Ihmiskäsityksestä 2.

Ihminen synnin turmelemana

Piirteitä Paavalin ihmiskäsityksestä, kirjoittanut Eetu Rissanen, Kuopio 1942. Artikkelini edustaa paljon omaa ajatteluani. Vältän Raamatussa ja tässä tapauksessa Paavalin kirjeissä esiintyvien alkukielisten sanojen liiallista esiin ottoa ja niiden syvällistä käsittelyä. En myöskään tuo näkyviin kirjan lukuisia lähdeviitteitä. Paino on siinä mitä luulen ymmärtäneeni ja minkä itse koen tärkeäksi tässä ajassa. Olen kirjan äärellä opiskelijana. En pysty laatimaan mitään tutkielmaa.

Tämä osa ihmiskäsityksestä tuntui hyvin raskaalta, ja arvelin etten ehkä pysty siitä mitään kirjoittamaan. Nyt kuitenkin minulle vahvistui ymmärrys Jumalan muuttumattomuudesta. Saan ajatella häntä kaiken aikaa esimerkiksi Luojana ja Paimenena, rakastavana, etsivänä ja huolehtivana. Synnin turmelemana olo ei tee meistä Jumalan hylkäämiä, kuin orpoja tässä maailmassa. Se ei nosta ihmistä kaiken keskiöön.

Myöskään maapallon tai maailmankaikkeuden kohtalot eivät jää meidän käsiimme, vaikka tehtävämme on toki viljellä ja varjella. Edelleen Jumala hallitsee. Saamme usein kokea syvää huolenpitoa ja johdatusta jo ennen kuin voimme puhua henkilökohtaisesta uskostakaan tai uudesta ihmisestä Jumalan yhteydessä, mikä on seuraava aiheeni. Jumala näyttäytyy myös luonnossa ja historiassa tavalla, jonka ihminen voi ymmärtää.

Synnin olemus kuvataan tottelemattomuutena Jumalaa kohtaan. Se on myös totuutta vastaan. Synnin kautta ihmisestä tulee lain rikkoja ja lihan mieli on vihollisuutta Jumalaa kohtaan. Laittomuus, anomia, on Paavalilla tärkeä synnin nimitys (Room. 6:19, 2. Kor. 6:14). Room. 4:7 kohdassa sanan anomia monikkomuoto on käännetty sanalla rikokset.

Laki laajassa mielessä käsittää Mooseksen lain lisäksi kristinuskon uuden rakkauden käskyn, joka tulee esiin hyvin monella tapaa ja monessa kohtaa Uudessa Testamentissa. Paavalin mukaan laki täytetään rakkaudella: ”… joka toistansa rakastaa, se on lain täyttänyt” (Room. 13:8). Sama asia näkyy myös kohdissa Gal. 5:14 ja 1 Kor. 13. Todellinen kuuliaisuus ja Jumalan kunnioittaminen ei ole mitään muuta kuin rakkautta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan. Ellei tätä rakkautta ole, ei ihminen täytä lakia, vaikkei hän rikkoisi yhtään ainoata käskysanaa vastaan. Lain pyhyys ilmenee nimenomaan siinä, ettei ihminen syntinsä vuoksi voi sitä täyttää. (s.52)

Lain tarkoitus on synnin ilmisaattaminen. Ihminen voi myös olla lain alla. Paavali vertaa lain alla oloa jopa vankina tai pidätettynä oloon, ja lähes samassa yhteydessä hän puhuu laista kasvattajana Kristukseen. Kristus tuli lunastamaan lain alaiset (Gal. 4:5). Kristuksen Hengen saaneet eivät enää ole lain alla (Gal. 5:8). Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta siten, että hän otti itse kantaakseen kirouksen (Gal. 2:19, 3:13, Ef. 2:15), niin että voimme palvella Jumalaa ”Hengen uudessa tilassa” (Room. 7:6). Kristuksesta päin katsottuna laki saa positiivisen, pelastushistoriallisen aseman Jumalan tahdon ilmaisijana, synnin ilmisaattajana ja suurentajana. (s.54)

Paavali pitää lakia pyhänä ja jumalallisena, eikä vapaus laista merkitse hänelle lain kumoamista, vaan sen täyttämistä, mutta siten, että usko on tullut kaikkien töitten ja armo kaiken ansion vastakohdaksi. Synnillä on aina myös seurauksensa niin yksilön, ihmisyhteisön ja jopa kosmoksen näkökulmasta katsoen. Ihmisen tottelemattomuudella ja Jumalan tahdosta poikkeamisella on laajat vaikutukset. Paavali näkee nämä suuret kokonaisuudet taustalla silloinkin, kun hän puhuu yksilön vapautumisesta lain kirouksesta.

Olen miettinyt sitä kuinka ajatukseni synnistä ja laista ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa. Kun ymmärtää laajemmin hengellisiä kokonaisuuksia ja osaa ajatella Kristuksen ristin sovitustyöstä käsin, pystyy käsittelemään näitä asioita. Silti ymmärrän sen miten helposti syntyy väärinkäsityksiä ja väärää pelkoa näillä alueilla. Raamatun kuva Jumalan tahdosta poikenneesta, syntiinlangenneesta ihmissuvusta ei ole sen kaltainen mitä aikamme länsimainen humanistinen psykologia esittää.

Rissasen kirjassa otetaan Paavalin käyttämin termein Uuden Testamentin kirjeistä lukuisia kohtia esille. Lopulliseksi päätelmäksi tulee, että synnin harjoittajana esiintyy koko ihminen, ja että kaikki mitä ihmisessä on, on turmeltunutta synnin tähden, niin ettei mikään puoli ole säilynyt alkuperäisessä puhtaudessaan. Nimitettäköön ihmistä henkiruumiilliseksi olennoksi tai muuksi, hän on kokonansa synnin saastuttama, totus homo peccator (s. 65).

Kirjassa kuin pysähdyttiin miettimään omantunnon merkitystä ja tilaa, kun puhutaan synnin saastuttamasta ihmisestä. On vaikea määritellä, onko omatunto turmeluksen alainen. Se on heikko ja voi tahraantua (1 Kor. 8:7). Se ei luonnollisestikaan ole Paavalin mukaan myöskään mitään jumalallista. (s.64/65) Usein vedotaan juuri omaantuntoon, jonka toivotaan ilmaisevan mikä on oikein. Näin ei välttämättä ole elämässä; omatunto on voinut muodostua virheelliselle pohjalle ympäröivien aatteiden ja oppien vaikutuksesta. Myös kasvatuksen merkitystä jäin miettimään. Omatunto voi myös paatua.

Perisyntiä saatettiin ajatella siten, että alussa ollut vanhurskaus (alkuvanhurskaus) puuttuu syntiinlangenneelta ihmiseltä. Samoin oli ajatuksia siitä, että perisynti merkitsi kääntymistä ajalliseen ja katoavaiseen. Luther käsitti asian niin, että ihminen on kokonansa itsekkyyden ja ylpeyden läpitunkema, ja tällaisena erottamattomana kokonaisuutena, henki-ruumiillisena olentona ihminen tekee syntiä ja on syntinen. Samoin vanhurskauttaminen kohdistuu erottamattomaan kokonaisuuteen. (s. 66)

Ihmisessä ei ole siis mitään, mikä ei olisi synnin tahraamaa; hän on kokonansa syntinen ja ehdottomasti Jumalaa vastaan. Tästä tilasta hänen on mahdotonta päästä vapautumaan omin voimin, sillä kaikki mitä hänellä on, hänen parhaimmatkin ominaisuutensa, hänen hurskautensa, hänen voimansa ja viisautensa ovat mahtavan valtiaan – synnin – kahleisiin sidotut. Voidaanko tästä tilasta vapautua? Paavali todistaa itse vapautuneensa ja julistaa samaa vapautta muillekin. (s. 67)

Seuraava artikkelini käsittelee hyvin myönteisiä asioita. Jumala ei ole jättänyt ihmistä synnin tai lain kahleisiin, vaan vastaus tähän ihmisen kannalta toivottomaan umpikujaan on olemassa. Lain tie ei ollut elämän tie elämäksi, vaan kuoleman tie kuolemaksi. Jumala avasi hyvyydessään aivan uuden pelastustien: armon tien. Jumalan pelastusteko on tapahtunut Jeesuksessa Kristuksessa, nimenomaan hänen kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan.

Seuraavakin artikkelini käsittelee kuitenkin ihmiskäsitystä. Rissasen kirjassa luvun nimenä on Uusi ihminen. Katsotaan käytänkö tuota alaotsaketta vai jotain muuta.

Humanistinen psykologia näkee toisin

Kristinuskon ihmiskäsitys ja käsitys maailmasta tai maailmankaikkeudesta ei hylkää luonnontieteitä kuten biologiaa tai fysiikkaa. Ylikorostuneet ristiriidat on nostettu esiin puhuttaessa luomisesta tai ihmisen kehityksestä. On alueita, joilla voimme tyytyä siihen, että yksityiskohdat eivät selviä ihmiselle tässä ajassa. Tästä huolimatta jo Raamatun alkukertomukset tuovat eteemme kuvan ensimmäisistä ihmisistä, Adamista ja Eevasta, jotka hylkäävät kuuliaisuuteen ja kiitollisuuteen pohjautuvan asemansa Luojansa edessä. He itse hylkäävät vanhurskaan rauhan tilansa ja pakenevat omaa Luojaansa.

Ensimmäisessä ihmisessä näkyy syntiinlankeemuksen jälkeen välittömästi se, että omaa vastuuta ei nähdä, vaan syytetään olosuhteita tai toista ihmistä. Ihmisen turmeltunut tila ja asema periytyi heidän jälkeläisilleen. Sitä kuvaa myös veljesmurha, kun Kain tappoi Abelin. Myös persoonallisen pahan eli saatanan osuus tuodaan näkyviin jo Raamatun alkukertomuksessa heti syntiinlankeemuksen yhteydessä. Ihmissuku joutuu persoonallisen pahan pettämäksi ja kiusaamaksi. Myös koko luomakunta joutuu turmeluksen alle ihmisen syntiinlankeemuksen vuoksi. Tämä kaikki muutos ja paha tapahtui olosuhteissa, jotka olivat täydellisesti hyvät, suorastaan paratiisin tila.

Humanistinen ihmiskäsitys ja psykologia hylkää aivan toisella tasolla luonnontieteet ja sen tutkimusalueet. Se hylkää myös fysiikan tiedemallin. Se ei mielestäni suuntaudu useinkaan arkisella ja realistisella tasolla lähimmäisen huomioimiseen ja rakastamiseen niin käytännöllisesti kuin perinteinen kristinusko on opettanut. Saan ainakin itse sen vaikutelman, että usein uudenlaiset merkitykset, aatteet ja arvot nostetaan väärällä tavalla murskaamaan tavallista ajattelua ja arkista elämää, ja hylätään tarvittaessa jopa tutkittua tietoa. Vaikuttaa siltä, että totuutena ei pidetä kohta mitään, vaan kaikki muuttuu suhteelliseksi ja näkökulmasta riippuvaiseksi. Globaaleihin kysymyksiin heijastuu se, ettei huomioida elävää Jumalaa todellisena elämän ylläpitäjänä. Ihminen nousee suureksi ja kaikkea ohjaavaksi uusine aatteineen.

Perinteisen kristinuskon kohdalla voisimme ottaa esille vaikka käskyt ja Isä meidän rukouksen. Näihin on liittynyt hyvin käytännöllinen opetus. Kristinusko on aina motivoinut toimiin ihmisten elinolojen parantamiseksi. Kirkon piirissä on syntynyt usein avustustyötä ennen kuin työ on siirtynyt yhteiskunnan vastuulle. Myös lähetystyöhön on yhdistynyt tämä periaate usein hyvin onnistuneesti. Tässä kaikessa on luonnontieteellisellä tutkimuksella ja opetuksella ollut myös suuri merkitys. Luonnontieteiden arvostus on jopa saattanut nousta kristinuskon ja juutalaisuuden käsityksestä Jumalasta Luojana ja elämän ylläpitäjänä. Itse näen tätä piirrettä esimerkiksi lääketieteen ja fysiikan kehityksessä.

Humanistinen psykologia hylkää Jumalan kaikkivaltiaana, ihmisestä riippumattomana ja olemukseltaan persoonallisena. Mielestäni voin näin nähdä, koska siinä ihminen on lopulta kaiken keskus. Ihmisen olemassaolo toteutuu dynaamisena ja itseään säätelevänä järjestelmänä. Ihmisen sisäinen hyvyys on silmiinpistävää, ja kaiken hallitsemista pidetään mahdollisena.

Perusajatuksia (liite 1.)

Fysiikan tiedemallin hylkääminen
Ihmisen ainutlaatuisuuden, kokonaisvaltaisuuden (holistisuuden) ja yksilöllisyyden korostaminen
Kiinnostus merkityksen ongelmaan
Tutkija itse osa tutkimustaan; kohteena avoin ja muuttuva inhimillinen järjestelmä

Maslow’n mukaan ihmisellä on yksilöllinen sisäinen luonne, joka sisältää kaikki impulssit kohti kasvua ja itsensätoteuttamista. Sisäinen luonne on positiivinen voima, joka pyrkii inhimillisyyden toteuttamiseen. Sisäinen luonne on herkkä; se tukehtuu helposti paineiden, odotusten ja pelkojen alla; usein jo lapsuudessa. Sisäinen luonne harvoin katoaa kokonaan: se toimii alitajunnassa sisäisenä äänenä odottaen toteutumistaan. (Maslow 1972, 85–88) Maslow, A. (1972). The further reaches of human nature. Dallas: Offset paperback.

Koin, että humanistisen psykologian ihmiskäsityksen tuominen tähän kohtaan voi auttaa jatkon käsittelyä. Vain synnin turmelema ihminen, syntisairas, voi ymmärtää mitä tarkoittaa seuraava artikkeli ”Uusi ihminen”. Armo ja evankeliumi saattavat kuulostaa käsittämättömältä vaatimukselta eikä vapautukselta tai pelastukselta ihmisen perimmäiseen hyvyyteen uskottaessa. ”Terveet” eivät tarvitse parantajaa itsensä ulkopuolelta. He löytävät sisimmästään kaiken tarvittavan kunhan olosuhteet sen sallivat.

Humanistinen psykologia johdattelee lähinnä henkisen kasvun tielle. Myös idän uskonnollisuus tulee usein läheiseksi. Ristiriitaista kyllä korostaessaan myös suhteiden merkitystä, se ei kuitenkaan ilman välittäjää voi saavuttaa yhteyttä elävään Jumalaan. Kaikki Jumalan etsiminen ja kaipaaminen ilman Välittäjää, ilman Kristusta, johtaa turvaamaan joko omiin tekoihin tai vie erilaisiin henkisen kasvun menetelmiin. Kristinuskon ihmiskäsitys ja uskon perusta Jeesuksen Kristuksen sovitustyössä on täysin erilainen ja kuin vastakkainen tämän ajan humanistiselle ihmiskäsitykselle ja inhimilliselle järjestelmälle.

Liite 1. https://disco.teak.fi/anttila/4-1-humanistinen-psykologia-ihmiskasitys/

Ceta Lehtniemi

Ihmiskäsityksestä 1.

Luotuna rakkauteen ja vastuuseen

Yhdistän tähän mietiskelevään kirjoitukseeni ajatuksia Paavalin ihmiskäsityksestä. Samoin tähän vaikuttaa pidemmän ajan huomioni siitä, että välillä keskustelu tai opetus laista ja evankeliumista tuntuu kovalta tai teoreettiselta. Samoin puhe armosta ja rakkaudesta voi tuntua liian kevyeltä.

Luen Eetu Rissasen kirjaa Paavalin ihmiskäsityksestä vuodelta 1942. Olen lukenut sen useita kertoja. Kirja ei ole helppolukuinen, ei todellakaan. Jälleen luen sitä hitaasti luonnon keskellä, saaristomökissä.

”Ihmistä on arvosteltava Jumalasta, ei ihmisen omista mahdollisuuksista päin. Hän on luotu elämään Jumalan rakkaudessa. Kun ihminen kääntyy pois Jumalasta, merkitsee se ensi sijassa Jumalan lahjan, Jumalan rakkauden hylkäämistä. Elämä, jonka Jumala ihmiselle lahjoittaa, on elämää nimenomaan hänen rakkaudessaan. Ihmisen vastuunalaisuus Jumalan edessä on vastuunalaisuutta nimenomaan tässä rakkaudessa.” (s.17) Ihminen on luotu elämään Jumalan kasvojen edessä.

Ihminen on Jumalan kuvanakin erilainen kuin Jumala mitättömyytensä, rajoittuneisuutensa ja syntisyytensä tähden. Ihminen on erilainen kuin muut luodut olennot. Hän on eri tavoin vastuunalainen, ”kahden maailman kansalainen”. Ihmisen vastuunalaisuuteen kuuluu myös Jumalan pyhän tahdon ja vanhurskaan tuomion todellisuus, ymmärtää hän tätä tai ei.

Kun ihminen on vastuussa teoistaan Jumalan edessä, tulee hänen toimintansa tapahtua kuuliaisuudessa Jumalaa kohtaan. Jotta tämä olisi mahdollista, täytyy hänen tuntea Jumalan tahto. Jumalan tahdon saamme tietää Jumalan laista (Room. 7:23). Ihminen oppii tuntemaan Jumalaa ja hänen tahtoaan myös luomistöitä tarkkaamalla (Room. 1:19,20).

Paavali käyttää sanaa ”sydän” useassa kohtaa ihmisen sisimmästä. Sydämessä, ihmisen sisimmässä, tapahtuu Jumalan puoleen kääntyminen. Tosin tämä kääntyminen on Jumalan armolahja: ”Jumala, joka sanoi: ’Loistakoon valo pimeydestä’, on se, joka loisti sydämiimme” (2 Kor. 4:6) Sydän ei kuitenkaan ole mitään jumalallista, jolla olisi välitöntä osuutta jumaluudesta, vaikka se onkin paikka, johon Jumalan valo loistaa. (s.41)

Room. 8:16 Paavali erottaa ”hengen itsensä” ja ”meidän hengen” toisistaan. ”Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia”. Edellinen jae osoittaa, että ”henki itse” on Jumalan antama Henki, joka on todisteena Jumalan lapseudesta ja joka yhtyy ”meidän henkemme” kanssa. (s.44)

Paavalin mukaan ihminen – ruumis, sielu, sydän, ymmärrys ja omatunto mukaanluettuina – on Jumalan edessä erottamattomana kokonaisuutena, hänen luomistekonsa ja hänelle vastuunalainen. Me uskomme ruumiin ylösnousemukseen, ja niin ruumiskin pääsee osalliseksi ylösnousemuksesta. (s.47)

Paavalin kirjeistä käy ilmi, ettei syntiä ole ainoastaan rikos lähimmäistä tai Jumalaa vastaan, vaan sitä saattaa olla myöskin siinä, mikä yksityisessä ihmisessä tai kansassa ihmissilmällä katsottuna on kaikkein parasta, niinkuin juutalaisessa lakihurskaudessa ja kreikkalaisessa viisaudessa. Lakihurskauden kauheus Jumalan edessä on erityisesti siinä, että siinä lain täyttämiseen liittyy lihallisuuden, ihmisen ylpeyden laillistaminen vanhurskaudeksi. Laki toi ilmi ihmisen täydellisen vastahakoisuuden Jumalaa kohtaan. Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta, jonka tuli olla kuuliaisuuden ja rakkauden suhde, tuli niin ollen vihan suhde. (s.55) Itse lisäisin ihmisen puolelta myös pelon ja pakenemisen tähän kohtaan.

Olen usein ajatellut näitä ihmisen tunteita. Itselleni tämä kaikki kertoo ihmisen erilaisesta ja vastuunalaisesta asemasta Luojansa edessä. Silti näen päivittäin Jumalan rakastavaa huolenpitoa kaikista luoduistaan. Näen hänen rakkauttaan, viisauttaan, kauneuden tasapainoa, suuruuttaan ja ihmeellisyyttään luonnossa. Sen vuoksi laitan artikkelikuvaksi tämän harmaasiepon poikasen. Minä saan liikuttua katsoessani Luojan töitä. Saan olla myös Luojan työtoverina huolehtiessani luonnosta ja nostaessani esiin sen ihmeellisyyttä.

Jumala loi ihmisen kuvakseen. Ehkä saan Luojan kuvana olosta aavistuksen myös tätä kautta. Sisälläni on ollut jo lapsesta alkaen jotain mikä sykkii tarkatessani luontoa. Tuntuu, että kaikki tapahtuu niin oikein ja kauniisti, kun linnut rakentavat pesän, saavat poikasensa maastoon ja vielä sielläkin huolehtivat niistä ensi alkuun. Ja se liikuttaa myös, että linnut kuin turvaavat ihmiseen rakentaessaan oman pesänsä ihmisen kodin tai mökin yhteyteen. Kun katson avutonta poikasta korkean mökin harjalla kuistin sisäänkäynnin yläpuolella odottamassa emoaan, näen tässä Luojan hyvyyttä, hänen ominaisuuksiaan. Jumala ei unohda pientä lintua, ei myöskään pientä ihmislastaan. Halpanakin pidetty säilyy Jumalan sydämellä. ”Eikö viittä varpusta myydä kahteen ropoon? Eikä Jumala ole yhtäkään niistä unhottanut.” (Luuk. 12:6)

Itselleni coram Deo, Jumalan edessä eläminen, merkitsee hyvin paljon juuri ihmiskuvan ymmärryksen kautta. On niin vaikea löytää oikeita sanoja. Ehkä kyse on sen ymmärtämisestä, että kaikki vanhurskaus tulee ulkopuoleltani, se on uskonvanhurskautta ilman omaa ansiota. Saan levätä Kristuksen ansiossa. Saan olla omalla paikallani kasvaen rauhaan ja luottamukseen. Oikeastaan olen löytänyt rauhan levottomanakin, ja olen oppinut tuntemaan Jumalaa, joka on luotettava, ja jonka puoleen saan aina kääntyä. Saan odottaa häntä avuksi kaikkeen hätääni, kaikissa huonoissakin tuntemuksissani. Saan olla lapsi, Jumalan lapsi.

Jatkan myöhemmin aiheesta, ja ainakin jatkan jotain liittyen Paavalin ihmiskäsitykseen. En tiedä miten jatkan, mutta nyt en pysty keskittymään aiheeseen tämän enempää. Mutta mennään nyt näin eteenpäin. Kirjoitan taas, kun tulee tunne, että nyt täytyy saada jäsenneltyä jotain ulos.

Ceta Lehtniemi

Juhannusta odotellessa

On torstai 20.6.2019. En ajatellut kirjoittaa mitään. On kuitenkin tunne, että jotain olisi hyvä sanoa ihan itsenikin vuoksi. En ota tähän artikkeliini näkyviin raamatunjakeita, mutta varmasti ajatukseni nousevat osaksi näiden tuolla esillä olevien jakeiden pohjalta Raamatun luku ja rukoushetki Tänään kirjoitin aamulla kohdan 37, mutta edelliset kohdat ovat myös sisälläni vaikuttamassa.

Kristittyjen keskustelu julkisuudessa on tuntunut omasta mielestäni kovalta ja jopa omaa etua tavoittelevalta. En tahtoisi mainita tässä yhteydessä yhdenkään henkilön tai tahon nimeä. Koen, että herkästi aiheutuu vahinkoa kaikkein heikoimmissa. Sanoo tai ei sano, niin tämä vaara on.

Miten voisimme parhaamme mukaan ”rakentaa” toinen toistamme sanoin ja teoin? Hämmennys oli suuri myös alkuaikojen kristillisissä seurakunnissa. Oli jopa pelkoa, että on jäänyt kokonaan pelastuksen ulkopuolelle.

Tänään kuljin mökkimme puutarhassa ja pihamaalla hetken tabletti kädessäni. Otin muutamia kuvia ja istuin rantapenkillä. Siinä hiljaisuudessa näitä mietin. En edes tahtonut ottaa niin sanotusti kauniita kuvia, en puhuttelevia, en viimeisteltyjä. Otin kuvia selvittääkseni ajatuksiani. Nyt myös kirjoitan aivan samasta syystä. Joskus se mitä lukee tai näkee tai kuulee, elää jonkin aikaa monien tunteiden ja ajatusten keskellä. On hyvä vain odottaa hiljaisuudessa.

Hyvää juhannusta!

Ceta Lehtniemi

Meidän edestämme

Meidän edestämme,

Eino Sormunen, Helsinki 1941, Osakeyhtiö Weiling & Göös Aktiebolag

Kirjan sanoma on hyvin keskeisissä asioissa. Se on sekä oppikirja että minulle ainakin hartauskirja, apu hiljentymiseen ja rukoukseen. Olen pannut merkille, että joku vuosikymmen sitten osattiin kiinnittää huomiota sisällysluetteloon. Vaikka teen vihkoon muistiinpanoja, palaan välillä vilkaisemaan sisällysluetteloa.

Kirjan keskivaiheilla on luvussa Kristus meidän puolestamme käsitelty sovitusoppia, sitä mitä siitä on teologia sanonut. On hyvä, että luku on laaja. Vuosisadan vaihteessa (tarkoittaa 1800 luvun vaihtumista 1900 -luvuksi) sovitusoppi oli jokseenkin kadonnut teologisesta keskustelusta. Silloin moni jumaluusoppinut oli sillä kannalla, että evankeliumi ei ollut sanomaa Jeesuksen Kristuksen teosta, vaan Jumalan isänrakkaudesta. Jeesus oli tässä ajattelussa sanoman tuoja, vaan ei sen sisällys (s. 47).

Vanhalla kirkolla ei muka ollut sovitusoppia, vaan sen oli keksinyt vasta keskiaika, Anselm ja Abaelard. Erikoisesti Anselm sai osakseen kritiikkiä. Tuhlaajapoika -vertausta käytettiin osoituksena siitä, että isä armahtaa ilman välittäjää. Vertauksen kohokohta ei kuitenkaan ole ajatus: mitään sovitusta ei tarvita, vaan ajatus: ”Kun hän vielä kaukana oli, hänen isänsä armahti häntä …” Lisättäköön vielä, ettei vertauksen kuulijoilla ollut mitään vaaraa käsittää väärin vertauksen ydintä, sillä heidän Jumala-kuvansa ei ollut vetistetty ”rakkaus”, vaan juutalaisuuden Jumala, pyhä ja vanhurskas (s. 52).

Myöhemmin sovitusopit olivat monipuolisesti läsnä teologisessa keskustelussa maailmansodankin kenties osaltaan vaikuttaessa tähän. Puhuttiin Kristuksesta turmiovaltojen voittajana, sijaissovittajana tai sijaiskärsijänä. Sormunen toteaa, että teologia on todella ristikeskeistä ja kristuskeskeistä, siis kristillistä, vain sikäli kuin sijaissovitusoppi on sen keskuksessa. Kristillisyydessä on kaikki arvioitava ristin teon varassa.

Anselmin hyvitysoppi on ollut välillä huonossa valossa sen väitetyn oikeudellisen luonteen vuoksi. Luther omaksui aikoinaan Anselmin ajatuksen, että sovitus oli välttämätön ja että se oli tapahtunut tosiasia ja sellaisena pätevä ja riittävä. Mutta hän syvensi Anselmin ajatusta siinä kohtaa, että Jeesuksen kärsimys oli rangaistuskärsimys ja juuri sellaisena hyvitys. Jeesus kantoi meidän syntiemme rangaistuksen ruumiissaan ja meidän syntiemme syyllisyyden omassatunnossaan kokiessaan syyllisyyden aiheuttaman äärimmäisen hädän, Jumalan hylkäämänä olemisen kauhun: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!”

Luther nimittää turmiovalloiksi kaikkia niitä, jotka tahtovat ahdistetulta omaltatunnolta pimittää Kristuksen ja siten syöstä meidät epäuskoon ja epätoivoon. Sama taistelu, jota Kristus ja turmiovallat käyvät maailmankaikkeudessa, tapahtuu myöskin kauhistuneessa omassatunnossa, ja silloin meitä voi auttaa vain hän, joka on meidän edestämme maistanut ihmisosan kaikki syvyydet, mutta keskellä pimeyttä, toivottomuutta ja Jumalan pilkkaamisen kiusausta on pysynyt kiinni Jumalassa.

Vasta tässä käsityksessä on Jumala astunut kaikkeen ihmishätään ja hänen hankkimansa sovitus ja lunastus on runsas ja riittävä tuomaan pysyvän avun, rauhan ja lohdutuksen syntisen ihmisen kaikkeen hätään (ss. 66, 67).

Tauon jälkeen palaan nyt lukuun Vapahtajamme ihmisyyden merkitys, s. 29

Uskomme siihen, että Vapahtajamme on ”totinen Jumala, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt, ja myös totinen ihminen, syntynyt neitsyt Mariasta”. Jeesuksen jumaluus on usein koettu tavallaan uskolle helpommaksi tai hyväksyttävämmäksi asiaksi kuin Jeesuksen ihmisyys. Varsinkin siinä kohden, missä ihminen on heikoin ja avuttomin, nimittäin kärsimyksessä, ei voitu nähdä häntä meidän vertaisenamme ihmimilliseltä olemukseltaan. Jeesuksen kärsimys tahdottiin käsittää enemmän tai vähemmän näennäiseksi. Tämä käsitys tunnetaan dokeettisen käsityksen nimellä.

On suuri virhe ja osoitus pinnallisesta ymmärryksestä, jos Jeesusta ajatellaan ihmisenäkin ainoastaan hänen jumalallisen täydellisyytensä, siveellisyytensä ja esikuvana olemisensa kautta. Kun Luther kehotti katsomaan Jumalan rakkautta ihmisessä Jeesuksessa, hän tarkoitti sitä, että Jumalan valtasuuruus , pyhyys ja vanhurskaus oli Jeesuksessa laskeutunut alas, inhimillisen hädän ja avuttomuuden alaisuuteen sitä varten, että syntinen todella voisi hädässään ja avuttomuudessaan häneen tarttua. Vapahtajamme kokema hätä ja kiusaukset olivat täyttä totta. Hän oli ahdistettu ja murheellinen kokien aidosti samaa kuin me ihmiset. (Hebr. 4:15)

Suurin vaikeus liittyy useimpien uskovien ajatuksissa siihen, että Vapahtajamme oli kiusattu niinkuin mekin, siihen että hän tunsi lihan ja hengen välisen kamppailun kiusauksen tullessa. Hän jopa pyysi opetuslapsiaan valvomaan ja rukoilemaan kanssaan (Matt. 26:41). Toiset ajattelevat, että Jeesus erehtyi, että hän luuli hänellä olevan tavalliset lankeamisen mahdollisuudet, vaikkei hänellä muka niitä ollut.

Jeesuksen vaikein kiusaus oli se hetki, jolloin hän oli ristillä Jumalan hylkäämänä ja huusi tuskanhuutonsa: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Matt. 27:46) Jos Jeesus tässä erehtyi, ei hän olekaan kantanut meidän syntimme syyllisyyttä ja rangaistusta ja Jumalan vihaa pohjiaan myöten. Ihmisen äärimmäisin hätä on juuri Jumalan hylkäämänä olemisen kauhu, ja tämä luovuttamaton Raamatun sana osoittaa meille, että Vapahtajamme on senkin kantanut ”meidän edestämme”. Näin hänen vapahtajantyönsä on ulottunut hätämme syvimpään pimeyteen asti (s.33).

Siirryn lukuun ”Kärsiikö Kristus yhä?”, s. 72

Sormunen kertoo kirjassaan, että hänen julkaistuaan Herättäjä -lehdessä artikkelina ”Vapahtajamme ihmisyyden merkitys”, se herätti myös kiivaita vastaväitteitä. Niihin hän joutui sitten reagoimaan, ja tältä pohjalta syntyi myös tämä kirjan luku.

Jo alkukirkon aikana esiintyi niitä, jotka perustivat ajatuksensa kreikkalaiseen Jumala-kuvaan, jonka mukaan jumalat elävät autuaassa levossa, kaiken inhimillisen hädän saavuttamattomassa rauhassa. Heille oli sietämätön ajatus, että Jumala olisi kärsinyt Kristuksessa, ja siksi he selittivät ristinkärsimyksen näennäiseksi, kuin näytelmäksi. Luther asettui voimakkaasti kaikkea ”dokeettista” ajattelua vastaan. Hän toi esiin Jumalan hylkäämänä ristillä olevan Kristuksen (Matt. 27:46).

Tämän jälkeen järkeisusko tahtoi sovittaa Vapahtajamme kärsimyksen vain Getsemaneen ja Golgatalle, mutta erottaa siitä Jeesuksen maallisen elämän, joka olisi meille muka vain siveellinen esikuva, ilman ajatusta sijaiskärsimyksestä. Kuitenkin täytenä ihmisenä Jeesus oli osallinen kaikesta ihmisen osasta, kuitenkin ilman syntiä.

Kristuksen tuleminen maailmaan oli Jumalan kärsivän rakkauden teko. Olisiko tämä ominaisuus poissa Isän oikealle kädelle korotetun Herran sydämestä? Kukaan ei puhu nyt sovitus- ja lunastuskärsimyksen jatkumisesta. Se on kerta kaikkiaan tapahtunut ja riittävä. Puhe on siitä, ettei Jeesus Kristus ole vain kaksi vuosituhatta sitten kuollut suurmies, jonka elämäntyötä on Jumalan ja ihmisen välisen suhteen muuttuminen. Hän on korotettu Herra, elävä, persoonallinen, ja hän rakastaa meitä. Hän on yhä sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hän on omiensa kanssa maailman loppuun saakka, kaitsee ja johdattaa Isän huoneeseen perille kotiin.

Kyse on siitä, että meidän tähtemme kärsinyt Vapahtaja, ”Kristus meidän puolestamme”, on henkilökohtaisesti meitä uskossa lähellä oleva ”Kristus meissä” ja kokee suhteessaan meihin kaikki persoonallisen olennon syvät sielunkokemukset.

Luther kuvaa Kristusta rakastavana Paimenena ja myös sankarina, joka taistelee saatanaa vastaan yksityisistä sieluista siihen asti, kunnes vihollisista viimeinen on kukistettu. Lutherin armo-opin huippuna on juuri oppi ristin ”hylätystä rakkaudesta”, siitä, ettei elävän Herramme rakkaus meihin sammu meidän vihastamme eikä välinpitämättömyydestämme, vaan se muuttuu yhä syvemmin kärsiväksi rakkaudeksi. (s. 79)

Sormusen sanoin ”pysähdymme kunnioittaen, vailla vastausta sen kysymyksen edessä: mitenkä on Jumalan autuuden laita sen vuoksi, että loppu on kahdenlainen, nimittäin iankaikkinen elämä, mutta myös iankaikkinen kadotus. Tiedämme vain, että nyt, armonajassa, olemme Jumalan etsivän, murehtivan, kotiin odottavan rakkauden kohteena.” (s. 79)

Vapahtaja etsii, Vapahtaja murehtii, Vapahtaja tuntee rakkauden hätää meistä. Olemme kristittyjä, tiemme vie Kristuksen kautta Isän eteen. Itse olen liittänyt myös Vapahtajan kokeman ilon tähän yhteyteen. Siihenkin löytyy varmasti tukea Raamatusta.

Itse koen iloa, turvaa ja vapautta Vapahtajani, sieluni Paimenen, läheisyydessä. Koen myös surua ajastamme ja omista toimistani. Jumala on minulle tunteva ja persoonallinen, eikä tämä piirre vähennä mitenkään suurta kunnioitusta ja kiitollisuutta häntä kohtaan. Jumala on pyhä, ylistettävä ja kunnioitettava. Hän on myös salattu Jumala, ja tunnustan ymmärtäni heikosti näitä asioita. Silti minulle on äärettömän tärkeää se, että voin ymmärtää Kristuksen olevan kaikessa läsnä syvästi tuntevana ja omistaan huolehtivana.

Ymmärrän myös oman elinaikani lyhyyden vasta nyt ikäni lähestyessä 70 vuotta ja hieman tuskaillessani keskittymiskyvyttömyyteni kanssa. Eikä kyse ole vain tästä, vaan myös siitä, että olen kiinnostunut niin monesta asiasta. Pyydän voimia siihen mikä on tarpeellista. Mielessäni on myös koota pdf-kirja näistä kirja-arvioistani. Ja juuri tässä kirjassa Meidän edestämme on sitä asiasisältöä, minkä äärellä viivyn ainakin tämän loppuvuoden.

Ceta Lehtniemi

Joka jaksoi tähän syventyä, voisi olla kiinnostunut myös tästä: LUTHER-USKONPUHDISTUS 500V. Erityisesti Conformitas Christi -ajatus Lutherin teologiassa käsittelee samoja kysymyksiä.

Rinkebyn koulu, Abrahamin lapset

Rinkebyn koulusta, Abrahamin lapset -kirjasta ja sananvapaudesta

Toinen kirjan Abrahamin lapset kirjoittajista oli tukholmalaisen Rinkebyn koulun opettaja. Lisääntynyt islamilaisten maahanmuuttajien määrä oppilaiden joukossa ja halu luoda rauhalliset olosuhteet ja hyvä uskontojen rinnakkaiselo olivat innostamassa kirjan tekoon. Mahdollisesti ajatuksena oli myös ennakolta yrittää estää mahdollista vihaa ja vihapuhetta. Ensimmäinen suomenkielinen painos kirjasta on vuodelta 2005.

Muslimiväestön maahanmuutto kehitysmaista ei ole ainoa aikamme ilmiö. Tähänkin asiaan liittyen vaaditaan nyt uudenlaisia pelisääntöjä etenkin Euroopassa ja EU:n sisällä. Halutaan kitkeä vihapuhe ja etnisten ryhmien sekä myös uskontojen arvostelu. Olen huolissani Euroopan humanismista, joka sallii islamin valtaavan maanosamme. Samoin aikamme ajatteluun ei tunnu mahtuvan se, että on asioita, jotka ovat oikeita ja tosia. Ajatellaan, että toinen asia on toiselle totta ja oikein, toinen taas toiselle.

On kuitenkin eräs asia, jonka näen vielä huolestuttavampana. Kirkko tekee yhteistyötä muiden kirkkojen ja uskontojen kanssa ilman hengellistä arviointia, muuttaen asiat yksinomaan yhteiskunnallisiksi ja ihmisyksilöiden vuorovaikutuksiksi. Näen, että tämä tie vie yleisuskonnollisuuteen ja myös laajemmin tuhon tielle. Se vie ainakin Euroopan islamisoitumiseen ja edistää osaltaan sananvapautemme kapeutumista. Se johtaa myös väärinkäsityksiin ja jollakin lailla tekee väheksyttäväksi tai epäilyttäväksi kaiken arvioinnin ja kriittisyyden.

Vanha artikkelini Islamia myötäilevä kristinusko tuhoaa itsensä löytyy täältä lyhennettynä Islam tiiviisti Lainaan kirjoituksessani myös Risto Soramiehen kirjaa, jossa hän sanoo, että nykyajan kirkon kiusaus on olla kiltti kirkko, joka toimii ajanhenkeä myötäillen moderaattorin roolissa puuttuen vain eettisiin kysymyksiin ja antaen melkein itsestään selviä vastauksia: olkaa kilttejä toisinuskovia kohtaan

Tässä on vähän pidempi kirja-arvosteluni Abrahamin lapset -kirjasta Abrahamin lapset, kirja-arvostelu Vertaan siinä islamia ja kristinuskoa kuten mielestäni tulisi tehdä. En siis pidä tätä kirjaa hyvänä, koska se vääristelee asioita, eikä erottele millään tavoin kristinuskon ja islamin eroja. Se markkinoi lisäksi sellaista islamia, mitä ei ole olemassa. Kirjan esiin tuomat yhteiset piirteet tai juutalaisten, kristittyjen ja islamin pyhissä kirjoissa esiintyvät yhteiset sanat tai henkilöt eivät suinkaan takaa niille samaa merkitystä.

Suomen Ekumeeninen Neuvosto pitää kirjan esittelyä yhä esillä, ja se on suosittanut sitä mm. kouluille yleiseen uskonnonopetukseen. http://www.ekumenia.fi/julkaisuja/sen_julkaisuja_1987-/abrahamin_lapset__kolmen_uskonnon_yhteiset_juuret/

Emeritusarkkipiispa Kari Mäkinen on ajanut kirjan Abrahamin lapset -ajatuksia ja henkeä seminaareissa https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/arkkipiispa-vuoropuhelua-tarvitaan-fundamentalismin-vahvistuessa/ Nyt keväällä 2019 hän on työryhmän puheenjohtajana vaatimassa tiukempaa vihapuheeseen puuttumista valtiovallan taholta ja tiukempaa vihapuhelainsäädäntöä.

Nyt ”kiihotus kansanryhmää vastaan” ei ole asianomistajarikos. Kenenkään yksityishenkilön ei tarvitse kokea henkilökohtaisesti minkäänlaista vihaa tai uhkaa, eikä ottaa esimerkiksi taloudellista vastuuta asiassa. Kuka vain voi ilmoittaa havaitsemansa vihapuheen poliisille, joka ratkaisee jatkon. Tämän saman helpon käytännön piiriin tahdottaisiin saada nyt muukin arvosteleva puhe tai vihapuhe erilaisia auktoriteetteja, päättäjiä, viranomaisia tai tiedeyhteisöjä kohtaan. Rajan vetäminen on mahdotonta.

Jälleen poliiseja ja tuomareita koulutettaisiin uusille alueille kitkemään jotain sellaista mikä on ehkä enemmänkin seurausta monesta asiasta. ”Viha johtaa aina vihatekoon” -tämä väite ei pidä lainkaan paikkaansa. On paljon oikeutettua vihaa, ja se on hyvin lähellä surua. Sanallinen purkautuminen voi jopa olla se paras vaihtoehto. Ettei vain vaarannettaisi demokratiaa ja saatettaisi kansalaisia pelon valtaan?

Tässä on nyt mallikoulu, jossa toteutettiin tuon arvostelemani kirjan henkeä. Tässä on Rinkebyn koulu. Tähän johti Abrahamin lapset -ideologia ihan käytännössä. Kouluun polttopulloja eivät heitä kantaruotsalaiset. https://www.kansalainen.fi/rinkebyn-ylaasteen-oppilaista-vain-19-sai-hyvaksytyn-todistuksen/ Tämä on ehkä vertauskuva tulevasta EU:sta?

Ceta Lehtniemi

Hengellisistä kirjoistani

Nyt ollaan jo kesän kynnyksellä. Itse vietän yhä enemmän aikaa saaressa. Ensimmäiset vihannesten alut ovat jo kasvamassa lavassa. Olen myös muokannut maata kylvöä ajatellen. Oma puutarhatouhuni on kuin näpertelyä. Se kyllä muistuttaa myös omaa hengellistä kylvötyötäni.

Tein joku vuosi sitten Eirikuvassa pienen kirjasen Armon hetkiä. Kun aloin tehdä kirjoja Ifolorissa, toteutin tuon kirjan ensimmäisten joukossa. Muutoksia tuli vain valmistajan vaihtumisen vuoksi. Nyt tänä keväänä tein kirjasta e-kirjan isbn -tunnuksin. Pdf -tiedostosta tuli melko iso ja hitaasti latautuva, koska toteutin sen leikekuvin. Joten jaksa odottaa pieni hetki sen avautumista. Pientä paperikirjaa pidän yleensä muutaman varalla. Kirjan koko on A6, pienen kirjekuoren kokoinen.

Vanha tuttu pikkukirja Armon hetkiä on nyt e-kirjana. Armon hetkiä.cetalena

Tein pari vuotta sitten kirjan Virvoita sanallasi. Siitä tein myös e-kirjan nyt keväällä. Se latautuukin nopeammin, koska jaksoin kirjoittaa uudestaan tekstit. Myös tätä kirjaa pidän muutaman varastossa. Nykyisin ei ole kovin runsaasti lahjakirjaksi sopivia hengellisiä kirjoja. Kirjan koko on 21cm x 21cm.

Paperikirjana tuttu teos nyt e-kirjana Virvoita sanallasi Virvoita sanallasi.cetalena

Edellisestä hiukan jatkettu versio Hoida sanallasi https://cetalenan.fi/2020/11/05/hoida-sanallasi/

Eli tästä voit tutustua sisältöön, tallettaa itsellesi, tai voit tilata paperikirjana. Voit käyttää kommenttikenttää tilaukseen. Katson jokaisen kommentin (vastauksen) läpi, enkä tietenkään julkaise. Voit käyttää myös mesenger -viestiä. Olen facebookissa. Olen välttänyt sähköpostini tai puhelinnumeroni esillä pitämistä.

Toivon, että nämä kirjani, sekä muutama muu kirja ja kortit voisivat olla palvelemassa. Teen myös sellaisia kirjoja ja kortteja, jotka eivät ole hengellisiä. Kuitenkin luonto on Jumalan luomaa, ja se on puhuttelevaa. Tein viimeksi kirjan Syksyäni en anna pois. Siinä käyn läpi vanhenemisen ajatuksia. Itselleni tämä kirja on tärkeä. Sain uutta innostusta saatuani sen valmiiksi. Koen myös suurta iloa, kun saan myönteistä palautetta. Kuvaaminen, kirjoittaminen ja kirjan toteuttaminen ovat yksinäistä puuhaa.

Kun saan uudistettua nämä hengelliset kirjani, otan myös paperikirjoihin isbn -tunnukset. Tarjoan myös niitä kirjastoon. Tämä Syksyäni en anna pois on jo Lohjan kirjastossa. Hengellisiä e-kirjoja ei ehkä ole helppo saada kirjastoihin, koska kirjaston henkilökunta ei itse lataa kirjoja. Kirjastojen e-kirjat valitaan palvelun tarjoajan kokoelmista. Paperikirjoja voi mennä henkilökohtaisesti esittelemään ja tarjoamaan. Sama ei toimi sähköisen kirjan osalta. Ladatkaa kuitenkin täältä e-kirjojani vapaasti tai pitäkää kotisivujani esillä.

Tästä aihepiiristä lisää rinnakkaisella kotisivullani http://cetalena.nettisivu.org/

Ceta Lehtniemi

Vesien ääreltä

Muistellen

Luin omia arkisia artikkeleitani aamulla varhain. Olin ehdolla kuntavaaleissa kaksi vuotta sitten oikeastaan omimmilla teemoillani. Noista artikkeleista sen voi nähdä. Kolme lyhyttä kirjoitustani talteen , Osaammeko asettua vanhan asemaan? , Voimavaroja ja taitoja arkeen mahdollisimman varhain

On hyvä, että talletin kirjoitukseni. Niistä tunnistan kyllä aidon itseni. Eivät nuo todella mitään vaalikirjoituksia olleet. En niiden kautta saavuttanut tunnettavuutta enkä päässyt esille. Ainoa luottamuspaikkani on Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen varajäsenyys. Olen menossa aikaisin keskiviikkoaamuna Pasilaan kokoukseen Lohjalta. Teen sen hyvin mielelläni. Näillä virkistysalueilla huomioidaan ihmisten erilaisuus, ikä, kunto ja rajoitteet. Rahoitus tulee sekä luonto-, retkeily-, veneily- ja luontoliikuntajärjestöiltä että kunnilta. http://uuvi.fi

Ennen pääsiäistä kävin Karkalin luontopolulla katsomassa kevään etenemistä. Kävelin noin seitsemän kilometriä. En olisi voinut tehdä tuota lenkkiä ilman polveni kuntouttamista. Kaaduin vuosia sitten ja selvisin jalkani kanssa, kun vältin tiettyjä liikkeitä. Kuitenkaan en osannut huomioida vammaa riittävästi ja puoli vuotta sitten polveli kipeytyi todella hankalaan kuntoon. Olen nyt muutaman kuukauden ajan säännöllisesti vahvistanut lihaksiani ja nivelsiteitäni. Ja nyt pystyn tekemään pitkiäkin luontoretkiä. Silti muistan, että on huolehdittava siitä, että huonosti liikkuvat pääsevät myös nauttimaan luonnosta.

Entä sitten se seikka, että kuulun Suomen toiseksi suurimpaan puolueeseen, perussuomalaisiin? Tämä on ollut minulle itselleni pelkästään antava asia. Minun on ollut jopa helpompi ymmärtää muidenkin yhteiskunnallista aktiivisuutta. Rukoilen paljon Suomen ja muun maailman asioiden puolesta, samoin usean poliitikon puolesta. Saan paljon hyviä kirjavinkkejä. Osallistun keskusteluihin ja tutkin paljon tilastoja ja erilaisia artikkeleja. Annan myös lahjoina omia kirjojani ja korttejani, myös hengellisiä.

Pidän esillä kotikaupunkiani, Lohjaa. Teen tämän sitäkin mieluummin, kun tiedän monien tuttujeni pyrkivän toimimaan kokouksissa kaupungin parhaaksi. Kaikki tuttuni eivät todellakaan ole samasta puolueesta. Tuttu on tuttu, ystävä on ystävä ja sukulainen on sukulainen. Kaikki ovat arvokkaita. En ole tottunut käyttämään epäkunnioittavaa kieltä, enkä tahdo väheksyä ketään. Itse tahdon palvella lahjoillani kirjoittaen ja kuvaten, kuunnellen ja keskustellen.

Lisäys:

Kolme lyhyttä kirjoitustani talteen viimeisen kirjoituksen otsake on: Lohja on järvikaupunki. Lainaus tuolta: ”Aurlahti on usein kuvauksellinen auringon laskiessa. Kuvani voisi olla yhtä hyvin otettu vaikkapa Hiidensalmelta, tai lukuisista eri paikoista Lohjalta. Meille asukkaille järvi on todellinen helmi. Se on myös kirkkain houkutin uusille asukkaille.” Tämän kirjoituksen artikkelikuva on auringonlaskusta Aurlahdelta. Tein siitä postikortin. Jatkan myöhemmin korttisarjaa Järvikaupunki Lohja.

Ceta Lehtniemi

Syksyäni en anna pois

Sain valmiiksi valokuvakirjan ”Syksyäni en anna pois”. Ajattelin, etten kirjoita tuosta kirjasta tai sen sisällöstä tässä yhteydessä. Otan sieltä ainoastaan joitain kuvia leikekuvina tilaamastani e-kirjasta. Laitan toki nimeni kuviin, jos ne sattuvat eksymään johonkin.

Olen nyt 69 ikäinen. En ole vielä varsinaisesti vanha, en iäkäs. Sanomalehden otsakkeista olen kyllä joskus lukenut, että tämän ikäinen ”vanhus” on kadoksissa tai jäänyt auton alle. Tällä iällä ei ole oikein osuvaa nimeä. On myös aivan totta sekin, että osa ikäisistäni on vanhuksia, osa voisi olla aivan hyvin täysipainoisesti työelämässä.

On kulunut 50 vuotta ylioppilaaksi tulosta. Tuolloin olisi ollut vaikea kuvitella tätä tekniikkaa, mitä minulla on nyt käytettävissäni. Tämä juuri tällä hetkellä käsissäni oleva tabletti on kovin mieluisa minulle. Mitähän vielä hankin? Mitähän tarpeellista vielä on tulossa?

Kaikkeen opiskeluun tarjotaan kursseja, kirjoittamiseen, kuvaamiseen, jopa Ifolor -kirjojen tekemiseen, ehkä kotisivuihinkin. Ja ikäihmisille on jotain tietokoneen käyttöön liittyviä opastuksia. Itse en jaksa kursseja. Kävin kaksi akvarellikurssia, mutta väsyin kovasti. Minulle sopii kaikessa omatahtinen itse tekeminen.

Tämän syksyisen kuvan otin mökiltä kohdasta, missä pikkulapolulle oli tehty pieni silta pelto-ojan yli. Syksyisin luonnon ”korut” löytyvät kulkuväyliltä. Niiden päälle on vähällä astua. Minä yleensä astun yli. Kevään kukkaset ovat polkujen vieressä nurmikolla tai kukkapenkissä.

Syksyn sävyt ovat tavattoman rikkaat. Valon määrä ja osumiskulma tuovat esiin samankin kohteen aivan erilaisena. Olisikohan ikääntymisessä vähän samaa. Katsojan silmätkin ovat eri päivinä kovin erilaiset. Milloin näkee lähelle, milloin kauaksi. Joskus näkee ja kuulee vain sellaista, miltä tahtoisi sulkea kaikki aistit. Välillä taas tahtoisi kuin imeä kaikkien aistien koko kapasiteetilla jokaisen pienenkin tuokion.

Kamera auttaa usein näiden tuokioiden tallentamisessa. Hyvä näin. Jotain on sentään jäänyt talteen.

Ceta Lehtniemi

Tämä innosti minua ryhtymään omien tuotteitteni kustantajaksi. Tein toisen sivuston tätä varten: http://cetalena.nettisivu.org/

Kristus hallitsee, Osmo Tiililä

Osmo Tiililän kirjasen ”Kristus hallitsee” äärellä

Vihkonen koostuu muutamasta ylioppilaille vuosina 1929 ja 1930 pidetystä luennosta. Kustantaja on Suomen Lähetysseura. Kirjasen esitelmät ovat tarkoitetut tuohon aikaan ja hetkeen, ne ovat vapaamuotoisia yleisöluentoja, eivät oppitunteja. En käsittele kirjasta kovin laajasti. Muutama asia jäi mieleeni elämään. Kappalejako on omani, ja teen tämän yhteenvedon lähinnä itseäni ajatellen.

Kristinuskoa ei voi nykyaikaistaa

Huomasin, että jo vuonna 1930 Tiililä mietti teemaa miksi kristinuskoa ei voi uudistaa. Tästä aihepiiristähän syntyi kirja aivan 1960 -luvun lopulla lähes 40 vuotta myöhemmin. On mielenkiintoista, että jokin sydämelle vahvasti annettu asia säilyy koko aikuiselämän ajan. Juuri kirkon uskonopin sekä elämän muuttuminen ikuisesta pääasiasta poispäin oli ymmärtääkseni teologian professori Osmo Tiililälle äärettömän raskas asia.

S. 34 ja 35 lukee seuraavaa.
”On syytä verrata kristinuskon sanomaa kaikkien muiden uskontojen sanomaan. Niissä annetaan ihmisille monenlaisia neuvoja ja ohjeita: täytä laki! elä niin ja niin, tee sitä ja sitä, niin ehkä saavutat kuolemattomuuden. Harjoita itseäsi sisällisyydessä, käy läpi erilaiset jooga-menetelmät, niin että lopulta saavutat sen autuaan asteen, jossa ymmärrät olevasi yhtä maailmankaikkeuden sielun kanssa, mutta jos et tähän pysty, saat kitua jälleensyntymisen kirouksessa. Kieltäydy kaikesta ja koeta vapautua täydellisesti pienimmästäkin elämänjanosta, niin ehkä pääset nirvanan autuaaseen sammumiseen. Tällaista on niiden sisältö. Kristinusko sen sijaan julistaa jotakin valmista. ”Se on täytetty. Kristus on kuollut kerta kaikkiaan syntiesi puolesta ja sinulla on jo nyt uskossa häneen vapaus. Sinun autuutesi pohjana eivät ole epävarmat omat aikaansaannoksesi, vaan Jumalan itsensä laskema perustus, joka totisesti kestää.”

Tässä kohdin kirjoittaja ajatteli monen pitävän näitä sanoja ahdasmielisinä. Ikäänkuin oltaisiin lyömässä pakkopaitaa vapaudestaan riemuitsevan nykyajan (1930) ihmisen kahlehtijaksi. Osmo Tiililä ei voi kirjoittaa paremmin myös omaan aikaamme osuvaa sanomaa. Se, mitä hän on koettanut sanoa kristinuskon läpi aikojen säilyvästä muuttumattomasta sisällöstä, ei lopultakaan ole puhetta vain opista. Kristinusko on elämää, vanha kristinusko, se, jolta elämää ei ole viety viisaitten parantamispyrkimyksissä. Uudenaikainen kristinusko sen sijaan ei ole elämää, se on oppia. Oikea kristinusko on elämää ylhäältä, toisesta maailmasta, monesti pahennusta ja hullutusta luonnolliselle ihmiselle, joka ei ole siitä päässyt omakohtaiseen kokemukseen

Laitan tähän näytteen yhdestä sivusta, joka on tuon aihepiirin alla.

Lähetystyö sekularisoituneessa ajassa muistuttaa lähetyksen alkuaikoja

Toinen yhtä lailla puhuttelemaan jäänyt alue liittyi lähetystyön vaiheisiin eri aikakausina. Nykyisessä maailmassa (1900 – ja 2000 luvuilla) ei voida erottaa alueellisesti kristittyjä maita tai maanosia pakanamaailmasta. Kristityt ovat sekä länsimaissa että muissa maanosissa vastustavien voimien keskellä. Ihmisten elämää Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa voidaan verrata Rooman valtakunnan maallistuneeseen elämään. Ennen oli välinpitämättömyys kristinuskoa kohtaan tuomittavaa, nyt se on hyväksyttyä ja julkista. Käytännöllinen materialismi on myös voittanut alaa. Uskonnollinen välinpitämättömyys on ollut 1900 -luvun erityisilmiö. Tästä käytetään nimeä sekularismi. Kyse ei suinkaan ole samasta asiasta kuin tietoinen jumalankielteisyys. Kyse on ehkä pikemmin uskonnon unohtamisesta kaiken kehityksen, kulttuurin tai muun ajatuksia ja aikaa vangitsevan keskellä.

Kirjan mukaan tämä aika muistuttaa lähetyksen alkuaikoja. Tämä sekularismi on levinnyt myös entisiin lähetysmaihin, joissa on myös tapahtunut vastaavaa maallistumista. Otan tästä aihepiiristä esille peräti kaksi sivua.

Täytyy sanoa, että luentoteksti liki 90 vuoden takaa kuulosti ensin hieman mahtipontiselta. Enhän minä ikääntyvä nainen voi millään tavoin verrata itseäni lähetystyön suuriin nimiin tai alkuseurakunnan apostoleihin. Tämä ei oikeastaan puhuttelekaan juuri tuossa mielessä. Minua puhuttelee asia, jota tässä sanotaan Kristus-suhteeksi. Ja minua kyllä puhuttelee myös tuo juhlava sävy, koska kyse on käsittämättömän suuresta asiasta.

Oma kokemukseni siitä, että olen Jumalan lapseksi otettu, on aivan yhtä arvokas kuin jokaisella muullakin uskovalla, kuten näillä esikuviksi mainituilla. Elämäni on arkista ja tavallista, eikä ehkä ole vuosiakaan jäljellä niin kovin paljon, jos ajattelee siitä perspektiivistä, mistä nuoret ylioppilaat kuuntelivat Tiililää. Kaikki on kuitenkin Jumalan tiedossa. Samalla tavoin saan avata sydämeni ja ajatusmaailmani, ja saan antaa Jumalan täyttää ne. En kai epäile, etteikö Hän itse osaisi antaa jokaiselle sitä mikä on hengellisesti tarpeellista, ja mikä hyödyttää evankeliumin etenemistä. Lähetystyö on tullut arkeemme. Se on tässä ja nyt. Se on pienissä ja arkisissa puitteissa, se on esirukouksissa ja arjen asenteissa ja teoissa, kun sydämemme on kiinnittynyt Kristukseen.

Osmo Tiililän puhe Kristuksesta perustuu henkilökohtaiseen uskoon ja suureen oppineisuuteen nöyrällä tavalla

Tiililä sanoo kirjasen esipuheessa: ”Pyrkimykseni on ollut tuoda Kristus ylioppilaiden eteen sellaisena kuin olen hänet itse oppinut näkemään, monia ehkä loukkaavana, jyrkkänä, ”ahdasmieliseen” uskoon ja ehdottomaan antautumiseen kehottavana. Olen koettanut puhua hänestä kahdessa mielessä: ainutlaatuisena ja muuttumattomana Vapahtajana ja toiseksi maailmanhistorian voittavana Herrana, joka kutsuu omiansa kuninkaalliseen tehtäväänsä, lähetystyöhön. Harras toivomukseni olisi, että edes joku saisi näiden rivien johtamana nähdä hänen suuruuttaan.”

Ensimmäisessä luvussa kerrotaan mielestäni kirjoittajalle tyypillisellä tavalla Jeesuksesta historiallisena henkilönä ja Jumalan Poikana, joka otti palvelijan muodon. Jeesus astui alas nöyryyttäen itsensä ja kärsi ristin kuoleman. Jeesuksen ristiin ei kuulunut vain hänen lopullinen ruumiillinen kärsimisensä, vaan koko hänen astumisensa alas aikaan. Hän jättäytyi ihmisten käsiin jopa siinä mielessä, että hänen pyhää persoonaansa revitään ja käsitellään halventavasti ja kuin yläpuolelle asettuen kaikkina aikoina. Hänet asetetaan muiden uskontojen perustajien kanssa ikään kuin samaan sarjaan. Ja kuitenkin Jeesus oli ja on aivan muuta. Hän on ainosyntyinen Poika, vain itsensä kanssa verrattava, se ainoa välittäjä, jonka Jumala antoi sillaksi iäisyyden ja ajan, taivaan ja maan, Jumalan ja ihmisen välille.

Ceta Lehtniemi

2. Kaiken lohdutuksen Jumala -jatkoa

Kaiken lohdutuksen Jumala, jatkoa

Käsittelin Pirkko Viherkosken kirjaa aiemmin artikkelissa Kaiken lohdutuksen Jumala. Nyt jatkan tästä eteenpäin käsitellen Jobin kirjaa. Tässä kirjassa aihepiiriä käsitellään luvuissa 5 ja 6.

Jobin kirja on hyvin laaja kokonaisuus, lähes 40 sivua. Siinä on 42 lukua. Jumala salli Saatanan koetella Jobia raskailla menetyksillä. Meillä on varmasti useimmilla muistikuva Jobin kirjan sisällöstä. Niin paljon siitä on kirjoitettu, ja se on syvästi puhutellut lukijoita. Pirkko Viherkoski keskittyy kirjassaan neljännen Jobin auttajan, Elihun, sielunhoidolliseen sanomaan. Käytän paljon suoria lainauksia kirjasta.

Elihu sielunhoitajan esikuvana

Elihu oli tarkkaillut muiden keskustelua. Hän tahtoi rakentaa yhteyttä Jobiin ja olla samalla tasolla hänen kanssaan. Nuori Elihu ei luottanut omaan ymmärrykseensä, vaan hän uskoi Jumalan hengen antavan hänelle viisautta. Olemme Jobin kirjan 32 luvussa Elihun alkaessa puhua.

Pirkko Viherkoski kirjoittaa: ”Sielunhoidossa on meidän maassamme painopiste siirtynyt viime vuosikymmeninä pitkälle psykoterapian puolelle, ja on keskitytty mieluusti toisaalta ihmisen sisäisen maailman ja toisaalta ihmisten välisen vuorovaikutuksen tutkimiseen. Elihun tarkoitus on toinen: hän haluaa siirtää huomion omasta kurjuudesta katselemaan Jumalaa sellaisena kuin tämä todella on. Hänen puheensa keskeinen sisältö on Jumalan olemus. Hän kehottaa Jobia tarkkailemaan luomakuntaa ja kysyy, mitä se kertoo Jumalasta.”

Kun Jobia kohtasivat raskaat kärsimykset, häneltä katosi turvallisuus. Hän ei pystynyt suunnittelemaan elämäänsä eteenpäin. Tuhkakasassa istuessaan hänellä oli vain tämä hetki ja tämän hetken kipu. ”Kun Elihu puhuu luomakunnasta, hänen pyrkimyksensä on saada Job ymmärtämään, mitä Jumalan kaikkivaltius ja voima todella tarkoittaa. Hänen puheensa tähtää keskeiseen asiaan: ’Eikö Hän, joka hallitsee pilvet ja sateet, ukkoset ja salamat, tuulet ja rakeet, kykene hallitsemaan sinun pientä elämääsi. Ei sinun tarvitsekaan itse sitä hallita.’”

”Job oli aikaisemmin esittänyt toiveen, että hän pääsisi Jumalan eteen tutkittavaksi. Elihu antaa ymmärtää, että Jumala tietää muutenkin kaiken. Hän valvoo sekä kansoja että yksityistä ihmistä. Hän näkee meidän askeleemmekin. Hän valvoo hurskaitaan. Hän kuulee kurjain huudon. Hän on voimallinen. Hän ei halveksi sitä, mikä on pientä. Jumalan edessä ihminen saa tunnustaa avuttomuutensa. Jumala myös opettaa ihmistä kärsimyksen kautta (36:15). Näin on siitä huolimatta, että kaikki ihmiset eivät käänny Jumalan puoleen. Asia on Hänen edessänsä. Odota Häntä!”

”Kun meidän silmämme avautuvat katselemaan Jumalan olemusta ja Hänen töitään, alkaa nousta kiitos ja ylistys (36:24).” Elihun puheen jälkeen Job on hiljaa. Seuraavissa luvuissa on Jumalan puhetta. Seuraava luku kirjassa Kaiken lohdutuksen Jumala onkin otsakkeella ”Jumala puhuu itse”. Lyhyeen lukuun on saatu mahtumaan hyvin paljon asiaa. Jobin kirjassa olemme nyt luvussa 38.

Jumala puhuu itse

Jälleen otan paljon suoria lainauksia kirjasta. ”Job oli huokaillut, että jospa vain joku kuuntelisi häntä (31:35). Hän oli surrut sitä, että Jumala ei vastaa hänen huutoonsa (30:20). Hän oli arvellut, että jos Jumala vastaisikin, ei Hän ottaisi korviinsa Jobin huutoa (9:16). Nyt Jumala alkaa puhua ja huomaamme, että Hän on kyllä kuunnellut.” Nuo suluissa olevat jakeet ovat niin äärettömän koskettavat. Luin ne nyt aivan erikseen, ja ymmärrän mikä suunnaton tuska niissä näkyy.

Palataan Jobin kirjan lukuun 38. Jumalalla on kaikessa työssään selkeät rajat. Hän sanoo merelle: ”Tähän asti saat tulla, mutta edemmäksi et.” Ihminen on ensimmäisestä sukupolvesta lähtien halunnut rikkoa Jumalan asettamat rajat. Ehkä Jumala haluaa myös Jobin ymmärtävän, että Saatanakin on luotu olento, jonka toiminnalla on rajat. Saatana oli saanut luvan koetella Jobia, mutta sen salliessaan Jumala asetti rajan.

Jumala puhuu rakentajan tavoin maan perustuksesta ja kulmakiven asettamisesta tässä Jobin kirjan luvussa 38. On luontevaa tässä yhteydessä muistaa, että ihminen lankesi syntiin. Sovituksen perustus ja koko hengellisen elämän kulmakivi on Jeesus Kristus, joka kuoli ristillä tähtemme. Tämän pelastuksensa perustan Jumala haluaisi laskea jokaisen ihmisen elämään.

Pirkko Viherkoski ottaa seuraavaksi esille Jobin kirjassa mainitut kymmenen eläintä, niiden vertauskuvallisuuden. Jumala pitää huolta luoduistaan. Tähän viittaa erityisesti kaarneen eli korpin poikaset. Laitan tämän itseäni niin vahvasti puhutelleen jakeen tänne näkyviin. ”Kuka hankkii ravinnon kaarneelle, kun sen poikaset huutavat Jumalan puoleen ja lentelevät sinne tänne ruokaa vailla?” (Job 39:3) Niin myös Jeesus kehotti meitä katsomaan taivaan lintuja.

Jumalan voima ja ihmisen ylpeys, piittaamattomuus ja itsekkyys tulevat kuvatuksi näiden eläimien kautta. Luvuissa 40 ja 41 kuvataan vielä kaksi eläintä, Behemot, virtahepo ja Leviatan, jota on tulkittu krokotiiliksi.

”Job oli ollut aikaisemmin niin varma siitä, että jos Jumala vain ilmestyisi, hän kestäisi kuin ruhtinas tai jos Jumala tutkisi häntä, hän selviäisi kullankaltaisena. Nyt Herra pyytää häntä katsomaan Leviatania ja kysyy sitten: ’Kestätkö sen edessä? Voitko leikkiä sillä? Voitko laskea kätesi sen päälle? Jos et, niin kestätkö silloin minun edessäni?’ Näin Herra kysyy meiltä kaikilta, ja jokainen ihminen joutuu Hänen edessään vastaamaan: ’Minä en kestä. Sinä olet pyhä. Sinä olet kuluttava tuli.’ Siksi me kaikki tarvitsemme välittäjää. Ilman Kristusta, meidän Välimiestämme me emme voi lähestyä pyhää Jumalaa.”

Job asettui sanan puhuteltavaksi ja myönsi: ”Korvakuulolta olin sinusta kuullut … nyt on silmäni sinut nähnyt.” (42:4-5) Jobin koko elämä oli kaventunut sairauden ja surun vuoksi. Nyt hän vähitellen näki toisin. Hänen huomionsa siirtyi Jumalaan. Hänen tilansa kuin avartui.

Pirkko Viherkoski tuo esille myös sen miten meidän omaa varmuuttamme ja pärjäävyyttämme saatetaan murskata. Meillä on varmasti jokaiselle aivan erilaisia ja omia kokemuksia. Tuntuu siltä myös, että Jobin kirjakin avautuu aivan eri tavoin eri elämänvaiheissa. Minulle kirjan Kaiken lohdutuksen Jumala Jobin kirjaa käsittelevät luvut ovat erittäin merkitsevät.

Ceta Lehtniemi