Cetan sivut

Jumala tahtoo, että voisimme olla hänen edessään hoidettavina, ruokittavina, suojassa ja armahdettuina Kristuksen tähden. Herättyäni yöllä ahdistukseen koin tämän ainoaksi tavakseni uskoa ja rukoilla – siis itseni puolesta olin rukouksessa. En minkään sen jalomman tarkoituksen.

Tulostimeni oli juuri kaivannut syväpuhdistusta, koska se ei pystynyt käsittelemään mustaa väriä. Makasin yöllä kuin syväpuhdistettavana. Tämä kuva kyhmyjoutsenista oli mielessäni ja sen vuoksi se on esillä, eikä tulostimen kuva. Mielessäni taisi käydä myös tummasävyisiä ja ahdistavia mielikuvia, mutta nukahdin varsin nopeasti uudelleen ja heräsin levänneenä. Katsopa pientä poikasta hyöhenten suojassa – mikä lepopaikka! Entä toinen pikkuinen, jolle nostetaan ruoka nokan eteen – mitä hellää huolehtimista saammekaan katsella!

Kun olemme avuttomia, heikkoja, osaamattomia, koemme ehkä syyllisyyttä, pelkoa tai itsevihaa. Tähän tarttuu vihollinen vaatimuksineen, yhteiskuntakin määrittelyineen siitä kuka on hyödyllinen, kuka rasite, kuka osaa, kuka ei osaa. Entä Jumala? Hän tahtoo aivan muuta. Voinko sanoa näin? Kenellä on lupa sanoa mikä on oikein?

Evankeliumia heikoille ja osaamattomille, väsyneille ja ahdistetuille ei kuule sieltä mistä sen pitäisi kaikua kauaksi tai valaista pimeydessä. Välillä tuntuu siltä, että ihmisiä vedetään enemmänkin orjuuteen kuin vapauteen Kristuksessa. Siispä päätetään yhdessä, että meillä kaikilla on lupa kertoa Kristuksen sovitustyöstä sen mukaan mitä Jumala itse antaa kerrottavaksemme. Päätetään mielessämme, että saamme käydä milloin vain Isän Jumalan kasvojen eteen kuin syväpuhdistukseen Kristuksen työn tähden.

Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut. Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

Ceta

Käytän kirkkoraamattua 33/38. Kirje heprealaisille, Adolf Saphir, 1899 WSOY, 782 sivua, englannin kielestä suomentanut Matti Tarkkanen. Alkuperäinen teos julkaistiin 1874. Eksegeettinn tutkielma Teologi ja sielunpaimen, Keijo Nissilä, Heprealaiskirjeen kirjoittaja sielunhoitajana, Helsinki 1981, 123 sivua. Näitä kirjoja olen lukenut rinnalla.

Hebrealaiskirje:
10:1 Sillä koska laissa on vain tulevan hyvän varjo, ei itse asiain olemusta, ei se koskaan voi samoilla jokavuotisilla uhreilla, joita he alinomaa kantavat esiin, tehdä niiden tuojia täydellisiksi.
10:2 Sillä eikö muutoin olisi lakattu niitä uhraamasta, koska näillä, jotka jumalanpalvelustaan toimittavat, kerran puhdistettuina, ei enää olisi ollut mitään tuntoa synneistä?
10:3 Mutta niissä on jokavuotinen muistutus synneistä.
10:4 Sillä mahdotonta on, että härkäin ja kauristen veri voi ottaa pois syntejä.
10:5 Sentähden hän maailmaan tullessaan sanoo: ”Uhria ja antia sinä et tahtonut, mutta ruumiin sinä minulle valmistit;
10:6 polttouhreihin ja syntiuhreihin sinä et mielistynyt.
10:7 Silloin minä sanoin: ’Katso, minä tulen – kirjakääröön on minusta kirjoitettu – tekemään sinun tahtosi, Jumala’.”
10:8 Kun hän ensin sanoo: ”Uhreja ja anteja ja polttouhreja ja syntiuhreja sinä et tahtonut etkä niihin mielistynyt”, vaikka niitä lain mukaan uhrataankin,
10:9 sanoo hän sitten: ”Katso, minä tulen tekemään sinun tahtosi”. Hän poistaa ensimmäisen, pystyttääkseen toisen.
10:10 Ja tämän tahdon perusteella me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan.
10:11 Ja kaikki papit seisovat päivä päivältä palvelustaan toimittamassa ja usein uhraamassa, aina samoja uhreja, jotka eivät ikinä voi syntejä poistaa;
10:12 mutta tämä on, uhrattuaan yhden ainoan uhrin syntien edestä, ainiaaksi istuutunut Jumalan oikealle puolelle,
10:13 ja odottaa nyt vain, kunnes hänen vihollisensa pannaan hänen jalkojensa astinlaudaksi.
10:14 Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään.
10:15 Todistaahan sen meille myös Pyhä Henki; sillä sanottuaan:
10:16 ”Tämä on se liitto, jonka minä näiden päivien jälkeen teen heidän kanssaan”, sanoo Herra: ”Minä panen lakini heidän sydämiinsä ja kirjoitan ne heidän mieleensä”;
10:17 ja: ”heidän syntejänsä ja laittomuuksiansa en minä enää muista”.
10:18 Mutta missä nämä ovat anteeksi annetut, siinä ei uhria synnin edestä enää tarvita.
10:19 Koska meillä siis, veljet, on luja luottamus siihen, että meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkeinpyhimpään,
10:20 jonka pääsyn hän on vihkinyt meille uudeksi ja eläväksi tieksi, joka käy esiripun, se on hänen lihansa, kautta,
10:21 ja koska meillä on ”suuri pappi, Jumalan huoneen haltija”,
10:22 niin käykäämme esiin totisella sydämellä, täydessä uskon varmuudessa, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä;
10:23 pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen, on uskollinen;
10:24 ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin;
10:25 älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.
10:26 Sillä jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä,
10:27 vaan hirmuinen tuomion odotus ja tulen kiivaus, joka on kuluttava vastustajat.
10:28 Joka hylkää Mooseksen lain, sen pitää armotta kahden tai kolmen todistajan todistuksen nojalla kuoleman:
10:29 kuinka paljoa ankaramman rangaistuksen luulettekaan sen ansaitsevan, joka tallaa jalkoihinsa Jumalan Pojan ja pitää epäpyhänä liiton veren, jossa hänet on pyhitetty, ja pilkkaa armon Henkeä!
10:30 Sillä me tunnemme hänet, joka on sanonut: ”Minun on kosto, minä olen maksava”; ja vielä: ”Herra on tuomitseva kansansa”.
10:31 Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin.
10:32 Mutta muistakaa entisiä päiviä, jolloin te, valistetuiksi tultuanne, kestitte monet kärsimysten kilvoitukset,
10:33 kun te toisaalta olitte häväistysten ja ahdistusten alaisina, kaikkien katseltavina, toisaalta taas tulitte niiden osaveljiksi, joiden kävi samalla tavalla.
10:34 Sillä vankien kanssa te olette kärsineet ja ilolla pitäneet hyvänänne omaisuutenne ryöstön, tietäen, että teillä on parempi tavara, joka pysyy.
10:35 Älkää siis heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri.
10:36 Sillä te tarvitsette kestäväisyyttä, tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu on.
10:37 Sillä ”vähän, aivan vähän aikaa vielä, niin tulee hän, joka tuleva on, eikä viivyttele;
10:38 mutta minun vanhurskaani on elävä uskosta, ja jos hän vetäytyy pois, ei minun sieluni mielisty häneen”.
10:39 Mutta me emme ole niitä, jotka vetäytyvät pois omaksi kadotuksekseen, vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi.

Väliyhteenveto Jeesuksen ylimmäispapillisesta palveluksesta

Jakeet 10:19-21 ovat väliyhteenveto Jeesuksen ylimmäispapillisesta palveluksesta, jonka nojalla uuden liiton seurakunnalla on ”luja luottamus” pääsystä kaikkeinpyhimpään Jeesuksen veren kautta. Meillä on ”suuri pappi, Jumalan huoneen haltija”. Uuden liiton seurakunnalla on papillisena seurakuntana sekä luottamus pääsystä Jeesuksen veren kautta kaikkeinpyhimpään että myös luottamus suureen ylimmäiseen pappiin, joka on seurakunnan pää, esirukoilija (7:25,8:2) ja välimies (8:6). (Nissilä s.87)

Uuden liiton pappiskansalle annettavat kehotukset

Tästä seuraavat uuden liiton pappiskansalle annettavat kehotukset (10:22-25), jotka noudattavat alkukristillisen pareneesin kolmijakoa usko-toivo-rakkaus (vrt. 1 Tess.1:3; 1Kor. 13:13; Kol. 1:4s). Ensiksi on kehotus ”käykäämme esiin totisella sydämellä, täydessä uskon varmuudessa. . .”(10:22). Toiseksi kehotetaan pysymään järkähtämättä ”toivon tunnustuksessa” (10:23), kolmanneksi valvomaan ”toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin (10:24s.). (Nissilä ss. 87,88)

Muutama rivi omaa pohdintaa ylläolevasta aiheesta. On selvää, että uuden liiton pappiskansalla tai uuden liiton seurakunnalla tarkoitetaan tavallisten uskovien luottavaista pääsyä kaikkeinpyhimpään Jeesuksen uhrikuoleman ja syntien sovituksen tähden. Kyse on yleisestä pappeudesta, sanottaisiin nykyisin. Se, että UT:n kirjeissä käytetään usein ilmaisua ”veljet” kertoo sen, että seurakuntia johtivat vanhemmistoveljet, jotka lukivat kirjeitä kokoontuvalle seurakunnalle. Itselleni melko yksinäisenä kristittynä koen, että pääasiallinen rukouselämäni tapahtuu hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, vaikka toiveeni olisi kuulua läheiseen seurakuntayhteyteen. Läheiset uskovat ystävät ovat kilometrien ja usein monenlaisen tekniikan päässä. Usein koen, että seurakuntani onkin vuosisatojen takana menneisyydessä. Sieltä ammennan ainakin opetusta.

Muistelua ja tuumailua taas kerran

Lapsuudessani ja nuoruudessani pelkäsin mustapukuisia pappeja enemmän kuin ketään muita ihmisiä. Oppikoulun alaluokilla lukukausi aloitettiin kirkossa. Vatsani oli jännityksestä niin kipeä, että isommat koululaiset kantoivat minut bussiin kultatuolissa kirkkohetken päätyttyä. Rippikoulussa pappi oli opettaja, ja rippikoulu oli oppiaine siinä kuin muutkin. Minua opettanut kirkkoherra ei edes kätellyt minua 15 vuotiasta, kun olin isäni kanssa hoitamassa asioita kirkkoherranvirastossa äitini kuoltua. Vain kaksi viikkoa aiemmin olin saanut ensimmäisen kerran Herran pyhän ehtoollisen Nokian kirkossa toukokuussa 1965.

Lasta tai nuorta ei kovin usein huomioitu edes surun tai muun vaikean tilanteen kohdatessa. Erityisesti silloin, kun oma perhe ei elänyt luontevassa lähiseurakuntayhteydessä lapsiin ja nuoriin jäi helposti uskoon liittyviä pelkoja. Kuva kristinuskosta saattoi muodostua äärimmäisen ankaraksi ja kovaksi tai toisaalta myös pinnalliseksi. Kirkkoon ja pappeihin saattoi siirtyä jo omien vanhempien kantamaa surua tai tavatonta, pelon sekaista kunnioitusta. Hautajaiset olivat tavallisimmat kirkkotilaisuudet, mihin suku tai perhe kokoontuivat. Ei syntynyt mitään aavistusta jumalanpalvelukseen kokoontuvasta perheyhteisöstä tai seurakunnasta.

Liikunta, luonto, kirjat ja taiteet olivat minulle enemmän ja turvallisemmin läsnä kuin vieraat ihmiset. Harrastusten parissa ei tullut tunnetta ulkopuolelle jäämisestä, eikä pelko ottanut valtaansa. Minusta tuli vähitellen myös vanhan hengellisen kirjallisuuden ystävä, tosin vasta 1980-luvulla. Saphirin kirjasta ja Heprealaiskirjeestä ammennan sekä tietoa että hoitoa. Minulle merkitsee paljon tämä ”luottavainen pääsy kaikkeinpyhimpään Jeesuksen veren kautta”. Samoin ammennan ilolla hengellistä sanomaa Israelin temppelipalveluksen esikuvien kautta. Ne antavat syvyyttä ja ymmärrystä aivan uskon keskeisimpiin asioihin. Tähän palaan vielä.

Aiheeseen palaamista ja kuitenkin omia ajatuksiani

Kerroin lapsuudestani ja nuoruudestani. Muistoni eivät ole enää kipeitä. Tavallaan ne ovat rikkautena elämässäni. Ylimmäinen pappini, Paimeneni ja Vapahtajani Jeesus on ollut sielunhoitajani jo vuosikymmenet. En useinkaan pysty tavoittamaan uskon ydinasiaa, ristiä, tai sanomaa Jeesuksesta syntien sovittajana seurakuntien tilaisuuksissa. Tiedän, että tämä johtuu osaksi minusta itsestäni. Olen totuttanut itseni johonkin selkeyteen ja kirkkauteen, voisin jopa sanoa pelkistettyyn sanomaan tai ympäristöön. Ristin sanoman peittyminen monenlaiseen muuhun herättää minussa levottomuutta.

Laitan hengellisen kirjan pois, jos siinä ei ole Kristus keskiössä. Sammutan laitteeni, jos sieltä tulee ihmislähtöinen saarna kaivatessani hengellistä ravintoa. Entä mitä voin tehdä, jos seurakunnan tilaisuus antaa kovin epäselvän viestin? Joudun kyllä valitsemaan etukäteen minne voin mennä. En voi etsiä mitä yhteyttä tahansa tai kaivata kokemuksia. Haluan rakentua uskossa ja Kristuksen tuntemisessa. Tahdon päästä perille Isän kotiin, jossa Jeesus ”on valmistamassa sijaa”.

Ehtoollisen suhteen olen erityisen herkkä. Jos siinä asetetaan minulle ehtoja ja edellytyksiä, niin en voi osallistua, koska juuri tuossa hetkessä koen niin konkreettisesti sen, että kaikki edellytykset ja vaatimukset on täytetty Jeesuksen sovituskuoleman kautta ristillä. Näin täytyy olla. Jeesus ei torju luotaan ketään, ei ainuttakaan, joka tahtoo häneen turvata. Hän antoi henkensä, vuodatti verensä meidän jokaisen tähden. Olemme saaneet anteeksi syntimme, minä omani. En anna minkään ihmislähtöisen tulla väliin, kun on kyse luottavaisesta pääsystäni kaikkeinpyhimpään, Isän eteen rukouksin tai ehtoolliselle saamaan armon vakuutusta.

Kuinka edes pystyn käsittelemään näin kovalta tuntuvan sanoman: Joka hylkää Mooseksen lain, sen pitää armotta kahden tai kolmen todistajan todistuksen nojalla kuoleman: kuinka paljoa ankaramman rangaistuksen luulettekaan sen ansaitsevan, joka tallaa jalkoihinsa Jumalan Pojan ja pitää epäpyhänä liiton veren, jossa hänet on pyhitetty, ja pilkkaa armon Henkeä! (10:28,29)

Tämä on minulle ollut vakava kohta. Ajattelen ensin Jerusalemissa asuvia Heprealaiskirjeen vastaanottajia. He tunsivat hyvin Mooseksen lain, koska olivat juutalaisina kasvaneet sen yhteydessä. Uskovat juutalaiset kohtasivat vainoa Mooseksen lain mukaan elävien juutalaisten taholta. Heillä oli ehkä suuri houkutus luopua uskosta Jeesukseen ja jättää oman seurakunnan kokous. Tämä tarkoitti uskon hylkäämistä ja Jeesuksen sovitustyön merkityksen mitätöimistä. Tämä tarkoitti myös paluuta juutalaisuuteen, jotta välttyisi itse kokemasta vainoa ja vaikeuksia. Tämä paluu lain liittoon ja ihmisen suoritukseen pitää epäpyhänä liiton veren, jossa on anteeksiantamus synneistämme. Tämä on mielestäni Pyhän Hengen pilkkaamista. Pyhä Henki on meille uskoville ennen muuta armon Henki Jeesuksen tähden. Koko uskomme ydin on Jeesuksen Kristuksen sovitustyössä ja syntien anteeksi saamisessa.

Mitä tämä kohta merkitsee minulle? Ympäristössäni ei ole samalla tavalla selkeää valintaa vanhan ja uuden liiton palveluksen välillä. Ja silti tavallaan on kaikessa ja aina tämä sama valinta. Jeesuskin sanoo: Ilman minua ette voi mitään tehdä. Ristin sanoma on sanoma siitä mitä Jeesus teki puolestamme Golgatalla vuodattaessaan verensä tähtemme. Tämän tulisi olla aina kirkkaana mielessämme, kun jotain uutta ja erilaista kristittyjen toimintaa ilmenee, ja siihen kutsutaan mukaan. Ensinnäkin: Mihin on voimavaroja? Mikä on keskeistä? Onko uusi toiminta suorittavaa, ihmislähtöistä vai onko se lahjoittavaa ja Kristuksen sovitustyötä kirkastavaa?

Etsin ja myös löydän vielä seurakuntayhteyksiä, joihin voin osallistua. En jää yksin, mutta tiedän monen ystävän olevan yksin olosuhteiden, sairauksien ja etäisyyksien vuoksi. Tahdon sanoa lohduksenne, että Jeesus on itse Hyvä Paimen luonanne ja luonamme. Hän itse etsii lampaansa. Usko on yksinkertainen asia. Sanotaan mielessämme: Jeesus on minun Herrani ja Vapahtajani ja rukoillaan Isä meidän -rukousta. Jumala on uskollinen ja pitää huolen rakkaista lapsistaan.

Ceta

Käytän kirkkoraamattua 33/38. Kirje heprealaisille, Adolf Saphir, 1899 WSOY, 782 sivua, englannin kielestä suomentanut Matti Tarkkanen. Alkuperäinen teos julkaistiin 1874. Eksegeettinn tutkielma Teologi ja sielunpaimen, Keijo Nissilä, Heprealaiskirjeen kirjoittaja sielunhoitajana, Helsinki 1981, 123 sivua. Näitä kirjoja olen lukenut rinnalla.

Hebrealaiskirje:
9:1 Olihan tosin ensimmäiselläkin liitolla jumalanpalvelussäännöt ja maallinen pyhäkkö.
9:2 Sillä maja oli valmistettu niin, että siinä oli etumainen maja, jossa oli sekä lampunjalka että pöytä ja näkyleivät, ja sen nimi on ”pyhä”.
9:3 Mutta toisen esiripun takana oli se maja, jonka nimi on ”kaikkeinpyhin”;
9:4 siinä oli kultainen suitsutusalttari ja liiton arkki, yltympäri kullalla päällystetty, jossa säilytettiin kultainen mannaa sisältävä astia ja Aaronin viheriöinyt sauva ja liiton taulut,
9:5 ja arkin päällä kirkkauden kerubit varjostamassa armoistuinta. Mutta näistä nyt ei ole syytä puhua kustakin erikseen.
9:6 Kun nyt kaikki on näin järjestetty, menevät papit joka aika etumaiseen majaan jumalanpalvelusta toimittamaan,
9:7 mutta toiseen majaan menee ainoastaan ylimmäinen pappi kerran vuodessa, ei ilman verta, jonka hän uhraa itsensä edestä ja kansan tahattomien syntien edestä.
9:8 Näin Pyhä Henki osoittaa, että tie kaikkeinpyhimpään vielä on ilmoittamatta, niin kauan kuin etumainen maja vielä seisoo.
9:9 Tämä on nykyistä aikaa tarkoittava vertauskuva, ja sen mukaisesti uhrataan lahjoja ja uhreja, jotka eivät kykene tekemään täydelliseksi omassatunnossaan sitä, joka jumalanpalvelusta toimittaa,
9:10 vaan jotka, niinkuin ruuat ja juomat ja erilaiset pesotkin, ovat ainoastaan lihan sääntöjä, jotka ovat voimassa uuden järjestyksen aikaan asti.
9:11 Mutta kun Kristus tuli tulevaisen hyvän ylimmäiseksi papiksi, niin hän suuremman ja täydellisemmän majan kautta, joka ei ole käsillä tehty, se on: joka ei ole tätä luomakuntaa,
9:12 meni, ei kauristen ja vasikkain veren kautta, vaan oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkeinpyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen.
9:13 Sillä jos kauristen ja härkäin veri ja hiehon tuhka, saastaisten päälle vihmottuna, pyhittää lihanpuhtauteen,
9:14 kuinka paljoa enemmän on Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa!
9:15 Ja sentähden hän on uuden liiton välimies, että, koska hänen kuolemansa on tapahtunut lunastukseksi ensimmäisen liiton aikuisista rikkomuksista, ne, jotka ovat kutsutut, saisivat luvatun iankaikkisen perinnön.
9:16 Sillä missä on testamentti, siinä on sen tekijän kuolema toteennäytettävä;
9:17 sillä vasta kuoleman jälkeen testamentti on pitävä, koska se ei milloinkaan ole voimassa tekijänsä eläessä.
9:18 Sentähden ei myöskään ensimmäistä liittoa verettä vihitty.
9:19 Sillä kun Mooses oli kaikelle kansalle julkilukenut kaikki käskyt, niinkuin ne laissa kuuluvat, otti hän vasikkain ja kauristen veren ynnä vettä ja purppuravillaa ja isopin ja vihmoi sekä itse kirjan että kaiken kansan,
9:20 sanoen: ”Tämä on sen liiton veri, jonka Jumala on teille säätänyt”.
9:21 Ja samoin hän verellä vihmoi myös majan ja kaikki palvelukseen kuuluvat esineet.
9:22 Niin puhdistetaan lain mukaan miltei kaikki verellä, ja ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamista.
9:23 On siis välttämätöntä, että taivaallisten kuvat tällä tavalla puhdistetaan, mutta että taivaalliset itse puhdistetaan paremmilla uhreilla kuin nämä.
9:24 Sillä Kristus ei mennyt käsillä tehtyyn kaikkeinpyhimpään, joka vain on sen oikean kuva, vaan itse taivaaseen, nyt ilmestyäkseen Jumalan kasvojen eteen meidän hyväksemme.
9:25 Eikä hän mennyt uhratakseen itseänsä monta kertaa, niinkuin ylimmäinen pappi joka vuosi menee kaikkeinpyhimpään, vierasta verta mukanaan,
9:26 sillä muutoin hänen olisi pitänyt kärsimän monta kertaa maailman perustamisesta asti; mutta nyt hän on yhden ainoan kerran maailmanaikojen lopulla ilmestynyt, poistaakseen synnin uhraamalla itsensä.
9:27 Ja samoinkuin ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta senjälkeen tulee tuomio,
9:28 samoin Kristuskin, kerran uhrattuna ottaakseen pois monien synnit, on toistamiseen ilman syntiä ilmestyvä pelastukseksi niille, jotka häntä odottavat.

Saphirin kirjasta poimien sivuilta 455-475.  Hepr. 9:1-5

Alussa on pysäyttävä toteamus: Hengellisen jumalanpalveluksen luonnetta, sellaisena kuin se on Raamatussa ilmoitettu, on sangen harvoin ymmärretty. Tämä on aika hätkähdyttävä ajatus. Tähän tiivistyi kuitenkin hengellisen jumalanpalveluksen erottaminen ihmiskunnan kaikkien aikojen ja kaikista muista tavoista harjoittaa uskontoja ja palvontamenoja. Isreal ja kristillinen seurakunta ovat jumalkäsitteessään muusta poikkeavia ja vähemmistöä.

Täysin totutusta erilainen usko herätti hämmästystä ja vihaa kreikkalaisissa ja roomalaisissa. He joutuivat katsomaan kuinka usko näkymättömään Herraan oli todellinen ja valtava voima miesten ja naisten sydämissä ja elämässä täyttäen heidät innostuksella, toivolla ja ilolla sekä antaen elämään vakautta. Heidät oli kuin korotettu synnillisten huvitusten, rahan rakkauden, kunnianhimon kuumeen, itsekkään elämän ja tyhjyyden yläpuolelle (luettelo Saphirin). Heille usko antoi voimia kantaa kärsivällisesti koettelemuksia, kärsimyksiä ja vainoa tai julman ja kiduttavan kuoleman. Ketkä tätä katsoivat ulkopuolelta, näkivät sen kuin salaperäisenä siveellisenä tautina, joka oli alkanut raivota ja uhkasi murtaa yhteiskunnan perusteita.

Ei olisi tullut ongelmia, jos Kristuksen olisi voinut liittää muiden jumalien ja sankarien joukkoon. Tämä olisi sopinut vallan hyvin. Erilaisten jumaluuksien joukko ei ollut vierasta. He eivät voineet nimenomaan ymmärtää sen uskon ja jumalanpalveluksen luonnetta, jonka kohteena oli totinen ja elävä, ainoa Jumala. Ja erityisesti vielä Jumala, jota ei voitu yhdistää tai sekoittaa mihinkään muuhun uskoon ja jumalanpalvelukseen. Israel ja seurakunta väittivät omistavansa totuuden, tuntevansa, rakastavansa ja palvelevansa ainoaa, totista ja elävää Jumalaa. Tästä nousee viha.

Ihmiset yleisesti suvaitsevat jokaista siveellistä ja hengellistä jumalanpalvelusjärjestelmää. He voivat niin halutessaan löytää jotain hyvää, jaloa tai mieltä kohottavaa kaikista uskonnoista. He eivät kuitenkaan voi suvaita ainoaa Jumalan ilmoittamaa totuutta Kristuksessa Jeesuksessa. Kristus on maailmaa vastaan, ja maailma on Kristusta vastaan. Uudenajan pakanuus (käyttäen usein kristillisiä termejä) usein vain salaa tätä tosi-asiaa. Maailma hylkää Jumalan armotyön hänen lihaan tulleessa Pojassaan ja hänen ristissään. Jeesus tahtoo olla totuus ehdottomasti, täydellisesti ja lopullisesti -ainoa tie ja pääsy Jumalan valkeuteen, rakkauteen ja elämään. Jeesus on totuus ja ainoastaan hänessä me lähestymme Isää. Tähän kohdistuu maailman usein salattu vihamielisyys.

Ilmoituksen ulkopuolella ei ihmisillä ole aavistustakaan Jumalasta Herrana, Henkenä ja Isänä. e

Tämän jälkeen Saphir siirtyy kertomukseen samarialaisesta naisesta Sykarin kaivolla (Joh.4:5-30). Saphir kuvaa laajasti kertomusta. Minä puolestani kokoan tärkeimmän sanoman. Nainen kuului väärään kansaan, oli halveksittu julkisyntinen, ihmisiä välttävä. Samarialaisten tieto Messiaan odotuksesta oli hämärää, ehkä satunnaisesti kuultua. Jeesus oli ensin kaivolla naiselle muukalainen, joka hämmästytti jo sillä, että hän puhutteli naista ja pyysi häneltä vettä juodakseen. Tämä oli tuohon aikaan ja tuossa kulttuurissa tavatonta. Jeesus ilmoitti itsensä sydämen tutkijana tuoden naisen eteen koko hänen rikkonaisen, syntisen elämänsä. Tapa, jolla Jeesus teki tämän ja koko Herran olemus sai vaimon huudahtamaan: ”Minä näen, että sinä olet profeetta, Jumalan sanansaattaja, jolle Jumalan ilmoitus on uskottu”. Nyt samarialainen nainen janosi Jumalaa, elävää Jumalaa, ja ikävöi sitä, että saisi totisessa jumalanpalveluksessa tulla hänen tykönsä.

Jeesus näki vaimon sydämen kaipauksen ja selitti hänelle hengellisen jumalanpalveluksen syvälliset totuudet. Kysymys jumalanpalveluksesta ei ole ihmisen, vaan Jumalan ratkaistava. Inhimillisellä ajatuksella, mielialalla tai perimätiedolla ei voi olla sananvaltaa tässä korkeimmassa asiassa. Samarialaisilla, kuten muillakaan itsekseen jätetyillä kansoilla ei ollut mitään tietoa jumalanpalveluksesta, koska he eivät tunteneet Jumalaa. Silti Jumala ilmoitti ja ilmoittaa itsensä ja lahjoittaa Pyhän Hengen heille, meille.

Israelissa Jumala oli ilmoittanut itsensä pelastuksen Jumalana. Koska pelastus on juutalaisista, löytyy totinen jumalanpalveluskin heidän luotansa. Se oli kauan suljettuna armotalouteen, joka oli rajoitettu, valmistava ja kuvauksellinen, mutta samalla se oli todellinen ja hengellinen. Se oli siemen siihen yleismaailmalliseen ja vapaaseen jumalanpalvelukseen, joka on alkanut täyttymyksen kautta Kristuksessa Jeesuksessa. Israel oli kutsuttu tuntemaan ja palvelemaan Jumalaa, jotta heidän kauttaan saatettaisiin valkeus ja elämä kaikille pakanoille maailman kaukaisimpiin ääriin saakka. Adolph Saphirin ja usean muun odotus on tämä: ”Me odotamme yhä niitten muuttumattomien lupausten toteutumista, jotka ovat yhdistetyt Abrahamin liittoon, jolloin Jumalan pelastuksen valkeus paistaa Israelista keskuksenaan kaikille kansoille ja kaikki maan ääret palvelevat Herraa pyhässä kaunistuksessa”.

Israelin asema Herran maallisen vaelluksen aikana oli vakava. Se oli ratkaisevin käännekohta Israelin historiassa. Herra, jota he odottivat (muutamat todella ja toiset suun tunnustuksella), tuli äkkiä temppeliinsä. Jeesus tuli täyttämään isille annettuja lupauksia. Hän tuli ensin profeettana, saarnaten parannusta, sillä Jumalan valtakunta oli tullut lähelle. Hän tuli kokoamaan heitä. Jeesus oli sekä viimeinen että suurin Jerusalemin tykö lähetetty sanansaattaja. Mutta he eivät Jumalan Poikaa ottaneet vastaan. He eivät ymmärtäneet etsikkoaikaansa. Kyynelsilmin ennusti Jeesus rakkaan kaupungin, suuren kuninkaan kaupungin tuomiota.

”Sillä sinulle tulevat ne päivät, jolloin sinun vihollisesi sinut vallilla saartavat ja piirittävät sinut ja ahdistavat sinua joka puolelta; ja he kukistavat sinut maan tasalle ja surmaavat lapsesi, jotka sinussa ovat, eivätkä jätä sinuun kiveä kiven päälle, sentähden ettet etsikkoaikaasi tuntenut.”(Luuk.19:43,44) Temppelistä Jeesus sanoi: ”Ei ole jäävä kiveä kiven päälle maahan jaottamatta”. Tuomion ilmoituksen ja sen täytäntöön panon välillä oli neljäkymmentä vuotta. Kuinka tärkeät ja merkitykselliset olivatkaan nämä vuodet evankeliumin leviämisen kannalta.

Aika Jeesuksen kuolemasta Jerusalemin temppelin hävitykseen oli murrosaikaa kaikin tavoin. Monen juutalaiskristityn oli vaikea käsittää sitä mitä nimitämme jumalanpalvelukseksi hengessä ja totuudessa, yksin Kristuksen työn varassa. Samoin kristillisen seurakunnan on yhä välillä vaikea muistaa, ettei se ole astunut Israelin sijaan. On ”salaisuus”, että koko Israel on tuleva autuaaksi. Israel on yhä valittu kansa, johon liittyy profeettojen ennustamia lupauksia. Onko siis ihme, etteivät heprealaiset voineet helposti ymmärtää uutta seurakuntataloutta ja uutta hengellistä jumalanpalvelusta.

Uskovat juutalaiset saivat kärsiä paljon omilta kansalaisiltaan. Heidän omaisuuttaan otettiin takavarikkoon; heitä vangittiin ja joitakin jopa surmattiin. Israel kansakuntana oli kiinnittynyt omiin luulotteluihinsa, omaan vanhurskauteensa ja muotomenoihinsa. He turvautuivat lain säädösten noudattamiseen ja temppelipalveluksen omistamiseen. Hävitys tuli äkkiä ja odottamatta Rooman taholta Jeesuksen ennustuksen mukaisesti. Jerusalem hävitettiin, temppeli hajosi maan tasalle. Kaikissa liitonkansan vaiheissa oli jatkunut leeviläinen jumalanpalvelus; keskeytys tapahtui vain Baabelin vankeudessa.

Pakanoille Jumala ei koskaan antanut aaronilaista pappeutta, maallista liiton majaa, vertauskuvallista jumalanpalvelusta. Alusta alkaen hän opetti heille, kuten Jeesus Samarialaiselle naiselle, että kaikki paikat ovat nyt yhtä pyhiä, ja että Jumalaa on palveltava hengessä ja totuudessa. Uskovaiset ovat lapsia, jotka rukoilevat Isää. He muodostavat kuninkaallisen papiston, joka on Jeesuksen kautta tuotu Jumalan tykö. Heillä on pääsy ylhäällä olevaan kaikkein pyhimpään.

Meillä on totinen pyhäkkö, uusi ja pyhitetty tie kaikkein pyhimpään. Me saamme yhdessä Hengessä Jeesuksen veren kautta lähestyä Isää. Meillä on Jumalan todellinen läsnäolo, nimittäin Jeesus, asuvana sydämissämme uskon kautta; Jeesus, missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessänsä; Jeesus ilmoittamassa itsensä leivän murtamisessa; Jeesus puhuvana Pyhän Hengen kautta luetussa ja saarnatussa sanassa.

Missä kaksi tai kolme on koolla Jeesuksen nimessä, siellä ei vain tunnu ikään kuin hän olisi heidän keskellänsä, vaan hän itse on todella heidän kanssaan, Hengessä ja voimassa, rakkaudessa ja siunauksessa. Jos joku häntä rakastaa, tulevat Isä ja Poika ja ottavat asuntonsa hänen tykönänsä. Jeesus on meidän Immanuelimme (Jumala kanssamme) sydämessä, seurakunnan kokouksessa, maailmassa. Millä on Kristus ja hänessä kaikki.

On vaikeaa löytää pakanuuden hengestä selkeään ja kirkkaaseen ilmapiiriin. Kuinka taipuvaisia ovatkaan ihmiset mieltymään kaikkeen, mikä ei ilmoita heille heidän todellista tilaansa eikä saata heitä suoraan Jumalan eteen! Pappeus, messuvaatteet, vihityt rakennukset, vertauskuvat ja seremoniat – kaikki nämä asettavat Kristuksen pitkän matkan päähän. Nämä voivat peittää näkemästä sen sydämen todellista synnillistä ja rikollista tilaa, joka ei ole Kristuksen veren kautta vielä tullut lähelle. Samarialainen vaimo oli esimerkki ihmisestä, jonka sydämen tila oli kuvatun kaltainen hänen kohdatessaan Vapahtajan.

Vielä sen jälkeenkin, kun Raamattu on nähty totuudeksi, on Jumala usein jäänyt merkitsemään kuin täydellisyyttä sen kaikissa muodoissaan. On jäänyt kohtaamatta todellinen, rakastava, kaikkialla läsnäoleva Herra, jonka kanssa me puhumme ja jolta me pyydämme kaikkea mitä tarvitsemme. Ilmestyksen ulkopuolella rukous voidaan käsittää kuin mielen harjoituksena, yksinpuheluna. Samoin voidaan pitää kuin esityksiä ajatuksistamme liittyen Jumalan ominaisuuksiin ja täydellisyyksiin. Tällöin ei ymmärretä miten Jumalan lapsen elämä liittyy tuntemiseen ja suhteeseen.

Jeesus toi samarialaisen naisen suoraan elävän, rakastavan Lunastaja-Jumalan kasvojen eteen. Jeesus ilmoitti hänelle rakkauden täydellisyyden. Hän ilmoitti itsensä elävän veden antajana. Vapaana lahjana Jeesus julisti hänelle pelastusta. Syntinen uskoo, ja Jeesus vie hänet kuten lapsen Isän tykö. Jumalan istuimen edessä on se pyhäkkö, jossa me harjoitamme jumalanpalvelusta. Jeesus esittää meidät Isälle. Me olemme rakkaita lapsia, valkeisiin vaatteisiin, autuuden ja vanhurskauden pukuun puettuina olemme pappeja Jumalalle. Millaisia rukoilevaisia Isä tahtoo? Hän tahtoo lapsistaan näitä rukoilevaisia. Sanomme: ”Isä meidän” ja ”Abba”.

Israel on vielä pimeydessä ja maailma ilman Jumalaa. Päivä lähestyy lähestymistään, jolloin Israel on etsivä Herraa ja heidän kuningastansa Daavidia, jolloin epäjumalat hävitetään ja Herra yksinään on korotettu. Sillä välin me, jotka olemme kootut maailmasta ja huudamme avuksemme ilmestyneen Vapahtajan nimeä, palvelkaamme Hengessä, luottamatta ollenkaan lihaan, mutta iloiten Kristuksessa Jeesuksessa.

Näin päätti Saphir 20 sivun jakson, josta yritin poimia olennaisen.

Ceta Lehtniemi

Käytän kirkkoraamattua 33/38. Kirje heprealaisille, Adolf Saphir, 1899 WSOY, 782 sivua, englannin kielestä suomentanut Matti Tarkkanen. Alkuperäinen teos julkaistiin 1874. Eksegeettinn tutkielma Teologi ja sielunpaimen, Keijo Nissilä, Heprealaiskirjeen kirjoittaja sielunhoitajana, Helsinki 1981, 123 sivua. Näitä kirjoja olen lukenut rinnalla.

Hebrealaiskirje:
8:1 Mutta pääkohta siinä, mistä me puhumme, on tämä: meillä on sellainen ylimmäinen pappi, joka istuu Majesteetin valtaistuimen oikealla puolella taivaissa,
8:2 tehdäkseen pappispalvelusta kaikkeinpyhimmässä, siinä oikeassa majassa, jonka on rakentanut Herra eikä ihminen.
8:3 Sillä jokainen ylimmäinen pappi asetetaan uhraamaan lahjoja ja uhreja, jonka tähden on välttämätöntä, että tälläkin on jotakin uhraamista.
8:4 Jos hän siis olisi maan päällä, ei hän olisikaan pappi, koska jo ovat olemassa ne, jotka lain mukaan esiinkantavat lahjoja,
8:5 ja jotka palvelevat siinä, mikä on taivaallisten kuva ja varjo, niinkuin ilmoitettiin Moosekselle, kun hänen oli valmistettava maja. Sillä hänelle sanottiin: ”Katso, että teet kaikki sen kaavan mukaan, joka sinulle vuorella näytettiin”.
8:6 Mutta tämä taas on saanut niin paljoa jalomman viran, kuin hän on myös paremman liiton välimies, liiton, joka on paremmille lupauksille perustettu.
8:7 Sillä jos ensimmäinen liitto olisi ollut moitteeton, ei olisi etsitty sijaa toiselle.
8:8 Sillä moittien heitä hän sanoo: ”Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, jolloin minä teen Israelin heimon ja Juudan heimon kanssa uuden liiton,
8:9 en sellaista liittoa kuin se, jonka minä tein heidän isäinsä kanssa silloin, kun minä tartuin heidän käteensä ja vein heidät pois Egyptin maasta. Sillä he eivät pysyneet minun liitossani, ja niin en minäkään heistä huolinut, sanoo Herra.
8:10 Sillä tämä on se liitto, jonka minä teen Israelin heimon kanssa näiden päivien jälkeen, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän mieleensä, ja kirjoitan ne heidän sydämiinsä, ja niin minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani.
8:11 Ja silloin ei enää kukaan opeta kansalaistaan eikä veli veljeään sanoen: ’Tunne Herra’; sillä he kaikki, pienimmästä suurimpaan, tuntevat minut.
8:12 Sillä minä annan anteeksi heidän vääryytensä enkä enää muista heidän syntejänsä.”
8:13 Sanoessaan ”uuden” hän on julistanut ensimmäisen liiton vanhentuneeksi; mutta se, mikä vanhenee ja käy iälliseksi, on lähellä häviämistään.

Alkulause tälle artikkelille 

Adolph Saphir kasvoi Unkarissa juutalaisperheessä, joka kääntyi kristinuskoon. Tämä antoi Saphirille hyvän pohjan käsitellä Heprealaiskirjettä, kun vielä huomioi hänen laajat teologiset opintonsa. Hän toimi presbyteerikirkon ja juutalaislähetyksen parissa ainakin Belfastissa ja Lontoossa. Lähteenä käyttämäni kirja on Matti Tarkkasen englannin kielestä suomentama. Tarkkanen toimi Suomen Lähetysseurassa pitkään. Luen myös Keijo Nissilän tulkielmaa hiukan tässä rinnalla. Hänen taustansa on lestadiolaisuudessa.

Adolf Saphirin kirjan pohjalta sivuilta 391-453

Kristus ylimmäisenä pappina taivaassa

Jeesus on ylimmäinen pappimme taivaissa. Tämä on se pääasia, johon kirjeemme kaikki edelliset opetukset kohdistuvat. ”Meillä on sen kaltainen ylimmäinen pappi, joka istuu majesteetin istuimen oikealla puolella taivaissa”. Jumala on puhunut meille Pojassansa, jonka hän on pannut kaiken perilliseksi, ja jonka kautta hän on myös tehnyt maailman. Jeesus on tehtyään itse kauttansa syntiemme puhdistuksen, istuutunut profeetallisen sanan mukaan majesteetin oikealle puolelle, missä hän nyt on kuninkaallisessa arvossa ja vallassa.

Jos Jeesus on Poikana Jumalan oikealla puolella, niin siitä on johdonmukaisena seurauksena, että koko aaronilaiseen pappeuteen ja ensimmäiseen pyhäkköön liittynyt armotalous on kadonnut, ja että Jeesus, ei enää maan päällä, vaan kaikkein pyhimmässä, on nyt oikea ja iankaikkinen ylimmäinen pappi, uuden ja paremman liiton takausmies. Juuri tässä on ainoa turva ja lohdutus niissä vainoissa ja kiusauksissa, joihin heprealaiskristityt olivat joutuneet. Juutalaiset heidän ympäristössään riippuivat yhä vanhassa liitossa ja painostivat kirjeen vastaanottanutta juutalaistaustaista seurakuntayhteisöä palaamaan takaisin yhteyteensä.

Pojan iankaikkinen kirkkaus, hänen jumalallinen valtansa luomistyössä, hänen keskeinen asemansa tulevaiseen perintöön nähden, hänen herrautensa yli enkelien, hänen istumisensa Jumalan oikealla puolella – kaikki nämä suuret totuudet tuodaan eteemme osoittamaan, kuinka täydellinen on istuimella istuvan kuninkaallinen pappeus. Pojan todellinen ihmisyys, lihaksi tulemisen salaisuus, on kerrottu toisessa luvussa. Hän oli kaikessa tehty veljiensä kaltaiseksi voidakseen tulla laupiaaksi ja uskolliseksi ylimmäiseksi papiksi. Kolmannessa luvussa oli tarkoitus osoittaa, että Jeesus, ylimmäinen pappi, on täydellinen välimies, ja että Poika on suurempi kuin Mooses.

Neljännessä luvussa on meille kaikille rakkaat sanat Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä.
Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan. (4:15,16)

Viidennessä luvussa kuvattiin Melkisedekin kaltaista täydellistä pappeutta. Siinä kehotettiin katsomaan häntä, joka kärsimisensä ja kuolemansa kautta on tullut ylimmäiseksi papiksi. Pappeuden muuttuessa muuttuu välttämättä myös armotalous. Heprealaiskirjeen pääpaino on siinä, että Jeesus on taivaassa ylimmäisenä pappina. Kirjeessä tarkastellaan taivasta pyhäkkönä, missä ylimmäinen pappi rukoilee meidän edestämme. Heprealaiskirjeen tarkoituksena oli lohduttaa ja samalla kehottaa juutalaisia, joiden usko oli koetuksella sen vuoksi, että he olivat joutuneet suljetuiksi ulos jumalanpalveluksesta Jerusalemin temppelistä. (Saphir 391-397)

Todellinen liitonmaja (Hepr. 8:1-5)

Aikaisemmin vastakohtina oli laki ja evankeliumi tai armo ja työt. Nyt pääpaino kohdistuu paikkaan, jossa ylimmäinen pappi toimittaa tehtäviänsä. Vastakohtana on maallisen ja ajallisen eroavaisuus taivaallisesta ja iankaikkisesta. Leeviläinen pappispalvelus ja armotalouskausi päättyi, kun temppelin esirippu repesi kahtia Jeesuksen antaessa henkensä puolestamme ristillä. Ulkonaisesti temppelipalvelus jatkui temppelin hävitykseen asti noin vuoteen 70.

Temppelin ja siinä tapahtuvan palveluksen ollessa voimassa, heprealaisten oli vaikea käsittää kutsumuksensa ja jumalanpalvelustoimensa taivaallista luonnetta. Heistä näytti, että usko Messiaaseen sulki heidät Messiaan kansan siunauksista ja etuoikeuksista. Missä siis oli uskovien heprealaisten paikka?

Jeesus on ylimmäisenä pappina taivaassa. Temppelimme on taivaallinen. Se pysyy ikuisesti ja sen kirkkaus on pysyvää. Kaikki tämä sisältyy siihen perustotuuteen, että Jeesus on Kristus, elävän Jumalan Poika. Pojan pappeus ei perustu enää vanhaan liittoon, vaan on eroittamattomassa yhteydessä uuteen, missä lahjoitetaan jumalallinen rakkaus ja elämä armon ja lahjaksi saadun vanhurskauden kautta. Tässä uudessa armotaloudessa anteeksi saaneet ja uudestisyntyneet syntiset palvelevat Isää hengessä ja totuudessa.

Jos Jeesus, Jumala ja ihminen samassa persoonassa, on ylimmäinen pappimme, on pyhäkkökin, jossa me palvelemme, ylhäällä. Tämä maja asetetaan vastakohdaksi erämaavaelluksen ilmestysmajalle. Taivaallinen pyhäkkö ei ole ihmisen rakentama eikä katoava. (Saphir ss. 416-418)

Liitonmaja esitti ihmeellisiä totuuksia Israelille. Sen uhreissa ja säädöksissä Jumala julisti kansalleen heidän syntiensä anteeksiantamusta. Hän toi heidät itseään liki sovituksen ja välityksen kautta. Hän paransi heidän kipunsa ja lohdutti heidän sydämiänsä. Kaiken lopullisena tarkoituksena oli ilmoittaa Jumalaa itseään, hänen täydellisyyttään ja kirkastaa hänen kunniaansa.

Kaikissa anteeksiannon lahjoissa, kaikissa Jumalaa lähestymisen etuoikeuksissa ilmaisi Herra oman täydellisyytensä ja kunniansa. Siinä näki Israel Lunastaja-Jumalan kunnian. Kaikkialla toteutui kaksi tarkoitusperää: syntisen, vikapään ja erehtyvän ihmisen tarpeet täytettiin, ja tässä armoteossa Jehovan mieli ja kirkkaus ilmoitettiin. Samoin me ristiinnaulitussa Kristuksessa omistamme kaiken, mitä tarvitsemme, ja näemme nämä Jumalan ominaisuudet ja aivoitukset.

Sillä hänessä on Jumalan maja ihmisten keskellä. Hänessä asuu jumaluuden täydellisyys ruumiillisesti, jotta me hänessä asuessamme olisimme Isän yhteydessä. Esikuva täyttyi Jeesuksen lihaantulemisessa: ”Ruumiin sinä olet minulle valmistanut.” Jeesus asui ihmisten keskuudessa kuten liitonmaja oli kansan keskellä. Liitonmaja oli Herran kirkkauden läpitunkema ja pyhittämä. Jeesus oli sekä ihminen että pyhä Jumala. Tässä majassa näkyi Jumalan kunnia.

Johanneksen evankeliumin toisessa luvussa Jeesus selittää kuinka hän ei ole ainoastaan maja, vaan myös se temppeli, joka pysyy iankaikkisesti. Tämä temppeli piti ensin rikottaman, Jeesuksen täytyi kuolla, mutta se piti uudelleen rakennettaman kolmantena päivänä hänen ylösnousemisensa kautta. Tämä näkyi myös siinä, kun temppelin esirippu repesi kahtia. Taivas ei ainoastaan auennut tuolloin, vaan pääsy avattiin kaikille syntisille, jotka uskovat Jeesukseen.

Isä on saattanut meidät omaan välittömään yhteyteensä Pojassaan. On vaikea yhteensovittaa kaikki eri näkökohdat Kristuksesta, joka on pyhäkkö, pappi, ja uhri. Saamme pysähtyä katsomaan häntä ainoana, joka on kaikki kaikessa. (Saphir ss. 417-424)

Liiton arkki ei ollut ainoastaan istuin, jossa Jumala ilmoitti itsensä pyhyydessään.  Se oli myös istuin, missä ilmeni hänen suhteensa kansaansa. Kaikissa esikuvissa tuli näkyviin Jumalan vanhurskaus syntiin nähden, mutta hänen laupeutensa syntiseen nähden. Juuri tässä Jumala ja syntinen kohtasivat toisensa. Vain Jeesuksessa meillä on tämän kuvan täydellinen täyttymys. Hänessä yhtyvät Jumala ja ihminen. Hänessä Jumala ja ihminen asuvat ja ovat toistensa osallisuudessa. Jeesuksessa ja Jeesuksesta olemme saaneet Hengen. Jumala asuu nyt pyhissään Henkensä kautta, jonka kautta he tulevat pyhäksi temppeliksi hänelle. Me rakennumme toistemme kanssa hänessä (Kristuksessa) Jumalan asuinsijaksi Hengessä (Ef.2:21,22). Me olemme hengellinen huone, jossa tuodaan Jumalalle kiitoksen ja kuuliaisuuden uhreja. Jumala Kristuksessa, me Kristuksessa, Kristus meissä. (Saphir s. 425)

Herra hoitaa pappeuttansa taivaassa. Hän palvelee Jumalan edessä ja toimii meidän hyväksemme lahjoittaen meille uuden liiton siunauksia. Ylimmäisellä papilla piti olla uhrattavaa, jotta hän saattoi lähestyä Jumalaa. Siten oli suurella ylimmäisellä papilla taivaaseen astuessaan jotain Isälle tuotavaa. Me tiedämme, että uhri uhrattiin, kun Jeesus kuoli ristin päällä. Suuren sovintopäivän esikuva sai täyttymyksensä Golgatalla. Hänen kallis verensä vuodatettiin kirouksen puussa. Mutta niinkuin jo esikuvassa kävi ilmi, kuului Jeesuksen veri, vaikkakin maan päällä vuodatettu, taivaalliseen pyhäkköön. Jeesus menee oman verensä kautta kaikkeinpyhimpään. Tämä on ainoa oikea ja todellinen lepytys syntiemme tähden.

Nyt on ylimmäinen pappi yhden uhrinsa vuoksi taivaassa, siellä voi olla vain yksi temppeli. Jumalan anteeksiantava, laupias ja kirkas läsnäolo ilmenee nyt istuimelta, jolle Jeesus on korotettu. Nyt Jeesus on iankaikkinen välimies ja pappi.  Hän on taivaallisessa pyhäkössä Jumalan oikealla puolella ja lähettää sieltä Hengen meidän sydämiimme. Näin uskovaiset ovat hengellinen, papillinen valtakunta. He lähestyvät Jumalaa uskon täydessä varmuudessa.

Uuden liiton lupaukset ovat hengellisiä ja ikuisia. Syntien anteeksisaaminen, Jumalan tunteminen, osallisuus Jumalan kanssa, hänen asumisensä meidän sydämissämme, taivaassa talletettu perintö, sellaisia ovat uuden liiton lupaukset ja lahjat.

Lupaukset ovat ehdottomia, suuren välimiehen ja ylimmäisen papin varmentamia. Ne ovat parempia kuin vanhan liiton lupaukset. Ne on annettu Kristukselle jo ennen maailman alkua ja vuotavat siitä äärettömästä rakkaudesta, jolla Isä rakastaa ainoaa Poikaansa, jossa hän on meidät omakseen ottanut. Lupaukset ovat parempia, sillä uudessa liitossa kuuluvat siunaukset kaikille, juutalaisille ja pakanoille, ja yhdistävät kaikki uskovaiset kuninkaalliseksi pappeudeksi, jolla on vapaa pääsy Isän tykö yhdessä Hengessä.

Kun vertaamme vanhaa ja uutta liittoa toisiinsa, niin huomaamme miten ihmeteltävän selkeä, yksinkertainen ja sisältörikas omistamamme jumalallinen opetus on. Pienet lapsetkin sen ymmärtävät jo sanoissa Jeesus, Hyvä Paimen tai turvaaminen Vapahtajaan. Saamme katsoa Jeesukseen ja vastaanottaa kaiken häneltä. Niinkuin hän rakasti omiansa loppuun asti, niin rakastaa hän heitä nyt ja kautta kaikkien aikojen. Hän tahtoo palata ottamaan meidät tykönsä. Hän on sama rakastava, palveleva Jeesus kuin maan päällä ollessaan. Rakkautensa, voimansa ja kirkkautensa täydellisyydessä korotettu Herramme, Jumalan Poika, ihminen Kristus Jeesus, on aina toimimassa pyhiä varten ja heidän hyväkseen. Vain uskon kautta voimme rukoilla Jumalaa ja vain uskon kautta voimme käsittää hengellisiä todellisuuksia. (Saphir sivuilta 426-435)

Kuinka suuri onkaan vanhan ja uuden liiton vastakkaisuus! Toiselta Jumala vaatii syntiseltä ihmiseltä: ”Sinun pitää!” Toisessa Jumala lupaa: ”Minä tahdon!” Toinen on ehdollinen; toisessa ilmestyy Jumalan vapaa armo ja Jumalan rajaton voima. Toisessa tehdään lupaus ihmisen tottelemattomuuden kautta tyhjäksi; toisessa ovat kaikki Jumalan lupaukset ”Niin” Kristuksessa ja ”Aamen” Kristuksessa. Uudessa liitossa on Kristus kaikkena; hän on Alfa ja Oomega. Kaikki on Jumalasta, ja kaikki on varmaa ja pysyvää. (Saphir ss. 445,446)

Uuden liiton siunaukset perustuvat kaikki syntien anteeksisaamiseen. Jumala lupaa painaa lakinsa meidän mieliimme ja kirjoittaa ne meidän sydämiimme, koska hän on sovitettu meidän vääryydestämme eikä enää muista meidän syntiämme. Syntien anteeksisaaminen ei ole alku, vaan se on perustus, lähde, se on kuin kaikkien jumalallisten siunausten äiti. (Saphir s. 446)

Tätä täydellistä anteeksiantamusta jakamalla tekee Jumala sydämen uudeksi ja kirjoittaa siihen lakinsa. Laki käskee rakastamaan. Lain täyttäminen edellytti elämää ja henkeä, ja toisaalta lain täyttämisen kautta eivät kuolleet sielut voi tulla eläviksi. Pyhä Henki saadaan evankeliumin saarnan kautta, syntien anteeksisaamisen kautta, uuden liiton kautta. Nyt on Jumalan pelastava armo ilmestynyt opettamaan meitä ja näyttämään synnin meissä. Persoonallinen Jumalan tunteminen on hengellisen elämämme salaisuus. Se on turvanamme erehdyksiä ja syntiä vastaan. Se on Jumalan suuri ja alituinen lahja, Kristuksen lunastuksen hedelmä. (Saphir s.449, s.453)

Meillä on Pyhän Hengen voitelun kautta myös Opettaja, joka johdattaa kaikkeen totuuteen. Kaikki hengellinen elämä vuotaa Jeesuksesta Vapahtajastamme. Hänen kallis verensä ei ole ainoastaan rauhamme, vaan myös väkevyytemme.

Uusi liitto on armon ja elämän liitto, jossa turvamme on Kristuksen työssä. Kristus on meille viisautena, vanhurskautena, pyhityksenä ja lunastuksena. Sydän on uudeksi luotu ja Pyhä Henki on lahjoitettu meissä asuvaksi Hengeksi. Jumala on Isämme ja me olemme hänen lapsiansa. Kaikki nämä autuaalliset asiat ovat alkuisin sekä saavat elinvoimansa ja kestävyytensä lunastuksesta, joka täytettiin Golgatalla. Ne jaetaan meille taivaallisesta pyhäköstä Välimiehen kautta, joka oli Pääsiäislampaana ristin päällä. (Saphir ss.452-454)

Olen ymmärtänyt tämän luvun äärellä, että saan jakaa näitä löytöjäni eteenpäin kovin keskeneräisinä. Vaikeudet löytää oikeita sanoja tekee minut todella tavattoman epävarmaksi. Korjailen useaan kertaan ja yritän selventää sisältöä. Kätkeydyn nyt siihen armoon Kristuksessa, mistä yläpuolella olevat sanatkin kertovat. Ylimmäinen pappimme tietää nämä ihmisen puutteet ja virheet. Hän rakastaa ja jakaa armoaan.

Ceta Lehtniemi

Uusintana vanha kirjoitukseni (julkaistu ensimmäisen kerran Kristelli 2/2022 -lehdessä)

Vain tavallinen varpunen

Puhumme varpusesta joskus vähätellen. Sanomme jopa ”harmaavarpunen”. Sen väritys ei herätä huomiota. Sen laulu on jonkinlaista sirkutusta tai tirskahtelua, joka ei kanna kauaksi. Kuitenkin juuri varpusesta löydämme Raamatusta kaikkein lohduttavimmat sanat.

Luukkaan evankeliumissa (Luuk.12:6,7 KR1992) sanotaan näin: ”Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin? Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä. Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset.”

Jo Vanhassa Testamentissa kuvattiin Jumalan huolenpitoa sanomalla, ettei hiuskarvakaan putoa maahan. Nuo yllä olevat jakeet kertovat mielestäni Jumalan suuresta rakkaudesta ja huolenpidosta luotujaan kohtaan. Ihminen mainitaan erityisen arvokkaana. Jumala ei kiinnitä huomiotaan siihen, mitä me ihmiset eniten arvostamme, tai mitä tässä ajassa nostetaan otsakkeisiin. Jokainen ihminen on kallisarvoinen.

Katson vielä kuvan varpusta. Olin ollut viime vuonna huhtikuussa kävelemässä Lohjan kaupungissa omakotialueella. Vähän harmittelin, ettei kuvaani tullut kauniimpaa taustaa varpuselle. Siinä näkyy kuihtuneita siemenkasveja ja pystyssä olevia monivuotisia varsia, joissa on vahvat, vihertävät silmut. Luonnossa uusi on usein kätkössä. Uusi elämä on silmuissa tai maahan pudonneissa siemenissä. Todellinen arvokas elämä on usein siellä, missä on vähäpätöistä ja näkymätöntä. Jumala näkee kaiken sen, mikä on pienellä alullaan ja ehkä kokonaan kätkössä. Myös me olemme oppineet tietämään, että silmut puhkeavat lehteen ja että kylvetty siemen tuottaa sadon.

Jeesuksen kulkema nisunjyväntie tuotti suurimman mahdollisen hedelmän. Johanneksen evankeliumissa  (Joh.12:24 KR1938) sanotaan näin: Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää.

Jeesuksen ristinkuolema on tuottanut hedelmän sekä ajalliseen elämäämme, että iankaikkisuuteen. Saamme elää armon varassa, luottavaisina ja turvassa. Huolehdin kuitenkin paljon sellaisesta, mistä ei tulisi huolehtia. En edes tiedä miten minusta on tullut tällainen täydellisyyteen tähtäävä ja monesta turhasta asiasta huolta kantava.

Kuitenkin joskus osaan levätä. Se on huojentavaa. Runoni kuvaa tätä tunnetta. Kyynel ei ole välttämättä näkyvä. Sekin voi olla ikään kuin kertomassa jostain suuresta helpotuksesta. Minun ei tarvitse suorittaa. Saan levätä, saan luottaa.

Jeesuksen läheisyydessä

 

Jeesus, läheisyytesi muuttaa 

enemmän kuin vaatimalla,

pakon voimalla voi tapahtua.

 

Tahdon Sinua niin rakastaa

ja yhä vaan oppia Sinusta.

Anna leposi, ota paha oloni.

 

Kiitos sylistä, missä itkeä saan.

Kiitos syvästä hiljaisuudesta,

jossa kuulen rakkauden sanoja

Olen lukenut Jeesuksen sanoja evankeliumiteksteistä, jopa opetellut niitä ulkoa. Olen myös kuullut niitä puheissa ja saarnoissa elämäni varrella. Mielestäni sanatkin ovat kuin siemeniä sisimpääni kylvettyinä. Runo tuo esiin minun tunteeni, kaipauksen elää todeksi Jeesuksen läheisyyttä ja kuulla Pyhän Hengen muistuttamana Jeesuksen sanoja.

Tahdon löytää levon ristillä täytetyssä työssä, en omissa ponnisteluissani, en siinä, mitä minä olen. Korona -epidemian aikana moni meistä on joutunut olemaan paljon yksin. Siksi ajattelin lohduttaa itseäni ja sinua kertomalla varpusesta ja Jumalan huolenpidosta. Olen armon opiskelija elämäni loppuun saakka. Helposti yritän jotain yli voimieni. Tahtoisin jaksaa enemmän mihin pystyn.

Kirjoitin erään kuolemaa lähestyvän ystäväni korttiin: ”Enää ei tarvitse osata, ei jaksaa, ei tarvitse pystyä mihinkään. Jeesus, sinun Vapahtajasi, ojentaa haavoitetun kätensä ja sanoo: ’Se on täytetty’. Kaikki on valmistettu. Tie on auki. Näin ihmeellinen on ristin sanoma.”

Nuo sanat kirjoitin korttiin, jossa oli raamatunjae (Joh.14:1,2,3KR1938): ”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa? Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen.”  

Lisään tähän artikkeliin pienen kuvan kortista, jonka lähetin ystävälleni, joka on nyt ollut jo muutaman vuoden perillä Isän kodissa: 

Ystäväni, jolle kirjoitin, on noin 80v. ikäinen. Hänen syöpähoitonsa lopetettiin, koska ne eivät enää auttaneet taistelussa tautia vastaan. Hän on uskossa ja tietää mihin turvata. Silti tahdoin olla hänen rinnallaan, vaikka fyysinen etäisyytemme on satoja kilometrejä. Kun kirjoitin hänelle, se oli samalla minulle itselleni. Minä juuri olen se, joka ei useinkaan osaa levätä Kristuksen työn varassa.

Korttien lähettäminen on tullut harvinaisemmaksi. Ehkä voimme näin lehdenkin kautta muistuttaa toisiamme siitä hyvästä, mitä meille on lahjoitettu Jeesuksessa.

Ceta Lehtniemi

Olen käsitellyt itseni vuoksi paljon tätä aihetta. Etsin vanhan pdf-kirjani ”Risti peittymässä”. Risti peittymassa.ceta.  Kun en saanut tuolta otettua sujuvasti kopioi ja liimaa menetelmällä, niin otin muutaman leikekuvan. Nämä voi napauttaa täyteen kokoonsa. Alla oleva kokonaisuus on poimittu sivulta 26 alkaen. Se voi olla helpompi lukea vähän pidempänä pdf-kirjastani. Tuota kirjaa on minulla vielä paperikirjanakin. Kirjoitin sen v. 2012. Voin postittaa ilmaiseksi. Luonnollisesti osoitteesi pysyy salassa.

Suomessa vieraili juuri David Owuor -niminen henkilö. En oikein saanut mielestäni aihetta. Jospa arvioisimme sen mukaan näemmekö hänessä Jeesuksen mielenlaatua tai hengen hedelmää. Tässä on vanha video, jossa näkyy mitä Owuorin ympärillä tapahtuu. Siinä näkyy myös vammaisia lapsia jollakin näyttämöllä https://www.youtube.com/watch?v=K19Z7x_MDmIal   Katsoin alusta noin 14 minuuttia. Suomen vierailujen yhteydessä on tehty suuri määrä videoita, joita halukkaat löytävät kyllä ilman minun apuani. Lisää aiheesta löytyy Ajatuksiani, touhujani -pientä jakamista päivän 14.12.2025 kohdalta ja sen alla lisäys 16.12. Toivoisin, että David Owuorin tilaisuuksissa kävijät malttaisivat tutustua ajatuksiini.

Ceta Lehtniemi

Lisäys 19.12.2025 Aamuyöllä alkoi tuntua tärkeältä näiden jakeiden lisääminen.

Room.3:21 Mutta nyt Jumalan vanhurskaus, josta laki ja profeetat todistavat, on ilmoitettu ilman lakia, >> Jakeen lisätiedot
3:22 se Jumalan vanhurskaus, joka uskon kautta Jeesukseen Kristukseen tulee kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat; sillä ei ole yhtään erotusta.
3:23 Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla
3:24 ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa,

Tästä maanantaista muodostui kuin pyhäpäivä. Olen kuunnellut Evankeliumin opintoyhdistyksen tallentamia puheita. Viimein rohkaistuin kuuntelemaan myös yhden oman puheeni. Aiheena on ihmisen vajavaisuus – Kristuksen täydellisyys.

Puhuin tämän Laukaalla Evankeliumin opintoyhdistyksen Kristus-päivillä. Itselläni oli esityksessä kuvia. Pirttiahon Jaakko tuli avustamaan minua kuvien vaihdossa. Aloituskuvani on tässä

Seuraava kuva oli muistaakseni tämä Kuvia oli useita ja sanoitin jollakin tavoin kuvat, koska tiesin, että vain ääni tallentuu. Puheeni jälkeen Jouko Nieminen korjasi ”asiavirhettäni”, ei toki julkisesti vaan kohdatessamme. Hän muistutti, ettei kulmakivi ole peruskivi, vaan huippukivi. Tiesin, että kulmakivi on huippukivi. Olin luetellut Raamatussa mainittuja kiviä yllä olevan kuvan innoittamana ulkomuistista. Oma epävarmuuteni taitavien opettajien rinnalla sai ja saa minut araksi ja aivan liian herkäksi. Nyt 12 vuotta myöhemminkin koen vielä hämmennykseni kuunnellessani oman puheeni. Kuitenkin:

Jes. 28:16 sentähden, näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä lasken Siioniin peruskiven, koetellun kiven, kalliin kulmakiven, lujasti perustetun; joka uskoo, se ei pakene. (KR1933/38)

Kaikilla meillä oli ja on kirkkaana mielessä keskeinen sanoma – EVANKELIUMI. Olen kiitollinen noista vuosista. Luen Armo riittää -lehtiä silloin tällöin ja kuuntelen opetusta aika-ajoin KF:n sivuilta https://kristitynfoorumi.org/luennotmp3.html. Seuraan myös Evankeliumin opintoyhdistyksen YouTube- kanavaa https://youtube.com/@evankeliuminopintoyhdistys?si=E4WHSTy1qqEXRuKr   Sinne tulee säännöllisesti sisältöä.

Juuri tämä kuvien ja sanan rinnakkaisuus jatkuu kohdallani edelleen – nyt vaikkapa kuvaesityksissäni, jotka valmistelen huolella ajan kanssa. Nykyinen tekniikka antaa paljon sellaisia mahdollisuuksia, mistä en edes uneksinut 10 vuotta sitten. Silti sanoisin, että sisältö on säilynyt koko ajan samalla perustalla.

Päivä kuluu joskus muistellessa.

Ceta

Ef. 2:20-21: Tässä kohdassa selvästikin kulmakivi on huippukivi (Kristus), joka liittää yhteen koko rakennuksen (Jumalan perheen). Olen käyttänyt vuosikymmeniä kirkkoraamattua 1933/-38 ja minulla nousee sanoja ja jakeiden sisältöjä mieleen kuvien yhteydessä tai luonnossa. Koivuniemen raamattuhaulla sitten yleensä etsin kohdan. Artikkeliin liittämäni Jesajan kohta löytyy hausta sanoilla kulmakiv peruskiv laajennetulla haulla. Siioniin laskettu peruskivi, kallis, koeteltu kulmakivi on Kristus. Tämä on se tärkeä asia. Tähän ajatukseni meni puheessani Armo riittää -lehden kansikuvan kiviä katsoessani. Ilman tätä perustaa meillä ei ole yhtään mitään. 

On marraskuinen lauantai ennen isänpäivää. Aamukahvi on juotu. Otin hajamielisenä esiin kuvan puhelimestani. Kuin ohimennen olin nähnyt liiskaantuneen lehden puuna, pysähtynyt ja kuvannut sen. Oli kuva näköjään vielä puhelimessani.

Kun ei ole korkeutta tai koreutta, kauneus jää usein havaitsematta tai katoaa . . .

Tahtoisin etsiä asfalttipuiden kauneutta. Tahtoisin tuoda sen ainutlaatuisena esiin. Syksy on siihen paras aika – marraskuu. Tänään uhraan tähän aamuhetken ja lepään samalla. Niin moni väsyy ja harmistuu pimeyteen, kosteuteen ja värittömyyteen. Minäkin välillä.

Ja kuitenkin: Mitkä värit, mikä sisältö! Kuihtuvakin on kaunis. Alas painunut lehti kuin nousisi ryhdikkäänä puuna. Maahan moneen kertaan poljettu kertoo vielä syvää sanomaa. Joissain psalmeissa teksti puhuu kuin marraskuun äänellä, kuin Suomen pimeimmän syksyn sylistä. Psalmi 22 on yksi näistä. Jeesuksen kärsimyksen eteen voin pysähtyä myös nyt harmauden keskellä. Kevään valon tulviessa se on minulle vaikeampaa. Elän tuolloin luonnon heräämisessä. Kiirehdin kohti kesää.

En varsinaisesti pidä marraskuun kosteudesta ja pimeydestä, mutta en myöskään tahtoisi olla ilman tätä aikaa.

Kehystin tänne asfalttipuun. Ceta

Tämän Armo riittää -lehden 2-3/2016 artikkelin olin laittanut reilu vuosi sitten yksityisenä talteen kotisivulleni. Ehkä olen sen jo julkaissut? Nyt 31.10.2025 sen teen joka tapauksessa.

Elämään kuuluu erilaista ja eri asteista ahdistusta. Useimmiten miellämme sen negatiivisena, ja tahdomme siitä nopeasti eroon. Aina ahdistus ei välttämättä ole yksinomaan huono asia. Jumala voi puhua myös sen kautta. Se voi pysäyttää meitä Jumalan kasvojen eteen.

Ahdistus voi liittyä elämämme normaaleihin asioihin tai niissä kokemaamme epäsuhtaan todellisuuden ja odotustemme välillä. Ahdistuksen syy voi löytyä myös sairaudesta. Kohtaamillamme menetyksillä ja järkytyksillä on oma merkityksensä. Elämäntilanne vaatii kestämistä ja yrittämistä. Surun käsittely saa erilaisen muodon ja toisen ajan.

Ei ole hyvä hengellistää kaikkea. Toisaalta olemme kokonaisuus ja olemme kaikkine asioinemme, vaiheinemme ja elämäntilanteinemme Jumalan käsissä ja hoidossa. Samoin meillä Kristukseen turvaavilla on tieto, että tämä vaiheemme täällä ”kyynellaaksossa” on ajallinen. Ajattomat ja ikuiset asiat ovat perillä.

Kaikesta hengellisestä tiedosta ja niin kutsutusta ”hengellisestä kasvusta” huolimatta, nämä omat taustamme ovat jäljellä. Ne voivat vaikuttaa hyvää, mutta myös päinvastaista. Masentuneina, väsyneinä tai kivuissamme huomaamme joskus olevamme hyvin onnettomia käytökseltämme. Kuitenkin saamme omistaa myös tämän lupauksen ja lohdutuksen: ”…ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt” (Ilm.21:4). Saamme jättää murheemme Jumalan haltuun. Saamme jättää myös koko oman surkeutemme armahtavan Jumalan haltuun. ”Heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen” (1. Piet.5:7).

Voimmeko siis heittää hänen päällensä sellaisenkin murheen, joka syntyy kun tuskastumme, kiivastumme, sanomme vääriä sanoja yhä vielä, pitkään uskossa oltuamme? Miksi meistä, minusta, ei tule hyvää tai vahvaa tai menestyjää?

Itselleni on tullut rakkaaksi oman elämäni kipujen kautta Heprealaiskirjeen kohta: ”Älkää olko vaelluksessanne ahneita; tyytykää siihen, mitä teillä on; sillä hän itse on sanonut: ’En minä sinua hylkää enkä sinua jätä’.” (Hebr.13:5.) Uskoisin, että tämä on osoittamassa tietä oikeaan suuntaan. Meistä on tarkoitus Jumalan lapsina tulla riippuvaisia Taivaallisesta Isästämme. Meistä on määrä tulla pieniä, mutta uudella tavalla näkeviä, kiitollisia ja eteen päin katsovia. Katseemme ei kohdistu enää niin paljon omiin tekoihimme tai saavutuksiimme, vaan Hyvään Paimeneen rinnallamme.

Jumala ei jätä meitä. Ainakin minussa on riippunut pelko liittyen hylkäämiseen. Olen ajatellut alitajuisesti, että minun pitäisi olla jotenkin näkyvällä tavalla hyödyllinen ja sitten voin luottaa Jumalan rakkauteen. Jumala on kuitenkin uskollinen itsensä tähden. Hänen oma rakkautensa kohdistuu aina juuri heikkoon, avuttomaan ja tarvitsevaan.

Me katsomme Kristukseen meille annettuna lahjana. Hän kärsi puolestamme. Hän tuli ihmiseksi tähtemme. Hän tuli myös puhumaan ne kalliit sanat mitä on talletettuina evankeliumeissa. Itse ajattelen, että on hyvä osata ulkoa edes joitakin Jeesuksen sanoja: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä.” ”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille.” ”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.” 

Jumala kuulee meitä Kristuksen tähden.
Yksi osa kristityn kilvoitusta on siinä, että opimme rauhoittumaan ja kyselemään Jumalan tahtoa rukoillen ja sanan kautta. Kun rukoilemme, niin kyseessä on tällöinkin lahja, ei suoritus. Nimittäin Jumala, Isä, kuulee meitä Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, tähden. Meitä ei kuulla monisanaisuutemme tai rukousasentomme tähden, ei edes rukouspaikan vuoksi. Emme tee tietä rukoukselle pitkäkestoisen ylistyksen kautta. Meitä ei kuulla sen vuoksi, että ikään kuin ensin tyhjentyisimme jostain muusta. Ei, meitä kuullaan Jeesuksen tähden.

Vanhassa testamentissa on peräti 22 jakeessa mainittu sana ”armoistuin”. Se liittyi aina Kaikkeinpyhimpään, Jumalan läheisyyteen ja syntien anteeksisaamiseen. Kun Jeesus kuoli, temppelin esirippu repesi. Meillä on pääsy näin pyhimpään. Tätä tarkoitan, kun sanon, että Isä kuulee meitä Poikansa tähden.

”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä, osoittaaksensa vanhurskauttaan, koska hän oli jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit” (Room.3:23-25).

Rukouksessa menemme kuin armoistuimen äärelle. Oikeastaan olemme aina Jumalan kasvojen edessä Jeesuksen uhrin ja lahjavanhurskauden tähden. Aloittaessani rukousta, muistutan itseänikin Kristuksen sovitustyöstä ja syntien anteeksi saamisesta Kristuksen ansiosta.

Rukouksessa on kyse yksinkertaisesta asiasta. Se on kuin lapsen puhetta Isälle. Se on ”Abba”-puhetta usein yksinäisyydessä. Tarkoitan tällä sitä läheisyyttä ja valmistautumattomuutta, mitä rukous usein on. Rukouksessa voi olla tunnetta, mutta siinä ei tarvitse olla muuta kuin kääntyminen Jumalan puoleen asioissamme. Jumalan rukousten kuuleminen tai niihin vastaaminen ei riipu meidän tunteistamme. Hän kuulee meitä Kristuksen tähden.

Hädässä saamme turvautua Jumalan rakkauteen ja armoon Kristuksessa. Rukouksesta tulee osa elämäämme. Se kiinnittyy arkeemme. Siinä emme käske Jumalaa. Me anomme, kiitämme, kysymme, olemme yhteydessä ja lähellä. Välillä me kipuilemme ja jopa epäilemme rukoushetkissämme. Usein saamme huomata, ettei Jumalan vastaus ole sitä mitä odotimme. Se myös saattaa viipyä.

Rukoukseen voi liittyä myös ahdistusta ja huolta. Saatamme yhä uudestaan viedä samaa sydämellämme olevaa asiaa Jumalalle. Ajattelen, että sekä asiamme, että me itsekin olemme kuin hyvän ja luotettavan Jumalan sylissä. Entä kun vanhenemme? Keskittymiskykymme ehkä heikkenee entisestään. Uskon, että yhä enemmän katseemme kääntyy siihen, että Kristus on meille lahja. Voimme pyytää sitä, että saisimme olla häneen liitetyt. Kun vain olemme Kristuksessa, meiltä ei puutu mitään. Saamme pyytää kaikkeen tarvittavaan Jumalalta voimia. Hän tietää mikä on tarpeellista, ja mikä on hyödyllistä.

Kirjoitus on julkaistu myös Armo riittää -lehdessä numero 2-3/2016
Ceta Lehtniemi

Tänään kuljin kameran kanssa pitkään itsekseni saaressa. Oli alkuilta. Aurinko valaisi puiden latvukset. Päästyäni pienen matkaa kohti matalikkoa rannalla olevan risukon lähelle, pysähdyin kuin vaistomaisesti kuuntelemaan. Peukaloisen naksuttelu kuului, mutta näin vain kahdesti pienen vilauksen linnusta. Kas, lepän runkoa myöten kiipesi puukiipijä. Ihana hetki – ei yhtään kuvaa.

Jatkoin matalikon reunustaa pientä polkua myöten. Kuulin jotain hentoa, outoa linnun ääntä. Pysähdyin. Harmi, ettei putki ollut valmiina, kun pikkutikka lähti lentoon muutaman metrin päästä. Samassa jokin vaalea lintu lensi vasemmalla pääni yläpuolella. Suuntasin putken ylös oksalle, mihin lintu jäi hetkeksi. Laitoin ”sarjatulen” soimaan. Kameran näytöltä vasta tunnistin pyrstötiaisen. Muutaman linnun parvi kiirehti pois lennähdettyään puiden yläoksilla. Sain tunnistuskuvan.

Otin vielä joitain ruskakuvia ja palasin mökkiin. Hemmottelin itseäni vielä menemällä maisemakalliolle katsomaan auringonlaskua. Mukaan otin kameran ja puhelimen. Otin varoiksi myös otsalampun. Tosin vain yhden kerran olen unohtunut niin pitkäksi aikaa ihailemaan illan sävyjä, etten ollut löytää polkua takaisin mökille. Nyt oli taivas niin vaalea, ettei lamppua tarvinnut.

Nämä viimeiset tunnit täällä meren saaressa ovat olleet levolliset ja kauniit. En tarkoita ainoastaan luontoa. Minussa on tapahtunut jotain. Jokin puristus ja kiristys on poissa. Jo aamulla oli jokin muuttunut ja täällä saaressa muutos on jatkunut.
Kamina pitää pientä huminaa, hehkuu aivan hiukan. On aika mennä nukkumaan.

Ceta