Vuosi vaihtui taas

1.1.-22 Hyvää uutta vuotta!

Täytän talvella 72 vuotta. En ole oppinut vielä tuntemaan itseäni tai suurta Jumalaa. Olen ymmärtävinäni, ettei Jumalan rakkaus ole riippuvainen suhdanteista. Se ei riipu siitä mitä osaan, mihin pystyn tai edes siitä millainen olen tai tahtoisin olla. Se ei ole riippuvainen siitäkään millaisia ehtoja tai vaatimuksia tulee ulkopuoleltani. Jumalan rakkauden tunteminen ei ole fyysistä kokemista, vaan sitä, että oppii tietämään ja ymmärtämään Jumalan rakkaudesta jotain eli lähinnä aavistelemaan sitä Raamatun ilmoituksen ja luonnon ihmeiden kautta. Teologit puhuvat erityisestä ja yleisestä ilmoituksesta. Jumala puhuu myös historian kautta, myös oman elämämme vaiheiden ja siinä vaikuttavien ihmisten kautta. Erityisen ilmoituksen keskuksessa on se mitä Raamatussa lukee Jeesuksesta Kristuksesta.

Samoin meillä on lupaus siitä, että saamme tietää, onko Jeesus Jumalasta lähtöisin, kun tahdomme tehdä Jumalan tahdon (Johanneksen evankeliumi 7:16;17). Jumalan tahdon tekeminen, totteleminen, kuulostaa vaikealta, jos ei ymmärrä vielä mitään Jumalan rakkaudesta eikä täydellisestä oikeamielisyydestä. Ehkä tämä Jumalan tahdon tekeminen on sitä, että meissä on herännyt halu kuunnella Häntä erityisessä ilmoituksessa, Raamatussa, uskoa vajaallakin ymmärryksellä. Saamme myös ihmetellen katsella Hänen töitään yleisessä ilmoituksessa, etenkin luonnossa. Saamme anoa sitä uskoa, mikä meiltä puuttuu. Jokaiselle etsivälle ja janoavalle vastataan.

Minusta saa tulla ikäihminen, jopa vanhus, lepoa ja ymmärrystä tarvitseva, joskus jopa hoivaa vastaanottava. Toivoisin tähän hoivaan kuuluvan myös sen, että vahvistetaan vanhuksen uskoa ennen kuolemaa, ja juuri viimeisillä hetkillä. Nyt vielä tahdon olla vanhusten rinnalla itse. Ehkä se on mahdollista, jos Jumala johdattaa ja lahjoittaa kaiken tarvittavan. Vieraan vanhuksen kohtaaminen ei ole helppoa. Se vaatii herkkyyttä. Siihen liittyy usein sanojen niukkuus. Kristus on läsnä Henkensä kautta, tähän luotan.

Aika on vähän tämän kuvan kaltainen. Kuitenkin Jumala on sama. Hänessä on valkeus, kirkkaus ja kunnia. Hän on rakkaus. Kristus kuoli ristillä tähteni. Hän elää. Häneen katsoen on hyvä elää tässä ajassa. Voin ajatella rakkautta, joka kohdistuu minuunkin, vaikka samaistuisin tuohon hangesta esiin tulevaan, riisuttuun pensaaseen. Rakkaus on tosin sama, vaikka tulisin tuolle paikalle kesän rehevimpään aikaan.


Pieni rukoukseni

 
Sinä Kristus Herrani,
kulje aina kanssani,
anteeksi anna syntini.
 
Auta pieneksi tulemaan,
rakkauttasi tuntemaan,
omasta pois jakamaan.
 
Kaikkesi olet antanut,
ristin tien kulkenut,
armon alle sulkenut.
 
Mitä Sinulle antaisin?
Vain lähellesi tulisin,
rakkauteni kertoisin.
 

Ceta Lehtniemi

Lisäys loppuun. 2.1.2022:  https://cetalenan.fi/2022/01/02/kukkahetki/

___________________________________

Poimintoja, mietteitä, lepäilyä

30.12.2021

Olen juuri viettänyt aikaani Zinzendorfin teologian ja palvelun parissa, käsitellyt Eetu Rissasen kirjaa aiheesta, alkaen tästä: 1. Kristus pitää huolen niistä, jotka panevat toivonsa häneen Seuraavat vanhat kirjoitukset nousivat mieleeni arkistoidessani artikkeleita. Lisäksi olin väsynyt ja tuntui hyvältä palata hetkeksi vanhaan, tuttuun ja turvalliseen. Sekä Urho Muroman että Lina Sandellin poiminnoissa on jotain samaa kuin Zinzendorf -artikkeleissa. ”Syy” voi olla osaksi minussakin. Oma muistini ja kirjoitustyylini on vaikuttamassa. Silti yritän tutkia jossain vaiheessa herrnhutilaisuutta ja sen vaikutuksia.

Otan alkuun lainauksen Urho Muroman pienestä monelle rakkaasta kirjasesta ILTAVARTIO. Poimin sen leikekuvana täältä: Armo riittää -lehti nro 6/2011.  sivu 9.  Ilmestymispäivä on 8.12.2011. Samalla sivulla päättyy ote (suom. Per-Olof Malk) Billy Grahamin iäkkäänä kirjoittamasta kirjasta. Tämä puhutteli erityisesti nyt korona -aikana, kun ei ole ollut lainkaan itsestäänselvää, että on päässyt kuolevan vanhuksen lähelle, saati pitämään kädestä kiinni.

Jeesuksen rakkaus sinua kohtaan

Lisään jatkoksi seitsemän vuotta sitten kirjoittamani artikkelin Lina Sandellin elämänkerrasta Päivä vain.

Lina Sandell -Päivä vain-

LINA SANDELL -PÄIVÄ VAIN-

Kirjoittanut Astri Valen-Sendstad, suom. Mia-Lisa Alhbin, s.153, SLEY-kirjat

Otan lyhyesti kirjan nostamia ajatuksia esiin. En voi pitää tätä oikein kirjareferaattinakaan, koska tuon esiin niitä mietteitä, joihin yhdistän Lina Sandellin muun tietoni kautta. Lisäksi kirja ei ole nyt vierelläni, vaan se on ollut luettavanani kirjaston kaukolainana. Kirjoitukseeni vaikuttaa myös Olavi Tarvaisen kirja ”Conformitas Christi -ajattelu Lutherin teologiassa”, sekä luonnollisesti C. O. Roseniuksen kirjat. Alkuperäisen ruotsinkielisen kirjan ”Blott en dag” vuodelta 1999 olen myös lukenut jo v.2000. Sen sain lahjaksi juuri sen vuoksi, kun tämän kaltainen evankelisuus liittyy fammuni hengellisiin taustoihin, joista olen ollut kiinnostunut.

 

Saan Jeesuksen huomaan

Saan Jeesuksen huomaan heittää
nyt kuormani murheineen,
kun raskaimman taakan, synnin,
hän otti jo harteilleen.
Sen tuomion Jeesus kantoi,
se hallita ei nyt saa,
kun Jumala Pojassansa
mun syntisen armahtaa.

Saan Jeesuksen huomaan heittää
nyt kaiken, niin käski hän.
Hän kaikesta huolen kantaa,
ja vie läpi elämän.
Niin saan joka päivä alkaa
mä pyytäen aamuisin:
”Mun kanssani ole, Herra,
niin kuin olit eilenkin.”

Lina Sandell 
Suom. Martti Ruuth
Siionin Matkalauluja 155

 

Lina Sandellin isän kuolemasta

Lina Sandell astui eräänä kauniina kesäiltana isänsä kanssa laivaan. He asettuivat yöpymään matkustajille tarkoitettuun hyttiin. Jonas Sandell luki illalla psalmin 77. Sen loppuosa ”Sinun tiesi kävi läpi syvien vesien”, ihmetytti Linaa. Hän kysyikin isältään tästä psalmivalinnasta, joka ei tuntunut sopivan oikein iltahetken tyyneen rauhaan. Hän sai tämän vastauksen: ”Aamulla voi olla toisin kuin miten sen illalla kokee.”

Seuraava päivä toi mukanaan loistavan auringon. Jonas Sandell oli aikaisin hereillä ja meni kannelle kokeakseen ihanan aamuhetken. Hän lähetti sanan myös Linalle, että tämä tulisi hänen luokseen.

Kun Lina lähestyi, isä ei malttanutkaan olla lähtemättä vastaan. Juuri kun hän oli kannelle johtavien portaiden ylimmällä askelmalla, tuli suuri aalto, joka kallisti laivaa äkisti. Jonas Sandell menetti tasapainonsa ja horjahti mereen.

Lina ehti nähdä muutaman kauhuntäyteisen sekunnin ajan isänsä aalloissa ennen kuin tämä hävisi näkyvistä. Jonas Sandellia ei löydetty pelastusyrityksistä huolimatta. Rakkaan isän menettäminen tällä tavoin oli Linalle erittäin raskasta.

Lina oli tuolloin alle 30-vuotias. Lähivuosina hän menetti myös sisarensa ja äitinsä. Seuraavaan lauluun tallentuu osa niistä tunteista, mitä hän koki isänsä kuolemaa seuranneina aikoina. Vain Kristus on kestävä kallio. Se kallio ei huku aaltoihin ja siinä on lohtu synnin tuskiin ja ahdistuksiin. Jeesuksesta tuli Linalle äärettömän kallis. Hänessä hän jaksoi katsoa eteenpäin.

On Jeesus nimi kallis

1. On Jeesus nimi kallis ja autuus ainoa.
Vain siitä synnin tuskiin saan aina lohtua.
Se kallioni vahva ei huku aaltoihin.
On lämmin turvapaikka nyt niin kuin eilenkin.

2. On Jeesus nimi kallis, se tulkoon turvaksi
niin onnenhetkissäni kuin taisteluissani.
Ja ainoastaan siinä saan olla voittaja,
kun pääsen taakoistani ja ahdistuksista.

3. On Jeesus nimi kallis, se kantaa taivaaseen.
On autuaitten kuoro, saan siellä kanteleen.
Voin laulaa voimakkaammin kuin täällä kiitosta:
Vain, Jeesus, nimelläsi on kaikki kunnia!

Lina Sandell 1861
Suomentaja: Johanna Ailio
Siionin Kannel 249

 

Hengellisistä taustoista oman ymmärrykseni mukaan

Lina Sandellin hengellisenä vaikuttajana oli isänsä ohessa mm. C. O. Rosenius, jonka julistuksesta on koottu mm. kirja Elämän leipää.

Lina Sandell julkaisi pieniä vihkosia, jossa oli opetusta lapsille hyvin herkällä tavalla. Vihkosten koko oli noin puolet pienestä kirjekuoresta. Hän merkitsi tekijätietonsa yksinkertaisesti L.S. Näin hän merkitsi myös lukuisat laulujen sanoituksensa ja runonsa.

Olen hämmästellyt Lina Sandellin tuotannossa sitä tasapainoa, mikä vallitsee Lutherinkin ajattelussa ’Kristus puolestamme’ ja ’Kristus meissä’. Jälkimmäinen tarkoittaa hyvin pitkälle sitä miten saamme olla puettuina tai kätkettyinä Kristukseen kaikissa vaiheissamme. Syvimmässä hädässämme tai ahdistuksessamme emme ole yksin.

Ristin kuoleman kärsinyt ja ylösnoussut Kristus on turvanamme ja meitä äärettömän lähellä tuntien kanssamme kipumme. Kristus kuin jakaa kanssamme surumme, ilomme, rukouksemme ja arjen askareemme. Näin Hän itse toteuttaa Henkensä kautta meissä hyvää työtään, ja uudistaa meitä. Tämä yhteys antaa myös toivon siitä, että meitä kerran odottaa pääsy perille taivaan kotiin.

Ja samalla voimme tunteistamme ja saatanan syytöksistä välittämättä aina turvata Kristuksen työhön puolestamme. Sovitustyö on täydellinen ja se on aina voimassa. Se on meidän haparoivan olemuksemme ja uskomme ulkopuolella toteutettu ja täytetty Jumalan aivoitusten mukaisesti.

Se on ikään kuin ’Isän sydämellä’. Jumala näkee Kristuksen vanhurskauden, kuuliaisuuden ja täydellisen puhtauden. Tätähän me tarvitsemme. Tähän joutui myös Lina Sandell turvaamaan. Moni hänen runoistaan hioutui ahdistuksessa, surussa ja Jumalan tahdon kyselyssä.

Ceta Lehtniemi

3. Kristuksen rakkaus, palvelumieli ja nöyryys toiminnan perustana

Kirjoitan Eetu Rissasen kirjan ”Kristillinen palvelu N.L. von Zinzendorfin teologiassa” pohjalta. Tämän kolmannen artikkelin jälkeen laitan kirjan hetkeksi sivuun. Kun luen samaa kirjaa koko syksyn, jopa kuin hartaustekstinä, artikkeleistani tulee myös vähän minun näköisiä. Poimin niitä ajatuksia, jotka sisäistin parhaiten.

Zinzendorf on siteerannut opetuksissaan Lutherin esipuhetta Roomalaiskirjeeseen. Tästä nousevia ajatuksia voisi tiivistää sanoen, että usko on Jumalan työ, joka muuttaa meidät ja synnyttää uudesti. Ihminen tulee sydämeltään, mieleltään ja voimiltaan toisenlaiseksi lahjoitetun Pyhän Hengen osallisuudessa. Usko on elävä ja toimelias. Tekojen erottaminen uskosta on yhtä mahdotonta kuin polttamisen ja valaisemisen erottaminen tulesta. (ss. 83,84) Itselleni tällä kohtaa tulee mieleen myös Jaakobinkirje.

Jos Zinzendorfin yhteyteen muodostuneen veljesseurakunnan merkitys ei olisi ollut niin suuri lähetyksen ja diakonian aloilla, tuskin myöskään hänen uskonkäsityksiään ja teologiaansa olisi tutkittu yhtä paljon. Olisiko tutkittu lainkaan? Tässä tapauksessa uskon hedelmä on niin ilmeinen vieläpä henkisesti ja hengellisesti sekavana aikana, että se on saanut tutkijat liikkeelle.

Zinzendorfin ilmaisuihin kuuluu ”Jumalan käteen” asettautuminen. Jumala käyttää ihmistä omien tarkoitustensa toteuttajana. Hyvät työt syntyvät, niitä ei tehdä (s. 84). Jumalan kädessä oleminen on yhteyttä Kristukseen ja hänen kärsimyksiinsä. Düsseldorfin taidegalleriassa vuonna 1719 Ristiinnaulitun kuvan alla ollut kysymys ”Mitä sinä olet tehnyt minun tähteni?” tunki syvälle Zinzendorfin luihin ja ytimiin. Hän rukoili silloin Vapahtajaa tempaamaan hänet väkivalloin Kristuksen kärsimysten yhteyteen. Kärsimysten osallisuus kuuluu Zinzendorfin mukaan olennaisesti kristityn elämään. Maailman ylenkatse, vaino ja pilkka tulevat Jumalan lapsen osaksi. (s. 85)

Kristuksen anteeksiantava rakkaus kirkastuu vasta Jumalan särkemille sieluille. Jumalan työn alaisena olevalle, särjetylle ihmiselle on Kristuksen rakkaus aina uudistuva ihme. Tätä Zinzendorf pitää ensimmäisenä rakkautena. Sitä pitää yllä tietoisuus, että omistetaan armo, vaikka ei olla siihen arvollisia. (ss.87,88)

”Luterilaisesta uskosta on sanottu, ettemme usko Kristus-dogmiin, vaan Kristukseen, ja että joka uskoo, on kolmenlaisessa suhteessa häneen: lunastettuna olemisen, palvelemisen ja opetuslapsen suhteessa. Tämä sopii myös Zinzendorfiin. Nimenomaan lunastettuna olemisen tietoisuuden Zinzendorf tahtoo pitää elävänä. Hänen mieleensä palautuu alati, miten paljon Kristukselle on maksanut hänen lunastamisensa. Tämä ei ole Zinzendorfin mukaan pelkkää teoriaa, vaan Jumalan rakkauden kokemista. Siitä kasvavat rakkauden teot.” (s. 88)

”Zinzendorfin käsitys Kristuksen sisällisestä hallituksesta kristityssä, hänen ristinteologiansa sekä conformitas-ajatuksensa (liittyy kärsivän Kristuksen esikuvaan) ovat epämukavia sellaiselle kristillisyydelle, jolle koko salattu elämä Kristuksessa on vierasta.” (s.88) Tärkeintä on olla Kristuksessa, olla Kristuksen hoidossa, paeta Jumalan Karitsan turviin jne. Zinzendorfin mielestä kristilliselle seurakunnalle ei ole merkitystä sillä, saako se osakseen ihmisten suosiota vai vastustusta. Ratkaisevaa on se, että kristityt ovat kiinni Kristuksessa. (s109)

Zinzendorfin johtama veljesseurakunta Herrnhutissa oli kuin samaa perhettä, jossa vahvemmat tukivat heikompia. Hengellinen pappeus oli suuressa arvossa. Tämä on ymmärrettävää myös sitä kautta, että palvelu ymmärrettiin syvällisesti ja kokonaisvaltaisesti. Lähetyskentilläkin pelastussanoman julistamista ja kristillistä palvelua oli vaikea erottaa toisistaan. Jopa sairaanhoidossa lääkinnällinen, sosiaalinen ja hengellinen hoito liittyivät toisiinsa. Kristuksen palvelumieli oli esikuvana.

Rakkauden periaate tunnustukselliset rajat ylittävänä toteutui veljesseurakunnassa, johon kuului jäseniä eri kirkoista: luterilaisesta, reformoidusta ja määriläisestä, jotka olivat vielä jakautuneet erilaisiin ryhmiin. (s.94) Mitkään yhteiskunnalliset eroavuudet eivät kristityn suhtautumisessa lähimmäisiin saa tulla kysymykseen. Olkoonpa ihminen millainen tai kuinka huono tahansa, hän on kuitenkin ristinpuulla lunastettu Jeesuksen omaisuudeksi, so. uskovan veljeksi ja sisareksi Kristuksessa. (s.95)

Seurakunta oli muodostunut hyvin erilaisesta väestöstä, joka oli paennut katolisen kirkon alta. Ensin kreivi Zinzendorf oli antanut mailtaan tilaa tälle pakolaisväestölle ja myöhemmin hän ryhtyi kantamaan hyvin kokonaisvaltaista vastuuta tästä yhteisöstä. Oikeastaan vasta Zinzendorfin saatua pappisvihkimyksen ja jouduttuaan itse eroamaan luterilaisesta kirkosta hän varsinaisesti perusti Herrnhutin veljesseurakunnan, jonka piispa hän myöhemmin oli. Seurakuntaan kuului luonnollisesti monilapsisia perheitä. Zinzendorfilla oli itselläänkin 12 lasta, joista vain muutama eli aikuiseksi. Historiallinen tilanne ja Zinzendorfin oma hengellinen herääminen sekä hänen aatelinen perhetaustansa vaikuttivat luonnollisesti kaiken taustalla.

”Lähetystyötä on Zinzendorfin mukaan tehtävä palvelumielessä, jopa hiljaisesti palvellen. Ihmismielen mukaan Vapahtajan olisi pitänyt tulla maan päälle taivaallisessa loistossaan ja vallassaan ja pelastaa omansa vihollisten käsistä. Tällainen käsitys on mieluinen vallanhimoiselle ihmiselle, mutta Zinzendorfin teologiaan se on soveltumaton. Häntä miellyttää Raamatussa ilmoitettu hiljainen ja kärsivä Herran palvelija, jossa Jumalan kunnia ja loisto on ihmissilmältä salattu.” (s. 118)

Jopa jo lapsena Zinzendorf oli omaksunut ”sinapinsieman-periaatteen”. Vähäinen alku voi johtaa valtaviin tuloksiin. Sen tähden Jumalan valtakunnan työntekijän ei pidä pyrkiä suureelliseen toimintaan. Vapahtajan toiminta oli esikuvana sinapinsiemen-periaatteessa ja esikoisseurakunta-ajatuksessa. Lähetyksen kautta tavoitetaan kansasta evankeliumilla kenties vain muutama perhe. Kuulijoiden määrä ei ole merkitsevä asia. (ss. 118,119) ”Jos herrnhutilaisuutta sanotaan herätysliikkeeksi, herätys on käsitettävä silloin hiljaiseksi ja salatuksi Jumalan työksi, joka alkaa pienestä alusta. Tämä on Zinzendorfin sinapinsiemen-periaate.” (s.129)

Jumalan käteen ja johdatukseen jääminen näkyy kaikessa. Todellisen elämän synnyttää Pyhä Henki, ei inhimillinen ”synnytystyö”. Myös ne ajat, jolloin vaikuttaa siltä, ettei työ etene, ovat Jumalan antamia jaksoja, jolloin on hyvä levätä ja hiljentyä. Herrnhutilainen veljesseurakunta alkoi toimittaa ”Päivän tunnussana” nimistä kirjasta. Tämä sai ehkä alkunsa yhteisön omista hengellisistä tarpeista luontevalla tavalla? Oletan, ettei tuolloin ollut näköpiirissä se miten laajalle ja yli sukupolvien kirjanen tulisi leviämään. Tämä kirjanen on minusta osa lähetystyötä ja syntynyt Jumalan johdatuksessa.

Ehkä Zinzendorfin lähetyskäsitys on sidottu liian yksipuolisesti yksilön hurskauselämään? Tällaisena se ei sovellu esimerkiksi evankelisen kirkon esikuvaksi. Lähetyksen motiivina ei ole kyllin selvästi paavalilainen maailmanlaajaan lähetykseen velvoittava, objektiivinen evankeliumi. (s.136) Näin esitti kantanaan kirjan kirjoittaja Eetu Rissanen vuonna 1959. Itse jäin miettimään kyllä myös viime vuosikymmenten aikana tapahtunutta ”kehitystä”. Tuntuu, että lähimmäisen palvelua (diakoniaa) ja jopa lähetystyötä tehdään kirkoissa joskus ilman, että ollaan sitouduttu millään tavoin ”yksilön hurskauselämään” tai edes omakohtaiseen uskoon.

Iloitsen siitä, että Eetu Rissanen valitsi väitöskirjansa aiheeksi kristillisen palvelun N. L. von Zinzendorfin teologiassa. Oletan hänen saksankielen taitonsa olleen hyvän, koska viitteet ja lähdekirjallisuus ovat saksankielisiä. Lähdeviitteet, muut viitteet ja kirjallisuus käsittävät sivut 137-217. Siteerattuja tai muuten käytettyjä Zinzendorfin puheita ja kirjoituksia oli usean sivun pituinen luettelo. Tämän kaltaisia väitöskirjoja tuskin on enää mahdollista tehdä.

Omaan kirjaani on liimattu joskus tarrat: ”Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulun kirjasto” sekä ”Raudaskylä lainaosasto”. Kirjaa on luettu paljon, ehkä 1960 -luvulla? Ostin kirjani nettiantikvariaatista. Sitä on saatavilla. Toivoisin, että kirjaa tutkittaisiin. Se on yhä ajankohtainen. Tämän ajan harhaopiksi voisi ehkä nimittää pinnallistunutta ja ihmiskeskeistä kristinuskoa, sen opetusta, diakoniaa ja lähetystä. Ainakin voisi verrata nykyaikaa Zinzendorfin ajatuksiin.

2. Zinzendorf ja ajan filosofiset liikkeet

2. osa. Käsittelen Eetu Rissasen kirjaa ”Kristillinen palvelu N. L. von Zinzendorfin teologiassa.

Laitan tämän kirjoitukseni alkuun Jeesuksen sanat ”Olkaa te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isänne on” (Matt. 5: 48). Zinzendorfin mielestä Jeesus ei tarkoita tässä sitä täydellisyyttä, mikä Jumalalla on taivaassa, vaan Kristuksessa ilmoitetun Isän mielenlaatua ja uskollisuutta. Zinzendorf varoo nostamasta kristityn ihannetta liian korkealle. Täydellisyys on nähtävissä Kristuksessa. Ihminen ei voi tässä ajassa olla muuten täydellinen kuin Kristuksessa.

Zinzendorfin aikakauden wolffilaisuus korosti pyrkimystä siveelliseen täydellisyyteen. Ihmisen tietoon perustuva pyhityspyrkimys voi helposti johtaa samaan kiusaukseen, johon ensimmäiset ihmiset lankesivat: viisauden kiusaukseen (s.81).

On hyvin johdonmukaista tässä vaiheessa palata Zinzendorfin syntikäsitykseen ja ajatuksiin syntiinlankeemuksesta. Syntiinlankeemuksen perusolemus on Jumalan lapsen aseman hylkääminen ja pyrkimys ylöspäin Jumalan ilmoituksen hylkäävään tietoon ja inhimilliseen viisauteen, jopa Jumalan kaltaisuuteen (s.22). Jumala oli osoittanut ihmiselle paikan itsensä alapuolella, näyttänyt suunnan alaspäin, nöyryyteen, yksinkertaisuuteen. Perkeleen osoittama suunta oli päinvastainen.

Vastakohtana aikansa filosofisille maailmanparannusohjelmille, jotka rakentuivat ihmisen omien kykyjen varaan, Zinzendorf langettaa näistä ihmisen mahdollisuuksista jyrkän tuomion. Milloin luottamus ihmisen moraalisen kehittämisen mahdollisuuksiin on suuri, kuten oli asianlaita Zinzendorfin aikaisessa valistuksen aamunkoitossa, pinnallistuu syntikäsitys (s.23).

Lankeemuksen varsinainen ilmaus on Zinzendorfin mielestä ”lihallisuuden” vastakohdassa, pyrkimyksessä korkeaan henkisyyteen ja Jumalan kaltaisuuteen (s.24). Zinzendorf tähdentää, että kristillinen usko on uskoa nimenomaan Kristukseen. Kristuksen seuraamisen ajatuksessa on Zinzendorfilla aina mielessä Kristuksen nöyrä alennustie ja kärsiminen ristillä syntiemme tähden.

Zinzendorfin aikana vallitsi wolffilainen filosofia ja panteistinen mystiikka. Filosofian ja teologian raja oli siihen aikaan epäselvä. Voisimme puhua filosofisesta teologiasta. Järki, hyve ja vapaa tahto kuvastavat Wolffin filosofian perustaa. Moraalin päämääränä oli onnellisuuden edistäminen. Hyveet edistivät onnellisuutta, paheet olivat sen esteenä. Ihanteena oli siveellinen täydellisyys (s.28). Julistuksen pääpaino oli etiikassa. Vallitsi usko ihmisten luontaisten kykyjen kehittämismahdollisuuksiin.

Tämä oli suuressa ristiriidassa Zinzendorfin käsityksiin nähden. Hänestä ihminen on perin juurin turmeltunut. Sellaisilla sanoilla kuin paheellinen tai hyveellinen ei voida määrittää syntiä. Synnissä on kyse ihmisen Jumala -suhteesta, lähemmin sanoen vihollisuudesta Jumalaa kohtaan. Synnin olemus voidaan Zinzendorfin mukaan tiivistää sanaan ylpeys. Sitä ilmentää tyytymättömyys Kristukseen. Ylpeä tahtoo itse määrätä pelastuksestaan (s.30). Filosofeja Zinzendorf sanoo ”maailman viisaiksi”, kristittyjä ”ristin viisaiksi” (s.32).

Valistus arvosti hyveitä ja sielun kuolemattomuutta. Se hylkäsi synnin, armon ja eskatologian. Valistus hylkäsi kristillisen julistuksen perustan. Sekä pietismi että Zinzendorf tahtoivat sen sijaan kiinnittyä lujasti näihin reformaation tähdentämiin perusteisiin.

Palattuani joihinkin kirjan alkupuolen ajatuksiin, voin nähdä selkeämmin alkuun nostamani Matteuksen kohdan: ”Olkaa te täydelliset …”. Kristityn pyhityselämä, lähimmäisen rakastaminen tai lähetystyö eivät voi perustua kristityn mahdollisuuksiin, ominaisuuksiin tai pyrkimyksiin kehittyä täydellisyyteen. Kaiken on perustuttava Kristukseen, ja siihen mitä on jo valmistettu Kristuksessa. Zinzendorf korosti myös uskon alkuun liittyen Pyhän Hengen työtä sekä sitä, ettei uskoontuloon vaadita ensin itsensä parantelua. Kristus on meidän vanhurskautemme. Täydellisyyttä on vain Kristuksessa.

Zinzendorf oli aikansa hengellisten virtausten tulkki. Hän suoritti myös teologiassaan rajankäyntiä eri opinkäsitysten, kuten wolffilaisuuden, uskonnollisen moralismin, panteistisen mystiikan ja metodismin välillä (s. 127). Myös deismi oli yksi tuon ajan opinsuunnista, joka nojasi ihmisen omiin mahdollisuuksiin.

Puhdasoppisuuden ajan raamatuntulkinta ei ollut tuntenut lähetysvelvoitusta. Vanhakirkollisen perimätiedon mukaan lähetyskäsky oli täytetty apostolien aikana (s.127). Ymmärtääkseni tuossa ajassa vaikutti myös opin yhdenmukaisuuspyrkimys, ortodoksia. Kansan sisältä nouseville liikkeille ei ollut tilaa minkään kirkkokunnan sisällä. Tuon ajan jälkeen alkoi tapahtua monien henkisten ja hengellisten virtausten vapautuminen. Myös lukutaito oli yleistynyt ja kirjallisuutta saatavilla äidinkielellä (mm. Raamattu).

Zinzendorf oli pietistien kanssa samalla linjalla: ihmiskunta paranee vain siten, että sen yksilöt kokevat hengellisen uudistuksen. Hän kuitenkin korostaa sitä, että pelastuksen omistamisen alkuna on Jumalan anteeksiantamus, ei ihmisen parannus. Nimenomaan haavoitettu Kristus on Zinzendorfin julistuksessa havainnollisena todisteena: ”Tämän minä olen tehnyt sinun tähtesi.” Zinzendorf ei kuitenkaan julista ”koko maailman autuutta”. Pelastus täytyy henkilökohtaisesti omistaa (s.130).

Tässä yhteydessä on mielestäni hyvä tuoda esiin se, että Jesajan kirjan 53. luku oli hänelle erittäin rakas. Zinzendorfin julistama Kristus oli ”verinen” Vapahtaja ja tämän suorittama sovitus oli ”verinen” sovitus. Haavoitettu Kristus, kärsivä Jumalan Karitsa, oli loukkauksena niille, jotka eivät hyväksyneet oppia uskonvanhurskaudesta (ss. 132-134).

Palveleva rakkaus sävytti Zinzendorfin työtä ja teologiaa. Koko yhteisö oli osallinen Kristuksen rakkaudesta ja välittämässä sitä eteenpäin. Pelastus on täydellistä lahjaa ja uskontila Kristuksen armon ja avun vastaanottamista. Tämän palvelukäsityksen johdonmukainen seuraaminen synnytti veljesseurakunnan diakonian ja ulkolähetyksen (s. 135).

1. Kristus pitää huolen niistä, jotka panevat toivonsa häneen

Minulla on edessäni Eetu Rissasen kirja Kristillinen palvelu N. L. von Zinzendorfin elämässä. Se on Suomen Lähetysseuran kustantama. Painovuosi on 1959. Painopaikka on Sisälähetysseuran Raamattutalon kirjapaino Pieksämäellä. Tutkimustyö ja väitöskirja sai tekijänsä mukaan alun jo lukuvuoden 1948-1949 aikana Uppsalan Yliopistossa kootusta aineistosta. Kirja perustuu samannimiseen väitöskirjaan, ja lähdeviitteet ja kirjallisuusluettelot käsittävät peräti 80 sivua.

Aloitan kirjasta kertomisen suunnilleen kirjan keskeltä. En muista ennen näin tehneeni. Kuitenkin ajatuksenani on kertoa kirjasta enemmän kuin vain tämän yhden artikkelin verran. Kirjan pääotsakkeena on sivulla 67 Palveleva Kristus uskonelämän keskuksena ja alaotsakkeena on Uskonelämä on Kristuksen hoidossa olemista.

Miten Kristus palvelee kristittyä? Ensinnäkin meillä on Vapahtaja, joka on kuollut puolestamme. Hän on tullut maailmaan heikkojen ihmisten vuoksi, ja on lähellä meitä elävällä tavalla. Meillä on Vapahtaja, joka on todellisesti elävänä keskellämme virvoittamassa omiansa päivittäin. Kun meillä on Jeesus, meillä on kaikki.

Zinzendorf käyttää sanontaa Jumalan lapsi. Tämä kertoo myös siitä, että ihminen saa olla arkisella tavalla pieni. Jumala puuttuu täällä elämässämme oman lapsensa asioihin, kun tämä turvautuu häneen. Kristus taistelee kristityn puolesta. Kristus pitää täydellisesti huolen niistä, jotka panevat toivonsa häneen.

Kehotus paeta ”alastomana” Jumalan Karitsan turviin kuvastaa Zinzendorfin uskonelämän ydintä. Sana ”Karitsa” kertoo tässä luonnollisesti Jeesuksen ristinkuoleman merkityksestä, syntien anteeksiannosta ja pahan voimien voitosta. Ihmisen heikkous ja pienuus, kykenemättömyys omin voimin vastustaa vihollista ja syntiä näkyy lauseessa. Kuitenkin sisältönä on vahvasti se, ettei ole sellaista hetkeä elämässä mitä Kristus ei olisi valmistanut tai missä ihminen jäisi yksin.

Zinzendorfin julistuksen ja uskonkäsityksen ahtaus ja avaruus näkyy tässäkin luvussa. Rakastava Isän syli on avattu koko maailmalle, ja erityisesti huonoimmille ja unohdetuimmille ihmisille. Kuitenkin nojautuminen uskonvanhurskauteen, sanoma Kristuksen sovintoverestä ja kärsimuksestä on ainoa pelastussanoma. Mitään muuta ei voi olla rinnalla.

Zinzendorfin julistuksen keskeisin sanoma, itsensä uhraava, kärsivä ja palveleva Kristus, on jatkuvasti ilmoittamassa kristitylle: ”Tämän minä olen tehnyt sinun tähtesi”. Kutsu tämän kaltaisen Vapahtajan yhteydessä elämiseen, merkitsee myös palvelua ja lähetystä, mutta turvallisesta levosta käsin.

Laitan tähän virren 388 (muokattu Zinzendorfin sanoituksista) ensimmäisen säkeistön:

1.
Jeesus, johdata
tiemme kulkua.
Auta, että kiiruhdamme,
jälkiäsi noudatamme.
Kätes meille suo,
ohjaa Isän luo.

Zinzendorf ei kehota omiin töihin, ei hyveisiin eikä hurskauteen, vaan Kristuksen veren ja haavojen turviin. Kristuksen tunteminen on kaikkein kallein asia. Kristuksen  tunteminen ja evankeliumin salaisuuden käsittäminen avautuu Pyhän Hengen kautta.

Zinzendorfin kohdalla voidaan puhua Kristus-mystiikasta, jos vastakohdaksi asetetaan pelastukseen liittyvien tosiasioiden tietäminen ehkä jotenkin ulkonaisella tavalla. Kun Vapahtajan haavat ovat olleet pakopaikkana kiusauksissa ja pelastuksen vakuutena, puhutaan helposti mystiikasta. Mielestäni on hyvä tehdä ero muuhun mystiikkaan.

Zinzendorfille mystiikka oli osa uskonelämää. Se ei ole ollut pelastustienä missään vaiheessa. Vaikka hän mainitsee usein sanat Kristuksen veri tai haavat, niin on aivan selvää, ettei niitä ole erotettu Jeesuksen persoonasta jonkin mystiikan avuksi. Samoin Zinzendorfin mystiikassa (jos sitä näin voi edes kutsua), korostuu Jumalan lapsen asema pienenä ja kaikessa turvaa etsivänä. Jumalan suuruus ja erillisyys ihmisestä korostuu mielestäni kaikessa siinä, mitä olen ymmärtänyt Zinzendorfin uskonelämästä.

Zinzendorfin uskonelämä on kilvoittelevaa, mutta näkisin, että siinä varotaan korostetusti ihmisen omiin tekoihin turvautumista ja lain alle joutumista. Kilvoittelijalle on Kristuksen kärsimysmuoto Vapahtajan uskollisuuden osoituksena. Kärsivässä Kristuksessa ilmoitetun Jumalan pohjattoman rakkauden katseleminen saattaa muut asiat vähäarvoisiksi.

Käsittelemässäni kirjassa oli sivun 75 alaosassa pientä erottelua Lutherin ja Zinzendorfin kilvoituskäsitykseen liittyen. Eetu Rissanen kertoo, että Lutherin omalletunnolle toi rauhan yksinomaan Sanan lupaus. Voisiko ajatella, että myös erilainen elämänhistoria ja aika olisi vaikuttanut siihen, millä tavoin herkkä uskonelämä ilmeni näillä kahdella henkilöllä. Ehkä katolisesta mystiikasta erottautuminen ja munkin elämään liittyvä suorittaminen osaltaan johdatti Lutheria pelkistetymmin turvautumaan ”yksin Sanaan”. Zinzendorf oli puolestaan saanut elää ajassa, jossa oli jo saatavilla omalla äidinkielellä Raamattu.

Ehkä juuri kilvoituskäsitykseen vaikuttaa suuresti ihmisen elämänhistoria ja persoona. Oma käsitykseni on, että sekä Luther että Zinzendorf tahtoivat välttää omiin tekoihin ja suorittamiseen pohjautuvaa kilvoittelua. Tekemisestä ei saanut tulla omaa ansiota. Eikä pelastus saa perustua muuhun kuin Kristuksen työhön. Oma henkilöhistoriani ja persoonani vaikuttavat kaikessa siihen kuinka luen tai kirjoitan. Rauhan omalletunnolle saan toisaalta ”yksin sanasta”, mutta toisaalta ”pakenemisesta Karitsan turviin”.

Hengen köyhyyteen liittyvä ilo ei ole iloa omasta hyvyydestä tai hengellisyydestä, vaan iloa Vapahtajasta. Zinzendorf puhuu hillitysti hengellisistä asioista varoen kerskaamista. Kaikki on edeltä valmistettua. Myös se mitä kutsutaan pyhitykseksi, on Jumalan omaa työtä. Kristityt ovat Kristuksen hoidossa, lampaina hänen laumassaan.

Ceta Lehtniemi

Levosta käsin

Matt. 11:28 Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.

Rinnakkaisviitteet (KR 1933/-38)

Jer. 31:25 Sillä minä virvoitan väsyneen sielun, ja jokaisen nääntyvän sielun minä ravitsen.
Matt. 12:20 Särjettyä ruokoa hän ei muserra, ja suitsevaista kynttilänsydäntä hän ei sammuta, kunnes hän saattaa oikeuden voittoon.
Joh. 7:37 Mutta juhlan viimeisenä, suurena päivänä Jeesus seisoi ja huusi ja sanoi: ”Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon.

Lepään ja mietin hetken lepoa. Tiedän myös nyt, että aikani on rajoitettu noin puoleen tuntiin. Lepo voi olla kiireen vastakohta. Se voi viitata siihen, että levottomuus on väistynyt. Hengellisessä mielessä se viitannee syvälliseen rauhaan, jonka Jeesus antaa. Se on jotain, jossa voi viipyä ja levähtää. Samalla se on jotain pysyvää, jonka voi tavoittaa kiireen keskellä tai mielen levottomuuden, surun tai huolen läsnäollessa.

Tämä kuva on saaristomökiltämme. Tämä on niitä maisemia, joita en varsinaisesti mene katsomaan. Ei ole penkkiä tai sopivaa kantoa tuossa kohtaa. Tekemiset voivat olla ajatuksissani tai huolet ohi kulkiessani. Kuitenkin tuo iltamaisema on tuossa paikoillaan. Se pysäyttää hetkeksi.

Juuri samoin etsin niitä ovia ja ikkunoita, jotka tuovat hetken väläyksinä Jeesuksen lupaamaa lepoa tämän ajan keskelle. Lopullinen lepo, lupauksen täyttymys, levon päivä voi olla lähellä. Nämä levon väläykset annetaan välillä kuin vahingossa, pyytämättä päiväämme. Joskus on hyvä aivan etsiä niitä. On sellaista, minkä voi laskea pois käsistään. Voi valita sen mitä katsoo, mitä lukee, kenen kanssa on. Samoin voi katsoa, että itse jakaa jotain aitoa ja oikealla tavalla arvokasta.

Tässä oli minun lepohetkeni.

Hiljaa Jumalan turvissa

On sadepäivä. On myös surupäivä. Murheet nousevat mieleen. En uskalla niistä puhua. En tiedä miten niistä kirjoittaisin. Pelkään tekeväni haavoja itselleni tai toisille. Luen omia runojani, alkuaan päiväkirjoihin kirjoittamiani. Olen joskus sanoittanut sitä, mikä nyt myös tulvii mieleeni. Olen myös kuvittanut tunteitani. Olen myös unohtanut miten hyvää on herkkyys hiljaa Jumalan turvissa.

Niin pelkistettyä ja kaunista. Hiljaisuus on hyvää, kun tietää, ettei sitä elä yksin etenkään juuri silloin, kun yhtään ihmistä ei ole lähellä. Jumala puhuu hiljaisuudessa tietäen mitä kykenemme ottamaan vastaan. Hänellä on hallussaan sekä totuus että rakkaus. Hänellä on aikaa.

Suvantopaikan aika tänään. Kiitos tästä hetkestä. Jossain vaiheessa nousee jotain uutta. Ehkä ihmettelen sitä uusien ihmisten kanssa. Jotain jää pysyvästi taakse. Yhä pyydän myös turvallisuutta olla näin kesken, näin tarvitseva, yhä tarvitsevampi. Anna minulle rohkeutta ja kestävyyttä! Auta, että etsisin turvani sinusta, en ihmisistä. Auta, että etsisin turvani ja totuuden iankaikkisista, en haihtuvista, ajallisista. Auta edes askeleita oikeaan suuntaan.

On sadepäivä, on surupäivä. On lohdun ja kirkastumisen päivä. Uutta on edessä päin.

Ceta

Luontotapahtumia

Kultarinta on uusi tuttavuus mökkisaarellamme. Tässä se laulaa korkealla valtavassa saarnissa. Sen kuuli helposti, mutta oli vaikea löytää alkukesän hempeän vihreyden keskeltä.


Tämän taiteellisen kuvan sain kurjesta, joka oli rannassa. Oikeastaan kaksi kurkea huusivat kovaa mökkimme lähellä. Säädin kamerani ja kiiruhdin paikalle. Kuulin, että ne nousivat lentoon, ja otin nopeaan tahtiin kuvia näkemättä juuri mitään kurjista. Olin tyytyväinen tuloksesta.


Tämä olikin jo vähän erikoisempi tilanne, kun saimme kaksi kurkea pihanurmikolle heti ruohonleikkuun jälkeen. Odotimme lähinnä laulurastaita.


Tässä sitten lähes samassa paikassa kuin kurki äsken, on kolme märehtijää. Ne ovat hiukan kauempana korkeiden heinien suojassa. Kuvassa on siis kolme valkohäntäpeuraa.

Tänä kesänä on mökillä näkynyt lukuisten lintujen lisäksi mäyrä, orava, kettu ja metsäjänis. Viime vuonna metsäjäniksen poikaset pääsivät puutarha-aitaukseen syömään kesäkurpitsaa ja porkkanoita. Toki mekin ehdimme jotain saada.

Hyvää kesää vaan kaikille! Seuraillaan luontoa ja nautitaan lämpimistä päivistä.

Lohdutuksesta


Kuvan (runo +kuva) saa ehkä napsauttamalla täyteen kokoon, jolloin runon lukeminen helpottuu.

Kirjoitan maanantaiaamuna aivan lyhyesti. Mieleeni nousi viime kesänä kirjoittamani runo. Yhdistin sen Lohjalla viime vuonna ottamaani kuvaan. Siinä on sanoja, jotka ovat nousseet jostain ajattelematta sen enempää. Usein on syytä onneen jo siinä, että saa kulkea elämässä Vapahtajan kanssa. Tieto siitä, että Hän näkee kyyneleeni, tuo lohtua. Se, ettei perillä ole mitään syytä enää itkeä, murehtia tai olla huolissaan, on uskomattoman suuri tieto.  Onnen askeleet ajassa syntyvät tässä luottamuksessa.

Olen kuvannut lintuja tänä talvena ja keväänä. Sain jopa tavallisesta varpusesta kuvan. Yhdistin nämä rohkaisevat jakeet kuvaan. Voiko löytyä sanoja tämän suuremmasta huolenpidosta. Kyllä meistä pidetään huolta. Jakeet jatkuvat tuossa kohdassa siten, että siinä kehotetaan tunnustamaan uskoa ihmisten edessä. Ennen koin, että siinä ikään kuin alkoi uusi aihe. Nyt näen asian niin, että saamme tunnustaa rohkeasti turvamme olevan Jeesuksessa. Oikeastaan näin on syytä tehdä, ja Jeesus tunnustaa meidät omakseen Taivaallisen Isän edessä.

10:31 Älkää siis peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta.
10:32 Sentähden, jokaisen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa.

Sen tähden. Koska ei ole mitään syytä pelkoon. Ei meidän itsessämme tarvitse olla mitään. Saamme kertoa kenen turvissa elämme. Minusta tämän varpusen olemus ja asento kuin kertoisi: ”Katsokaapa mitä minusta on kirjoitettu pyhässä kirjassa. Olen Korkeimman suojassa”.

 

”Te olette alhaalta, minä olen ylhäältä”

Uusintana

Jeesus on sanonut ”Te olette alhaalta, minä olen ylhäältä”

Ja hän sanoi heille: ”Te olette alhaalta, minä olen ylhäältä; te olette tästä maailmasta, minä en ole tästä maailmasta. (Joh. 8:23)

Tämä yksinkertainen virke kertoo hyvin olennaisen asian ihmisestä ja Jeesuksesta Kristuksesta. Nämä sanat alhaalta ja ylhäältä ovat pysäyttävät, ne kertovat valtavasta erosta koskien olemustamme, mistä olemme lähtöisin ja mihin taipumuksemme suuntautuvat. Jeesus on ylhäältä ja Hän nöyryytti itsensä jo tullessaan alhaisuuteen ja ihmisen elämään, ihmiseksi.

Ihminen kuitenkin herkästi sanoo: Jumala on löydettävissä sisimmästä, siellä on jumalallinen ydin. Kuitenkin totuus on, että ihminen on kokonaisuudessaan alhaalta ilman pienintäkään jumalallista kipinää tai kykyä. Silti toki ihminen on Jumalan kuva ja Jumalan kädellä luotu, mutta tämä onkin aivan eri asia.

Jeesus joutui keskusteluissaan fariseusten kanssa vastakkain juuri näissä perusasetelmissa. Fariseukset ajattelivat olevansa vapaita, heidän tahtonsa ei ollut sidottu mihinkään alhaiseen pyrkimykseen. Heidän jumalainen sisimmän kipinänsä auttoi heitä noudattamaan lakia ja elämään yhteydessä pyhään Jumalaan. Odeberg kertoo  kirjassa omassa painoksessani s.62 alaosassa, että synagoogan aamujumalanpalveluksen liturgiassa käytetään ns. Elohai Neshama -rukousta. Se alkaa sanoilla: ”Jumalani, henki (neshama), jonka olet antanut minulle, on puhdas.” Tämä henki käsitetään kirjoittajan mukaan ihmisessä olevaksi jumalalliseksi kipinäksi, joka on ennaltaoleva (pre-eksistentti) ja ikuinen.

Koska tämä henki farisealaisen käsityksen mukaan on häviämätön, ei farisealainen juutalainen ymmärrä syntiinlankeemusta, eikä ihmisen sisimmän turmeltuneisuutta. Fariseus on mielestään Jumalan yhteydessä, hän voi tahtoa hyvää ja toteuttaa sen. Hän saavuttaa mielestään myös Jumalan edellyttämän vanhurskauden ja oikeamielisen elämän. Jos jotain jää puuttumaan, niin Jumala täydentää sen erilaisten ajatuspäätelmien mukaisesti.

Jeesus torjui jyrkästi fariseusten ajattelun. Jumala on pyhä ja täysin erillinen ihmisestä. Ihmisen ydinkin on paha, sieltä nousevat himot ja pahat ajatukset. Ihminen on kuin huono puu, jonka hedelmätkin ovat huonoja. Kuinka siis tämän saman henkilön teot voisivat yltää Pyhän yhteyteen, sinne missä ei ole mitään syntiä, ei vääryyttä, ainoastaan kunniaa ja kirkkautta. Jeesus sanoi olevansa tämä tie ja totuus ja elämä, mitä ihmiset tarvitsevat. Tätä ei ollut tuolloin helppo ottaa vastaan, eikä myös tänään.

 

Jumalan Pojan palvelijan muoto

Osmo Tiililä kuvaa Jeesusta näin: ”Hän on Jumalan Poika, joka otti palvelijan muodon, astui alas nöyryyttäen itsensä ja kärsi kuoleman pahantekijänä ihmisten joukossa. Jeesuksen ristiin ei kuulunut vain hänen lopullinen ruumiillinen kärsimisensä, vaan koko hänen astumisensa alas aikaan, se, että hän Filippiläiskirjeen sanojen mukaan ´tuli ihmisten kaltaiseksi, ja havaittiin olennoltaan sellaiseksi kuin ihminen.´ (Fil.2:6,7)”

On huomattava, että Jeesus ei menettänyt mitään todellisesta pyhyydestään, puhtaudestaan eikä täydellisyydestään missään vaiheessa. Samoin Hänen yhteytensä Isään oli rikkumaton kaiken aikaa. Tiililä jatkaa Karl Heimia lainaten: ”Hän on jättänyt pyhän persoonansa elämänkertain kirjoittajien, psykologien, taiteilijoiden ja saarnaajien käsiin; hän on jättänyt sen puolustautumatta, ”suutansa avaamatta” kaikkien vapaasti arvosteltavaksi ja revittäväksi.”

Jumalasta tulevasta voimasta Osmo Tiililä sanoo sen olevan alati kestävää. Se voi elämässä ihmissilmin näyttää joutuvan tappiolle – ajatelkaamme vain Jeesuksen ristiinnaulitsemista hänen aikalaistensa silmissä – mutta todellisuudessa sen kulku on kulkua riemuvoitosta toiseen. Sen juuret ovat siinä maailmassa, jossa ei tiedetä mistään tappiosta tai häviöstä. Tästä johtuu useiden maailman silmissä halveksittujen, yksinkertaisten kristittyjen sisäinen rauha, siitä se voima, joka on luotu voittamaan marttyyrien ajoista meidän päiviimme asti, kirjoittaa Tiililä kirjassaan ”Kristus hallitsee”. Juuri tänä aikana on jälleen paljon marttyyrejä ja väheksyttyjä kristittyjä, mutta saamme uskoa, että heillä on voimansa ikiaikojen Jumalassa, ja voimme muistaa heitä esirukouksin.

 

Kun laki ei ole tie Jumalan yhteyteen, niin mitä se on?

Hylätessään fariseusten ajattelun, ei Jeesus hylännyt lakia eikä profeettoja. Paavali oli fariseus ennen Damaskon tien kokemustaan ja kutsua apostolin tehtävään. Hän on paljon selittänyt lain tehtävää. Luther koki päässeensä lain alta armon alle ymmärtämään mitä on olla uskosta vanhurskautettu. Ja silti hän on paljon käsitellyt lakia. Minullakin on ”Pyhän apostoli Paavalin Galatalaisille lähettämän kirjeen pitempi selitys” vuodelta 1903. Ei tämä hieno kirja minua viisaaksi tee, vaikka siitä aina välillä jotain luenkin.

Luther kirjoittaa selitysteoksessaan: ”Paavali ei tee lakia ikuiseksi, vaan sanoo sen olevan säädetyn ja lisätyn rikosten tähden, joita sen tulee yhteiskunnan alalla ehkäistä, ja erittäin on se annettu ilmoittamaan ja hengellisessä tarkoituksessa enentämään syntejä, mutta ei iäksi päiviksi, vaan ainoastaan ajaksi. Tässä on meidän huomattava ajanmääritys, kuinka kauan lain valta kestää, joka ilmoittaa synnin, näyttää meille minkälaiset olemme ja osoittaa Jumalan vihan.”

Luther osoittaa Raamattuun nojaten, että lain vallan aika kestää kunnes tulee siemen, josta on kirjoitettu: ”Sinun siemessäsi pitää kaikkien kansojen siunatuksi tuleman.” (1 Moos. 22:18). Lain vallan on siis määrä Lutherin raamatunselityksen mukaan kestää kunnes ajan täydellisyys ja tämä siunauksen siemen tulee. Ei niin, että laki tuottaisi siemenen tai lahjoittaisi vanhurskauden, vaan niin, että se yhteiskunnallisen elämän alalla hillitsee ja ikään kuin vankeuteen sulkee vallattomia, mutta uskonnollisesta katsannosta syyttää, nöyryyttää ja pelottaa ihmisiä ja pakottaa siten nöyryytettyjä ja murrettuja huokaamaan siunattua siementä.

Kyllä omastakin mielestäni lain valta kestää kunnes koittaa kokonaan uusi aika, jolloin Jeesus tuo tullessaan vanhurskauden, ja hänen pyhyytensä on jälleen kaikkien silmäin edessä. Silloin on synti pois pyyhitty. Ja kuitenkin Jeesus täytti lain ristillä ja sovitti syntimme. Miten tämä on ymmärrettävissä, ja onko se edes ymmärrettävissämme?

 

Joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa

Miksi Jeesus on näin radikaali, että hän sanoo: ”Totisesti, minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.” (Joh. 3:3) Mikään ihmisestä lähtöisin oleva ei tuo yhteyttä Jumalaan ajassa eikä ikuisuudessa. Fariseusten tapa noudattaa lakia tullakseen sen kautta vanhurskaiksi ja omistaakseen yhteyden Jumalan valtakuntaan, oli Jeesuksen mukaan väärin. On kyse lähes vastakkaisista teistä, ja oikea suunta olisi myös ylhäältä alas eikä alhaalta ylös.

Jumala näki hyväksi lähettää Poikansa kuolemaan ristillä puolestamme ja tähtemme, näin avaamaan yhteyden Isään, Pyhään Jumalaan ja lahjoittamaan anteeksiannon synneistämme. Tämä on uusi syntymä Jumalan Hengen kautta. Tässä täytettiin myös lain ilmoittama vanhurskauden vaatimus.

Uskomme on syntynyt ilman lain tekoja, armosta ja yksin Jeesuksen ansioon turvaten. Se on valtavaa lahjaa kokonaisuudessaan. Saamme olla vapaat. Ja kuitenkaan vapautemme ei saa olla yllykkeenä syntiin. Tämä riski on aina olemassa, koska uskovinakin olemme yhä alhaalta, olemme saviastioita ihan oikeasti. Sinetti, Pyhä Henki on ylhäältä, mutta koko tämä ”temppeli” on täysin maasta lähtöisin. Tässä meillä on oppimista myös Herrastamme, joka antautui ihmisten käsiin. Mekin saamme jättäytyä muiden arviointien alle heikkoutemme tähden.

_

Temppelin esirippu repesi ylhäältä alas asti

Minua puhuttelevat joskus aivan erityiset sanat. Raamatussa sanotaan Jeesuksen kuolinhetkellä temppelin esiripun revenneen kahtia ylhäältä alas asti (Mark. 15:38). Tämän ajattelen myös kuvakielenä kertovan, että alhaisuudessa vaeltava pieni ihminen voi olla yhteydessä pyhään, joka on pelkkää kunniaa, oikeutta, totuutta, kirkkautta ja rakkautta. Tämä Pyhä Jumala on nyt Isämme. Hän on tullut lähellemme. Jopa tuo ”ylhäältä alas asti” saa aikaan pienen riemun tunteen sisimmässäni.

Koska meillä siis, veljet, on luja luottamus siihen, että meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkeinpyhimpään, jonka pääsyn hän on vihkinyt meille uudeksi ja eläväksi tieksi, joka käy esiripun, se on hänen lihansa, kautta,…(Hebr.10:19,20)

Siunattu Jumalan Pojan uhri puolestamme ristillä, siunattu Jumalan Karitsa, joka ottaa pois syntimme. Ihmisinä kuljemme erilaisia teitä. Tärkeintä on, että päädymme Jeesuksen karkean ristin juurelle ilman omia ansioitamme.

Ceta Lehtniemi

Kirjoja kirjoituksen taustalla: Osmo Tiililä, Kristus hallitsee, Hugo Odeberg, Kristinusko ja fariseukset, Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, 1903, KR 1933/38