Conformitas Christi-ajatus -taustoja
Conformitas Christi -ajatus liittyy läheisesti Kristuksen seuraamiseen, sen yhtenä alakäsitteenä. Jos asiasta kirjoitettaisiin hyvin laajassa mielessä, siihen kuuluisi koko kristillinen elämä; sekä yksilön kilvoitus Jumalan edessä, että hänen toimintansa yhteiskunnassa ja perhepiirissä. Lutherinkin mukaan Kristusta on seurattava käytännössä, ”im Beruf”. Tämä kaikki menee kuitenkin pääasiassa sosiaalietiikan piiriin. Conformitas Christi -ajatus käsitteenä johdattelee meidät individuaalietiikan pariin ja asian suppeampaan käsittelyyn. Itse vielä karsin asioita siten, että sielunhoidollinen näkökulma nousee vahvasti esiin. Historian jätän vähemmälle.
Kolme ensimmäistä evankeliumia esittelevät Jeesuksen seuraamisen hyvin yhteneväisellä tavalla. Jeesuksen kutsu on kova ja ankara sitä vastusteleville, mutta sitä totteleville on hänen kuormansa keveä ja ikeensä suloinen. Jeesuksen seuraaminen on tässäkin armon tuoma lahja. Seuraaminen käsitetään yleensä Jeesuksen mukana kulkemisena. Johanneksen evankeliumissa sisältö avautuu enemmän käsittämään sisäistä uskon- ja rakkaudenyhteyttä Hyvään Paimeneen, joka on ensin rakastanut antaen henkensäkin lammastensa edestä.
Paavalin uskonnollisen ajattelun lähtökohtana on Jumalan paradoksaalinen armo Jeesuksessa Kristuksessa. Jumala vanhurskauttaa jumalattoman (Room. 4:5). Kristus esitetään Paavalin kirjeissä niin lahjana kuin esikuvanakin. Toisaalta Paavali kuvaa tavattoman läheistä ja erottamatonta yhteyttä Kristukseen. Tämän laajahkon alueen jätän nyt omassa käsittelyssäni lähes syrjään.
Kristuksen seuraamisen ymmärtämisessä ja conformitas Christi -ajattelussa tapahtui suuri muutos siirryttäessä apostolisten isien aikaan. Tuolloin tapahtui oikeastaan hengellisen sisällön köyhtymistä ja kangistumista sekä lakiuskonnon ja moralismin voittoa lunastususkonnosta. Kristuksen merkityksen ymmärtämisessäkin tapahtuu käänne epäevankeliseen ja lainomaiseen suuntaan. Näin vahvasti voi todeta, kun asettaa vertauskohdaksi Paavalin kirjeissä ja evankelisessa uskossa ilmenevän uskonkäsityksen.
Apostolisten isien aikaan käsitetään vanhatestamentillisen hengen mukaisesti kristinusko lähinnä lakina, ”Herramme Jeesuksen Kristuksen uutena lakina”. Christus exemplum eli Kristus esimerkkinä tulee tärkeämmäksi kuin Christus donum eli Kristus lahjana. Apostolisten isien kristillisyys edustaa pitkälti imitatio-hurskautta. Kärjistyneimmillään voidaan ajatella, että Kristuksen synnitön elämä ja olemus on tällöin kuin äärettömän kova ja ankara laki edessämme. Emme voi elää kristittyinä pyrkien täyttämään täydellistä Kristuksen lakia tai matkimalla itse Jumalan Poikaa.
Olennaista kaikessa imitatioon pohjaavassa kristillisyydessä on se, että ihminen toimii ja Kristus on syrjässä. Tämä voidaan sanoin ilmaista kyllä, että ihminen jättää Adamin ja tarttuu kiinni Kristuksen pyhyyden seuraamiseen. Ihminen on tässäkin toimija. Ihminen toteuttaa hengellisiä harjoituksia. Ihanteeksi nousee ehkä askeettisuus, ehkä jopa aktiivisuus jollain suorittamisen alueella.
Jätän väliin pitkän jakson kirkkohistoriaa, munkkielämän kuvauksia ja kirkon opettajien teologisia löytöjä. 1300-luvulla alkaa näkyä enemmän conformitas Christi -ajattelua. Synnin alkujuurena on tuon ajan suurilla mystikoilla ”concupiscentia”, joka tarkoittaa itsekästä ylpeyttä. Ongelmana on edelleen se, että itsekkään tahdon kuolettaminen ymmärrettiin tuolloin lähes yksinomaan ihmisen omana aktiivisena ponnisteluna.
Ennen kuin mystikko saavuttaa päämääränsä, ekstaattisen suloisuuden tai ”Kristuksen kaltaisuuden”, hän joutuu kokemaan täydellistä lohduttomuutta, ”synkän yön”, erämaan tai kuivuuden. Näihin vaikeisiin tunteisiin tarjottiin usein myös hyvin viisasta sielunhoidollista apua. Tätä saattoi olla kehotus jättäytyä Jumalan armahtavaisuuden, lempeyden ja huolenpidon varaan. Saatettiin kehottaa katsomaan Kristuksen haavoihin, ja näkemään niissä pelastuksen.
Kilvoitellessaan armollisen Jumalan löytämiseksi Luther pyrki toteuttamaan kirkkonsa edustamaa askeettis-mystistä täydellisyysihannetta, joka liikkui Kristuksen esikuvallista merkitystä korostavalla imitatio-linjalla. Myöhemmin, kun hänen teologiset näköalansa alkavat seestyä reformatorisen päälöydön valossa, yhteys mystiikkaan vähän kerrassaan katkeaa.
Tässä yhteydessä en käsittele rajan vetoa mystiikan suuntaan. Siinä on kovin monia vivahteita. Sen sijaan pidän tärkeänä sitä, että Luther reformatorisen löytönsä jälkeen hahmottelee kristillisen elämän päälinjat kristologiasta käsin. Tällöin conformitas Christi -ajatus asettuu tavallisen kristityn arkeen ja elämän tuomiin haasteisiin. Meillä saa olla taustalla lapsekas ja yksinkertainen usko Kristuksen sovitustyöhön ja luottamus sanaan. Jumala itse toteuttaa meissä hyvän työnsä.
Lutherin pääsyytös munkki-ihannetta vastaan oli se, että tämä väärin ymmärretty Kristuksen seuraamiskäsitys vaarantaa vanhurskauttamisopin. Yksin Kristus on vanhurskauttaja, munkkisääntöjen noudattaminen ei auta tässä kysymyksessä. Olennaisimmaksi asiaksi jää conformitas Christi -ajatuksessa se, että Jumala itse saa aikaan Kristuksen muodon ja hallitusvallan syntymistä ihmisessä. Tähän liittyy hyvin vahvana ajatus siitä, ettei ihmisen tarvitse joutua epätoivoon omien voimien loppuessa tai arjen haasteiden tuntuessa ylivoimaiselta.
Suuri arjen kysymys koskeekin sitä, että löytäisimme Raamatusta sanaa sekä lohduksemme että opetukseksemme. Saamme lukea äidinkielellämme tätä tärkeintä kirjaamme, mikä on kiitoksen aihe. Seurakuntayhteys ja ehtoollinen ovat myös meitä varten, samoin rikas hengellinen kirjallisuutemme. Omasta mielestäni paluu mystiikkaan voi hengellisessä mielessä luoda uusia ja tarpeettomia vaatimuksia sekavan ja synkretistisen aikamme ihmisille. Samoin kristillisen uskon perusta liukuu herkästi omiin suorituksiin ja vaatimuksiin. Lepoa ja selkeyttä on pikemminkin hyvä tuoda esille, ja jättää pois mystiset virtaukset tulevat ne mistä suunnasta hyvänsä.
Ceta Lehtniemi