Sain valmiiksi valokuvakirjan ”Syksyäni en anna pois”. Ajattelin, etten kirjoita tuosta kirjasta tai sen sisällöstä tässä yhteydessä. Otan sieltä ainoastaan joitain kuvia leikekuvina tilaamastani e-kirjasta. Laitan toki nimeni kuviin, jos ne sattuvat eksymään johonkin.

Olen nyt 69 ikäinen. En ole vielä varsinaisesti vanha, en iäkäs. Sanomalehden otsakkeista olen kyllä joskus lukenut, että tämän ikäinen ”vanhus” on kadoksissa tai jäänyt auton alle. Tällä iällä ei ole oikein osuvaa nimeä. On myös aivan totta sekin, että osa ikäisistäni on vanhuksia, osa voisi olla aivan hyvin täysipainoisesti työelämässä.

On kulunut 50 vuotta ylioppilaaksi tulosta. Tuolloin olisi ollut vaikea kuvitella tätä tekniikkaa, mitä minulla on nyt käytettävissäni. Tämä juuri tällä hetkellä käsissäni oleva tabletti on kovin mieluisa minulle. Mitähän vielä hankin? Mitähän tarpeellista vielä on tulossa?

Kaikkeen opiskeluun tarjotaan kursseja, kirjoittamiseen, kuvaamiseen, jopa Ifolor -kirjojen tekemiseen, ehkä kotisivuihinkin. Ja ikäihmisille on jotain tietokoneen käyttöön liittyviä opastuksia. Itse en jaksa kursseja. Kävin kaksi akvarellikurssia, mutta väsyin kovasti. Minulle sopii kaikessa omatahtinen itse tekeminen.

Tämän syksyisen kuvan otin mökiltä kohdasta, missä pikkulapolulle oli tehty pieni silta pelto-ojan yli. Syksyisin luonnon ”korut” löytyvät kulkuväyliltä. Niiden päälle on vähällä astua. Minä yleensä astun yli. Kevään kukkaset ovat polkujen vieressä nurmikolla tai kukkapenkissä.

Syksyn sävyt ovat tavattoman rikkaat. Valon määrä ja osumiskulma tuovat esiin samankin kohteen aivan erilaisena. Olisikohan ikääntymisessä vähän samaa. Katsojan silmätkin ovat eri päivinä kovin erilaiset. Milloin näkee lähelle, milloin kauaksi. Joskus näkee ja kuulee vain sellaista, miltä tahtoisi sulkea kaikki aistit. Välillä taas tahtoisi kuin imeä kaikkien aistien koko kapasiteetilla jokaisen pienenkin tuokion.

Kamera auttaa usein näiden tuokioiden tallentamisessa. Hyvä näin. Jotain on sentään jäänyt talteen.

Ceta Lehtniemi

Tämä innosti minua ryhtymään omien tuotteitteni kustantajaksi. Tein toisen sivuston tätä varten: http://cetalena.nettisivu.org/

Osmo Tiililän kirjasen ”Kristus hallitsee” äärellä

Vihkonen koostuu muutamasta ylioppilaille vuosina 1929 ja 1930 pidetystä luennosta. Kustantaja on Suomen Lähetysseura. Kirjasen esitelmät ovat tarkoitetut tuohon aikaan ja hetkeen, ne ovat vapaamuotoisia yleisöluentoja, eivät oppitunteja. En käsittele kirjasta kovin laajasti. Muutama asia jäi mieleeni elämään. Kappalejako on omani, ja teen tämän yhteenvedon lähinnä itseäni ajatellen.

Kristinuskoa ei voi nykyaikaistaa

Huomasin, että jo vuonna 1930 Tiililä mietti teemaa miksi kristinuskoa ei voi uudistaa. Tästä aihepiiristähän syntyi kirja aivan 1960 -luvun lopulla lähes 40 vuotta myöhemmin. On mielenkiintoista, että jokin sydämelle vahvasti annettu asia säilyy koko aikuiselämän ajan. Juuri kirkon uskonopin sekä elämän muuttuminen ikuisesta pääasiasta poispäin oli ymmärtääkseni teologian professori Osmo Tiililälle äärettömän raskas asia.

S. 34 ja 35 lukee seuraavaa.
”On syytä verrata kristinuskon sanomaa kaikkien muiden uskontojen sanomaan. Niissä annetaan ihmisille monenlaisia neuvoja ja ohjeita: täytä laki! elä niin ja niin, tee sitä ja sitä, niin ehkä saavutat kuolemattomuuden. Harjoita itseäsi sisällisyydessä, käy läpi erilaiset jooga-menetelmät, niin että lopulta saavutat sen autuaan asteen, jossa ymmärrät olevasi yhtä maailmankaikkeuden sielun kanssa, mutta jos et tähän pysty, saat kitua jälleensyntymisen kirouksessa. Kieltäydy kaikesta ja koeta vapautua täydellisesti pienimmästäkin elämänjanosta, niin ehkä pääset nirvanan autuaaseen sammumiseen. Tällaista on niiden sisältö. Kristinusko sen sijaan julistaa jotakin valmista. ”Se on täytetty. Kristus on kuollut kerta kaikkiaan syntiesi puolesta ja sinulla on jo nyt uskossa häneen vapaus. Sinun autuutesi pohjana eivät ole epävarmat omat aikaansaannoksesi, vaan Jumalan itsensä laskema perustus, joka totisesti kestää.”

Tässä kohdin kirjoittaja ajatteli monen pitävän näitä sanoja ahdasmielisinä. Ikäänkuin oltaisiin lyömässä pakkopaitaa vapaudestaan riemuitsevan nykyajan (1930) ihmisen kahlehtijaksi. Osmo Tiililä ei voi kirjoittaa paremmin myös omaan aikaamme osuvaa sanomaa. Se, mitä hän on koettanut sanoa kristinuskon läpi aikojen säilyvästä muuttumattomasta sisällöstä, ei lopultakaan ole puhetta vain opista. Kristinusko on elämää, vanha kristinusko, se, jolta elämää ei ole viety viisaitten parantamispyrkimyksissä. Uudenaikainen kristinusko sen sijaan ei ole elämää, se on oppia. Oikea kristinusko on elämää ylhäältä, toisesta maailmasta, monesti pahennusta ja hullutusta luonnolliselle ihmiselle, joka ei ole siitä päässyt omakohtaiseen kokemukseen

Laitan tähän näytteen yhdestä sivusta, joka on tuon aihepiirin alla.

Lähetystyö sekularisoituneessa ajassa muistuttaa lähetyksen alkuaikoja

Toinen yhtä lailla puhuttelemaan jäänyt alue liittyi lähetystyön vaiheisiin eri aikakausina. Nykyisessä maailmassa (1900 – ja 2000 luvuilla) ei voida erottaa alueellisesti kristittyjä maita tai maanosia pakanamaailmasta. Kristityt ovat sekä länsimaissa että muissa maanosissa vastustavien voimien keskellä. Ihmisten elämää Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa voidaan verrata Rooman valtakunnan maallistuneeseen elämään. Ennen oli välinpitämättömyys kristinuskoa kohtaan tuomittavaa, nyt se on hyväksyttyä ja julkista. Käytännöllinen materialismi on myös voittanut alaa. Uskonnollinen välinpitämättömyys on ollut 1900 -luvun erityisilmiö. Tästä käytetään nimeä sekularismi. Kyse ei suinkaan ole samasta asiasta kuin tietoinen jumalankielteisyys. Kyse on ehkä pikemmin uskonnon unohtamisesta kaiken kehityksen, kulttuurin tai muun ajatuksia ja aikaa vangitsevan keskellä.

Kirjan mukaan tämä aika muistuttaa lähetyksen alkuaikoja. Tämä sekularismi on levinnyt myös entisiin lähetysmaihin, joissa on myös tapahtunut vastaavaa maallistumista. Otan tästä aihepiiristä esille peräti kaksi sivua.

Täytyy sanoa, että luentoteksti liki 90 vuoden takaa kuulosti ensin hieman mahtipontiselta. Enhän minä ikääntyvä nainen voi millään tavoin verrata itseäni lähetystyön suuriin nimiin tai alkuseurakunnan apostoleihin. Tämä ei oikeastaan puhuttelekaan juuri tuossa mielessä. Minua puhuttelee asia, jota tässä sanotaan Kristus-suhteeksi. Ja minua kyllä puhuttelee myös tuo juhlava sävy, koska kyse on käsittämättömän suuresta asiasta.

Oma kokemukseni siitä, että olen Jumalan lapseksi otettu, on aivan yhtä arvokas kuin jokaisella muullakin uskovalla, kuten näillä esikuviksi mainituilla. Elämäni on arkista ja tavallista, eikä ehkä ole vuosiakaan jäljellä niin kovin paljon, jos ajattelee siitä perspektiivistä, mistä nuoret ylioppilaat kuuntelivat Tiililää. Kaikki on kuitenkin Jumalan tiedossa. Samalla tavoin saan avata sydämeni  ja ajatusmaailmani, ja saan antaa Jumalan täyttää ne. En kai epäile, etteikö Hän itse osaisi antaa jokaiselle sitä mikä on hengellisesti tarpeellista, ja mikä hyödyttää evankeliumin etenemistä. Lähetystyö on tullut arkeemme. Se on tässä ja nyt. Se on pienissä ja arkisissa puitteissa, se on esirukouksissa ja arjen asenteissa ja teoissa, kun sydämemme on kiinnittynyt Kristukseen.

Osmo Tiililän puhe Kristuksesta perustuu henkilökohtaiseen uskoon ja suureen oppineisuuteen nöyrällä tavalla

Tiililä sanoo kirjasen esipuheessa: ”Pyrkimykseni on ollut tuoda Kristus ylioppilaiden eteen sellaisena kuin olen hänet itse oppinut näkemään, monia ehkä loukkaavana, jyrkkänä, ”ahdasmieliseen” uskoon ja ehdottomaan antautumiseen kehottavana. Olen koettanut puhua hänestä kahdessa mielessä: ainutlaatuisena ja muuttumattomana Vapahtajana ja toiseksi maailmanhistorian voittavana Herrana, joka kutsuu omiansa kuninkaalliseen tehtäväänsä, lähetystyöhön. Harras toivomukseni olisi, että edes joku saisi näiden rivien johtamana nähdä hänen suuruuttaan.”

Ensimmäisessä luvussa kerrotaan mielestäni kirjoittajalle tyypillisellä tavalla Jeesuksesta historiallisena henkilönä ja Jumalan Poikana, joka otti palvelijan muodon. Jeesus astui alas nöyryyttäen itsensä ja kärsi ristin kuoleman. Jeesuksen ristiin ei kuulunut vain hänen lopullinen ruumiillinen kärsimisensä, vaan koko hänen astumisensa alas aikaan. Hän jättäytyi ihmisten käsiin jopa siinä mielessä, että hänen pyhää persoonaansa revitään ja käsitellään halventavasti ja kuin yläpuolelle asettuen kaikkina aikoina. Hänet asetetaan muiden uskontojen perustajien kanssa ikään kuin samaan sarjaan. Ja kuitenkin Jeesus oli ja on aivan muuta. Hän on ainosyntyinen Poika, vain itsensä kanssa verrattava, se ainoa välittäjä, jonka Jumala antoi sillaksi iäisyyden ja ajan, taivaan ja maan, Jumalan ja ihmisen välille.

Ceta Lehtniemi

Tein elokuun puolivälissä valokuvaliikkeen ohjelmalla kirjan. Se on tarina tai satu pienestä joutsenenpoikasesta, joka ei tahtonut lähteä emonsa selästä. Jo pari vuotta sitten, kun seurasin joutsenperhettä mökkirannassa, ajattelin tätä kertomusta. Sen vuoksi ei ollut ihme, että tarina hahmottui jo etsiessäni kuvia tietokoneelta kirjaa varten.

Olimme vain alkuviikon päivät kotona Lohjalla, ja kirjan tekoon ei jäänyt riittävää aikaa. Jostain kuitenkin löysin alkuperäiset kuvat ja sain tehtyä kirjan melko sujuvasti. Ajattelin tätä myös Ifolorkirja 2018 kilpailuun, mutta se ei päässyt finalistien joukkoon. Yritän ehkä ensi vuonna uudelleen. Nyt pääsen siis hiukan vielä muokkaamaan kirjaa, kun olemme taas kotona edes pari päivää. Isoa työtä ei enää ole viimeistelyssä. Kuvien muokkaukseen tietokoneellani olen tyytyväinen, samoin kertomukseen.

Olen lukenut paljon satuja omille lapsilleni. Nyt parina vuonna olen ollut myös Roution koulun luku- ja retkimummo. Olen lukenut eläinsatuja oppilaille. Eli ei sinänsä ole mikään ihme, että kirja syntyi helposti. Luonnossa kulkiessani tai seuratessani eläinperheiden touhuja tarinat saattavat kypsyä mielessäni. Kuitenkin pohja on varmaan syntynyt jo omassa lapsuudessani. Olisipa hauska lukea omaa kirjaa vaikka Roution koulussa, ja jättää sinne muistoksi yksi kappale. Mielelläni kertoisin myös kirjan synnystä jotain. Ehkä saan lukea kirjaani myös jossain muualla, esikoulussa tai kirjastossa.

Muistelen vielä tilannetta, joka mahdollisti tämän kirjan synnyn. Joku perheenjäsenistäni huusi minut katsomaan pientä poikasta emonsa selässä joku vuosi sitten. Tilanne oli niin hauska, että asetuin kannolle istumaan mukanani sekä kamera että puhelin. Muut poikaset touhuavat emojensa rinnalla, ja yksi vain nukkuu emonsa selässä. Onko tämä joutsenlapsonen uninen, ujo vai arka?

Ja nyt juuri naputellessani tätä kirjoitustani puhelimella, tuli tämän kesän joutsenperhe syömään ahvenvitaa aivan samaan paikkaan. Nyt nämä tämän vuoden poikaset ovat jo melko isot. Kertomukseni joutsenperhe vieraili rannassamme varmaan kesäkuussa ja nyt on syyskuu. Täällä saaressa on totuttu siihen, että melkein minkä tahansa työn voi keskeyttää, jos luonnossa on jotain seurattavaa.

Laitan tähän kirjani kannen artikkelikuvaksi ja pari muuta kuvaa vielä kertomaan jotain kirjastani sekä samalla elämästäni meren äärellä. Kuvat ovat puhelimella otettuja leikekuvia e-kirjasta. Lisäsin nimeni tänne laittamiini kuviin. Kirja on kovakantinen 21cm x 21cm. Sivuja siinä on 26.

Mietin myös sitä, laitanko sivunumeroita vai en. Yleensä en ole käyttänyt. Samoin otan selvää, onko mahdollista saada kirjalle ISBN koodi, vaikka toimin ilman mitään toiminimeä tai yhdistystä. Nyt rasitan teitä toki aivan turhilla asioilla. Itselläni olisi halu lahjoittaa kirjaa lähimpään kirjastoon ja päiväkotiin, enkä tiedä olisiko kirjani jotenkin virallisempi tämän ISBN numerosarjan kanssa. Enkä toki tiedä ottavatko nämä vastaan kirjaani. Ehkä Lohjan pääkirjasto ottaisi minut lukemaan kirjaani lapsille? Kerron joskus miten asiat etenivät.

Ceta Lehtniemi

Kirja-arvio Pirkko Viherkosken kirjasta ”Kaiken lohdutuksen Jumala”. Ilmestymisvuosi on 2005, kustantaja KKJMK.

Olen lukenut kirjan varmaan melko tuoreeltaan saatuani sen kirjoittajalta jouluna 2005. En muista lukeneeni sitä tässä välillä lainkaan. Nyt kesällä 2018 luin kirjan ensin nopeasti läpi, ja jätin sen sitten yöpöydälle hautumaan. Otin kuitenkin iltahämärissä puhelimellani kuvan sisällysluettelosta, ja merkitsin siihen kappaleitten pääasialliset raamatunpaikat.

Kerronkin nyt jotain kirjasta käyttäen sisällysluetteloa runkona.

1. Lukijalle Pirkko Viherkoski kertoo näin kirjan tarkoituksesta: ”Tässä kirjassani haluan kysellä, mitä Raamattu ja Raamatun henkilöt kertovat meille Jumalan lohdutuksesta. Mitä tarkoittaa, kun hän sanoo itsestään: ’Niin kuin äiti lohduttaa lastansa, niin minä lohdutan teitä.’ (Jes.66:13)”

Kirjan alkulehdillä saamme lukea aivan muutaman virkkeen verran vaiheista, jotka muuttivat Pirkko Viherkosken suhdetta työhönsä. Samoin löydämme lyhyen maininnan sitä miten hänen kohdallaan pään usko muuttui sydämen uskoksi ja ristin sanoma avautui. Raamattu tuli hänelle tärkeäksi, ja kirjan ulkopuolelta tiedän kertoa, että hän on toiminut vuosikymmeniä raamatunopettajana.

Pirkko Viherkoski jatkaa esipuheessaan: ”Raamattu on lihaa ja verta siksi, että sen kuvaamat ihmiset ovat todella eläneet ja taistelleet samojen peruskysymysten kanssa mitä mekin.”

2. Sana Jumalan lohdutuksen perustana Tässä luvussa kerrotaan psalmin 119 kautta Jumalan sanan merkityksestä. ”Psalminlaulaja ikävöi sanaa, koska hän kaipaa Jumalan läheisyyttä ja läsnäoloa, ja hän on oppinut löytämään Jumalan Hänen sanastaan ja ankkuroimaan koko elämänsä sanaan”, näin todetaan kirjassa.

Luvussa viitataan myös Jeremian kirjaan ja Hoosean kirjaan, kun puhutaan siitä miten Jumala usein taivuttelee meitä oman tahtonsa ja sanansa ohjaamalle tielle. Jumalan pelastussuunnitelma ihmiskuntaa kohtaan on valtava ihme. ”Kun avaudumme Jumalan valtakunnan todellisuudelle, alamme vähitellen tajuta, että se ylittää kaikessa meidän järkemme ja ymmärryksemme rajat.”

”Meitä ei ole tarkoitettu juoksemaan ihmeiden perässä, vaikka tämän ajan hengellinen ilmapiiri siihen houkuttelisikin. Kun etsimme Kristusta, ihmeet seuraavat ilman että niitä tavoittelemme. Tavallisesti ne ovat arkipäivän pienissä asioissa ilmenevää Jumalan rohkaisua, joka vahvistaa meidän uskoamme.” On helppo yhtyä kirjan sanomaan tässäkin kohdassa.

Tässä luvussa kuvataan myös, että Jumala tahtoo tehdä ihmisestä pienen. Psalmissa käytetään sanaa: ”nöyryytit”. Tämä on eräällä tavoin sanan antaman itsetuntemuksen kautta totuuden myöntämistä koskien omia mahdollisuuksia tai omaa voimaa.

3. Jumalan olemus Luku korostaa kauniilla tavalla sanan merkitystä, kun tahdomme aidosti oppia tuntemaan Jumalaa, kuten jo edellisen luvun lopussa sanotaan. Nyt tuodaan psalmin 139 kautta lähelle erityisesti lohdutuksen näkökulma, sekä se miten meidätkin tunnetaan täydellisesti. Jumala tuntee myös menneisyytemme, kaikki vaiheemme.

Jumala ei tahdo pelastaa meitä vain iankaikkisuuteen, vaan Hän tarjoaa yhteyttä kanssaan jo tämän elämän aikana. Hän tahtoo myös, että opimme tuntemaan Häntä, ja että opimme turvaamaan Häneen.

Seuraavat luvut vievät meidät Jesajan kirjaan, Jobin kirjaan, Valitusvirren äärelle, tutustumaan psalmin 77 sanomaan kärsimyksen ja lohdutuksen näkökulmasta. Matteus 15:21-26 kertoo hellittämättömästä uskosta etenkin esirukoilijan näkökulmasta. Luuk.7:36-39 avaa anteeksiantamuksen merkitystä. Kasvojen yhteys  on seuraavan luvun otsake, ja siinä pohjana on lähinnä Korkean veisun 8:6-7. Tämän jälkeen saamme lukea Paavalin elämästä Jumalan lohdutuksen näkökulmasta. Viimeisen luvun otsakkeena on ”Ylimmäispapillinen rukous”, ja tässähän on pohjana luonnollisesti Johanneksen Evankeliumin 17 luku.

Pirkko Viherkoski on koulutukseltaan psykiatrian erikoislääkäri. Hän on kirjoittanut aikaisemmin kirjat: Herra on minun Parantajani -lääkärin rukouksia, Sinun haavasi kasvavat umpeen, Murtunutta käytät ja Kätketty suru. Uskon, että näitä kirjoja voi löytää vielä kirjastoista.

Tätä nyt käsittelemääni kirjaa voi saada vielä jonkin antikvaarisen kirjakaupan kautta. Itse tilasin kaksi kappaletta, koska näin voin lainata kirjaa ystäville ja keskustella näistä aiheista, sananpaikoista ja mahdollisista kirjan nostamista tunteista tai muistoista. Oma lahjana saatu kirja pysyy täällä itselläni, ja siihen palaan varmaan pikemmin uudelleen kuin mitä nyt oli käynyt kirjan ollessa hyllyssäni toista kymmentä vuotta siihen koskematta.

Ceta Lehtniemi

Nyt kirjoitan taas artikkelia suoraan sivuilleni. Tahdon lepäillen selvittää ajatuksiani. Kirjoittaminen on aina ollut väline tähän. Nyt en pidä mukanani päiväkirjaa, enkä paperilappuja. Nyt minulla on näitä sähköisiä välineitä.

Runot ovat 1990-luvulta. Kun eräs ystävä näki runon ”Aseta avaralle paikalle”, hän sanoi ehkä puoleksi leikillään: ” Suo minun nähdä kuten Sinä näet, tuo voi olla vähän vaarallinen pyyntö”. Jotain tuon kaltaista hän sanoi. Silloin mietin hetken, mitähän oikeasti kaipaan, en ainakaan ihmisen pahuuden näkemistä.

Joskus toisen spontaani kommentti voi palautua mieleen vielä vuosikymmenten jälkeen. Nyt ymmärrän, että kaipasin ennen kaikkea Jumalan, taivaallisen Isäni, parempaa tuntemista. Millainen hän on pyhyydessään, rakkaudessaan ja oikeamielisyydessään.

Kaipasin ikään kuin oikeita sydämen silmiä nähdäkseni eteenpäin, päästäkseni avaralle, ja haltioituakseni kauneudesta. Ef. 1:17-18 kuvaa tätä tunnettani hyvin: ”…anoen, että meidän Herramme, Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja ilmestyksen Hengen hänen tuntemisessaan ja valaisisi teidän sydämenne silmät, että tietäisitte, mikä on se toivo, johon hän on teidät kutsunut, kuinka suuri on hänen perintönsä kirkkaus hänen pyhissään.” Myös seuraavia ihmeellisiä jakeita luen usein.

Samoin pysähdyn aina joskus Matteuksen Evankeliumin kohtaan, missä kehotetaan olemaan täydellisiä, niinkuin teidän taivaallinen Isänne on.  Ensinnäkin tässä Jeesus puhuu opetuslapsilleen, joita kehotetaan taivaallisen Isän kaltaisuuteen, sitä janoamaan, ja näkemään sen täydellisenä. Ja pian Jeesus opettaa Isä meidän rukouksen, jossa sanotaan mm. ”Pyhitetty olkoon sinun nimesi, tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi”.

Jäin usein yksin ja yksinäisyyttäkin tuntien näitä miettimään. Niin kävi, että löysin seurakseni vanhat kristilliset kirjat ja Raamatun. Ja varmuuden vuoksi totean, että elin ihan normaalia ja täyttä elämää joka suhteessa. Olin vain kokenut kipeänä jonkin muutoksen hengellisessä ilmapiirissä. Minun oli vetäydyttyvä ottamaan selvää joistain kristinuskon olennaisista asioista.

”Kohti vuoria, kohti laaksoja” -runoni uskalsin säilyttää ikään kuin profetian muodossa, sellaisena kuin sen olin päiväkirjaan kirjoittanut. Koin taivaallisen Isäni sen minulle antaneen. Ja ymmärsin, ettei minulla ole mitään pelättävää, vaikka kuljin erilaista polkua kuin uskonsisareni tai -veljeni. Koin, että Jumalan minulle antama polku on paras juuri minulle.

Vaikka kirjoitan paljon Isästä, niin ymmärrän aivan kaiken hengellisen kiinnittyvän Kristukseen, hän on kaiken keskus, seurakunnan pää. Hänessä ovat kaikki hengelliset aarteet. Ilman Jeesusta Kristusta Jumalan Poikaa, ei olisi mitään. Hän on luomakunnan alusta sen loppuun asti sama, iankaikkinen ja muuttumaton Jumala. Hän ja Isä ovat yhtä. Hän kuoli ristillä puolestani, ja on ylösnoussut kirkkauden Herra. Hän rukoilee puolestani, meidän puolestamme. Myös katsoessani eteenpäin tässä ajassamme, odotan hänen paluutaan, odotan näkeväni mitä on kirkkaus ja pyhyys Herran yhteydessä.

Olen pysähtynyt kuin katsomaan ja ihmettelemään Raamatun vaikeita kohtia evankeliumin kautta. Usein saan rinnalleni jonkin hengellisen kirjan, se löytyy ehkä omasta hyllystäni. Joku toinen saattaa siitä mainita. En voi mitenkään yhtyä aikamme hengellisyyteen, josta puuttuu usein rakkaus totuuteen.

Tiedän olevani kuviin, kirjoihin ja hiljaiseen rukoukseen tai pohdintaan vetäytyvä mietiskelijä, pieni kulkija kapeilla ja vanhoilla poluilla, missä entiset sukupolvet ovat tallanneet ennen minua. Onnen tunteet ja Jumalan rauha tulvivat jostain tähän hetkeen.

Ceta Lehtniemi

Jälleen laitan esille aukeaman runokirjastani ”Pieniä siemeniä erämaasta”. Kuva on Pyhäkerolta keskiyön taituttua. Valoa oli niukasti, ja oikeastaan kuvaakin ottaessani makasin maassa. Kameran olin varmaan tukenut pienen kiven päälle.

Olin ajanut autollani jonkin matkaa Hetasta ja parkkeerannut sen johonkin. Sitten lähdin rinkka selässä etsimään tunturia. Hyvin reitti löytyikin, ja sopi päivämatkaksi. Tunturin juurelle pystytin teltan ja olin muutaman tunnin pitkälläni. Evästä minulla oli mukana, sekä ruokaa että sanaa.

Tunturin laelle päästyäni tiesin, ettei ketään ole noin neljän tai viiden kilometrin etäisyydellä minusta. Kyllä tunsin itseni jollakin tavoin etuoikeutetuksi, vapaaksi ja onnelliseksi. Olin maassa kumartuneena rukoukseen. Tunnelma aivan kuin pakotti siihen.

Joskus puhutaan kasvojen yhteydestä. Se on laajakin ajatus. Itselleni on avautunut hyvin koskettavina Vanhan Testamentin lukuisat kohdat Jumalan kasvoista, Isän kasvoista. Surin, kun en löytänyt näistä kuin pienen osan uudesta 1992 käännöksestä. Jotain minulle tärkeää ja rakasta oli poistettu.

Jeesus on Jumala, ja samalla Jumalan kuva. Hänessä näemme ja ymmärrämme jotain olennaista kasvojen yhteydestäkin. Itse koen runossani, että hän katsoo, ottaa luokseen syntisen, rakastaa. Olen siinä yksin, kun Jeesuksen katse ristiltä kohtaa minut.

Tunturin laelle pääsemiseksi tarvittiin vaivannäköä. Se oli fyysistä, mutta samalla sisäistä. Minun on ollut aina melko helppo rukoilla yksin hiljaisuudessa, luonnon keskellä. Jossain tämän kaltaisessa tilanteessa syntyi runoni ”Yksi katse Jeesukselta”. Oli vain hän ja lopulta vain minä yksin hänen kanssaan.

Runoni sanoma liittyy puolestani kärsivän, ja anteeksiantavan Jumalan katseeseen. Siinä on samalla katse ihmiseltä, joka kokee ääretöntä kipua, ja kantaa alastomuuden häpeää riippuessaan ristillä. Tunnen samankaltaisen pyhän hiljaisuuden kuin tunturin laella. ”Yksi katse Jeesukselta” on hiukan myöhäisempi runo kuin nämä tunturin laella kirjoittamani. Se sopi kuitenkin samalle aukeamalle, avaraan maisemaan, hiljaisuuteen.

Kiitollisuus ja liikutus ovat tunteeni. Jumala on ollut minulle armossaan äärimmäisen hyvä.

Ceta Lehtniemi

Tämä runo on noussut esiin juuri nyt muutaman ihmisen toimesta. Laitan sen tähän artikkelikuvaksi. Tämä aukeama on mukana runokirjassani ”Pieniä siemeniä erämaasta”. Runo pohjaa hyvin vahvasti omiin kokemuksiini. Sekä minä itse, että jollakin tavoin myös hengellinen ympäristöni, oli pyrkimässä nostamaan minua väärällä tavoin terveeksi, jaksavaksi ja vahvaksi.

Ymmärrän hyvin sen, että joskus on ihan napakastikin kehotettava vaikka ulos lenkille tai jotain muuta. Tähän runoon liittyy kuitenkin ennen muuta se, että joskus hyväksi tarkoitettu hengellinen apu muuttuu kovuudeksi ja vaatimuksiksi. On ehkä todella vaikea olla aito ja heikko. Hengellisyys, niin kristillinen kuin muukin, saattaa korostaa hyvinvointia tai elämän hallintaa. Joskus taas saatetaan puolestaan unohtaa täysin se, mikä aivan luonnollisella tavalla arjessamme antaa meille hyvinvointia ja terveyttä.

Ehkä ymmärrän runoni kuvaavan eniten juuri sitä hengellistä lepoa, minkä Kristuksen sovitustyö meille tarjoaa. Jokin hengellinen jännitystila saa laueta; ja näin koin tapahtuneen omalla kohdallani. Niin kuin emme voi tuottaa Hengen hedelmiäkään itse, niin emme voi muutenkaan hengellisin ponnisteluin tai henkisin ohjelmin aikaansaada meissä sitä, minkä aito Kristuksessa pysyminen ainoastaan voi kasvattaa.

Se mitä meillä on Kristuksen haavoissa, on jotain niin ihmisen sanoin kuvaamatonta. Tässä on joitain itselleni tärkeitä jakeita:

Psalmit:
34:19 Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli.
51:19 Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää.
147:3 Hän parantaa ne, joilla on särjetty sydän, ja sitoo heidän haavansa.

Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta! Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat. (2 Kor.1:2-4)

Lisään tähän livenä puhumani videon, tuulisella kalliolla yritän lukea runoani.

Artikkeliani pystyy nyt kommentoimaan. Olen kiitollinen palautteesta.

Ceta Lehtniemi