Miksi kristinuskoa ei voi uudistaa? 5. osa
Mitä on muuttumaton kristillinen usko, ja löytyykö sitä vielä?
Otan alkuun linkin Alma-median tekemään tutkimukseen.
Tämän mukaan reilu kolmannes suomalaisista uskoo kristinuskon mukaiseen Jumalaan joko luterilaisen kirkon tai muun kristillisen kirkon tunnustamalla tavalla. Johonkin korkeampaan uskovia on melko paljon.
Teologian professori, dekaani Antti Räsästä haastatellaan: ”Muuhun korkeampaan voimaan vastasi tutkimuksessa uskovansa keskimäärin joka viides. Mikä selittää uskon suurempaan, joka ei kuitenkaan ole jumala? Onko usko monelle nykyään välitila?
Räsänen nyökkää. -Siitä on varmaan aikalailla kysymys. Usein ei tiedetä, mitä jumalalla oikeastaan tarkoitetaan – sitten ajatellaan, että jos ei tunnu siltä kuin opeissa määritellään, ei varmaan usko ollenkaan. Omaa jumalaa ei osata lähteä luomaan, sillä mitään yhtä oikeaa tai selvää muotoahan ei ole.
Onko käsitys jumalasta asia, joka muuttuu, kun kirkko muuttuu tai yrittää muuttua? –Ihmisellä on perustava tarve turvautua itseään voimakkaampaan voimaan, joka on usein näkymätön ja tuonpuoleinen. Kirkon vastaus tähän ei välttämättä ole riittävä tai joitakin se ei kiinnosta, vaikka kysymys on olemassa. Silloin on hyvä miettiä, voisiko sanoman sanoittaa jotenkin erilailla ja saada ihmiset ymmärtämään.”
Voiko ihminen luoda oman jumalansa? ”Mitään yhtä oikeaa ja selvää muotoahan ei ole”, sanoo teologian tohtori Antti Räsänen. Juuri tässä kysymyksessä teologian tohtori Osmo Tiililä oli täysin eri mieltä. Voisi sanoa niin, että se pelastusteko, minkä Jumala näki hyväksi toteuttaa Jeesuksessa Kristuksessa, on muuttumatonta. Se on ihmisen arvostelun ja ymmärryksen yläpuolella ja ulottumattomissa. Ihminen ei voi luoda itselleen Jumalaa. Jumala on ilmoittanut itsensä ihmiselle.
Kun Jumalaa, Kaikkivaltiasta, ja hänen tekojaan aletaan arvioida ihmislähtöisesti, niin todellista elävää yhteyttä Jumalaan ei voi syntyä. Myös liberaaliteologit (esim. Rudolf Bultmann) kielsivät ihmeet, jopa Herran jumaluuden ja ylösnousemuksen. Osmo Tiililä erosi kirkosta, ja halusi myös herättää kirkkoa aitoon keskusteluun kristinuskon perustasta. Tämän keskustelun arvoa ei tahdota ymmärtää, vaan usein ohitetaan itse peruskysymys kuten tuossa Antti Räsäsenkin haastattelussa mielestäni tapahtui. Onko liian mutkikasta kertoa, mistä kristillisyydessä on kysymys?
Alma-median tutkimuksen mukaan 29% suomalaisista ei usko millään tavoin Jumalaan. Kun tähän lisää vielä ne, jotka eivät osaa sanoa, niin luku on yli 40%. Kastettujen ja rippikoulun käyneiden määrä vähenee hiljakseen, eikä kouluissa tai päiväkodeissa saa olla mitään tunnustuksellista. Sairaaloissa ja hoitolaitoksissa on ymmärtääkseni mahdollista huomioida potilaan tai asiakkaan oma henkilökohtainen usko, niin kuin myös uskonnottomuus. Osmo Tiililä sivuaa kirjassaan myös ateistisen ajattelun taustoja.
Ateistisen filosofian edustajina Tiililä mainitsee mm. seuraavia nimiä: Karl Marx, Ludvig Feuerbach, Pierre Proudhon, Friedrich Nietzsche ja Jean-Paul Sartre. Viimeksi mainittu on ns. eksistentialisti, josta filosofi Esa Saarinen on kirjoittanut kirjan (painettu 1983). Sartre lähtee ateistiselta pohjalta: ei ole Jumalaa, ei mitään ylimaallista, ei liioin mitään elämän tarkoitustakaan. Sartre oli pessimisti. Kaikki eläminen on elämistä kohti kuolemaa, ja kuolema puolestaan on pelkkä loppu. Sartren vaikutus on Tiililän mukaan hänen julistamassaan tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden filosofiassa. (s.89)
Sartre yrittää löytää myönteisen tavoitteen totuudellisuudesta ja inhimillisestä itsenäisyydestä, oikeastaan ihmisen omana itsenään olemisesta, ja tätä voitaneen tulkita tavallaan ateistiseksi moraaliksi. Sartren eksistentiaalinen ihmiskäsitys pohjautuu Esa Saarisen mukaan rajoittamattoman vapauden idealle. Mikäli ymmärrän oikein, niin Sartren lähestymistapa on hyvin subjektiivinen, ja myös tietoisuus määritellään olemassaolona itselle.
Nykyisin tietoista läsnäoloa harjoitetaan buddhalaisuudesta poimittujen mindfulness-oppien mukaan; ja jälleen korostetaan sitä miten saa olla juuri se mitä on, hyväksyä itsensä ja keskittyä läsnäoloon, tulla tietoiseksi jne. Onko ehkä niin, että nykyisin herkemmin harjoitetaan jotain uskonnollista menetelmää, kuin tutkittaisiin kirjallisuuden kautta elämän suuria kysymyksiä. Luotetaanko omaan kokemusmaailmaan enemmän kuin kyselyyn ja ajatteluun? Vai etsiikö nykyajan ihminen kokemuksia ja hyvää oloa välittämättä sittenkään mistään muusta, tai luottaen muun tärkeän seuraavan omaa hyvää oloa?
Kristinuskossa ei ole kysymys opeista, aatteista tai ideologioista, saati menetelmistä, joiden kautta etsitään läsnäoloa tai levollisuutta. Siinä ei kielletä eikä väistetä kysymystä syyllisyydestä, synnistä, kärsimyksestä tai kuolemasta. ”Kristinuskossa on kysymys elämästä Jumalan armahtamana Vapahtajan suuren sovitusteon varassa”, sanoo Osmo Tiililä.
Perspektiivimme tulisi olla tämä, mitä Tiililä kuvaa: ”Teemme yleensä Kristuksen ylösnousemuksenkin kohdalla tuon peruserehdyksen, missä otamme oman havaintomaailmamme ja oman käsityskykymme lähtökohdaksi, vaikka meidän tulisi menetellä toisinpäin. Tarkastamme Kristuksen ylösnousemusta luolastamme, vaikka meidän pitäisi tarkata luolaamme ylösnousemuksessa avautuneesta uudesta näkökulmasta. Ajallinen elämämme on pelkkää varjoelämää ylösnousemuksessa ilmestyneen iankaikkisen elämän rinnalla.”
On selvää, etteivät Jumalan olemassaolon kieltävä filosofia tai buddhalaiset meditaatiomenetelmät voi antaa meille minkäänlaisia todellisia hengellisiä vastauksia. Ne edustavat aina ihmisen perspektiiviä. Tiililä: ”Kristuksen ylösnousemuksen kosmillinen merkitys johtaa päätelmään, ettei luomakunta miltään sellaisilta osiltaan, joihin sen vaikutus ulottuu, ole sen jälkeen entinen. Meille tämä merkitsee käytännössä, että kun synnin syyllisyys oli sovitettu, tehtiin kohta myös synnin turmioseurauksetkin tyhjiksi. Kuolema menetti valtansa, otansa, kuten Raamattu sanoo, turmioluonteensa.”
Meidän kristittyjen ei tarvitse kieltää kuolemaa tai pitää sitä kaiken loppuna tai tyhjyyteen vajoamisena, saati jälleensyntymisenä. Tiililän kirjasta: ”Samoin kuin sovitusteko ylittää järkemme selitysmahdollisuuden, niin että meidän on jäätävä tuohon: Jumala näki hyväksi tehdä näin, samoin on Vapahtajan ylösnousemuskin sekä itsessään että merkitykseltään meille mysteeri. Emme käsitä, miten kuollut voisi herätä uudelleen elämään. Emme käsitä liioin, miten yhden kuolleista herättäminen voisi merkitä kuolemasta vapahtamista kaikille, jotka uskovat. Tähänkin täytynee soveltaa vain tuota samaa: näin on Jumala nähnyt hyväksi tehdä.” (s.73)
”Yhtä vähän kuin Kristuksen sovitusteossa oli kysymys pelkästään sovituksen aatteesta, yhtä vähän on nyt Kristuksen ylösnousemuksessakaan kysymys mistään aatteesta, opetuskertomuksesta, vertauskuvallisesta puheesta tai muusta sellaisesta. Evankeliumi julistaa tässäkin tapahtumaa: tämän Jeesuksen, jonka juutalaiset ristiinnaulitsivat, on Jumala herättänyt.” (s.74)
Ensinnäkin Jeesus todella kuoli. Tästä on tieteellinen tutkimus täysin vakuuttunut. Toiseksi Jeesus todella ilmestyi kuolemansa jälkeen. Hän ilmestyi uutena ja ihmeellisessä hahmossa, jota opetuslapset hämmästelivät, mutta kuitenkin samana Jeesuksena, joka oli ollut heidän mestarinsa. Herra ilmestyi opetuslapsille, jotka eivät häntä odottaneet, vaan olivat kaikkeen pettyneitä ja palailivat entisiin puuhiinsa, kun hän ilmestyi eri tavoin, eri tahoilla, monille yhtaikaa. Poimin tämän sivuilta 75 ja 76.
”Kristillinen usko Vapahtajan ylösnousemukseen ei ole mikään keksitty oppi, vaan se perustuu siihen, mitä ihmissilmin nähtiin, ihmiskorvin kuultiin ja mitä ihmiskäsi kosketti.” ”Kuolema on ihmisen viimeistä riisumista kaikesta omasta, raja, josta alkaa kokonaan uusi. Juuri kuoleman edessä tajuamme, mitä lopulta merkitsee, että meillä on elävä, ylösnoussut, suuri Vapahtaja.” Nuo edellä olevat lainaukset kertovat Osmo Tiililän henkilökohtaisesta, elävästä uskonyhteydestä Vapahtajaan.
Sivuilla 79 ja 80 Tiililä toteaa: ”Pyhä Henki asuu uskovissa Kristuksen Henkenä, ja tämä merkitsee, että hän hallitsee, opastaa, johtaa ja ohjaa näitä.” ”Henki ja Jumalan sana pitävät yhtä. Ei tule kerskata Hengestä omana erikoisvalona, sillä juuri siten joudutaan murheellisiin erehdyksiin ja raamatunvastaisiin oppeihin. Henki ei koskaan alistu ihmisen käskyläiseksi, ja elämässämme säilyy loppuun asti lihan ja Hengen välinen ristiriita.”
”Kun Henki ei ole ihmisten käskettävänä, tämäkin vahvistaa edellä sanottua: uskomme ei ole omaa tekoamme, uskon ratkaisut eivät ole omia ratkaisujamme, uskossa eläminen on uutta elämää Kristuksessa ja Kristuksen kanssa itse Isässä. Tätä on kristillisyys.”
Ceta Lehtniemi
Kiitos, Keijo, kovasti! Mainitsit monia täydentäviä asioita. Apofaattinen teologia ja yleensäkin sanojen merkityksen aliarvioiminen, on yksi vakavimmista harhaan vievistä seikoista omasta mielestäni. Emme voi säilyttää emmekä välittää kristillistä sanomaa ilman sanoja ja Raamatun kunnioittamista. Meille ei myöskään avaudu hengelliset asiat ilman Pyhää Henkeä. Itselleni on ollut aina vaikea olla sanattomissa rukoushetkissä, jotka ovat hiljalleen yleistyneet. Olisi ainakin alkuun otettava rukoukseen Jeesuksen ristin sovitustyö, koska tässä meillä on ainoa perusta. Jatketaan vielä aiheesta. Ceta
Hei, todella hienoa, että olet Tiililän kirjasta koonnut noita hyvin keskeisiä teemoja, jotka ovat vähintäänkin yhtä aktuelleja nykyajassa kuin kirjan kirjoittamisen aikana. Lukijan kannalta on erittäin hyvä myös tuo jäsennys useampaan osaan. Ja hyviä Tiililän teksteistä nousevia pohdintoja. Pidän tuosta Tiililän tyylistä kirjoittaa. Hän kirjoittaa hyvin kantaaottavasti ja perustellen, niinkuin yhtäältä dogmaatikon tyyliin kuuluneekin. Hieman samaan tyyliin kuin Simo Kiviranta aikoinaan jonka tekseistä on jäänyt mieleeni koskien teologia: ”jokainen teologi on peruslähtökohtaisesti Pyhän Raamatun teologi, eli teologia on käytännöllinen ja praktinen tiede, joka ei määrittele omia lähtökohtiaan, koska ne ovat jo annettu”
Toisin kuin esim. R.Bulttmann mikä nimi tuossa tekseissäkin nousee esiin, joka ilmeisesti aikoinaan totesi, että filosofiasta me voimme tietää mitä Uudessa testamentissa on kirjoitettu. Kyseinen Bultmann on aika merkittävä teologi siinä mielessä, että hän on paljon vaikuttanut luterilaiseen Raamatun tulkintaan. Bultmannin teologiaan on vaikuttanut paljon eksistentialisti Heidegger, jonka filosofiasta hän otti paljon vaikutteita. Ja tosiaan kävi niin, että hän kielsi ihmeet, jopa Herran jumaluuden ja ylösnousemuksen. Miksi Bulttmann sitten päätyi siihen, että Raamatun ihmeet ovat vain myyttejä? Bulttmann ajatteli, että koska jokainen Raamatun sana löytyy sanakirjasta eli ovat ns. maallisia sanoja, niin ei niillä voida kuvata Jumalasta mitään. Eli jumalallinen inspiraatio, kun se puetaan uskonnolliseen kieleen Raamatussa, mutta koska kielemme on sidoksissa tähän maailmaan tuloksena on myytti. Ts. se on vain runollista , symbolista kieltä. Jumalasta voidaan puhua vain epäsuorasti myyttien kautta. Ja koska ollaan järkeviä, niin Bulttmann päätyi siihen, että Raamatun tulkinnan tulee olla myyteistä poistamista. Bulttmannin teologiassa ei ts. ole yhtään oppilausetta, hänen Raamattu on vain täynnä myyttejä, uskonnollista kieltä, joka pitää kääntää olemisen lauseiksi eli eksistentialismiksi. Siis antropologiaksi, ihmisen elämisen lauseiksi. Tarvitaanko Bulttmannin teologian mukaan Kristusta lainkaan? Hänen näkemys oli, että ei tarvita muista kuin tunnesyistä.
Jotekin kun peilaa noita yllä Antti Räsäsen näkemyksiä, niin ei voi välttyä ajatukselta, että yhtymäkohtia mm. Bulttmannin näkemysten kanssa on. Ja yhtäältä yhtymäkohtia myös ns. apofaattisen teologian kanssa, jonka mukaan teologian tulee olla hiljaista vaikenemisen teologiaa. Kyseessä on tietynlainen pimeyden tietoteoria, jonka mukaan uskonnossa on kyse asioista jossa on pelkkää hiljaisuutta (kokemuksen yö) eli kyse on Jumalan kuoleman teologiasta, missä taustalla vaikuttaa mm. filosofi Niezen hahmo. 1900- luvun Euroopan kriisi on vaikuttanut paljon myös teologiaan reaktiivisesti eli syntyi Jumalan kuoleman teologia. Räsäsen näkemyksistä tulee mieleen myös ns. postmoderni-tyyppinen ajattelu, minkä mukaan mm. sanoilla emme voi tavoittaa todellisuutta. Kieli on vain suljettu omalakinen kokonaisuus joka ei tavoita todellisuutta. Jumala on ehkä jossakin sanojen takana, niiden tuolla puolen, mutta mitään oppia, ei kristologiaa, ei teolgisia lauseita voida esittää. On vain olemassaolon syvyyttä.
Eli, jos teologiamme ja johtavat teologimme edustavat em. kaltaisia näkemyksiä, niin kyllä olemme huteralla pohjalla. Mutta onneksi löytyy vielä teologiaa ja teologeja (joista tietysti mm. jo edesmennyt Tiililä on eräs merkittävä) , mikä kunnioittaa Raamatun omia tekstejä ja tekee teologiaa sen pohjalta.