Sananl. 30:26 tamaanit ovat heikko kansa, mutta he laittavat majansa kallioihin;
Tämä sananlaskun paikka nousi jostain esille aamulla varhain. Saatoin sen yllättäen löytää raamattuhaun kautta. Huh, miten paljon tunteita nousikin pintaan tämän jakeen myötä. Jos kirjoittaisin yhä päiväkirjaa, niin se olisi nyt kädessäni tämän tabletin sijasta.
Minulla on jossain kuva, missä olen jonkin rinteessä olevan luolan suulla. Tahdoin tällaisen kuvan, ja kirjoitin siihen runon. Se on karkea ja viimeistelemätön, mutta aito. Kirjoitin runoja eniten elämänvaiheessa, jolloin jokin tuohon asti välttämätön suorittaminen oli väistymässä. Tarvitsin sekä suojaa että lujaa pohjaa. Lisäksi koin joka aistillani sen, että oma suojani, kätköpaikkani oli lähellä taivasta. Taivas merkitsi myös valoa ja totuutta.
Löytäisinkö runoni vielä jostain? Olenko hylännyt sen? Löysin vanhan kierrevihkosen. Sen kirjoittamiseen liittyi myös apu muilta. Tarvitsin tietokoneen kotiin, ja tarvitsin apua saadakseni kierrevihkosen käsiini. Suurin kynnys liittyi siihen miten uskallan paljastaa tunteeni ja keskeneräisyyteni. Tulenko tämän vuoksi hylätyksi?
On kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun kirjoitin päivittäin vihkoihin kuin vuoropuhelua Isälle Jumalalleni. Ja kirjoitin ikään kuin saamiani vastauksia. Myöhemmin yritin saada tätä vaihetta julkaisuksi kokonaisuutena. Ensimmäinen taho ilmoitti heti, ettei ota edes katsottavaksi, heillä on tarpeeksi ”omia” julistajia ja runoilijoita. Seuraava taho ilmoitti, ettei voi julkaista mitään ikään kuin profetian muodossa. Tuli hyvin syrjään sysätty olo. Tuli tunne siitä, että oma herkkä elämäni Jumalan kasvojen edessä ja samalla kuin Isän sylissä, ei ole riittävän oikeaa. Sitä ei voi julkaista.
Hyvin pieni riisuttu kirja kuitenkin tuli julkaisuksi asti muutaman vuoden päästä. Piti tulla pieni kirjasarja, mutta ei tullut. Asia raukesi. Omaan elämääni tuli muutto ja muutoksia, uusia yhteyksiä ja uupuminen. Itselleni on ollut tärkeää kirjoittaa, puhua ja kuunnella aivan keskeistä evankeliumin sanomaa. Samoin on ollut tärkeää erottaa aito väärästä
Olisiko vasta nyt sellainen aika ja sellainen lepo, että voisin raottaa syvemmin näitä alkuperäisiä tekstejäni? Kuka enää voisi torjua minut?
Psalmi 27:5: Sillä hän kätkee minut majaansa pahana päivänä, hän suojaa minua telttansa suojassa, korottaa minut kalliolle.
Lohjalla 17.10.2019, Ceta Lehtniemi
Kiitos, Keijo! Kirjoittaminen on niin tärkeää, tunteiden sanoittaminen. Kenelle se on mahdollista, ja kenelle se vain avautuu, on jollain tavoin paremmassa asemassa kuin sellainen ihminen, joka on ilman tätä kykyä tai lahjaa. Varmaan Raamatussa näitä voimakkaiden tunteiden sanoittajia ovat Saarnaajan kirjan kirjoittaja, Job ja Daavid psalmeissa. Itse toivoisin, ettei pyrkimys ehdottomaan teologiseen ”oikeaan” estäisi lapsenomaista suhdetta Jumalaan, Isään. Itselläni nämä asiat kulkevat kuin käsi kädessä. Usko tarjoaa suojan ja armon Kristuksen työssä. Silloin heikkona olo tai ikävät muistot eivät muuta tätä rauhaa.
Hei, noihin runon tuntoihin on kyllä varsin helppo samastua. Muutamia runon nostattamia herätteitä.
Kaipaus, ikävä, turva jne., jotka leimaavat hyvin paljon omaakin sielunelämää. Mistä ne nousee ja mikä ne herättää ja millaista kohdetta ne etsivät? Augustinus totesi, että kaipaus sinun puoleesi on sinun omaa tekoasi. Tämän mukaan, ne ovat Jumalan antamia herätteitä, joiden kautta hän kutsuu läheisempään yhteyteen. Taisi Augustinus todeta jotakin siihenkin tapaan, että sieluni on levoton kunnes se löytää levon sinussa.
Saarnaajan kirjassa saarnaaja kaiken aineellisen yltäkylläisyyden, viisauden ja rikkauden ja niiden tuoman turvan keskellä toteaa, että kaikki on turhuutta ja tuulen tavoittelua auringon alla..Tämä on varsin puhuttelevaa. Jotenkin sen kirjan äärellä saarnaajaan kokemukseen ja havaintoihin samastuneena herää ajatus, että silloin ikäänkuin ikuisuus leikkaa aikaa, näkymätön näkyvää, arvokas arvotonta, täyteys tyhjyyttä, todellisuus harhaa, katoamaton katoavaista..Ilmeisesti saarnaajan turhautuminen oli ikäänkuin sielussa syntyvä vastaus siihen kaikkeen mitä aisteillaan näki havaitsi ja tunsi kun se peilaui ikuisuuden taustaa vasten? Ja toisaalta vastausta siihen kun havaitsi kuinka kaikki vaivannäkö ja ponnistelu minkä oli tehnyt paljastui arvottomaksi, turhaksi ja tyhjäksi.
Saarnaajan kirja sanoma on yhtäältä kuin tuo runon nyky-hetki, jossa pysähdytään havainnoimaan elämää tässä ja nyt. Pitkälle tarkastelukulma on auringon alla tapahtuvan ihmisen elämän tarkastelua. Välillä tosin saarnaajan pohdinnoissa nousee esiin Jumalakin kun hän mm. toteaa: ”muista luojaasi nuoruudessa, ennenkuin pahat päivät tulevat”. Tämä on aina ihmeellistä. Luojaa ihminen ei varsinkaan yltäkylläisyyden keskellä helposti muista, vaan hän unohtaa. Ilmanko Psalmisti (ps. 103) kehottaa; äläkä unohda mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.
Hädässä muisti voi helpommin palautua. Kuten tuhlaajapojan kohdalla kun hän kaiken menettäneenä sikakaulaloiden äärellä menee itseensä (kuten tietyllä tapaa saarnaajakin tuossa) ja muistiin palautuu Isän koti. Ilmeisesti ihmisellä on jollain syvällä tasolla taju kadotetusta paratiisista, taju että on erossa luojansa yhteydestä. Ja liekö niin, että yksi tällaisen eksistentiaalisen kaipauksen ja ikävän funktiosta on juuri se, että saisi meitä ohjailla Jumalan ja Kristuksen yhteyteen, jonka kautta paratiisiin on avoimet ovet?