyhän Hengen työtä sekä sitä, ettei uskoontuloon vaadita ensin itsensä parantelua. Kristus on meidän vanhurskautemme. Täydellisyyttä on vain Kristuksessa.

Zinzendorf oli aikansa hengellisten virtausten tulkki. Hän suoritti myös teologiassaan rajankäyntiä eri opinkäsitysten, kuten wolffilaisuuden, uskonnollisen moralismin, panteistisen mystiikan ja metodismin välillä (s. 127). Myös deismi oli yksi tuon ajan opinsuunnista, joka nojasi ihmisen omiin mahdollisuuksiin.

Puhdasoppisuuden ajan raamatuntulkinta ei ollut tuntenut lähetysvelvoitusta. Vanhakirkollisen perimätiedon mukaan lähetyskäsky oli täytetty apostolien aikana (s.127). Ymmärtääkseni tuossa ajassa vaikutti myös opin yhdenmukaisuuspyrkimys, ortodoksia. Kansan sisältä nouseville liikkeille ei ollut tilaa minkään kirkkokunnan sisällä. Tuon ajan jälkeen alkoi tapahtua monien henkisten ja hengellisten virtausten vapautuminen. Myös lukutaito oli yleistynyt ja kirjallisuutta saatavilla äidinkielellä (mm. Raamattu).

Zinzendorf oli pietistien kanssa samalla linjalla: ihmiskunta paranee vain siten, että sen yksilöt kokevat hengellisen uudistuksen. Hän kuitenkin korostaa sitä, että pelastuksen omistamisen alkuna on Jumalan anteeksiantamus, ei ihmisen parannus. Nimenomaan haavoitettu Kristus on Zinzendorfin julistuksessa havainnollisena todisteena: ”Tämän minä olen tehnyt sinun tähtesi.” Zinzendorf ei kuitenkaan julista ”koko maailman autuutta”. Pelastus täytyy henkilökohtaisesti omistaa (s.130).

Tässä yhteydessä on mielestäni hyvä tuoda esiin se, että Jesajan kirjan 53. luku oli hänelle erittäin rakas. Zinzendorfin julistama Kristus oli ”verinen” Vapahtaja ja tämän suorittama sovitus oli ”verinen” sovitus. Haavoitettu Kristus, kärsivä Jumalan Karitsa, oli loukkauksena niille, jotka eivät hyväksyneet oppia uskonvanhurskaudesta (ss. 132-134).

Palveleva rakkaus sävytti Zinzendorfin työtä ja teologiaa. Koko yhteisö oli osallinen Kristuksen rakkaudesta ja välittämässä sitä eteenpäin. Pelastus on täydellistä lahjaa ja uskontila Kristuksen armon ja avun vastaanottamista. Tämän palvelukäsityksen johdonmukainen seuraaminen synnytti veljesseurakunnan diakonian ja ulkolähetyksen (s. 135).

Minulla on edessäni Eetu Rissasen kirja Kristillinen palvelu N. L. von Zinzendorfin elämässä. Se on Suomen Lähetysseuran kustantama. Painovuosi on 1959. Painopaikka on Sisälähetysseuran Raamattutalon kirjapaino Pieksämäellä. Tutkimustyö ja väitöskirja sai tekijänsä mukaan alun jo lukuvuoden 1948-1949 aikana Uppsalan Yliopistossa kootusta aineistosta. Kirja perustuu samannimiseen väitöskirjaan, ja lähdeviitteet ja kirjallisuusluettelot käsittävät peräti 80 sivua.

Aloitan kirjasta kertomisen suunnilleen kirjan keskeltä. En muista ennen näin tehneeni. Kuitenkin ajatuksenani on kertoa kirjasta enemmän kuin vain tämän yhden artikkelin verran. Kirjan pääotsakkeena on sivulla 67 Palveleva Kristus uskonelämän keskuksena ja alaotsakkeena on Uskonelämä on Kristuksen hoidossa olemista.

Miten Kristus palvelee kristittyä? Ensinnäkin meillä on Vapahtaja, joka on kuollut puolestamme. Hän on tullut maailmaan heikkojen ihmisten vuoksi, ja on lähellä meitä elävällä tavalla. Meillä on Vapahtaja, joka on todellisesti elävänä keskellämme virvoittamassa omiansa päivittäin. Kun meillä on Jeesus, meillä on kaikki.

Zinzendorf käyttää sanontaa Jumalan lapsi. Tämä kertoo myös siitä, että ihminen saa olla arkisella tavalla pieni. Jumala puuttuu täällä elämässämme oman lapsensa asioihin, kun tämä turvautuu häneen. Kristus taistelee kristityn puolesta. Kristus pitää täydellisesti huolen niistä, jotka panevat toivonsa häneen.

Kehotus paeta ”alastomana” Jumalan Karitsan turviin kuvastaa Zinzendorfin uskonelämän ydintä. Sana ”Karitsa” kertoo tässä luonnollisesti Jeesuksen ristinkuoleman merkityksestä, syntien anteeksiannosta ja pahan voimien voitosta. Ihmisen heikkous ja pienuus, kykenemättömyys omin voimin vastustaa vihollista ja syntiä näkyy lauseessa. Kuitenkin sisältönä on vahvasti se, ettei ole sellaista hetkeä elämässä, mitä Kristus ei olisi valmistanut tai missä ihminen jäisi yksin.

Zinzendorfin julistuksen ja uskonkäsityksen ahtaus ja avaruus näkyy tässäkin luvussa. Rakastava Isän syli on avattu koko maailmalle, ja erityisesti huonoimmille ja unohdetuimmille ihmisille. Kuitenkin nojautuminen uskonvanhurskauteen, sanoma Kristuksen sovintoverestä ja kärsimuksestä on ainoa pelastussanoma. Mitään muuta ei voi olla rinnalla.

Zinzendorfin julistuksen keskeisin sanoma, itsensä uhraava, kärsivä ja palveleva Kristus, on jatkuvasti ilmoittamassa kristitylle: ”Tämän minä olen tehnyt sinun tähtesi”. Kutsu tämän kaltaisen Vapahtajan yhteydessä elämiseen, merkitsee myös palvelua ja lähetystä, mutta turvallisesta levosta käsin.

Laitan tähän virren 388 (muokattu Zinzendorfin sanoituksista) ensimmäisen säkeistön:

1.
Jeesus, johdata
tiemme kulkua.
Auta, että kiiruhdamme,
jälkiäsi noudatamme.
Kätes meille suo,
ohjaa Isän luo.

Zinzendorf ei kehota omiin töihin, ei hyveisiin eikä hurskauteen, vaan Kristuksen veren ja haavojen turviin. Kristuksen tunteminen on kaikkein kallein asia. Kristuksen  tunteminen ja evankeliumin salaisuuden käsittäminen avautuu Pyhän Hengen kautta.

Zinzendorfin kohdalla voidaan Rissasen mukaan puhua Kristus-mystiikasta, jos vastakohdaksi asetetaan pelastukseen liittyvien tosiasioiden tietäminen ehkä jotenkin ulkonaisella tavalla. Kun Vapahtajan haavat ovat olleet pakopaikkana kiusauksissa ja pelastuksen vakuutena, puhutaan ehkä liiankin helposti mystiikasta herrnhutilaisuuteen liittyen. Mielestäni tästä syystä on hyvä tehdä ero muuhun mystiikkaan.

Zinzendorfille tämä ”haava- tai verimystiikka” oli yksi osa uskonelämää. Se ei ole ollut pelastustienä missään vaiheessa. Vaikka hän mainitsee usein sanat Kristuksen veri tai haavat, niin on aivan selvää, ettei niitä ole erotettu Jeesuksen persoonasta. Kyse on Kristuksen työstä ja läsnäolosta. Samoin Zinzendorfin mystiikassa (jos sitä näin voi edes kutsua), korostuu Jumalan lapsen asema pienenä ja kaikessa turvaa etsivänä. Jumalan suuruus ja erillisyys ihmisestä korostuu mielestäni kaikessa siinä, mitä olen ymmärtänyt Zinzendorfin uskonelämästä.

Zinzendorfin uskonelämä on kilvoittelevaa, mutta näkisin, että siinä varotaan korostetusti ihmisen omiin tekoihin turvautumista ja lain alle joutumista. Kilvoittelijalle on Kristuksen kärsimysmuoto Vapahtajan uskollisuuden osoituksena. Kärsivässä Kristuksessa ilmoitetun Jumalan pohjattoman rakkauden katseleminen saattaa muut asiat vähäarvoisiksi.

Käsittelemässäni kirjassa oli sivun 75 alaosassa pientä erottelua Lutherin ja Zinzendorfin kilvoituskäsitykseen liittyen. Eetu Rissanen kertoo, että Lutherin omalletunnolle toi rauhan yksinomaan Sanan lupaus. Voisiko ajatella, että myös erilainen elämänhistoria ja aika olisi vaikuttanut siihen, millä tavoin herkkä uskonelämä ilmeni näillä kahdella henkilöllä, ja millä sanoilla he sitä ilmaisivat. Ehkä katolisesta mystiikasta erottautuminen ja munkin elämään liittyvä suorittaminen osaltaan johdatti Lutheria pelkistetymmin turvautumaan ”yksin Sanaan”. Hän oli sanan opettaja mitä suurimmassa määrin.

Zinzendorf oli puolestaan saanut elää ajassa, jossa oli jo saatavilla omalla äidinkielellä Raamattu. Hän ei ollut uskonpuhdistaja eikä raamatunkääntäjä, eikä opettaja, vaan kreivi, joka tarjosi tiloillaan turvapaikan hyvin erilaisille vainoa pakeneville kristityille. Hän joutui vähitellen suuntautumaan diakoniaan, palveluun ja sielunhoitoon. Zinzendorf koki ehkä oman aikansa hengelliset virtaukset kovin oikeaoppisina tai etäisinä, ehkä sellaisina, joissa ei näy sydämen usko. Mahdollisesti hänen opilliset ilmauksensa ja sanamuotonsa saivat sisältöä tästäkin taustasta.

Ehkä juuri kilvoituskäsitykseen vaikuttaa suuresti ihmisen elämänhistoria ja persoona. Oma käsitykseni on, että sekä Luther että Zinzendorf tahtoivat välttää omiin tekoihin ja suorittamiseen pohjautuvaa kilvoittelua. Tekemisestä ei saanut tulla omaa ansiota. Eikä pelastus saa perustua muuhun kuin Kristuksen työhön.

Hengen köyhyyteen liittyvä ilo ei ole iloa omasta hyvyydestä tai hengellisyydestä, vaan iloa Vapahtajasta. Zinzendorf puhuu hillitysti hengellisistä asioista varoen kerskaamista. Kaikki on edeltä valmistettua. Myös se mitä kutsutaan pyhitykseksi, on Jumalan omaa työtä. Kristityt ovat Kristuksen hoidossa, lampaina hänen laumassaan.

Ceta Lehtniemi

Matt. 11:28 Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.

Rinnakkaisviitteet (KR 1933/-38)
Jer. 31:25 Sillä minä virvoitan väsyneen sielun, ja jokaisen nääntyvän sielun minä ravitsen.
Matt. 12:20 Särjettyä ruokoa hän ei muserra, ja suitsevaista kynttilänsydäntä hän ei sammuta, kunnes hän saattaa oikeuden voittoon.
Joh. 7:37 Mutta juhlan viimeisenä, suurena päivänä Jeesus seisoi ja huusi ja sanoi: ”Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon.

Lepään ja mietin hetken lepoa. Tiedän myös nyt, että aikani on rajoitettu noin puoleen tuntiin. Lepo voi olla kiireen vastakohta. Se voi viitata siihen, että levottomuus on väistynyt. Hengellisessä mielessä se viitannee syvälliseen rauhaan, jonka Jeesus antaa. Se on jotain, jossa voi viipyä ja levähtää. Samalla se on jotain pysyvää, jonka voi tavoittaa kiireen keskellä tai mielen levottomuuden, surun tai huolen läsnäollessa.

Tämä kuva on saaristomökiltämme. Tämä on niitä maisemia, joita en varsinaisesti mene katsomaan. Ei ole penkkiä tai sopivaa kantoa tuossa kohtaa. Tekemiset voivat olla ajatuksissani tai huolet ohi kulkiessani. Kuitenkin tuo iltamaisema on tuossa paikoillaan. Se pysäyttää hetkeksi.

Juuri samoin etsin niitä ovia ja ikkunoita, jotka tuovat hetken väläyksinä Jeesuksen lupaamaa lepoa tämän ajan keskelle. Lopullinen lepo, lupauksen täyttymys, levon päivä voi olla lähellä. Nämä levon väläykset annetaan välillä kuin vahingossa, pyytämättä päiväämme. Joskus on hyvä aivan etsiä niitä. On sellaista, minkä voi laskea pois käsistään. Voi valita sen mitä katsoo, mitä lukee, kenen kanssa on. Samoin voi katsoa, että itse jakaa jotain aitoa ja oikealla tavalla arvokasta.

Tässä oli minun lepohetkeni.

On sadepäivä. On myös surupäivä. Murheet nousevat mieleen. En uskalla niistä puhua. En tiedä miten niistä kirjoittaisin. Pelkään tekeväni haavoja itselleni tai toisille. Luen omia runojani, alkuaan päiväkirjoihin kirjoittamiani. Olen joskus sanoittanut sitä, mikä nyt myös tulvii mieleeni. Olen myös kuvittanut tunteitani. Olen myös unohtanut miten hyvää on herkkyys hiljaa Jumalan turvissa.

Niin pelkistettyä ja kaunista. Hiljaisuus on hyvää, kun tietää, ettei sitä elä yksin etenkään juuri silloin, kun yhtään ihmistä ei ole lähellä. Jumala puhuu hiljaisuudessa tietäen mitä kykenemme ottamaan vastaan. Hänellä on hallussaan sekä totuus että rakkaus. Hänellä on aikaa.

Suvantopaikan aika tänään. Kiitos tästä hetkestä. Jossain vaiheessa nousee jotain uutta. Ehkä ihmettelen sitä uusien ihmisten kanssa. Jotain jää pysyvästi taakse. Yhä pyydän myös turvallisuutta olla näin kesken, näin tarvitseva, yhä tarvitsevampi. Anna minulle rohkeutta ja kestävyyttä! Auta, että etsisin turvani sinusta, en ihmisistä. Auta, että etsisin turvani ja totuuden iankaikkisista, en haihtuvista, ajallisista. Auta edes askeleita oikeaan suuntaan.

On sadepäivä, on surupäivä. On lohdun ja kirkastumisen päivä. Uutta on edessä päin.

Ceta

Kultarinta on uusi tuttavuus mökkisaarellamme. Tässä se laulaa korkealla valtavassa saarnissa. Sen kuuli helposti, mutta oli vaikea löytää alkukesän hempeän vihreyden keskeltä.

Tämän taiteellisen kuvan sain kurjesta, joka oli rannassa. Oikeastaan kaksi kurkea huusivat kovaa mökkimme lähellä. Säädin kamerani ja kiiruhdin paikalle. Kuulin, että ne nousivat lentoon, ja otin nopeaan tahtiin kuvia näkemättä juuri mitään kurjista. Olin tyytyväinen tuloksesta.

Tämä olikin jo vähän erikoisempi tilanne, kun saimme kaksi kurkea pihanurmikolle heti ruohonleikkuun jälkeen. Odotimme lähinnä laulurastaita.

Tässä sitten lähes samassa paikassa kuin kurki äsken, on kolme märehtijää. Ne ovat hiukan kauempana korkeiden heinien suojassa. Kuvassa on siis kolme valkohäntäpeuraa.

Tänä kesänä on mökillä näkynyt lukuisten lintujen lisäksi mäyrä, orava, kettu ja metsäjänis. Viime vuonna metsäjäniksen poikaset pääsivät puutarha-aitaukseen syömään kesäkurpitsaa ja porkkanoita. Toki mekin ehdimme jotain saada.

Hyvää kesää vaan kaikille! Seuraillaan luontoa ja nautitaan lämpimistä päivistä.

Kuvan (runo +kuva) saa ehkä napsauttamalla täyteen kokoon, jolloin runon lukeminen helpottuu.

Kirjoitan maanantaiaamuna aivan lyhyesti. Mieleeni nousi viime kesänä kirjoittamani runo. Yhdistin sen Lohjalla viime vuonna ottamaani kuvaan. Siinä on sanoja, jotka ovat nousseet jostain ajattelematta sen enempää. Usein on syytä onneen jo siinä, että saa kulkea elämässä Vapahtajan kanssa. Tieto siitä, että Hän näkee kyyneleeni, tuo lohtua. Se, ettei perillä ole mitään syytä enää itkeä, murehtia tai olla huolissaan, on uskomattoman suuri tieto.  Onnen askeleet ajassa syntyvät tässä luottamuksessa.

Olen kuvannut lintuja tänä talvena ja keväänä. Sain jopa tavallisesta varpusesta kuvan. Yhdistin nämä rohkaisevat jakeet kuvaan. Voiko löytyä sanoja tämän suuremmasta huolenpidosta. Kyllä meistä pidetään huolta. Jakeet jatkuvat tuossa kohdassa siten, että siinä kehotetaan tunnustamaan uskoa ihmisten edessä. Ennen koin, että siinä ikään kuin alkoi uusi aihe. Nyt näen asian niin, että saamme tunnustaa rohkeasti turvamme olevan Jeesuksessa. Oikeastaan näin on syytä tehdä, ja Jeesus tunnustaa meidät omakseen Taivaallisen Isän edessä.

10:31 Älkää siis peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta.
10:32 Sentähden, jokaisen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa.

Sen tähden. Koska ei ole mitään syytä pelkoon. Ei meidän itsessämme tarvitse olla mitään. Saamme kertoa kenen turvissa elämme. Minusta tämän varpusen olemus ja asento kuin kertoisi: ”Katsokaapa mitä minusta on kirjoitettu pyhässä kirjassa. Olen Korkeimman suojassa”.

 

Uusintana

Jeesus on sanonut ”Te olette alhaalta, minä olen ylhäältä”

Ja hän sanoi heille: ”Te olette alhaalta, minä olen ylhäältä; te olette tästä maailmasta, minä en ole tästä maailmasta. (Joh. 8:23)

Tämä yksinkertainen virke kertoo hyvin olennaisen asian ihmisestä ja Jeesuksesta Kristuksesta. Nämä sanat alhaalta ja ylhäältä ovat pysäyttävät, ne kertovat valtavasta erosta koskien olemustamme, mistä olemme lähtöisin ja mihin taipumuksemme suuntautuvat. Jeesus on ylhäältä ja Hän nöyryytti itsensä jo tullessaan alhaisuuteen ja ihmisen elämään, ihmiseksi.

Ihminen kuitenkin herkästi sanoo: Jumala on löydettävissä sisimmästä, siellä on jumalallinen ydin. Kuitenkin totuus on, että ihminen on kokonaisuudessaan alhaalta ilman pienintäkään jumalallista kipinää tai kykyä. Silti toki ihminen on Jumalan kuva ja Jumalan kädellä luotu, mutta tämä onkin aivan eri asia.

Jeesus joutui keskusteluissaan fariseusten kanssa vastakkain juuri näissä perusasetelmissa. Fariseukset ajattelivat olevansa vapaita, heidän tahtonsa ei ollut sidottu mihinkään alhaiseen pyrkimykseen. Heidän jumalainen sisimmän kipinänsä auttoi heitä noudattamaan lakia ja elämään yhteydessä pyhään Jumalaan. Odeberg kertoo  kirjassa omassa painoksessani s.62 alaosassa, että synagoogan aamujumalanpalveluksen liturgiassa käytetään ns. Elohai Neshama -rukousta. Se alkaa sanoilla: ”Jumalani, henki (neshama), jonka olet antanut minulle, on puhdas.” Tämä henki käsitetään kirjoittajan mukaan ihmisessä olevaksi jumalalliseksi kipinäksi, joka on ennaltaoleva (pre-eksistentti) ja ikuinen.

Koska tämä henki farisealaisen käsityksen mukaan on häviämätön, ei farisealainen juutalainen ymmärrä syntiinlankeemusta, eikä ihmisen sisimmän turmeltuneisuutta. Fariseus on mielestään Jumalan yhteydessä, hän voi tahtoa hyvää ja toteuttaa sen. Hän saavuttaa mielestään myös Jumalan edellyttämän vanhurskauden ja oikeamielisen elämän. Jos jotain jää puuttumaan, niin Jumala täydentää sen erilaisten ajatuspäätelmien mukaisesti.

Jeesus torjui jyrkästi fariseusten ajattelun. Jumala on pyhä ja täysin erillinen ihmisestä. Ihmisen ydinkin on paha, sieltä nousevat himot ja pahat ajatukset. Ihminen on kuin huono puu, jonka hedelmätkin ovat huonoja. Kuinka siis tämän saman henkilön teot voisivat yltää Pyhän yhteyteen, sinne missä ei ole mitään syntiä, ei vääryyttä, ainoastaan kunniaa ja kirkkautta. Jeesus sanoi olevansa tämä tie ja totuus ja elämä, mitä ihmiset tarvitsevat. Tätä ei ollut tuolloin helppo ottaa vastaan, eikä myös tänään.

 

Jumalan Pojan palvelijan muoto

Osmo Tiililä kuvaa Jeesusta näin: ”Hän on Jumalan Poika, joka otti palvelijan muodon, astui alas nöyryyttäen itsensä ja kärsi kuoleman pahantekijänä ihmisten joukossa. Jeesuksen ristiin ei kuulunut vain hänen lopullinen ruumiillinen kärsimisensä, vaan koko hänen astumisensa alas aikaan, se, että hän Filippiläiskirjeen sanojen mukaan ´tuli ihmisten kaltaiseksi, ja havaittiin olennoltaan sellaiseksi kuin ihminen.´ (Fil.2:6,7)”

On huomattava, että Jeesus ei menettänyt mitään todellisesta pyhyydestään, puhtaudestaan eikä täydellisyydestään missään vaiheessa. Samoin Hänen yhteytensä Isään oli rikkumaton kaiken aikaa. Tiililä jatkaa Karl Heimia lainaten: ”Hän on jättänyt pyhän persoonansa elämänkertain kirjoittajien, psykologien, taiteilijoiden ja saarnaajien käsiin; hän on jättänyt sen puolustautumatta, ”suutansa avaamatta” kaikkien vapaasti arvosteltavaksi ja revittäväksi.”

Jumalasta tulevasta voimasta Osmo Tiililä sanoo sen olevan alati kestävää. Se voi elämässä ihmissilmin näyttää joutuvan tappiolle – ajatelkaamme vain Jeesuksen ristiinnaulitsemista hänen aikalaistensa silmissä – mutta todellisuudessa sen kulku on kulkua riemuvoitosta toiseen. Sen juuret ovat siinä maailmassa, jossa ei tiedetä mistään tappiosta tai häviöstä. Tästä johtuu useiden maailman silmissä halveksittujen, yksinkertaisten kristittyjen sisäinen rauha, siitä se voima, joka on luotu voittamaan marttyyrien ajoista meidän päiviimme asti, kirjoittaa Tiililä kirjassaan ”Kristus hallitsee”. Juuri tänä aikana on jälleen paljon marttyyrejä ja väheksyttyjä kristittyjä, mutta saamme uskoa, että heillä on voimansa ikiaikojen Jumalassa, ja voimme muistaa heitä esirukouksin.

 

Kun laki ei ole tie Jumalan yhteyteen, niin mitä se on?

Hylätessään fariseusten ajattelun, ei Jeesus hylännyt lakia eikä profeettoja. Paavali oli fariseus ennen Damaskon tien kokemustaan ja kutsua apostolin tehtävään. Hän on paljon selittänyt lain tehtävää. Luther koki päässeensä lain alta armon alle ymmärtämään mitä on olla uskosta vanhurskautettu. Ja silti hän on paljon käsitellyt lakia. Minullakin on ”Pyhän apostoli Paavalin Galatalaisille lähettämän kirjeen pitempi selitys” vuodelta 1903. Ei tämä hieno kirja minua viisaaksi tee, vaikka siitä aina välillä jotain luenkin.

Luther kirjoittaa selitysteoksessaan: ”Paavali ei tee lakia ikuiseksi, vaan sanoo sen olevan säädetyn ja lisätyn rikosten tähden, joita sen tulee yhteiskunnan alalla ehkäistä, ja erittäin on se annettu ilmoittamaan ja hengellisessä tarkoituksessa enentämään syntejä, mutta ei iäksi päiviksi, vaan ainoastaan ajaksi. Tässä on meidän huomattava ajanmääritys, kuinka kauan lain valta kestää, joka ilmoittaa synnin, näyttää meille minkälaiset olemme ja osoittaa Jumalan vihan.”

Luther osoittaa Raamattuun nojaten, että lain vallan aika kestää kunnes tulee siemen, josta on kirjoitettu: ”Sinun siemessäsi pitää kaikkien kansojen siunatuksi tuleman.” (1 Moos. 22:18). Lain vallan on siis määrä Lutherin raamatunselityksen mukaan kestää kunnes ajan täydellisyys ja tämä siunauksen siemen tulee. Ei niin, että laki tuottaisi siemenen tai lahjoittaisi vanhurskauden, vaan niin, että se yhteiskunnallisen elämän alalla hillitsee ja ikään kuin vankeuteen sulkee vallattomia, mutta uskonnollisesta katsannosta syyttää, nöyryyttää ja pelottaa ihmisiä ja pakottaa siten nöyryytettyjä ja murrettuja huokaamaan siunattua siementä.

Kyllä omastakin mielestäni lain valta kestää kunnes koittaa kokonaan uusi aika, jolloin Jeesus tuo tullessaan vanhurskauden, ja hänen pyhyytensä on jälleen kaikkien silmäin edessä. Silloin on synti pois pyyhitty. Ja kuitenkin Jeesus täytti lain ristillä ja sovitti syntimme. Miten tämä on ymmärrettävissä, ja onko se edes ymmärrettävissämme?

 

Joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa

Miksi Jeesus on näin radikaali, että hän sanoo: ”Totisesti, minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.” (Joh. 3:3) Mikään ihmisestä lähtöisin oleva ei tuo yhteyttä Jumalaan ajassa eikä ikuisuudessa. Fariseusten tapa noudattaa lakia tullakseen sen kautta vanhurskaiksi ja omistaakseen yhteyden Jumalan valtakuntaan, oli Jeesuksen mukaan väärin. On kyse lähes vastakkaisista teistä, ja oikea suunta olisi myös ylhäältä alas eikä alhaalta ylös.

Jumala näki hyväksi lähettää Poikansa kuolemaan ristillä puolestamme ja tähtemme, näin avaamaan yhteyden Isään, Pyhään Jumalaan ja lahjoittamaan anteeksiannon synneistämme. Tämä on uusi syntymä Jumalan Hengen kautta. Tässä täytettiin myös lain ilmoittama vanhurskauden vaatimus.

Uskomme on syntynyt ilman lain tekoja, armosta ja yksin Jeesuksen ansioon turvaten. Se on valtavaa lahjaa kokonaisuudessaan. Saamme olla vapaat. Ja kuitenkaan vapautemme ei saa olla yllykkeenä syntiin. Tämä riski on aina olemassa, koska uskovinakin olemme yhä alhaalta, olemme saviastioita ihan oikeasti. Sinetti, Pyhä Henki on ylhäältä, mutta koko tämä ”temppeli” on täysin maasta lähtöisin. Tässä meillä on oppimista myös Herrastamme, joka antautui ihmisten käsiin. Mekin saamme jättäytyä muiden arviointien alle heikkoutemme tähden.

_

Temppelin esirippu repesi ylhäältä alas asti

Minua puhuttelevat joskus aivan erityiset sanat. Raamatussa sanotaan Jeesuksen kuolinhetkellä temppelin esiripun revenneen kahtia ylhäältä alas asti (Mark. 15:38). Tämän ajattelen myös kuvakielenä kertovan, että alhaisuudessa vaeltava pieni ihminen voi olla yhteydessä pyhään, joka on pelkkää kunniaa, oikeutta, totuutta, kirkkautta ja rakkautta. Tämä Pyhä Jumala on nyt Isämme. Hän on tullut lähellemme. Jopa tuo ”ylhäältä alas asti” saa aikaan pienen riemun tunteen sisimmässäni.

Koska meillä siis, veljet, on luja luottamus siihen, että meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkeinpyhimpään, jonka pääsyn hän on vihkinyt meille uudeksi ja eläväksi tieksi, joka käy esiripun, se on hänen lihansa, kautta,…(Hebr.10:19,20)

Siunattu Jumalan Pojan uhri puolestamme ristillä, siunattu Jumalan Karitsa, joka ottaa pois syntimme. Ihmisinä kuljemme erilaisia teitä. Tärkeintä on, että päädymme Jeesuksen karkean ristin juurelle ilman omia ansioitamme.

Ceta Lehtniemi

Kirjoja kirjoituksen taustalla: Osmo Tiililä, Kristus hallitsee, Hugo Odeberg, Kristinusko ja fariseukset, Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, 1903, KR 1933/38

Kävelin auringonlaskun lähestyessä järven rannoilla. Ajatukset kulkivat monenlaisissa asioissa. Ajattelin myös lähestyvää pääsiäistä ja sen sanomaa. Onko Jeesuksen ristinkuolemaa ja hänen kärsimystietään vaikea ehkä ymmärtää tässä ajassa? Vai onko niin, että meidän on vaikea pysähtyä ja hiljentyä? En oikein usko, että mielemme olisi tämän jään kaltainen, kylmä ja kova. Aurinko luo lämpimän valon jäähän, eikö vain. Tuo kuiva kasvi ja valo tuovat kuvaan kuin lupauksen. Kun siemen pääsee sulaan maahan, syntyy uutta. Lämpöä ja hyvän kylvöä kaivataan. Jeesuksen nisunjyväntie ristille on sanoma, jonka toivoisin pääsevän tänä vuonna syvälle sisimpääni, kuin parhaimman siemenen kylvön. Hedelmää ja satoa hyvästä kylvöstä odotetaan.

Tavallaan iloitsen siitä, että pääsiäinen tulee meille kevättalvella. Tällöin löydän luonnosta näkymiä, jotka auttavat minua hiljentymään. Luonto jo sinällään auttaa irrottautumaan älylaitteista ja uutislähetyksistä. Ehkä näen enemmän juuri sen vuoksi, että itse joudun kamppailemaan sen kanssa, että löytäisin jonkin sellaisen tilan, jossa olisi hiljaisuutta, näkemistä ja mahdollisuutta avautua aidolle hengelliselle sanomalle. Jostain syystä en löydä tätä ”alttaria” muualta ihan samassa merkityksessä kuin luonnosta. Kun kotona yritän hiljentyä, niin muistuu mieleen tekemisiä, tai näkee vaikka pölyä kevätauringon valaistessa huonetta.

Myös kirkoissa, joihin en nyt pääse, on minulla omat ongelmani. Jos olen vieraassa paikassa, katseeni pyörii kaikissa yksityiskohdissa, ja huomaan etten pysty juurikaan seuraamaan sitä varsinaista ohjelmaa tai saarnaa. Itse menen mieluiten jumalanpalvelukseen tai messuun tuttuun paikkaan, ja istun ajoissa hiljentymässä paikoillani. Toivottavasti ei kuulosta pahalta, kun sanon nyt korona-aikana kuunnelleeni jumalanpalvelukset lähinnä sängyssä maaten ja kattoa katsellen. Mutta näinhän en toki aio menetellä kirkossa korona-ajan jälkeen.

Nyt ainoa selvempi korona-ajan ongelma on omalla kohdallani ollut lisääntynyt älypuhelimen ja tabletin käyttö. Eilen näin taas selvästi miten tämä elämäntapa varastaa minulta aikaa, ja sisältö mihin törmään, on usein loukkaavaa ja masentavaa. Siirsin hengellisiä puheita vanhalle puhelimelle, jossa en pidä lainkaan internetiä. Mikä rauha onkaan ottaa kuvia vanhalla Lumialla, tai kuunnella jotain. Ehkä suojelen korviani jatkossa myös kuntosalissa kuuluvalta radiolta.

Sisäiset silmäni ja korvani kaipaavat ulkona liikkumista. Miten ihanaa onkaan, että pääsiäinen tulee jäiden sulaessa ja valon lisääntyessä. Eikö näissäkin kuvissa näy jotain vuoden suurimmasta kristillisestä juhlasta, sen sanomasta? Usein kuva kertoo minulle enemmän kuin sanat, tai löydän sanat kuvan äärellä. Riemuitaan tästä talven taittumisesta kevääseen ja valoon.

 

Sivulta 137 alkaen v.1907 julkaistusta kirjasta HÄÄLAULU eli psalmin 45 selitys. Latinan kielestä suomentanut Juuso Hedberg. Lutherin opetus on vuodelta 1532.

Häälaulu kuninkaalle

Psalmi 45: 11: Kuule, tytär, katso ja kallista korvasi, unhota kansasi ja isäsi huone

Unohda kansasi ja isäsi huone.

Tässä teksti sanoo mitä selvimmin, että Kristus tulee lakkauttamaan koko juutalaisten lain, pappeuden ja valtakunnan. Tässä on ilmoitettu syy, minkä tähden sinun tulee kuulla, nähdä, kallistaa korvasi ja uskoa, että isäsi huone on jätettävä. Tämä on varsin kova teksti juutalaisille, mutta suloinen meille, jotka uskomme. Meidän näet ei tule vain kielellisesti käsittää kansaa paljoudeksi eikä huonetta kiviksi ja puiksi, vaan kansaksi hän sanoo Jumalan kansaa, jonka Jumala on asettanut ja jolla on Mooseksen antama yhteiskuntajärjestys ja uskonnolliset menot, mitkä hän on saanut Jumalalta.

Sillä juutalaisilla oli maallisen hallituksen alalla ruhtinaita ja kuninkaita sekä seurakunnassa pappeja ja leeviläisiä, joita eivät ihmiset olleet asettaneet eivätkä suojelleet, vaan joita Jumala ihmetöillä antoi ja varjeli. Hän sanoo nyt niille, joilla on kansa, isät, huone: Unohda kansasi. Hän ei sano ainoastaan: jätä kansasi tai matkusta siitä pois, vaan suoraan: Unohda. Tiedä siis, että koko tuo yhteiskuntajärjestys ja uskonto on tuomittu ja hylätty, niin että sinun tulee se kokonaan unohtaa.

Tästä seuraa siis, etteivät Jeesuksessa Kristuksessa lain vanhurskaus, temppelipalvelus, uskonnolliset menot, pappien ja leeviläisten uhrit mihinkään kelpaa. Siihen Paavalikin nojautuu taistellessaan juutalaisia vastaan heidän uskonnostansa, jossa he jyrkästi pysyivät evankeliumia vastaan. Tällä kansalla oli erityinen kiitos uskonnollisuutensa tähden, niin kuin Raamatussa sanotaan: Tämä on teidän ymmärryksenne ja toimellisuutenne kaikkien kansojen edessä; koska he kuulevat kaikki nämä käskyt, niin he sanovat: tämä suuri kansa ainoastaan on toimellinen ja kuuluisa kansa (5 Moos. 4: 6).

Mutta profeetta sanoo tässä: Tuo lain ja töiden vanhurskauden kunnia ei kelpaa mihinkään tämän kuninkaan hallitusvallassa, sillä työt, minun tyttäreni, eivät ensinkään sinua auta; unohda siis kaikki. Mutta näillä sanoilla hän koskee sydämen sisimpään sopukkaan, sillä hän tahtoo kääntää heitä Kristuksen puoleen niin kokonaan, että aivan unohtaisivat entiset eivätkä edes niitä katselisikaan, niin kuin Aabraham unohti Kaldean maan ja Joosef isänsä huoneen eikä enää toivonut pääsevänsä sinne takaisin ja sen johdosta antoi pojalleen nimen Manasse, s.o. Unohdus. Niin hän tässäkin sanoo: Käänny sinä niin tämän kuninkaan puoleen, ettei sinulla ole enää mitään toivoa koko tuosta vanhasta hallituksesta, pappeudesta ja temppelipalveluksesta. Sillä Hän valmistaa sinulle toisen ja paremman valtakunnan kuin lain valtakunta olikaan.

Pyhä Henki ilmoittaa siis tässä, kuinka arka tämä oppi on ja kuinka usko ei siedä mitään muuta jumalanpalvelusta rinnallansa, niin ettei se tahdo niitä muistaakaan, kuten psalmissa sanotaan: En minä mainitse heidän nimiänsä suussani (Ps.16: 4). Hän sanoo nimiksi lain jumalanpalvelusta, lain uskoa ja lain koko vanhurskautta, joita hän ei tahdo muistaakaan, ei sen tähden, ettei hän sallisi muistaa, mitä Jumala on kansalle tehnyt, vaan jumalanpalveluksen menoja ja lain vanhurskautta ei ole enää saarnattava eikä opetettava. Ne on pidettävä olleina, menneinä ja palaamattomina asioina, jotka eivät enää ole käytännössä.

Ei ole palattava entisten asioiden märehtimiseen, vaan pyrittävä ja riennettävä eteenpäin, jotta Kristusta tunnettaisiin yhä paremmin, kunnes kokonaan unohdamme lain vanhurskauden, ikään kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Niidenkin, jotka ovat eläneet luostareissa ja Babylonian vankeudessa, pitää, Kristuksen puoleen käännyttyänsä, olla Hänelle niin antautuneita, ettei se enää heidän mieleensä juolahdakaan, että ovat olleet munkkeina, pitäneet messuja, avuksensa huutaneet pyhimuksiä jne., vaan heistä tuntuu siltä kuin olisivat aina olleet kristittyjä.

Munkkina ollessani vaivasin minäkin itseäni ankarasti viisitoista vuotta jokapäiväisellä uhraamisella ja kidutin itseäni paastoilla, valvomisilla, rukouksilla ja muilla mitä raskaimmilla töillä, sillä minä luulin todellakin saavuttavani omilla töilläni vanhurskauden enkä luullut mahdolliseksikaan, että koskaan unohtaisin tuon elämäntavan. Mutta nyt olen, Jumalan kiitos, sen unohtanut. Muistuu tosin vieläkin mieleeni tuo teurastuslava, mutta ei niin, että katsoisin, että tuohon vankeuteen pitäisi palata. Lihan mukaan puhuttaessa se tosin ei ollut vankeus, vaan sangen hupainen elämäntapa, joka oli vapaa kaikista niistä vaivoista, joita valtion palveluksessa ja perhe-elämässä on lukemattomia, mutta vankeus se oli hyville ihmisille, jotka eivät ajatelleet ainoastaan vatsaansa, vaan halusivat tulla autuaiksi. Sana unohda käsittää siis paljon asioita ja etupäässä sen, että oppi on oleva kokonaan puhdas, jota kuitenkin helposti väärennetään ja himmennetään.

Niin kuin oppi ei siedä mitään lisäystä, samoin on uskokin varsin arka asia, ja suuresti tarpeellinen on meille siis tämä käsky: Unohda isäsi huone. Sillä liha katsoo aina Egyptiä ja sen lihapatoja, s.o. luonto houkuttelee meitä suurella voimalla omaan vanhurskauteen ja me etsimme töitä, joista voimme kerskata ja luottaa niihin sekä sanoa Jumalalle: Katso, sitä ja sitä olen tehnyt, julista nyt minut vanhurskaaksi, niin kuin monet tekevät, jotka hylättyänsä muutamat työt, ryhtyvät toisiin. Joku kastaa uudelleen, joku moittii ranskalaisia päähineitä ja ylistää harmaata kaapua. Joku ei tahdo pitää yksityistä omaisuutta, voidakseen sitä vapaammin ilman työntekoa anastaa itselleen muiden omaa. Ja näitä hullutuksia he pitävät erinomaisena pyhyytenä. Näin he ovat, hylättyänsä entisten munkkien työt, kasvattaneet uusia munkkeja.

Mutta älkäämme mekään olko liian turvallisella mielellä tähän ruttoon nähden, sillä jokainen meistä kantaa omassa povessaan suuren munkin, s.o. jokainen haluaa sellaista työtä, josta voisimme kerskata ja sanoa: Katso, tämän olen tehnyt, olen tänä päivänä rukoilemalla ja hyvää tekemällä täyttänyt kaikki Jumalan vaatimukset ja saan siis olla varsin levollisella mielellä. Minullekin tapahtuu usein että, kun olen tehnyt kutsumuksesta työn, olen paljon iloisempi, kuin jos en olisi sitä tehnyt. Ilo ei tosin itsessään ole paha, mutta sellainen ilo on ilman uskoa eikä ole puhdas, vaan tahtoo sitoa ja häiritä omaatuntoa. Mutta omaatuntoa, joka on kaikista arin asia, ei voida koskaan tarpeeksi suojella tästä itserakkauden paheesta.

Älköön siis kukaan olko suruton, vaan vaeltakaamme pelossa me, jotka tunnustamme Kristusta, kasvakaamme uskossa ja tunnustakaamme, että jokainen meistä povessansa kantaa suuren ja ruman munkin, s.o. tyhmän ja lihallisen käsityksen töistä, joka on uskon surma.

Tätä jumalatonta käsitystä vastaan asettaa tässä Pyhä Henki meidän eteemme täydellisen puhtauden, joka ilmenee siinä, että unohdamme töiden vanhurskauden, ensiksi saarnaviran ulkonaisessa toimittamisessa. Ja niin pitkällä olemmekin, Jumalan kiitos, päässeet, ettei saarnata töiden vanhurskautta, vaan puolestamme kärsineen ja kuolleista herätetyn Kristuksen puhdasta vanhurskautta. Puhtaat ovat muutkin saarnaviran toimitukset, sakramenttien jakaminen, ahdistettujen lohduttaminen ja seurakunnan hallitus. Ja samoin kuin tämä puhtaus on saarnavirassa, pitäisi sen olla meidän sydämissämmekin. Mutta mitä tapahtuu? Saarnavirassani olen tosin kokonaan unohtanut tuon vanhan munkin, niin ettei kukaan kuule hänen nimeänsä minun suustani, mutta omassa sydämessäni en noudata omaa sanaani, jota opetan puhtaasti suullani, vaan munkki luikahtaa tuon tuostakin huomaamatta sydämeeni. Mutta sekin on jo suuri Jumalan hyvä työ, että Jumala sanassa osoittaa oikean puhtauden, niin että ainakin oppi on puhdas. Siihen puhtauteen tulee meidän pyrkiäkin, että usko olisi yhtä puhdas Kristuksen omistamisessa ja säilyttämisessä, kuin oppikin on puhdas.

Mutta niin ei ole. Niin kauan kuin elämme, saamme taistella tuota munkkia ja sitä perkelettäkin vastaan, joka munkkia hallitsee ja suosii. Meillä on myös Pyhä Henki, joka, nähdessään luontomme olevan munkkilaisen, neuvoo ja kehottaa meitä kuulemaan sanaa, jotta oppisimme unohtamaan entisiä töitämme ja parhaimmankin vanhurskautemme ja, niin kuin oppi on tuon munkin unohtanut, meidän sydämemmekin unohtaisi kaikki ja puhtaalla uskolla olisi kiinnitetty yksin Kristuksen vanhurskauteen.

Ceta Lehtniemi