Mutta minä veisaan sinun väkevyydestäsi ja riemuitsen aamulla sinun armostasi, sillä sinä olet minun linnani ja pakopaikkani minun hätäni päivänä. Sinä, minun väkevyyteni, sinulle minä veisaan kiitosta, sillä Jumala on minun linnani ja minun armollinen Jumalani. (Ps.59:17,18)
Kun olemme hädissämme, etsimme kuin paikkaa mihin paeta. Pieni lapsi juoksee usein hätääntyneenä äidin tai isän luokse. On onnellista, jos hän saa rauhoittua turvallisessa sylissä. Jumalasta voi tulla kuin tällainen pakopaikka, linna, syli. Tämä ei ole jotain väärää tai valheellista ajattelua. Me saamme rauhoittua yhä uudelleen Jumalamme, Taivaallisen Isämme, hoivissa. Usein tähän liittyy myös jonkin Raamatun sanan kirkastuminen.
Kun lapsi on rauhoittunut sylissä, hän jatkaa ehkä keskeytynyttä leikkiään tai kenties piirtää jotain mitä on noussut mieleen. Huono kokemus on muuttunut hyväksi. On löytynyt turvaa. On osannut ehkä nähdä aavistuksen jostain uudesta.
Myös aikuinen hämmentyy, pelkää ja törmää vaatimuksiin. Joskus tekisi mieli huutaa. Joku tahtoo muiden seuraan ja vilskeeseen hävittääkseen ikävät tunteet. Toinen pakenee täydelliseen yksinäisyyteen.
Tuo on myös itselleni tuttua. Eniten olen paennut tuttuihin maisemiini, sekä myös sanan äärelle. Runoja on syntynyt silloin, kun sanat ovat etsineet tietänsä ulos sisimmästäni.
Tästä pääset tutustumaan hengellisiin runoihini
Siunaten, Ceta
Tämä on minunkin rukousaiheeni .
Kiitos! On helppo yhtyä tähän rukoukseen 🙂
Toivon rukousta ihmisten puolesta, jotka hapuilevat etsiessään Vapahtajaa eri seurakuntien opeissa eivätkä tiedä minne mennä tai mitä uskoa. Tulkoon Raamattu rakkaaksi tälle maalle.
Lilja, toit esiin psalmin 31. Kiitos sinulle siitä. Sitä on hyvä lukea, koska siinä löytää omia syviä tunteitaan, inhimillisiä ajatuksiaan, ja siinä on todella rohkaisevasti todistettu myös Jumalan avusta ahdistuksessa. Hän kuulee rukoukset.
Monesti olen myös, ollessani kärsimätön avun viivästymisestä, saanut muistaa Daavidin sanoja, – tässäkin Psalmissa: – ”Olkaa lujat, ja olkoon teidän sydämenne rohkea, te kaikki, jotka Herraa odotatte.” Minun asiani on Herran kädessä, Hänen, joka näkee kaiken, mitä elämässäni on tapahtunut. Hän todella lohduttaa lastaan. Saan odottaa Hänen apuaan rohkeana, ja varmana siitä, että se aikanaan tulee.
Herran armo on todella ihmeellinen. Se tuli konkreettiseksi Jeesuksessa. Saamme Hänen verensä kautta syntimme anteeksi. Ja vielä enemmän, Hän elää nyt rukoillakseen puolestamme.
Olen paljon miettinyt viime aikoina samoja asioita kuin nostatte esiin ja olen kokenut Isän nostavan mieleen ahdistuksessa, tuskassa, vihassa ja turhautumisessa turvan, rauhan ja totuuden sanoja kuin lapselle. Juuri Ester, monet psalmit kuten Ps. 31, Jeesus sekä opetuslapset myrskyn keskellä ja Matt. 6 varsikin loppu. Onneksi Hän on antanut ihmisiä tukemaan ja auttamaan myös. Herran armo on ihmeellinen.
Kiitos rukousaiheesta. Muistan teitä,samoin muutkin tämän lukeneet.
Lisään vielä sen, että olen nyt aamulla rukoillut luotettavan ystävän kanssa sekä tämän Tarjan asian, että esirukouksiin tulleiden aiheiden puolesta. Ceta
Saanko pyytää rukousapua itselleni ja pian x-miehelleni Jormalle ? Viina ja perversioporno ovat miestä vieneet, me molemmat ovat kärsineet kovasti. Minulla on nyt aika hyvä olla, hän kuolemankielissä Taysin sairaalassa viinan takia. Asun nyt yksin.
Kiitoksia kommentista. Vihan ja katkeruuden suhteen ajattelee jossain tilanteessa siten, että on oikeus olla vihainen, ja on ymmärrettävää, että tuntee katkeruutta. Inhimillisesti onkin.
Mutta kristittynä tiedän, ja Jumalan Sanasta luen: Ef. 4:31 ”Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus, kaikki pahuus olkoon kaukana teistä.” Siinä sitä ollaan, ristiriidassa. Mitä teen niille tunteille, jotka nousevat sisimmästäni? Toisaalta tunteet ja synti ovat eri asioita. Paavali sanoo: ”Vihastukaa, mutta älkää tehkö syntiä”.
Usein alkaa itse työstää näitä vaikeita tuntojaan. Päättää, että eihän minussa, kristityssä, saa tällaisia olla! Ja joutuu yhä syvemmälle kipuunsa, koska löytää ne yhä uudelleen itsestään. Voi minua, heikkoa ja syntistä ihmistä!
Kun joutuu näkemään ja myöntämään totuudenmukaisesti oman katkeruutensa Jumalan valossa, tulee mieleen jopa, että Hänen armonsa olisi riippuvainen siitä, miten ponnistelen itsessäni olevan katkeruuden voittamiseksi, miten teen siitä parannusta, tms. Hän näkee syntini, syntisyyteni, ja kehottaa parannuksen tekoon. Onhan tosin syytä siihen milloin mistäkin. Mutta jos sisimmässä oleva kipu ei jätä rauhaan, vaikka parannusta todella vakavasti haluaa tehdä. Mikä avuksi?
Minulle kävi niin, että satuin lukemaan Psalmin 136. Jokaisessa sen jakeessa sanotaan: – ”Hänen armonsa pysyy iankaikkisesti”. Tuo Psalmi puhui minulle siitä, miten Israelin kansa erämaassa kapinoi yhä uudelleen Moosesta ja Jumalaa vastaan, ja kyseli, miksi heidät vietiin erämaahan, kun siellä ei ollut edes ruokaa eikä vettä.
Heidän kapinastaan huolimatta Jumala armahti heitä, ja antoi heille, mitä he tarvitsivat. Siitä huolimatta Hän johdatti heitä eteenpäin. Ei todellakaan siksi, että olisivat sitä ansainneet. Hänen armonsa on iankaikkinen, kuten Hän itse on. Hän pyyhkii pois rikkomuksemme itsensä tähden. Hänen armonsa ei ole riippuvaista mistään minussa olevasta. Se pysyy iankaikkisesti. Kaikki on täyetty, sanoi Jeesus ristillä.
Tämä vapautti minut yrittämästä itse parantaa itseäni. Juuri näin koin tapahtuvan, kuten Keijon lainaama heprealaiskirjeen lause kertoo: ”Käykäämme uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan”.
Löysin todella tien Jumalan syliin. Siinä saa olla kuin lapsi, joka on satuttanut itsensä, tai tullut satutetuksi. Kaiken saa kertoa Isälle, niin kuin se todella on, rehellisesti ja avoimesti. Mikään ei heti muutu, mutta siinä saan olla turvassa kaikkine tunteinenikin. Tämä lohdutti minua. Kapinani vaihtui kiitollisuuteen. Hän tietää, ja on kanssani joka hetki.
Isä on vahva, kun minä olen heikko, Hän rakastaa minua. Siihen, ja Hänen viisauteensa voin luottaa. Hän ei torju minua, ei koskaan hylkää, koska olen Hänen lapsensa. Se asia on muuttumaton. Hänen johdatuksensa on viisas ja varma. Hän ei ohjaa väärään ja vahingolliseen. Hän johdattaa oman hyvän tahtonsa mukaan. Siihen on lupa luottaa, ja odottaa Häntä ja Hänen apuaan.
Kertomus Esteristä on todella hyvä. Ei ole muuta mahdollisuutta, kuin uskaltaa mennä Kuninkaan eteen. Armon istuin on avoin. Ja saamme laupeuden, kuten Ester sai.
Liisan kommentissa jotenkin puhutteli seuraava kuvaus, mihin tekee mieli hieman kommentoida: ”Itse olen kokenut viime aikoina, miten Jumalan sylissä saa olla myös kaikkine tunteineen. Jopa katkeruus ja viha, pettymys ihmissuhteissa jne., laantuvat siinä turvassa. Saan olla, mitä olen kaikkine tunteineni, kysymyksineni. Hän näkee, ja Hänen armonsa pysyy iankaikkisesti…”
Saada olla Jumalan sylissä noine, varsin sietämättömine sisäisine kokemuksineen/tuntoineen. Tämä tuo mieleen Paavalin ajatuksen; ”missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi”. On kyllä todellinen Pyhän Hengen työ kun evankeliumi saa meille kirkastua sillä tavoin, että meidän ei tarvitse vastata noihin itsestä nouseviin tuskallisiin kipuihimme epäuskoisella toiminnalla ja torjua se armo, jota Herra tarjoaa. Liekö hepralaiskirjeen kirjoittajalla ollut mielessä jotain juuri siitä sisäisestä kamppailusta, jota jokainen kristitty käy silloin kun Jumalan lain valo paljastaa hänessä niitä puolia itsestämme jotka eivät meitä miellytä kirjoittaessaan?: ” käykäämme uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan”. Ja mikä onkaan oikeampi aika kuin em.? Kyllä Jumalan sana on varsin johdonmukainen
Kysyy siis rohkeutta, voinko luottaa, että Hän ei torju minua edelleenkään, tuhannettakaan kertaa? Tässä tulee myös mieleen mm. kunigatar Ester, joka lähestyi kuningasta, jolla olisi ollut täysi valta ja syy surmata hänet. Ester totesikin lähtiessään; ”tuhoudun jos tuhoudun”. Syy kuninkaan lähestymiseen oli kuitenkin kuoleman vakava..Mutta niinhän se on meilläkin. Hän sai laupeuden. Minusta se on hyvin havainnollinen ja vahva kuvaus Jumalan armosta ja laupeudesta, mikä tulee vastauksena äärimmäiseen hätätilaan. Siinä armo ei ole halpaa. Voi kun saisi säilyttää sitä arkaa tuntoa Jumalan Sanan edessä mistä mm. Jesaja puhuu kun hän kuvaa; ”särjettyä ruokoa hän ei muserra, eikä suitsevaista kynttilän sydäntä sammuta”. Ja todellisuudessa ihminen lienee kaikessa hauraudessaan juuri tuollainen kuten Jesja kauniilla kuvakielellä ihmisen osaa kuvaa..Mutta suostuapa siihen?
Kiitos, Liisa! Mukava oli lukea kommenttiasi, hyviä ajatuksia.
Luin taas, Keijo, kirjoituksesi. Siitä nousi muutama aika akuutti ajatus. Totta tuo, että olemme monesti hädissämme milloin mistäkin, murehdimme ja pelkäämme. Itse olen kokenut viime aikoina, miten Jumalan sylissä saa olla myös kaikkine tunteineen. Jopa katkeruus ja viha, pettymys ihmissuhteissa jne., laantuvat siinä turvassa. Saan olla, mitä olen kaikkine tunteineni, kysymyksineni. Hän näkee, ja Hänen armonsa pysyy iankaikkisesti. Hänen rakkautensa parantaa. Kysymyksiin ei saa välttämättä vastausta, mutta luottamus Jumalaan kasvaa.
Eilen, ja edelleen tänään, on ollut mielessä seuraava Jesajan kirjan lause (52:12):
12 Sillä ei teidän tarvitse kiiruusti lähteä, ei paeten kulkea; sillä Herra käy teidän edellänne, Israelin Jumala seuraa suojananne.
En ollut huomannut, miten Jumala myös seuraa meitä suojanamme! Olin lukenut kuin vain tuon alun, ”Herra kulkee edellä”. Sain suuren ilon ja lohdutuksen taas siitä ajatuksesta, että olemme Jumalan armon ympäröiminä. Hän suojaa meitä myös menneisyydeltä, niin että sen voi jättää taakseen, – niin, että kolhut ja haavat eivät meitä enää satuta ja vahingoita. Kaikki yhdessä vaikuttaa parhaaksemme. Näin tämä lause minua puhutteli. Englanninkielisissä käännöksissä nuo sanat kuuluvat: – ”Jumala on takananne kulkeva vartija”. Mikään paha ei meihin satu, vihollinen ei pääse yllättämään.
Siis ei tarvitse murehtia, eikä pelätä. Saa katsoa eteenpäin. Se on pääasia, eteenpäin Herran kanssa. Tämä päivä on suojattu Hänen rakkautensa tähden. Hän varjelee pahasta ja myös eksymiseltä. Murehtiminen ja pelkääminen estää meitä myös näkemästä lähimmäisiämme, ja sitä, että hekin pelkäävät ja murehtivat. Kun itse saamme lohdutusta, voimme samalla lohdutuksella lohduttaa muita. Saamme aina uutta ja tuoretta lohdutusta, elävää vettä, kun Herra itse kirkastaa Henkensä kautta Sanaansa päivittäin.
Tässä saamme myös levätä. Jumala ei vaadi meiltä mitään. Hän on itse sovittanut Jeesuksessa syntimmekin. Hän vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen. Hän johdattaa edellä kulkien ja takaa suojaten, jopa taisteluissa. Hän vie myös lepopaikoille, kun sitä tarvitsemme, mittaa jaksamisemme tarkkaan. Ei tarvitse ”kiiruusti lähteä, tai paeten kulkea”, ihan rauhassa vaan. Aina on ympärillämme armo, Hän, linnamme ja turvapaikkamme.
Ja kun kuitenkin olemme ihmisiä, ja pelästymme ja murehdimme, on hyvä silloin muistaa juuri tuo Jeesuksen vakuutus: – ”Olkaa turvallisella mielellä, Minä se olen.” Hän on jo kulkenut edellämme, kuten Hän kulki myös opetuslasten ollessa merihädässä.
Ihanasti kirjoitit, Keijo. Kiitos! Nuorena opiskelijana rakastin Jeesuksen sanoja myrskyssä pelkääville opetuslapsille. Elämä tuntui niin epävakaalta, ja vaatimukset kovilta. Lapsen kaltaisuudesta kirjoitat niin, että siitä saa ihan uusia oivalluksia. Kirjoita vaan vähän pidemmästi niin halutessasi. Toivon monen lukevan kommenttejasi.
Lisään vielä kohdan Mark.6:49,50. Jeesus kulki veden päällä, ja opetuslapset luulivat häntä aaveeksi. Muutenkin he olivat yhä ymmällään leipäihmeestä. Jeesus sanoi: ”Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen; älkää peljätkö.” Tämä oli nuorena opiskelijana minulle hyvin rakas kohta. Toivon voivani kirjoittaa tästä.
Erityisesti noista parista viimeisestä kappaleesta nousee mieleeni ajatelma erään kirjan äärellä (muistaakseni P.Ikosen teksteistä; psykoanalyyttisiä tutkielmia), jota olen paljon miettinyt; ”elettynä, mutta ei ajateltuna”. Kuvaat mielenkiintoisesti runoihin liittyen: ” Runoja on syntynyt silloin, kun sanat ovat etsineet tietänsä ulos sisimmästäni”. Tähän sopii mielestäni tuo Ikosen ajatelma. Tunteita ja kokemuksia, mielikuvia jne. ihmisinä koemme ja elämme jatkuvasti. Ja useinmiten ne menevät yhtä nopeasti kuin tulevatkin ja joskus jotkut tunnot ja kokemukset etsivät meissä ikäänkuin ulospääsyä. Eli tähän saakka ne ovat elettynä ja esim. sitten runollista kykyä omaavana kuten sinulla ne voivat tulla sanoiksi puettuina. Ja silloin ajateltuina..
Jumalan sana mihin viittaat on myös itselläni toiminut varsin usein ikään kuin tietynlaisena ankkurina, sanoittajana ja rauhoittajana joihin on omaa tunne-elämän sekavuutta saanut usein ankkuroida. Tulee tässä yhteydessä mieleeni vaikkapa kertomus opetuslapista, jotka olivat järvellä aaltojen keskellä ja tunne-elämä varsin pelon kyllästämä. Tarvittiin Jeesuksen sanat, jotka toivat rauhan ja turvan. Kristittyinäkin kokevana, tuntevana ihmisenä ja tässä näkyvässä todellisuudessa vahvasti elävänä on varsin inhimillistä ja luonnollista löytää itsensä noista opetuslasten kokemuksista ja siksi on niin äärimmäisen tärkeää, että näiden keskelle tulee Sana jonka Pyhä Henki tekee eläväksi ja tuo tuulahduksen siitä todellisuudesta, mikä on silmillemme vielä näkymätöntä ja iankaikkista.
Tekstiisi vielä, missä viittaat lapseen ja kuinka hän peloissaan ja turvattomana ollessaan suuntaa toimintansa kohteen äitiin, juokseen hänen luokseen. Liekö tässä yksi seikka, miksi Jeesus kehoitti meitä lasten kaltaisuuteen? Onko meillä ”aikuisilla” taipumus pitää katsettamme murheissa ja vain pelon kohteissa? Lapselle on hyvin luonnollista ja spontaania toimintaa huutaminen. Ehkä lapsesta voisi ottaa esimerkkiä myös siinä suhteessa. Puhuuhan Raamattu paljon huutamisesta; ”jokainen joka huutaa avuksi Herran nimeä pelastuu”, ”avuksesi huuda minua hädän päivänä..”, ” ..vaan te olette saaneet lapseuden hengen, jossa me huudamme: ”Abba! Isä!”