8. Heprealaiskirjeen äärellä

Käytän kirkkoraamattua 33/38. Kirje heprealaisille, Adolf Saphir, 1899 WSOY, 782 sivua, englannin kielestä suomentanut Matti Tarkkanen. Alkuperäinen teos julkaistiin 1874. Eksegeettinn tutkielma Teologi ja sielunpaimen, Keijo Nissilä, Heprealaiskirjeen kirjoittaja sielunhoitajana, Helsinki 1981, 123 sivua. Näitä kirjoja olen lukenut rinnalla.

Hebrealaiskirje:
6:1 Jättäkäämme sentähden Kristuksen opin alkeet ja pyrkikäämme täydellisyyteen, ryhtymättä taas uudestaan laskemaan perustusta: parannusta kuolleista töistä ja uskoa Jumalaan,
6:2 oppia kasteista ja kätten päällepanemisesta, kuolleitten ylösnousemisesta ja iankaikkisesta tuomiosta.
6:3 Ja niin me tahdomme tehdä, jos vain Jumala sallii.
6:4 Sillä mahdotonta on niitä, jotka kerran ovat valistetut ja taivaallista lahjaa maistaneet ja Pyhästä Hengestä osallisiksi tulleet
6:5 ja maistaneet Jumalan hyvää sanaa ja tulevan maailmanajan voimia,
6:6 ja sitten ovat luopuneet – taas uudistaa parannukseen, he kun jälleen itsellensä ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja häntä julki häpäisevät.
6:7 Sillä maa, joka särpii sisäänsä sen päälle usein tulevan sateen ja kantaa kasvun hyödyksi niille, joita varten sitä viljelläänkin, saa siunauksen Jumalalta;
6:8 mutta se, joka tuottaa orjantappuroita ja ohdakkeita, on kelvoton ja lähellä kirousta, ja sen loppu on, että se poltetaan.
6:9 Mutta teistä, rakkaat, uskomme sitä, mikä on parempaa ja mikä koituu teille pelastukseksi – vaikka puhummekin näin.
6:10 Sillä Jumala ei ole väärämielinen, niin että hän unhottaisi teidän työnne ja rakkautenne, jota olette osoittaneet hänen nimeänsä kohtaan, kun olette palvelleet pyhiä ja vielä palvelette.
6:11 Mutta me halajamme sitä, että kukin teistä osoittaa samaa intoa, säilyttääkseen toivon varmuuden loppuun asti,
6:12 ettette kävisi veltoiksi, vaan että teistä tulisi niiden seuraajia, jotka uskon ja kärsivällisyyden kautta perivät sen, mikä luvattu on.
6:13 Sillä kun Jumala oli antanut lupauksen Aabrahamille, vannoi hän itse kauttansa, koska hänellä ei ollut ketään suurempaa, kenen kautta vannoa,
6:14 ja sanoi: ”Totisesti, siunaamalla minä sinut siunaan, ja enentämällä minä sinut enennän”;
6:15 ja näin Aabraham, kärsivällisesti odotettuaan, sai, mitä luvattu oli.
6:16 Sillä ihmiset vannovat suurempansa kautta, ja vala on heille asian vahvistus ja tekee lopun kaikista vastaväitteistä.
6:17 Sentähden, kun Jumala lupauksen perillisille vielä tehokkaammin tahtoi osoittaa, että hänen päätöksensä on muuttumaton, vakuutti hän sen valalla,
6:18 että me näistä kahdesta muuttumattomasta asiasta, joissa Jumala ei ole voinut valhetella, saisimme voimallisen kehoituksen, me, jotka olemme paenneet pitämään kiinni edessämme olevasta toivosta.
6:19 Se toivo meille on ikäänkuin sielun ankkuri, varma ja luja, joka ulottuu esiripun sisäpuolelle asti,
6:20 jonne Jeesus edelläjuoksijana meidän puolestamme on mennyt, tultuaan ylimmäiseksi papiksi Melkisedekin järjestyksen mukaan, iankaikkisesti.

Tämä on niitä lukuja, että mieleni tekisi ryhtyä poimimaan mukavia jakeita hämmentävien tai ahdistavien joukosta. Eli valikoisin kuin marja- tai sienimetsässä. Nyt on parasta katsoa sanotaanko noissa kirjoissa jotain.

Mietteitä Saphirin kirjan auttamana, mutta omaa ajattelua tämä lähinnä on. Tällä heprealaisten seurakunnalla oli hyvin läheisessä menneisyydessään todellisina tapahtumina Jeesuksen elämä, kuolema ja ylösnousemus juuri siellä missä seurakunta nyt eli. He olivat todennäköisesti kokoontuneet sapatin  synagogapalveluksen lisäksi sunnuntaiaamuisin omana ryhmänään. Jeesus oli jakanut voimakkaasti juutalaisen Messiasta odottavan kansan. Jotka tulivat siihen uskoon, että Jeesus on heidän Messiaansa, saivat maistaa vahvasti taivaallista lahjaa ja tulevan maailmanajan voimia. He olivat tulleet osallisiksi Pyhästä Hengestä. Suurin osa juutalaisista oli kuitenkin niiden joukossa, jotka huusivat: ”Ristiinnaulitse!” Tämä kiivas jakautuminen oli nyt näkyvissä ehkä samalla tavoin kuin ristiinnaulitsemisen hetkellä?

Valtavat olivat varmaan houkutukset, että tämä jollakin tavoin taantunut ja kenties masentunutkin heprealaisten seurakunta olisi päässyt vainoista ja muista kiusoista eroon myöntymällä ympärillä olevien juutalaisten painostuksen alla. Se olisi pahin mahdollinen asia. Oli viisasta pitää mielessä se, mitä Jumala oli alussa lahjoittanut.  Sillä mahdotonta on niitä, jotka kerran ovat valistetut ja taivaallista lahjaa maistaneet ja Pyhästä Hengestä osallisiksi tulleet
ja maistaneet Jumalan hyvää sanaa ja tulevan maailmanajan voimia,
ja sitten ovat luopuneet – taas uudistaa parannukseen, he kun jälleen itsellensä ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja häntä julki häpäisevät. (4,5,6)

Jumala vahvistaa seurakuntaansa toisin kuin alussa. On hyvä pysähtyä kuuntelemaan. Seurakunnan perusta on laskettuna ja se kokoontuu yhteen säännöllisesti. Perusta on hyvä. Kirjeen kirjoittaja uskoo heprealaisista hyvää. Yksi syy tähän on hyvän Jumalan oikeudenmukaisuus. Jumala on mukana omiensa vaiheissa ja muistaa. Sillä Jumala ei ole väärämielinen, niin että hän unhottaisi teidän työnne ja rakkautenne, jota olette osoittaneet hänen nimeänsä kohtaan, kun olette palvelleet pyhiä ja vielä palvelette. (10) Unohtaisiko Jumala? Ei unohda. Hän muistaa. Osoitamme rakkauttamme Jumalan nimeä kohtaan palvellessamme toisia Jumalan omia. Tämän asian kirjeen vastaanottajat olivat omaksuneet ja siitä he yhä pitivät kiinni.

Kehotus kuuluu, että säilyttäisimme toivon varmuuden loppuun asti. Kirjoitin nyt itselleni ja meille samalla. Olisiko ”toivon varmuus” sukua sanaparille ”luja luottamus”, johon pysähdyin luvussa 11. Jumala ja hänen sanansa ovat luotettavia. Tässä lepää toivomme. Saamme muistella sitä hyvää mitä Jumala on meille lahjoittanut. Olemme kokeneet sen myös tunteiden tasolla. Ei tätäkään tavitse ohittaa. Saamme kuitenkin lujittua ja vahvistua toivossa ennen muuta Jumalan sanan kautta. 

Luvussa on otettu Aabraham esimerkiksi miten varmoja Jumalan lupaukset ovat ja millä tavoin meidän tulisi niissä kärsivällisesti riippua odottaen niiden täyttymistä. Elämme näin toivon varassa Jumalan yhteydessä emmekä pelon varassa katsoen siihen mitä inhimillisin silmin näemme. Toivo ja luottamus kuuluvat yhteen. Se toivo meille on ikäänkuin sielun ankkuri, varma ja luja, joka ulottuu esiripun sisäpuolelle asti, jonne Jeesus edelläjuoksijana meidän puolestamme on mennyt, tultuaan ylimmäiseksi papiksi Melkisedekin järjestyksen mukaan, iankaikkisesti. (19,20)

Saphirin kirjan viitteissä selvitetaan ankkuria. Vanhassa Testamentissa ei mainita kertaakaan ankkuria. Uudessa Testamentissa se on vain tämän kerran kuvaannollisessa merkityksessä. Kreikkalaiset ja roomalaiset kirjailijat käyttivät ankkuria toivon kuvana. Laitan vielä kuvauksen (tri Brown):

Kaksi kuvaa ovat ihanasti yhdistyneet: 1. Sielu on laiva; maailma on meri; autuus toisella puolen maailmaa on tuo kaukainen ranta. Uskoon perustuva toivo on se ankkuri, joka estää laivaa joutumasta tuulten kuljetettavaksi. Rohkaiseva kehotus Jumalan lupauksen ja valan kautta on laivaa ankkuriin yhdistävä köysi. 2. Maailma on esikartano, taivas on kaikkein pyhin. Kristus on ylimmäinen pappi, joka käy edellämme tehdäkseen meidät mahdollisiksi hänen jälkeensä ja hänen kauttansa käydä esiripun sisäpuolelle.

Näemme yhdeksännessä jakeessa sanan rakkaat. Tämä on aina tärkeä sana. Se rauhoittaa ja saa pysähtymään aarteiden äärelle. Näin myös minä jaksoin tutkia tätä lukua säikkymättä alun vahvaa kieltä. Raamatussa varoitus, kehotus, opetus ja rohkaisu ovat lomittain, usein samassa kokonaisuudessa. Ehkä tahdon jälleen muistuttaa itseäni siitä, että Jumala on hyvä, rakastava ja oikeamielinen. Luottamus kasvaa myös sitä kautta, kun pyrimme tuntemaan Jeesusta ja juurtumaan häneen.

Ceta