Vuosia sitten kirjoitin arvioni Risto Santalan kirjasta ”Savesta astiaksi”. Nyt poimin sen tuolta ylävalikosta tähän artikkeliksi. Sain omat projektini Ifolor-kirjojen parissa tauolle. Nyt voin palata näihin vanhoihin kirja-arvioihini. Ehkä tulee jotain jatkoa vielä.
Savesta astiaksi
Risto Santala (1929-2012), Suomen Lähetysseura 1967
Kuvitus Maija Karma
Käytän itse nyt sähköistä lähdettä. Tuolla kirja on kokonaan luettavissa:
http://www.kirjasilta.net/santala/savesta/savesta.html
KirjasiltaTekijät: Markus Kolsi, Jari Mononen ja Risto Syrjä
Kiitän sähköisen kirjan tekijöitä siitä, että tämä herkkä ja arvostettu pieni kirja on luettavanamme, ja pääsemme myös nopeasti raamatunpaikkoihin.
”Jos pyydämme saada olla Jeesuksen opetuslapsia, meidän on suostuttava saviastian osaan. «Tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.« On myös tärkeää, että hyväksymme saviastian osan kristityn osaksi. Aikamme kristillisyys muodostuu liian usein eräänlaiseksi hengelliseksi keikaroinniksi. Olemme unohtaneet Jeesuksen sanat: «Älkää korkeita tavoitelko« (Luuk. 12: 29). Apostoli Paavali tunsi tämän vaaran kirjoittaessaan: «Älkää korkeita mielitelkö, vaan tyytykää alhaisiin oloihin« (Room. 12: 16). Nykyajan kristityn päätavoite näkyy olevan mahdollisimman korkeatasoisen opin saaminen ja korkean, omalle asemalle soveltuvan elintason saavuttaminen. Mutta Mestaristamme sanotaan Jesajan 53. luvussa: «Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta«, «Loo toar loo ve-loo hadar«. Nykyään sanalla «toar« ymmärretään Israelissa yliopistollista oppiarvoa. Voisimme siis kääntää Jesajan ennustuksen niin kuin israelilaiset lapset sen saattavat tajuta: «Ei ollut hänellä yliopistollista oppiarvoa eikä kauneutta.« Emme saisi edes jumaluusopissa pyrkiä hengelliseen keikarointiin – «me emme puhu inhimillisen viisauden opettamilla sanoilla, vaan Hengen opettamilla, selittäen hengelliset hengellisesti« (1 Kor. 2: 13). Savimajan tulee tyytyä saven osaan.”
Jouduin jo tässä kohdin pysähtymään ajatuksiini. ”Jos pyydämme saada olla Jeesuksen opetuslapsia, meidän on suostuttava saviastian osaan.”
-En kenties itse opi tuntemaan Jeesusta suostumatta saviastian osaan?
-En ehkä juuri nyt osaa kuunnella oikein, enkä oikeita henkilöitä suostumatta saviastian osaan?
-En ehkä välitä ympäristööni oikein kristinuskon perussanomaa suostumatta saviastian osaan?
Kuka voi suostua saviastian osaan ihan omasta halustaan? Eikö tuossa vaiheessa ole jo Jumala itse puuttunut minun saviseen olemukseeni? Eikö minulla ole jo jokin ymmärrys Kristuksen ristin työstä, aavistus etten kärsi yksin, enkä ole taitamattomissa, sattumanvaraisissa käsissä?
Näihin ajatuksiini löysin kirjasta vastauksia:
”Savi kapinoi pakkoa vastaan
Savi tulee suostuttaa. Sitä ei voi valaa muotteihin. Suurissa tehtaissa kyetään jo myös pakottamaan erinäisten lisäaineiden avulla savi valmiiden muottien mukaan, mutta tavallinen savenvalaja Kiinasta Amerikkaan tietää, että savi karttaa pakkoa. Savi tulee suostuttaa muotoonsa. Savi vaatii oman aikansa asettuakseen muotoon, mihin se tahdotaan suostuttaa. Näin Jumalakin suostuttaa meitä evankeliumin omistamiseen.
Jeesus sanoi: «Kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niinkuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet« (Matt. 23: 37). Hoosea 11: 7 luemme: «Minun kansallani on halu kääntyä minusta pois; ja kun sitä kutsutaan korkeutta kohti, ei kenkään heistä ylenny.« Jesaja 65: 2 toteaa: «Koko päivän minä olen ojentanut käsiäni uppiniskaista kansaa kohti, joka vaeltaa tietä, mikä ei ole hyvä.«
Pyhä Jumala kyllä tietää, että ihminen taistelee hänen tahtoansa vastaan vieläkin enemmän kuin savi valajaansa vastaan. Siksi hän tahtoi voittaa luottamuksemme antamalla rakkautensa takeeksi oman Poikansa. Täten meidän tulisi ymmärtää sana, joka herätti Norjan suuren kansallisen herättäjän, Albert Lunden: «Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?« (Room. 8: 32). Tämän suurempaa suostuttelua emme voi vaatia Suurelta Savenvalajaltamme.”
Vielä myöhemmin löytyi tämä kohta:
”Ihmisen perusominaisuuksiin kuuluu, että
hän vastustaa aina Jumalan tahtoa.
Liha ja veri sotii Jumalaa vastaan. Luonnollinen ihminen ei ota vasaan sitä, mikä Jumalan Hengen on. Kun sodimme Jumalaa vastaan, sodimme aina omaa parastamme vastaan. Jesaja 45: 9 sanoo: «Voi sitä, joka riitelee tekijänsä kanssa, saviastia saviastiain joukossa – maasta tehtyjä kaikki! Sanooko savi valajallensa: ’Mitä sinä kelpaat tekemään? Sinun työsi on kädettömän työtä!’«
Joskus kuulee sanottavan, että uskonto on oopiumia kansalle. Tämä väite ei kuitenkaan vastaa yleistä uskonnollista kokemusta. Eräät nykyajan psykoanalyytikot väittävät: Usko ei voi olla mielihyvän toteutumien heijastumaa, koska todellisuudessa uskon kokemus eletään aina aluksi epämiellyttävänä ja ihminen yrittää vastustaa sitä. Mieluumminkin juuri uskonnottomuus on oopiumia kansalle. Ihminen tajuaa vaistomaisesti, että Jumala vaatii totuutta salatuimpaan saakka. Joudumme kiinni synneistämme. Synnistä koemme vapautuksen vasta, kun särymme Jumalan edessä.
Tästä syystä vastustamme astiamme särkemistä. Koemme Jumalan läsnäolon aina ensiksi «epämiellyttävän sävyisenä«. Muuan psykiatriaa läheisesti seurannut rovasti kuvasi ihmisen kääntymystä seuraavin sanoin: «Kun sisämaailmallinen piirimme murtuu ja räjähtää rikki, tapahtuu ’apertura ad coelum’ (lat.), ’avautuminen taivaisiin asti’. Tämä on askel ylimaailmallisiin, ja sitä ei anasteta väkivallalla. Se on aina Jumalan armoa.«”
Voisimmeko joskus ajatella tätä kautta ”herätyskristillisyyttä”? Herätysliikkeitten suuret hahmot saattoivat 1800-luvulla keskustella siitä, milloin ihminen voi täysin levätä Kristuksen lahjavanhurskauden varassa. Mitä pitää ihmisessä liikahtaa, jotta armon ja sanan varaan jääminen ei olisi kuin oikaisemassa ohi jonkun tärkeän sisäisen tapahtuman? Kyse saattoi olla siitä, että toinen korosti yksinkertaista sanan varaan jäämistä, Jumalan ja sanan osuutta, ja jätti aivan oikein ihmisen osuuden syrjemmälle. Ehkä toinen herätysjohtaja tahtoi puhua itselleen tärkeästä armon kokemuksesta toisin, ja kuvata tapahtuman nostamia tunteitakin.
1800-luvun lopulla oli selvempää ajatella Jumala Luojana ja Kaikkivaltiaana kuin nykyisin. Elimme myös yhtenäisen kristillisen kulttuurin parissa, ja tieto Jumalasta oli merkittävästi suurempaa kuin nykyisin. Tämä on minusta huolestuttavaa.
Kun ihmiset ovat etääntyneet kristinuskon perusteista, ei kristillinen keskustelukaan osaa viipyä kuin aivan kehällisissä asioissa. Kun Jumala omana työnään kutsuu, murtaa, ohjaa ja vahvistaa omiaan eri alueilla ja erilaisiin tehtäviin, niin nykyisin ihminen on entistäkin enemmän tuen tarpeessa ja entistä vähemmän sitä saamassa. Usein puuttuu täysin ympäriltä sellainen kristillinen yhteisö, missä voisi olla keskeneräisenä ja oikean sanoman äärellä.
Koen itse usein rinnalla kulkijana yhtenä sydämelleni laskettuna asiana sen, että kerron jotain Jumalasta. Hän on hyvä, oikeamielinen, vanhurskas ja kaiken hallitseva. Jumalan käsiin on turvallista jopa murtua, Hän tietää ja tuntee kaiken parhaiten. Hänen rakkautensa ihmistä kohtaan on meille käsittämätöntä ja äärettömän suurta. Se ilmeni kirkkaimpana siinä, että Hän lahjoitti oman Poikansa kuolemaan tähtemme ja antoi anteeksi syntimme. Ihmiselle kaikkein turvallisin ja paras asia on saada murtua Jumalan käsiin.
Ceta Lehtniemi
Niin, Liisa, ja jatkoin: ”Eikö minulla ole jo jokin ymmärrys Kristuksen ristin työstä, aavistus etten kärsi yksin, enkä ole taitamattomissa, sattumanvaraisissa käsissä?” Jumalan osuutta korostan myös siinä, kun suostumme saven, saviastian osaan. Asetun tuossa tavallaan johdattelemaan kirjan sisältöä eteenpäin.
Ceta, kysyt:” Kuka voi suostua saviastian osaan ihan omasta halustaan? Eikö tuossa vaiheessa ole jo Jumala itse puuttunut minun saviseen olemukseeni? ”
Santala: ”Ihminen tajuaa vaistomaisesti, että Jumala vaatii totuutta salatuimpaan saakka. Joudumme kiinni synneistämme. Synnistä koemme vapautuksen vasta, kun särymme Jumalan edessä.”
Ajattelen, että totuus minusta on se, että olen saviastia, en yhtään mitään muuta. Olen Jumalan pyhyyden edessä syntinen, savea, loppuun saakka. Pääsemme vapaiksi vain tämän totuuden näkemisen kautta.
Jumalan rakkaus kohdistuu meihin vain Jeesuksen kautta. Emme voi puhua Jumalan rakkaudesta ilman puhetta sovituksesta Jeesuksen veren kautta:
1.Joh. 4:10
Siinä on rakkaus-ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.
Jumalan rakkaus on iankaikkinen. Mutta myös Hänen pyhyytensä.
Keijo, sanot, että armon kohtaaminen on pelottavakin asia. Totta, niin on. Itse ajattelemani (määrittelemäni) turvallisuus tuntuu konkreettisemmalta kuin uskon kautta jääminen täysin Jumalan ja Hänen armonsa varaan, niin helposti kokee. Jumalan tahtoon suostuminen, muokattavaksi, tekee kyllä kipeääkin.
Kauniisti puhut, Keijo, Jeesuksen käsistä. Hän muovaa meitä kuitenkin rakkaudella. Olemme koko ajan armon ja rakkauden kohteena. Ne kuin ympäröivät meidät. Kun saa kokea Jumalan läheisyyttä, se on juuri niin kuin paimenpsalmissa sanotaan:
Ps,23:
6 Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti
Psalminkirjoittaja suostuu myös Herran vitsaan ja sauvaan, ne jopa lohduttavat! Herra itse huolehtii, että pysymme oikealla tiellä. Ja saven muokkaaminen lienee samansuuntainen asia? Santalan kirjassa kerrotaan myös siitä, miten savesta poistetaan epäpuhtaudet, kivensirut. Meitäkin vaivataan tällä tavalla, että savi olisi valmiimpaa valajan käyttöön. Synnittömiä meistä ei tule, savea olemme edelleen, mutta käyttökelpoisempia meistä toivottavasti tulee kärsimysten kautta.
Kirjoitit, Keijo: – ” Herra kuitenkin suokoon, että tähän (muovailtavaksi Hänen käsiensä kautta) saisi itsekin aina rohkeuden päivittäin suostua.” Samaa toivon minäkin itselleni. Helppoa se ei aina ole.
Kiitos, Ville, rohkaisusta. Ehkä tulen laittamaan jatkossa lisää arvioita hyvistä hengellisistä kirjoista. Muokkasin myös vähän kohtaa ”Artikkelit lajiteltuina”.
Kiitos, Keijo! Etenkin tuo vastauksesi viimeisin kappale puhuttelee minua syvästi. Siinä on paljon tärkeää sanottuna.
Tämä on loistavaa Ceta!
Hei, mielenkiintoista ja syvälle luotaavaa tekstiä. Savea täytyy siis suostutella. Ts. pakottaminen johtaa huonoon lopputulokseen. Jeesus ei tosiaan maanitellut ihmisiä seuraansa. Tulee mieleen nuorukainen joka kyseli, miten perisin iankaikkisen elämän. Jeesuksen vastaus, mene ja myy kaikki ja anna rahat köyhille, tule sitten ja seuraa minua, niin sinulla on aarre taivaissa. Tämä ”savi” ei suostunut. Hinta oli liian kova. Kertomuksessa on myös maininta että Jeesus rakasti häntä. Jeesus ei huudellut perään; ”hei tuu takaisin, älä nyt niin vakavasti ota, tehdään uusi arvio, jospa lasketaan vähän ”hintaa”, älä lähde!”..
Suostutteluun ja Jeesuksen rakkauteen varmaan kuuluu, että se ei sido, vaan se jättää ihmiselle täyden vapauden. Ja mitäpä sellainen rakkaus todellisuudeessa olisikaan jossa ei olisi vapautta. Tuota kertomusta olen välillä miettinyt ja mm. juuri tuo Jeesuksen suhde nuorukaiseen on puhutellut ja tuo hyvin mielenkiintoisen sielunhoidollisen aspektin esiin. Eli ihmisen kunnoittamisen ja vapauden.
Me ihmiset altistumme helposti, ehkä erityisesti herätyskrisitillisissä piireissä tietynlaiseen sitomiseen, vallankäyttöön, jopa enemmän tai vähemmän hienovaraiseen pakottamiseen. Lienee monelle tuttu se tarina tuulesta ja auringosta kun ne päättivät kilpailla kumpi saa matkamiehen vähentämään vaatteitaan vähemmäksi. Tuuli tuiversi ja puuskui, mihin mies vastasi kääriytymällä yhä tiukemmin palttoonsa sisään. Aurinko puolestaan vaikutti äänettömällä paisteellaan ja lämmöllään..Ja jokainen arvaa lopputuloksen.
Kertomuksen mies lopulta tuli johdetuksei sen kysymyksen äärelle, että vastustaako Jumalan tahtoa. Ehkä ihmissuhteisiin liittyvien velvoitteiden (lain toinen taulu) osalta täytti velvollisuutensa, joita Jeesuskaan ei kiistänyt, ei tosin kehunutkaan. Mutta kehut ei varmaan auta silloin kun on pelastusasiasta kysymys. Päinvastoin johtavat väärään varmuuteen. Jeesus veikin nuorukaisen lain ensimmäisen käskyn ”peilin” eteen; ”Minä olen Herra sinun Jumalasi, sinulla ei pidä olla muita jumalia, rakasta häntä koko sielustasi, voimastasi ja sydämestäsi”. Ts. nuorukainen joutuu toteamaan; ”mahdoton tehtävä”. Ja ilmaisee tämän jaloillaan lähtien pois. Tässä olisi nuorukaisella ollut suostumisen, murtumisen ja särkymisen paikka savenvalajan käsiin. Raamattu käyttääkin lain tehtävästä vahvoja ilmaisuja. Mm. jossakin Paavalin kirjeessä, että lailla on kuoleman virka.
Mietin tätä, että armon kohtaaminen on yhtäältä oikeastaan aika pelottavakin asia. Siinähän luovun jostakin itselleni merittävistä turvaa tuoneista asioista, suostun tietylaiseen riisumiseen ja kutsuu minua luottamaan ja suostumaan toisen varaan. Hänen käsiensä muovailtavaksi. Herra kuitenkin suokoon, että tähän saisi itsekin aina rohkeuden päivittäin suostua. Ne kädet kuitenkin ovat iankaikkiset ja haavoitetut käsivarret. Eivät lähesty meitä ylhäältä vaan alhaalta ristin häpeästä ja alennuksesta.