Tämä runo on noussut esiin juuri nyt muutaman ihmisen toimesta. Laitan sen tähän artikkelikuvaksi. Tämä aukeama on mukana runokirjassani ”Pieniä siemeniä erämaasta”. Runo pohjaa hyvin vahvasti omiin kokemuksiini. Sekä minä itse, että jollakin tavoin myös hengellinen ympäristöni, oli pyrkimässä nostamaan minua väärällä tavoin terveeksi, jaksavaksi ja vahvaksi.
Ymmärrän hyvin sen, että joskus on ihan napakastikin kehotettava vaikka ulos lenkille tai jotain muuta. Tähän runoon liittyy kuitenkin ennen muuta se, että joskus hyväksi tarkoitettu hengellinen apu muuttuu kovuudeksi ja vaatimuksiksi. On ehkä todella vaikea olla aito ja heikko. Hengellisyys, niin kristillinen kuin muukin, saattaa korostaa hyvinvointia tai elämän hallintaa. Joskus taas saatetaan puolestaan unohtaa täysin se, mikä aivan luonnollisella tavalla arjessamme antaa meille hyvinvointia ja terveyttä.
Ehkä ymmärrän runoni kuvaavan eniten juuri sitä hengellistä lepoa, minkä Kristuksen sovitustyö meille tarjoaa. Jokin hengellinen jännitystila saa laueta; ja näin koin tapahtuneen omalla kohdallani. Niin kuin emme voi tuottaa Hengen hedelmiäkään itse, niin emme voi muutenkaan hengellisin ponnisteluin tai henkisin ohjelmin aikaansaada meissä sitä, minkä aito Kristuksessa pysyminen ainoastaan voi kasvattaa.
Se mitä meillä on Kristuksen haavoissa, on jotain niin ihmisen sanoin kuvaamatonta. Tässä on joitain itselleni tärkeitä jakeita:
Psalmit:
34:19 Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli.
51:19 Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää.
147:3 Hän parantaa ne, joilla on särjetty sydän, ja sitoo heidän haavansa.
Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta! Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat. (2 Kor.1:2-4)
Lisään tähän livenä puhumani videon, tuulisella kalliolla yritän lukea runoani.
Artikkeliani pystyy nyt kommentoimaan. Olen kiitollinen palautteesta.
Ceta Lehtniemi
Liisa, nyt on uusi aamu jälleen. Joudun tekemään aina jonkin verran työtä itseni kanssa, että pystyn hiljentymään. Vain tätä kautta pystyn siihen mihin uskon aikani tarkoitetun. Olen lukenut Pirkko Viherkosken kirjan ”Kaiken lohdutuksen Jumala”. Syvennyn siihen lisää ja kirjoitan siitä. Kaikille on tullut selväksi se, miten tärkeää on olla itse henkilökohtaisesti Jumalan ja sanan edessä. Se on tärkeää taustoistamme ja elämäntilanteistamme riippumatta. Minä suljen nyt näiden viimeisten aiheiden kommenttikohdat. Se on ainoa tapa rauhoittaa itselleni mahdollisuus hiljentymiseen ja minulle laskettuihin askareisiin.
Nyt en siis kuitenkaan anna tilaa Keijon ja sinun väliselle kahdenkeskiselle keskustelulle, vaikka sitä vähän lupailin, ja vaikka Keijolle kirjoituksesi osoitit. Teillä on valtavasti tietoa ja hengellistä ymmärrystä, sitä arvostan. Nyt on aika siirtyä aiheeseen ”Kaiken lohdutuksen Jumala”. Varmasti vielä tulee mahdollisuus jatkaa kommentointia jonkun toisen otsakkeen alla. Ja hyvää hengellistä opetusta tuli jo nyt kauttanne, kiitos.
…
Lisään vielä, kun olen saanut miettiä rauhassa mitä jaksan, ja mitä oikeasti toivon. Avasin kommentoinnin viimeisiin (aika moneen) artikkeleihini. Säätöjen pitäisi nyt olla sellaiset, että artikkeliani voi kommentoida (vastata). Ja kommenttiin voin ainoastaan minä vastata. Eli ns. sisäkkäiset kommentointimahdollisuudet on poistettu. Tällöin saan kaipaanani palautteen itselleni kirjoituksistani ja kuvistani. Tämä luonnollisesti muuttaa myös esirukouksiin vastaamisen. Uskon, että moni rukoilee, vaikka vaan minä vastaisin.
Kiitos, liisa, lyhyesti, kun on meno. Kirjoitin runoni noin 50- kymppisenä. Silloin tuli seurakuntiin äärikarismaattisuutta, ja jo joitain vuosia ennen. Samoin uushenkisyys levisi villisti. Kun oli aika kirjoittaa näitä runoja, jäin samalla vähitellen pois eräistä harrastuksistani ja seurakuntayhteyksistä. Syynä oli se, että koin näissä asioissa paitsi väärää henkeä, myös kovuutta. Artikkelini liittyi tähän. Ja tämä oli syvä hengellinen prosessi minulle.
Keijo toi täydentäviä näköaloja artikkeliini, ja niistä kiitin, lyhyesti kuin tapanani on. Sinä toit omat täydentävät ajatuksesi, kiitos siitä. Moni on nyt omassa tilanteessa siinä, että kaipaa pois sieltä missä harhat, menetelmät tai vaatimukset uuvuttavat. Työelämästä ei niin vaan lähdetä. Sielläkin on hyvä kysyä mitä voi itse omalla kohdallaan tehdä. Näin ajattelen nyt, kun tuonkin runon ajasta on kulunut parikymmentä vuotta. Ihmisten kuuleminen ja rinnalla olo, hengellisyys kulkevat arjen asioissa. Rukousaiheetkin liittyvät usein arkeen.
Kiitos, Ceta. Sinun näkökulmasi on paljolti yhteiskunnallinen. Hyvä niin. Itse katselen asiaa henkilökohtaisella tasolla. On hyvä kirjoittaa epäkohdista, jospa joku ns. heräisi. Sitähän me toivomme, ja monet huolekkaat ihmiset tänä aikana.
Kulttuuri on muuttunut sen myötä, että kristinuskon arvot ovat lähes kadonneet. Yleinen mielipide on, mitä on. Se ei ole ainakaan Raamatun opetuksen mukainen.
Elämme kuitenkin kukin omaa pientä elämäämme monien asioiden puristuksessa, heikkoutta usein tuntien. Kyse on jaksamisesta, päivä kerrallaan. Ajattelen, että kullakin on se oma taakkansa, ristinsä, oma osansa. Se on kannettava. Se kaikki – sekin – on tullut Jumalalta, kuten se kaikki hyvä, mitä osaksemme elämässämme saamme. Sekin vaikuttaa lopulta parhaaksemme.
Jumalalta saamme kaiken avun ajallaan, kun sitä pyydämme. Ihmisiltä on usein sitä turha pyytää. Kipeisiin kysymyksiinsä saa usein vain hyviä neuvoja, teoriaa ja pahimmillaan tylyyttä. Nehän eivät auta. Vain Jumala tietää, mitä tarvitsemme. Joskus tosin myös joku rohkaiseva lähimmäinen tulee ehkä tietämättäänkin avuksi. – Nyt puhun omasta kokemuksestani. – Tottakai kukin saamme, ja pitääkin, pyytää apua myös ihmisiltä, riippuu vähän tilanteesta.
Emme aina jaksa miettiä, mitä korjattavaa olisi tämän maailman asioissa, vaikka paljon sitä olisikin. Emme niille mahda juurikaan mitään. Meidän asiamme on tukea ja rakastaa lähimmäisiämme henkilökohtaisissa suhteissa. Siis rohkaista alakuloisia, holhota heikkoja, ja olla pitkämielisiä. Muutosta tapahtuu vain yksilötasolla. Ja jos siinä tapahtuu, se sitten voi levitä laajemmallekin.
Jos itse on saanut kokea, esim. alaspainamista ja ylhäältäpäin tulevaa alentuvaa suhtautumista ja arvostuksen puutetta, on hyvä huolehtia siitä että itse emme lankeaisi samaan lähisuhteissamme, tai muissa kontakteissa tavalla tai toisella heikkoon jamaan joutuneiden kanssa. – ”Mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää samoin heille”, sanoi Jeesus. Heikointakin ja myös langennutta ihmistä tulee arvostaa ihmisenä, rohkaista, ja pyrkiä antamaan toivoa.
On hyvä tutkia itseään. Kovuutta ja itsekeskeisyyttä löytyy omasta sydämestä. Ihminen vaan on sellainen. Vain se, että Jumala antaa meille rakkautta, kääntää sydämemme heikkojen lähimmäisten suuntaan todellisesti ja realistisesti. Kun asetun itse heikkona heikon rinnalle, se rohkaisee myös itseäni. Kannamme yhdessä kuin samaa kuormaa. Tällaista herätystä toivoisin uskovien keskuuteen.
Siis, on hyvä olla, myöntää olevansa, heikko, avuton, vailla kaikkea hyvää, syntinen. Vain silloin saamme, ja myös koemme saavamme kaiken pelkästään armosta. On hyvä nähdä syntinsä sen karuudessaan. Jeesus tuli pelastamaan syntiset. Tässä on evankeliumi, ja tässä on rauha, ja ilo ja vapaus. Synti, rakkaudettomuus, on oikeastaan ainoa ongelma tässä maailmassa, ja Jumala lähetti Poikansa syntiemme sovitukseksi. Tämä ilosanoma tulisi meidän viedä eteenpäin, ja juuri siellä henkilökohtaisella tasolla rakkauden kautta. Ja juuri niin, ihmistä rakastavasti.
Nämä nyt vain minun ajatuksiani, keskustelua voi jatkaa, ja olla eri mieltäkin.
Kiitos, liisa, kaikki oli ihan hyvää mitä kirjoitit, ja aiheeseen liittyvää. Ja henkilökohtainen kirjoitus on aina sellainen, joka tuo uusia näkökulmia aiheeseen. Juuri tämäkin asia mihin kiinnitettiin eri tavoin huomiota, tuodaanko toisen heikkous tai osaamattomuus esille työpaikalla tai seurakunnassa suoraan sanomalla vai nouseeko tämä tunne muuten, kun joutuu vertaamaan itseään toisiin, niin vahvoihin ja osaaviin. Molemmat ajatukset ja kokemukset lienevät oikeat. Kiireen ja kovuuden kulttuuri on levinnyt. Silti tahdoin nimenomaan rohkaista siihen, että ehkä kuitenkin voisi vielä uskaltaa pyytää myös apua, kun väsyy tai ei osaa. Tämä oli tarkoitukseni. Usein todella löytyy vielä myötätuntoa, lämpöä ja aitoa halua auttaa. En siis millään tavoin sano, etteikö olisi myös aivan selvää moittimista, siinä missä toinen on heikko tai osaamaton. Ja tämähän tulee esille niin monessa, puheissa, kirjoituksissa, kotien ihmissuhteissa, koulukiusaamisissa, jopa kasvatuksessa tai oppivaatimuksissa. Se näkyy siinä miten suhtaudumme vanhuksiin tai sairaisiin.
Nykyisen kiireisen ilmapiirin keskellä ei usein kiinnitetä riittävästi huomiota uuden työntekijän työhön perehdyttämiseen, tai vaikka pidemmältä sairaslomalta palaavan opastamiseen muuttuneisiin olosuhteisiin. Meillä myös nämä seikat ruokkivat tunnetta, etten osaa tai selviä. Joskus on monessa suhteessa kuluttavia elämäntilanteita. Ja tällöin kyllä tuntuu moitteelta jo se, kun muut jaksavat hymyillen ja hiukan vielä korostavat omaa osaamistaan näkemättä toisen avun tarvetta. Kysyy hirveästi rohkeutta pyytää apua näissä tilanteissa.
On hyvä, että vaihdatte Keijon kanssa vielä ajatuksia häpeään liittyen. Itse arvelen, että varhaisilla vuosillamme on tässä todella suuri merkitys, olosuhteilla (orpous, alkoholismi, sairaus tai köyhyys perheessä), ja sillä olemmeko saaneet rohkaisua ja kannustusta, vai alaspainamista eri tavoin. Itse opin mielelläni näistä asioista. Ne liittyvät kyllä heikkouden näkemiseen ja kohtaamiseen monella tavalla.Tästä aihepiiristä en kuitenkaan avaa nyt keskustelua. Sen aika tulee myöhemmin.
Tästä tuli pitkä juttu. Ceta, harkitse, laitatko esille. Aika henkilökohtaista tekstiä tuli, mutta saa mennä kokonaan, ellet jostain syystä halua karsia jotain pois.
——————————–
Keijo, todella hyvää pohdintaa. Herätti monia ajatuksia, joita olen pyöritellyt päässäni nämä muutamat päivät. Rohkenen jotain kirjoittaakin.
Tuli mieleen ensiksi, että Paavali kerskaa heikkoudestaan: – ”Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan”. 2.Kor. 12.
Ja toiseksi -”— rohkaiskaa alakuloisia, holhotkaa heikkoja, olkaa pitkämieliset kaikkia kohtaan.” 1.Tess.5:14
Kirjoitit: – ”Mietin myös sitä, että annanko itsekään itselleni lupaa olla heikko ja haavoitettu? Omakin suhde omaan avuttomuuteen voi olla hyvin kriittinen, kiistävä ja torjuva. Eikä varmaan ihme, jos suhde avuttomuuteeni altistaa minut häpeälle.”
Kyllä näin on. Haluaisin olla vahva, osaava, täydellinen. Ja koen, että olen kaukana niistä mitoista, ehkä yliherkästikin koen, mutta silti. Ja, Ceta,, sellaista todella tapahtuu, että moititaan heikkoudesta ja avuttomuudesta. Jo lapsesta asti on annettu ymmärtää, että ei osaa, ei selviä. Ja jos on jokin vamma, henkinen tai fyysinen, ehkä sairaus, jolle ei mahda mitään, vahvojen ja terveiden rinnalla kokee siitä häpeää. Jotkut jäävät sivuun, ehkä luonteensa takia, eivät osaa pitää puoliaan julmassa maailmassa. Jotkut joutuvat kiusatuiksi. Kaikkeen tähän voi liittyä häpeää.
On myös julmaa sanoa, esim. työpaikkakiusatulle, että on oma syysi, että suostut kiusattavaksi, tai että sinua on helppo kiusata, kun olet sellainen kuin olet.
Ja jos joku hylkää tai pettää luottamuksen, tulee mieleen, mitä minussa on vikana, ja taas on häpeän paikka. Ymmärrän Keijon ajatukset hyvin.
Keijo, sanoit kuitenkin: – ”Turvallisinta on särkyä Kristuksen ristin juurelle. Tämän evankeliumin tosiasian soisi syöpyvän syvälle sisimpään.” – Tässä tullaan sitten siihen, mitä ajattelen Paavalin sanoista. Haluan ajatella kaiken hyvin yksinkertaisesti. Heikkona ja avuttomana ja särkyneenä ollessamme olemme juuri siinä tilassa, jossa Jumalan armo tulee suureksi, ja saamme kokea Hänen rakkauttaan, – Hänen voimaansa.
Hylätty, torjuttu, kiusattu, heikko, häpeää tunteva, syntinen, saa turvan ja lohdutuksen juuri tässä.
Usein nykyisin puhutaan Jumalan voimasta tarkoittaen voimavaikutuksia ja armolahjoja. Itse ajattelen, että ilman Jumalan Pyhän Henkensä kautta antamaa voimaa emme pysy edes uskossa, emme myöskään kanna hedelmää. Voima tässä ajatuksessa tarkoittaa sitä valtavaa voimaa, joka pitää meidät koossa, yhteydessä elämän antajaan. Luojaan ja syntiemme sovittajaan Jeesukseen, ja vaikuttaa meissä rakkautta, iloa ja rauhaa, jotka luetellaan Hengen hedelmän yhteydessä.
Kun omassa heikkoudessani, kiinni kivuissani, murehtien menneitä, ja myös kokien murhetta omasta syntisyydessäni – tuntien ehkä myös katkeruuden piikkejä – saankin kokea syvää rauhaa, ja hiljaista iloa, voin ajatella, ainakin sinne päin. kuten Paavali, että Jumalan armossa on minulle kyllin.
Ollaan siis rauhassa heikkoja, ja avuttomia, koska näin juuri on, kuten, Keijo, kirjoitit: – ”Ristihän vastaa äärimmäisen hienolla tavalla juuri noihin ihmiselämän syvimpiin kysymyksiin; pelkoon, syyllisyyteen ja häpeään.”
Ceta kirjoitti: – ”En sano, ettei Jumalan kunniaksi saa kertoa hänen avustaan, toki saa, mutta tulisi nähdä samalla se, että moni on hyvin alhaalla, särjettynä ja heikkona.”
Tässä tullaan sitten siihen toiseen asiaan, heikkojen hoivaamiseen. Sitä tapahtuu liian vähän. Heikkojen ohi kuljetaan ja ajatellaan, jopa sanotaan, että heidän uskossaan on jotain vikaa. Tämä on hyvin väärin. Tässä on mentävä myös itseensä, ja pyydettävä, että Jumala näyttäisi, kuka tarvitsee rohkaisua. Tämä ajatus kulkee läpi koko Raamatun, se on Jumalan tahto. Myös itse heikkona voi hoivata toista heikkoa, siinä kuin tukee toinen toistaan.
Ehkä hoivaaminen tarkoittaisi sitäkin, että itse suostumme heikkouteen, ja siten rohkaisemme toisiamme suostumaan heikkouteen, näkemään oman heikkoutemme, ja syntisyytemme rehellisesti. Vain silloin meille kelpaa ristin evankeliumi. Ja siitä saamme voiman elämäämme. Sana rististä on Jumalan voima, sanoo Paavali 1. kirjeessä. korinttolaisille.
Kun meillä ei ole enää mitään omaa, rukouskin vain huokaus, tuskin sitäkään, ainoa mahdollisuus päästä eteenpäin on Jumalan armo, ja Hänen lohdutuksensa.
Vielä yksi asia:. Keijo, kirjoitit: – ”— tälle vaikeudelle (suhtautua avuttomuuteensa) yksi mahdollinen syy voi olla juuri tuo häpeälle altistuminen? Mutta, kenen silmissä? Omissaniko, varmaan niissäkin? Menneisyydenkö merkittävien ihmisten silmissä? Jumalanko silmissä?”
Tosi hyvä kysymys! Ehkä nämä kaikki? Häpeä on usein seurausta siitä, että on jo varhain joutunut häpeämään. Joko kasvatettu niin, tai sitten olosuhteet ovat olleet sellaiset, että on joutunut vertaamaan itseään toisiin. Itse olen kokenut koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan olevani erilainen kuin muut. Elin kasvatuskodeissa aikuisuuteeni asti. Häpeän tunne oli aina jossain taustalla.
Toki nyt jo ikääntyneenä olen päässyt tästä asiasta lähes kokonaan eroon. Mutta siellä jossain mielen uumenissa ovat edelleen muistot vaikeista kokemuksista, ja häpeän tunne saattaa joissain tilanteissa edelleen pulpahtaa esiin hetkeksi.
Koska olen saanut kokea Jumalan huolenpitoa kohdallani lapsuudesta asti, olen lopulta halunnut suostua heikkouteen. Se vapauttaa, suostuminen. Koska olen sitä, monin tavoin, miksi edes yrittäisin olla vahvempi? Mahdotontahan se on. Kaikki vahvuus, kaikki voima, selviäminen, myös kaikki, mitä olen tällä hetkellä, oin Jumalan lahjaa. En olisi minä ilman kaikkea kokemaani.
Mutta laitan uudelleen Paavalin kehotuksen tessalonikalaisille: – ”-”— rohkaiskaa alakuloisia, holhotkaa heikkoja, olkaa pitkämieliset kaikkia kohtaan.”
Tässä on meille tehtävää. Ei katsota vaan omaa heikkouttamme, vaan mennään toisten rinnalle. Itsekeskeisyyttä ja kovuutta on jo tarpeeksi maailmassa, ja valitettavasti myös uskovien kesken. Eikä unohdeta sitä, että Jumala ei hylkää meitä koskaan, vakka muut hylkäisivät. Hän ei vaadi vahvuutta, vaan päivänvastoin – kuten Ceta runossaan kirjoittaa.
Kiitos, Keijo! Tässä olikin paljon hyviä ajatuksia. ”Ja toki jos oma avuttomuus, pärjäämättömyys ja heikkous purkautuu vain yksilöön itseensä, on häpeälle altis maaperä hyvin otollinen”, kirjoitat. Jatkat: ”Jos heikkouteen ja avuttomuuteen suhtaudutaan hyvin kriittisesti, syytellen ja moittien, niin sisäistyy kokemus, että ei ole lupaa olla heikko, se on jotain sietämätöntä, jolta pitää suojautua.”
Arvelen, ettei useinkaan varsinaisesti moitita heikkoudesta tai avuttomuudesta, mutta eräänlainen onnistumisista tai asioiden hallitsemisesta kertova kulttuuri saattaa vallita vaikka jossain työpaikalla. Silloin on vaikea sanoa: ”Minä tarvitsen nyt apua, en osaa, olen kovin väsynyt.” Tosiasia saattaa olla sellainen, että moni taistelee itsekseen samojen kysymysten parissa, ja yrittää niin kovasti.
Seurakunnassa saattaa olla myös ns. hyvien kertomusten kulttuuri. Tämä saattaa olla kehittynyt vähitellen, ja joskus hyvin vilpittömästi kerrotaan Jumalan kunniaksi paranemisista, kokemuksista ja selviämistä. Entäpä jos minulta puuttuvat nämä ihmeelliset kertomukset? En kai vaan joudu jäämään masentuneena yksin? En sano, ettei Jumalan kunniaksi saa kertoa hänen avustaan, toki saa, mutta tulisi nähdä samalla se, että moni on hyvin alhaalla, särjettynä ja heikkona.
Tuo on arvokasta miten mietit Jeesuksen suhtautumista häpeään. Ja tuo viimeinen kappale on minullekin erittäin paljon merkitsevä. Turvallista on todellakin särkyä Kristuksen ristin juurelle.
Herkkä, kaunis runo! ” On ehkä todella vaikea olla aito ja heikko.” Niinpä niin. Tulee myös kysyneeksi, että onko suhteita joissa on lupa olla heikko, avuton, särykynyt, tarvitseva, epävarma jne. Tulee myös kysyneeksi onko ylipäätään lupa olla heikko ja haavoitettu? Laajemmin kun mietin yhteiskuntaamme, jossa mielestäni vallitsee hyvin pitkälle- jokainen on oman onnensa seppä- ajatus. Ts. tietyllä tapaa hyvin atomistinen ajattelu ihmisestä, jonka hyvinvointi, onni ja menestyminen on vain hänestä itsestään kiinni..Jos epäonnistut ja olet avuton, se on omaa syytäsi. Ja toki jos oma avuttomuus, pärjäämättömyys ja heikkous purkautuu vain yksilöön itseensä, on häpeälle altis maaperä hyvin otollinen.
Jos heikkouteen ja avuttomuuteen suhtaudutaan hyvin kriittisesti, syytellen ja moittien, niin sisäistyy kokemus, että ei ole lupaa olla heikko se on jotain sietämätöntä, jolta pitää suojautua. Mietin myös sitä, että annanko itsekään itselleni lupaa olla heikko ja haavoitettu? Omakin suhde omaan avuttomuuteen voi olla hyvin kriittinen, kiistävä ja torjuva. Eikä varmaan ihme, jos suhde avuttomuuteeni altistaa minut häpeälle. Tuli vain tuosta vaikeudesta olla heikko, mieleeni ajatus, että tälle vaikeudelle yksi mahdollinen syy voi olla juuri tuo häpeälle altistuminen? Mutta, kenen silmissä? Omissaniko, varmaan niissäkin? Menneisyydenkö merkittävien ihmisten silmissä? Jumalanko silmissä?
Mietin, että miten Jeesus suhtautui häpeään. Mielestäni esimerkiksi Jeesuksen ensimmäinen tunnusteko Kaanan häissä oli nimen omaan sulhasen suojaaminen häpeltä (saa olla eri mieltä). Ajatustani tukee mielestäni tuo Joh. 3:10 jae: ”ja sanoi hänelle: ”Jokainen panee ensin esille hyvän viinin ja sitten, kun juopuvat, huonomman. Sinä olet säästänyt hyvän viinin tähän asti.” Tietääkseni juutalaisessa kulttuurissa häpeä ja kunnia olivat merkittäviä asioita. Miten paratiisissa Jumala vastasi ihmisparin lankeemukseen?: häpeään peittämällä heidät eläimen nahalla, syyllisyyteen uhraamalla viattoman eläimen (sijaisuhri), pelkoon polkemalla käärmeen pään (paholaisen joka uhkaa ja pelottelee). Ihmisen vastaus ei liene vuosituhansien aikana muuttunut mihinkään: häpeään hän vastaa edelleen piiloutumalla/suojautumalla, syyllisyyteen sijoittamalla sen toisiin (”vaimo jonka minulle annoit..”), pelkoon pakenemalla.
Turvallisinta on särkyä Kristuksen ristin juurelle. Tämän evankeliumin tosiasian soisi syöpyvän syvälle sisimpään. Kerrotaan, että Jeesus kärsi ristin häpeästä välittämättä. Hän kärsi alasti ja julkisesti. Ja koska hän kärsi ja otti koko ihmiskunnan häpeän päälleen, niin hänellä on syynsä ja perusteet itsessään, miksi hän voi meidän häpeämme peittää. Ristihän vastaa äärimmäisen hienolla tavalla juuri noihin ihmiselmän syvimpiin kysymyksiin; pelkoon, syyllisyyteen ja häpeään. Kristus pukee meidän oman vanhurskautensa vaatteeseen, syyllisyyteemme tulee hänen syyllisyydeksi ja hänen syyttömyytensä meidän syyttömyydeksi ja pelkoomme polkemalla rikki käärmeen pään.