Minun täytyy näköjään pohtia tätä asiaa. Kuuntelin opetusta mihin liittyi särkyneisyys ja armo. Tunsin ulkopuolisuutta. Videon tekeminen oli omaa hiljaista hoitoa. Jumalan sana hoiti. ”Älä jätä kesken kättesi työtä” https://youtu.be/qGBDkVEjoD4
Nuoren raamatunopettajan puheessa tuli esiin ”särkyminen” jotenkin kuin hyvänä ja erityisenä asiana, sellaisena minkä Paavali ja Pietarikin kokivat väkevästi. Ettei vaan tulisi tunne, että evankeliumin ymmärtäminen ikään kuin edellyttäisi särkymistä, kovia kokemuksia tai rikkinäisyyttä? Ettei sanottaisi, että meidän haavoillamme on merkitystä pelastuksen asiassa ja evankeliumista kertomisessa? Oman käsitykseni mukaan usko tulee Jumalan sanan kuulemisesta, ja evankeliumi on ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta. Pyhä Henki avaa sanaa. Omin voimin emme voi ymmärtää Kristuksen sovitustyötä puolestamme.
Ihmisyyteen kuuluu murtunut mieli ja särkyneisyys, ulkopuolisuudenkin tunteet. Jumala tahtoo olla lähellä ja lohduttaa. Jeesus eli ihmisen elämän. Hän tietää nämä tunteiden vaihtelut. Ei evankeliumi ja armo Jumalan sydämellä muutu tunteidemme vaihtelun mukaan. On myös totta, että omien tunteiden ja heikkouksien kohtaaminen on tärkeää. Se voi myös lisätä ymmärrystä muita kohtaan. Meissä on kuitenkin kaikissa kovin paljon yhteisiä piirteitä. Ei voi sanoa: me särkyneet ja te ehjät. ”Te ehjät ette voi ymmärtää tai ette osaa kuunnella” Jokaista kutsutaan evankeliumilla, ja alttius evankeliumista kertomiseen on jokaisen oikeus. Tätä puolta tahtoisin vahvistaa. Jokainen voi omana itsenään ja lahjoillaan palvella.
Mutta tämä on tällaista keskeneräistä pohdintaa.
Ceta