Sain valmiiksi valokuvakirjan ”Syksyäni en anna pois”. Ajattelin, etten kirjoita tuosta kirjasta tai sen sisällöstä tässä yhteydessä. Otan sieltä ainoastaan joitain kuvia leikekuvina tilaamastani e-kirjasta. Laitan toki nimeni kuviin, jos ne sattuvat eksymään johonkin.
Olen nyt 69 ikäinen. En ole vielä varsinaisesti vanha, en iäkäs. Sanomalehden otsakkeista olen kyllä joskus lukenut, että tämän ikäinen ”vanhus” on kadoksissa tai jäänyt auton alle. Tällä iällä ei ole oikein osuvaa nimeä. On myös aivan totta sekin, että osa ikäisistäni on vanhuksia, osa voisi olla aivan hyvin täysipainoisesti työelämässä.
On kulunut 50 vuotta ylioppilaaksi tulosta. Tuolloin olisi ollut vaikea kuvitella tätä tekniikkaa, mitä minulla on nyt käytettävissäni. Tämä juuri tällä hetkellä käsissäni oleva tabletti on kovin mieluisa minulle. Mitähän vielä hankin? Mitähän tarpeellista vielä on tulossa?
Kaikkeen opiskeluun tarjotaan kursseja, kirjoittamiseen, kuvaamiseen, jopa Ifolor -kirjojen tekemiseen, ehkä kotisivuihinkin. Ja ikäihmisille on jotain tietokoneen käyttöön liittyviä opastuksia. Itse en jaksa kursseja. Kävin kaksi akvarellikurssia, mutta väsyin kovasti. Minulle sopii kaikessa omatahtinen itse tekeminen.
Tämän syksyisen kuvan otin mökiltä kohdasta, missä pikkulapolulle oli tehty pieni silta pelto-ojan yli. Syksyisin luonnon ”korut” löytyvät kulkuväyliltä. Niiden päälle on vähällä astua. Minä yleensä astun yli. Kevään kukkaset ovat polkujen vieressä nurmikolla tai kukkapenkissä.
Syksyn sävyt ovat tavattoman rikkaat. Valon määrä ja osumiskulma tuovat esiin samankin kohteen aivan erilaisena. Olisikohan ikääntymisessä vähän samaa. Katsojan silmätkin ovat eri päivinä kovin erilaiset. Milloin näkee lähelle, milloin kauaksi. Joskus näkee ja kuulee vain sellaista, miltä tahtoisi sulkea kaikki aistit. Välillä taas tahtoisi kuin imeä kaikkien aistien koko kapasiteetilla jokaisen pienenkin tuokion.
Kamera auttaa usein näiden tuokioiden tallentamisessa. Hyvä näin. Jotain on sentään jäänyt talteen.
Ceta Lehtniemi
Tämä innosti minua ryhtymään omien tuotteitteni kustantajaksi. Tein toisen sivuston tätä varten: http://cetalena.nettisivu.org/
Liisa, hyvin kuvaat tätä elämänvaihetta. Itse vielä eilen hioin ”Syksyäni en anna pois” kirjaani. Olen saanut siihen nyt isbn -merkinnän. Anoin erillisellä helpotuslomakkeella kansallisarkistolle luovutettavaksi määräksi yhden kappaleen. Myös lähikirjastoon tai Tammisaaren kirjastoon lahjoitan kirjan. Tämä tulee minulle kalliiksi, mutta koen tämän sen arvoiseksi. Teen kirjasta myös sähköisen version, johon tulee oma isbn -merkintänsä. Pikkuisen joudun tässäkin tekemään uudelleen asemointia. Olen kyllä todella kiitollinen tästä ”syksyn” elämänvaiheestani. Tahdon tuoda oman panokseni yhteiseksi hyödyksi. Tuosta sähköisestä kirjasta teen sellaisen, että sitä olisi mahdollista katsoa esimerkiksi tabletilla. Jokin ikäihmisten ryhmä voisi sitä katsoa ja siitä keskustella. Kun saan tämän huolellisesti tehdyksi, niin sitten teen saman kirjalleni ”Virvoita sanallasi”. Tänään tahdon kyllä ihan kirjoittaa kirjeen tai kortin sitä odottaville.
Mietin sitä, kun sanoit, että tälle iälle ei ole oikein osuvaa nimeä. (Itse olen nyt n. 73 ja 1/2 vuotias.)Ohitin 70-vuotiskriisin päättämällä myös, että en ole vanhus, en ikääntynyt, vaan edelleen vasta ikääntyvä – kuten sanotkin: – ”Valon määrä ja osumiskulma tuovat esiin samankin kohteen aivan erilaisena. Milloin näkee lähelle, milloin kauaksi, Olisikohan ikääntymisessä vähän samaa. Katsojan silmätkin ovat eri päivinä kovin erilaiset.”
Ei ole oikeastaan ikää, ei vanhuutta eikä nuoruutta, on vain elämän erilaiset maisemat – tai ehkä eri näkökulmat samassa maisemassa? Vuoria ja laaksoja, pimeyttä ja valoa. Tämän ikäisenä kinmeissä voi olla edelleen lapsi, joka ihmettelee ja ihastelee Jumalan luoman maailman kauneutta.
Yhä enemmän ajattelen sitä, miten askeleen ja tahdin hidastuessa näkee enemmän, on aikaa katsoa lähelle. Huomaa valoa niissäkin asioissa, missä ei ennen ole huomannut. Pienet asiat, tapahtumat, kuin ennen itsestään selvät, ovatkin äkkiä suurta Jumalan lahjaa. Arkiset päivät saavat uusia merkityksiä Jumalan antamina ainutlaatuisuudessaan.
Myös on kuin tilaa, ja avaruutta katsella kauas. Kuin olisi vuorella, josta näen taaksepäin, ja myös eteenpäin. Menneet asiat saavat eri näkökulmia, ymmärrystä, armahtavaisuutta. Ja tulevista tietää, että Herra on kanassani kuten tähänkin asti.
Ja polku kirkastuu kirkastumistaan – sydänpäivään asti – Jumalan ikuiseen armon ja rakkauden valtakuntaan.
Kiitos, liisa! Uskomattoman pitkään kestää yskä ja lämpöily.
Keijolla hyvää pohdintaa. Sain siitä paljon, juuri tähän hetkeen. Harmi, Ceta, että olet flunssassa. Muistan sinua rukouksin. Parane pian!
Kiitos, Keijo! Näin lyhyesti, koska olen aikamoisessa flunssassa. Minulle kristinuskon sanoma on läsnä myös silloin, kun en kirjoita varsinaisesti hengellistä tekstiä. Luoja tai evankeliumi ei yhdy tai sulaudu luontoon, vaan se mitä katson, tai minkä eteen pysähdyn, nostaa usein Raamatun tekstin mieleen.
Hei, aivan upea on tuo syksyn ”korun” löytö. Aivan totta, että tällaiset jää niin helposti huomaamatta. Niiden soisi tavoittaa aistimailmaa paljon useammin. Dostojevski jossakin kirjassaan totesi, että kauneus pelastaa maailman. Siinä on jotain hyvin syvällistä todettu. Kyllähän tuollaiset kauneuden, yksinkertaisuuden, herkkyyden, värien harmonian ja levollisuuden välittävät kuvat, kun ne tavoittavat ja läpäisevät välillä hyvin ankean ja ahdistuksen täyttämän sielun todellisuuden, ilahduttavat. Silloin ne ikään kuin muistuttavat siitä todellisuudesta, mikä on kaiken tämä näkyväisen takana. Tässä mielessä olen ymmärtänyt tuota Dostojevskin toteamusta. Taiteesta en voi sanoa paljon ymmärtäväni, mutta tietääkseni eräs sen tehtävä on saattaa näkyväksi se mikä on näkymätöntä.
Se on myös totta, että paljon on sellaista miltä haluaisi aistit kokonaan sulkea. Tämä näkyvä ja kuuluva todellisuus kuvautuu kovin lohduttomana. Kuinka sen välittämät tunnelmat ja tunnot niin helposti tarttuvatkin ja kuinka vaikea silloin on kiinnittää ja suunnata havaintojaan esimerkiksi mihinkään kauniiseen, mikä tämä kaiken rujouden ja karuuden keskellä luo häivähdyksiä, tahtoo tulla kuulluksi ja nähdyksi. Tämä tuo mieleeni vahvasti Jumalan todellisuutta mikä tässä ajassamme paradoksaalisesti kätkeytyy kaikkeen kurjuuteen, vähäiseen, avuttomuuteen, vihaan, heikkoon, pieneen, hätään, pelkoon, häpeään, hyljeksittyyn, ahdinkoon, pimeään..Sinne Kristus tulee kuten kerran järvellä myrksyn keskellä hätääntyneiden ja avuttomien opetuslasten luokse. Hän sanoi sanan ja tuli aivan tyven. Kuinka usein hänen sanansa edelleen tänäänkin on voimallinen rauhoittamaan usein niin kovin helposti kaikelle rauhattomuudelle, hätääntymiselle ja levottomuudelle alttiin sielunelämän. Tämä on ihmeellistä. Se on lahja. Evankeliumin lohdutus tulee aina minun ulkopuoleltani. Niinkuin apu opetuslapsille tuolloin.
Tänään havaitsin käydessäni kirjakaupassa, että kuinka paljon siellä on tarjolla itämaan uskonnoista nousevaan mielen tyyneyteen ja mielen rauhaan tarjoavia oppaita. Ei vähiten mm. budhalaisfilosofian pohjalta nousevaa kirjallisuutta. Näillä oppailla on todellakin markkinarakoa. Ne tarjonnevat ihmisille jotain mielen tyyneyttä ja rauhaa. Kun halut sammutetaan, niin ei ole kärsimystäkään. Se kait lienee syvimmältää mm. Buddhan oppien ydintä. Siinä vain on toimijana ihminen itse. Kuinka vastakkainen tämä onkaan Kristinuskolle, jonka mukaan ihminen saa kaikessa ihmisyydessään olla se mikä on. Hänen ei tarvitse kieltää mitään siitä todellisuudesta missä hän elää. Hän saa huutaa hädässä, tuoda pelkonsa ja hätänsä Jumalan eteen ja asettaa luottamuksen siihen, että kaiken sen keskellä Kristus, joka on kaikessa ollut kiusattu kuin mekin, mutta ilman syntiä kulkee meidän kanssamme.