Kategoria: Yleinen

Vuosia sitten kirjoitin arvioni Risto Santalan kirjasta ”Savesta astiaksi”. Nyt poimin sen tuolta ylävalikosta tähän artikkeliksi. Sain omat projektini Ifolor-kirjojen parissa tauolle. Nyt voin palata näihin vanhoihin kirja-arvioihini. Ehkä tulee jotain jatkoa vielä.

Savesta astiaksi

Risto Santala (1929-2012), Suomen Lähetysseura 1967

Kuvitus Maija Karma

Käytän itse nyt sähköistä lähdettä. Tuolla kirja on kokonaan luettavissa:

http://www.kirjasilta.net/santala/savesta/savesta.html

KirjasiltaTekijät: Markus Kolsi, Jari Mononen ja Risto Syrjä

Kiitän sähköisen kirjan tekijöitä siitä, että tämä herkkä ja arvostettu pieni kirja on luettavanamme, ja pääsemme myös nopeasti raamatunpaikkoihin.

 

”Jos pyydämme saada olla Jeesuksen opetuslapsia, meidän on suostuttava saviastian osaan. «Tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.« On myös tärkeää, että hyväksymme saviastian osan kristityn osaksi. Aikamme kristillisyys muodostuu liian usein eräänlaiseksi hengelliseksi keikaroinniksi. Olemme unohtaneet Jeesuksen sanat: «Älkää korkeita tavoitelko« (Luuk. 12: 29). Apostoli Paavali tunsi tämän vaaran kirjoittaessaan: «Älkää korkeita mielitelkö, vaan tyytykää alhaisiin oloihin« (Room. 12: 16). Nykyajan kristityn päätavoite näkyy olevan mahdollisimman korkeatasoisen opin saaminen ja korkean, omalle asemalle soveltuvan elintason saavuttaminen. Mutta Mestaristamme sanotaan Jesajan 53. luvussa: «Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta«, «Loo toar loo ve-loo hadar«. Nykyään sanalla «toar« ymmärretään Israelissa yliopistollista oppiarvoa. Voisimme siis kääntää Jesajan ennustuksen niin kuin israelilaiset lapset sen saattavat tajuta: «Ei ollut hänellä yliopistollista oppiarvoa eikä kauneutta.« Emme saisi edes jumaluusopissa pyrkiä hengelliseen keikarointiin – «me emme puhu inhimillisen viisauden opettamilla sanoilla, vaan Hengen opettamilla, selittäen hengelliset hengellisesti« (1 Kor. 2: 13). Savimajan tulee tyytyä saven osaan.”

Jouduin jo tässä kohdin pysähtymään ajatuksiini. ”Jos pyydämme saada olla Jeesuksen opetuslapsia, meidän on suostuttava saviastian osaan.”

-En kenties itse opi tuntemaan Jeesusta suostumatta saviastian osaan?

-En ehkä juuri nyt osaa kuunnella oikein, enkä oikeita henkilöitä suostumatta saviastian osaan?

-En ehkä välitä ympäristööni oikein kristinuskon perussanomaa suostumatta saviastian osaan?

Kuka voi suostua saviastian osaan ihan omasta halustaan? Eikö tuossa vaiheessa ole jo Jumala itse puuttunut minun saviseen olemukseeni? Eikö minulla ole jo jokin ymmärrys Kristuksen ristin työstä, aavistus etten kärsi yksin, enkä ole taitamattomissa, sattumanvaraisissa käsissä?

 

Näihin ajatuksiini löysin kirjasta vastauksia:

”Savi kapinoi pakkoa vastaan

Savi tulee suostuttaa. Sitä ei voi valaa muotteihin. Suurissa tehtaissa kyetään jo myös pakottamaan erinäisten lisäaineiden avulla savi valmiiden muottien mukaan, mutta tavallinen savenvalaja Kiinasta Amerikkaan tietää, että savi karttaa pakkoa. Savi tulee suostuttaa muotoonsa. Savi vaatii oman aikansa asettuakseen muotoon, mihin se tahdotaan suostuttaa. Näin Jumalakin suostuttaa meitä evankeliumin omistamiseen.

Jeesus sanoi: «Kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niinkuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet« (Matt. 23: 37). Hoosea 11: 7 luemme: «Minun kansallani on halu kääntyä minusta pois; ja kun sitä kutsutaan korkeutta kohti, ei kenkään heistä ylenny.« Jesaja 65: 2 toteaa: «Koko päivän minä olen ojentanut käsiäni uppiniskaista kansaa kohti, joka vaeltaa tietä, mikä ei ole hyvä.«

Pyhä Jumala kyllä tietää, että ihminen taistelee hänen tahtoansa vastaan vieläkin enemmän kuin savi valajaansa vastaan. Siksi hän tahtoi voittaa luottamuksemme antamalla rakkautensa takeeksi oman Poikansa. Täten meidän tulisi ymmärtää sana, joka herätti Norjan suuren kansallisen herättäjän, Albert Lunden: «Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?« (Room. 8: 32). Tämän suurempaa suostuttelua emme voi vaatia Suurelta Savenvalajaltamme.”

 

Vielä myöhemmin löytyi tämä kohta:

”Ihmisen perusominaisuuksiin kuuluu, että

hän vastustaa aina Jumalan tahtoa.

Liha ja veri sotii Jumalaa vastaan. Luonnollinen ihminen ei ota vasaan sitä, mikä Jumalan Hengen on. Kun sodimme Jumalaa vastaan, sodimme aina omaa parastamme vastaan. Jesaja 45: 9 sanoo: «Voi sitä, joka riitelee tekijänsä kanssa, saviastia saviastiain joukossa – maasta tehtyjä kaikki! Sanooko savi valajallensa: ’Mitä sinä kelpaat tekemään? Sinun työsi on kädettömän työtä!’«

Joskus kuulee sanottavan, että uskonto on oopiumia kansalle. Tämä väite ei kuitenkaan vastaa yleistä uskonnollista kokemusta. Eräät nykyajan psykoanalyytikot väittävät: Usko ei voi olla mielihyvän toteutumien heijastumaa, koska todellisuudessa uskon kokemus eletään aina aluksi epämiellyttävänä ja ihminen yrittää vastustaa sitä. Mieluumminkin juuri uskonnottomuus on oopiumia kansalle. Ihminen tajuaa vaistomaisesti, että Jumala vaatii totuutta salatuimpaan saakka. Joudumme kiinni synneistämme. Synnistä koemme vapautuksen vasta, kun särymme Jumalan edessä.

Tästä syystä vastustamme astiamme särkemistä. Koemme Jumalan läsnäolon aina ensiksi «epämiellyttävän sävyisenä«. Muuan psykiatriaa läheisesti seurannut rovasti kuvasi ihmisen kääntymystä seuraavin sanoin: «Kun sisämaailmallinen piirimme murtuu ja räjähtää rikki, tapahtuu ’apertura ad coelum’ (lat.), ’avautuminen taivaisiin asti’. Tämä on askel ylimaailmallisiin, ja sitä ei anasteta väkivallalla. Se on aina Jumalan armoa.«”

Voisimmeko joskus ajatella tätä kautta ”herätyskristillisyyttä”? Herätysliikkeitten suuret hahmot saattoivat 1800-luvulla keskustella siitä, milloin ihminen voi täysin levätä Kristuksen lahjavanhurskauden varassa. Mitä pitää ihmisessä liikahtaa, jotta armon ja sanan varaan jääminen ei olisi kuin oikaisemassa ohi jonkun tärkeän sisäisen tapahtuman? Kyse saattoi olla  siitä, että toinen korosti yksinkertaista sanan varaan jäämistä, Jumalan ja sanan osuutta, ja jätti aivan oikein ihmisen osuuden syrjemmälle. Ehkä toinen herätysjohtaja tahtoi puhua itselleen tärkeästä armon kokemuksesta toisin, ja kuvata tapahtuman nostamia tunteitakin.

1800-luvun lopulla oli selvempää ajatella Jumala Luojana ja Kaikkivaltiaana kuin nykyisin. Elimme myös yhtenäisen kristillisen kulttuurin parissa, ja tieto Jumalasta oli merkittävästi suurempaa kuin nykyisin. Tämä on minusta huolestuttavaa.

Kun ihmiset ovat etääntyneet kristinuskon perusteista, ei kristillinen keskustelukaan osaa viipyä kuin aivan kehällisissä asioissa. Kun Jumala omana työnään kutsuu, murtaa, ohjaa ja vahvistaa omiaan eri alueilla ja erilaisiin tehtäviin, niin nykyisin ihminen on entistäkin enemmän tuen tarpeessa ja entistä vähemmän sitä saamassa. Usein puuttuu täysin ympäriltä sellainen kristillinen yhteisö, missä voisi olla keskeneräisenä ja oikean sanoman äärellä.

Koen itse usein rinnalla kulkijana yhtenä sydämelleni laskettuna asiana sen, että kerron jotain Jumalasta. Hän on hyvä, oikeamielinen, vanhurskas ja kaiken hallitseva. Jumalan käsiin on turvallista jopa murtua, Hän tietää ja tuntee kaiken parhaiten. Hänen rakkautensa ihmistä kohtaan on meille käsittämätöntä ja äärettömän suurta. Se ilmeni kirkkaimpana siinä, että Hän lahjoitti oman Poikansa kuolemaan tähtemme ja antoi anteeksi syntimme. Ihmiselle kaikkein turvallisin ja paras asia on saada murtua Jumalan käsiin.

Ceta Lehtniemi

Ei ole pelastustietä ohi Kristuksen

Missä on pelastustie? Kun hätä on suuri rakennuksen sisällä, etsimme pelastustietä ulos. Näin tapahtuu, jos on tulipalo, väkivaltaa tai ilmassa jotain myrkyllistä. Missä on pelastustie ulos ja turvaan?

Hengellistä pelastustietä ihmiskunta on etsinyt koko olemassaolonsa ajan eri tavoin, ja toisaalta se on myös paennut tätä etsintää usein tehokkaasti kieltämällä kaiken hengellisen, tai jopa vihaamalla tätä aluetta itsessään tai muissa. Näen, että nämä asiat ovat tulleet yhä selvemmin esille. Pelastustien etsiminen voi naamioitua viihteeksi, terveyden edistämiseksi, viisaudeksi tai tieteeksi. Pakenemisella on myös ymmärrettävät syynsä, kun näkee erilaista uskonnolliselta perustalta nousevaa kiivautta, sairautta, sotia ja tuhoamista.

Kuvassa on ”maailman” tai luonnollisen ihmisen tapoja etsiä pelasteitä jumalan tai itsensä yhteyteen, rauhaan tai viisauteen jne

”Vanha” harhaympyrähän siinä on. Näitä asioita mietin paljon noin kymmenen vuotta sitten. Otan tähän leikekuvana tuolloin kirjoittamani tekstin.

On sanomattakin selvää, että minun tavallani ajatteleva ihminen jää vähemmistöön, eikä tule saamaan suurta ymmärrystä tai peräti palkintoja miltään taholta. Näitä asioita on kuitenkin hahmotettava ja selkiytettävä yhä uudelleen. Kristitty elää maailmassa tutkien, omaksuen ja rakentaen hyvää niin kanssaihmisille kuin luomakunnallekin. Kristittynä voin osallistua vaikka avustusjärjestöjen työhön, luontoharrastuksiin, taiteisiin, tieteisiin jne. Silti voin sanoa, ettei näiltä alueilta tai mistään tuon yläpuolella olevan ympyrän kautta löydy sitä varsinaista pelastustietä.

Jälleen lisään leikekuvana vanhan tekstini:

Tähän yhteyteen en ota mitään esimerkkejä harhaympyrästäni. Se on sumuista ja savuista aluetta. On syytä hengittää raitista ilmaa ja kaivata turvallisesti aitoa ja elävää arjen uskoa. Tuon ensimmäisen ympyrän sisältä emme itse löydä tienviittoja ulos, emmekä rauhaa Jumalan kanssa. Kuitenkin pelastustie eli Jeesus Kristus on itse luvannut etsiä eksyneitä kaikista paikoista. Joka vaan huutaa avukseen Jeesuksen nimeä hädän päivänä, löytää avun.

Raamatun ilmaisema totuus on, että kaikki ovat tehneet syntiä ja poikenneet pois Jumalan yhteydestä. Pelastus on Jeesuksen Kristuksen ristin sovitustyössä. Tämä pelastus on annettu meille sanan kautta, yksin uskosta, yksin armosta. Pelastustie ei ole ohi Kristuksen, vaan hän on itse tuo elävä tie ja samalla portti sille tielle.

Ceta Lehtniemi

Lisään tähän puheesta tekemäni youtuben, eli pääsee kuuntelemaan:

https://youtu.be/84WGgqeE-g4    Kesto on alle 30 minuuttia, ja vesi- ja rantamaisemat ovat levolliset ja kauniit.

Yksin uskosta –puherunkoni marraskuulta 2008

Roomalaiskirjeen neljäs luku ja kolmannen luvun loppuosa

Tässä tutkistelussa jouduin käyttämään runsaasti apumateriaalia, jotka tahdon myös mainita:

– Raamattu 1933/38

– DIGINOVUM ja Digi-IRT

– Lutherin esipuhe Roomalaiskirjeeseen

– Heikki Palva, Raamatun tietosanasto

 

Johdantoa liittyen Roomalaiskirjeeseen

Roomalaiskirje kuuluu Paavalin pääkirjeisiin eli pelastusopillisiin kirjeisiin. Se on Paavalin kirjeistä pisin ja systemaattisin, ja se on ollut niistä merkittävin. Yksimielisesti uskotaan Paavalin kirjoittaneen sen. Kirje on luultavasti kirjoitettu v. 57 paikkeilla, ehkä Korintossa Paavalin kolmannen lähetysmatkan aikana.

Paavali kertoo kirjeen alussa halustaan tulla Roomaan. Hän tahtoo saada roomalaiset ymmärtämään, mitkä vaikuttimet pakottavat häntä väsymättömään evankeliumin työhön. Samoin Paavalilla on halu mennä Rooman kautta viemään evankeliumia Espanjaan.

 

Lukujen 1-3 sanoma kiteytettynä

Roomalaiskirjeen alkujakso kertoo mikä tekee meidät syyllisiksi Jumalan edessä. Kolmannessa luvussa kuvataan ratkaisu tähän syyllisyyteen ja Jumalan yhteydestä pois joutumiseen. Kyseessä on lahjana saatu vanhurskaus, minkä Jumala antaa meille Kristuksen ristin työn kautta.

Room. 3:23-25: Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä, osoittaaksensa vanhurskauttaan, koska hän oli jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit.

Juuri synnin vuoksi ihmiseltä puuttuu Jumalan kirkkaus ja vanhurskaus. Kun Jumala katsoo taaksepäin, hän näkee synnin aiheuttaman tuomion lankeavan kaikkien ihmisten ylle. Kaikkien tilanne on sama, sillä kaikki ovat tehneet syntiä. Kaikilta puuttuu Jumalan kirkkaus.

Koska ihmisellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin joutua kadotetuksi Jumalan vanhurskaan tuomion tapahduttua, vapauttamisen on tapahduttava armosta. ”Armoistuin” on liitonarkin kannen nimi. Juuri sen päälle pirskotettiin uhrieläimen verta Suurena sovituspäivänä, kun ylimmäinen pappi meni kaikkeinpyhimpään.

Kristus on asetettu meille armoistuimeksi, jossa on uskon kautta sovitus Jumalan kanssa.

Kun turvaamme Kristuksen vereen, Jumala vanhurskauttaa meidät.

”Uskon kautta” otamme tämän vastaan.

 

Mitä tarkoitetaan uskonvanhurskaudella?

»Vanhurskauttaa» ja »vanhurskauttaminen» ovat kristillisen uskon keskeisiä käsitteitä. Ne ovat oikeudellisia termejä. Alkutekstissä verbi dikaióÓ merkitsee  ’julistaa vanhurskaaksi, syyttömäksi’. Substantiivi dikaÿÓsis tarkoittaa siis ’vanhurskauttaminen, syyttömäksi julistaminen’. Sanan vastakohta on »tuomitseminen» ja »kadotukseen tuomitseminen».

Käsiteltävässämme kohdassa tuo sana esiintyy eri taivutusmuodoissaan jakeissa Room.3:23, Room.4:3, Room.4:22 ja Room. 4:25.

Raamatussa ihmisen vanhurskauttaminen merkitsee sitä, että Jumala julistaa hänet vanhurskaaksi vapauttaen hänet samalla synnin syyllisyydestä; tällöin ihmisen hyväksi luetaan Kristuksen vanhurskaus. Vanhurskauttaminen on henkilökohtainen ja sen voi saada osakseen vain uskon kautta turvautumalla Kristuksen sovitustyöhön.

 

Yksin uskon perusteella

Voidaan melkein kuulla hämmästynyt ihmettely: voiko kukaan pelastua yksin uskosta. Aina on tarvittu teot, lain tiukka noudattaminen tai ainakin ympärileikkaus ja kuuluminen juutalaiseen kansaan.

Neljännen luvun kirjoittamisen aiheena on juuri sen toteen näyttäminen, että vanhurskautus tapahtuu todellakin yksin uskon perusteella.

Sen ensimmäinen jae ja kysymys tulevat kuin suorana jatkona kolmannen kirjeen ytimekkääseen loppuun, joka kuuluu:

Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja. Vai onko Jumala yksistään juutalaisten Jumala? Eikö pakanainkin? On pakanainkin, koskapa Jumala on yksi, joka vanhurskauttaa ympärileikatut uskosta ja ympärileikkaamattomat uskon kautta. Teemmekö siis lain mitättömäksi uskon kautta? Pois se! Vaan me vahvistamme lain. (Room.3:28-31)

 

Uskosta, ei tekojen ansiosta

Siirrymme nyt neljänteen lukuun, sen alkuun:

Mitä me siis sanomme esi-isämme Aabrahamin saavuttaneen lihan mukaan? Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä. Sillä mitä Raamattu sanoo? ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi.” (Room.4:1-3)

Pääsemme suoraan neljännen luvun ydinkysymykseen: ”Voiko usko vanhurskauttaa ilman tekoja?” ”Eikö nyt siis tarvitsekaan tehdä hyviä tekoja?”

Paavali päättelee kirjeessään, että Aabraham on yksin uskosta kokonaan ilman lain tekoja vanhurskautettu, jopa niin että häntä on jo ennen hänen ympärileikkaustaan Raamatussa ylistetty uskosta vanhurskaaksi.

1 Moos. 15:6: Ja Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi.

 

Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeen neljännen luvun jakeissa 4-8:

Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; niinkuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja: ”Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt! Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!”

Näin päädytään toteamaan, että uskon kautta Kristukseen tullaan vanhurskaiksi. Näin vanhurskautukseen ei tarvittu ihmisen tekoja. Miten suhtaudumme siis ylipäätään hyviin tekoihin? Mikä on niiden merkitys uskovalle?

 

Luther kirjoittaa Roomalaiskirjeen esipuheessaan:

”Mutta kun ei hänen vanhurskauttamiseensa ympärileikkaus ole mitään vaikuttanut ja sen oli kuitenkin Jumala hänelle määrännyt ja se oli hyvä kuuliaisuuden teko, niin ei mikään muukaan hyvä teko voi edistää vanhurskautumista. Vaan niin kuin Aabrahamin ympärileikkaus oli vain ulkonainen merkki, jolla hän osoitti vanhurskauttansa ja uskoansa, niin kaikki hyvät teot ovat vain ulkonaisia merkkejä, jotka johtuvat uskosta ja osoittavat hyvinä hedelminä, että ihminen on jo sisällisesti Jumalan edessä vanhurskas.”

Pelastus on siis lahja, mutta se ei saa jäädä ilman hyviä seuraamuksia. Jumala vaikuttaa omissaan Henkensä kautta kuuliaisuutta ja aitoa Hengen hedelmää. Tämä ilmenee rakkautena Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan ja myös erottautumisena vääristä uskoon sopimattomista asioista.

 

Uskosta, ei ympärileikkauksen perusteella

Palaan parin virkkeen verran Abrahamiin.

Aabraham oli sukulaisineen muuttanut Jumalan kehotuksesta Kaldean Urista eri vaiheiden jälkeen Kanaanin maahan. Jumala ilmestyi Abrahamille luvaten hänelle paljon jälkeläisiä ja ilmoittaen, että nämä saisivat Kanaanin omakseen.

Abraham palveli yhtä oikeudenmukaista, moraalisesti velvoittavaa, rukouksia kuulevaa, uhria vastaanottavaa Jumalaa ja Luojaa. Aabrahamilla oli liittosuhde Jumalan kanssa.

Vasta myöhemmin Jumalan jo solmimaan liittoon Abrahamin kanssa liittyi ympärileikkaus.

 

Paavali kirjoittaa:

Koskeeko sitten tämä autuaaksi ylistäminen ainoastaan ympärileikattuja, vai eikö ympärileikkaamattomiakin? Sanommehan: ”Aabrahamille luettiin usko vanhurskaudeksi.” Kuinka se sitten siksi luettiin? Hänen ollessaanko ympärileikattuna vai ympärileikkaamatonna? Ei ympärileikattuna, vaan ympärileikkaamatonna. (Room.4:9-10)

Näin voimme todeta, että ympärileikkaus ei tuonut mitään lisää, vaan vanhurskaaksi lukeminen tapahtui yksin uskosta.

 

Uskosta, ei lain avulla

Jakeet 13-16:

Sillä se lupaus, että Aabraham oli perivä maailman, ei tullut hänelle eikä hänen siemenelleen lain kautta, vaan uskonvanhurskauden kautta. Sillä jos ne, jotka pitäytyvät lakiin, ovat perillisiä, niin usko on tyhjäksi tehty ja lupaus käynyt mitättömäksi. Sillä laki saa aikaan vihaa; mutta missä lakia ei ole, siellä ei ole rikkomustakaan. Sentähden se on uskosta, että se olisi armosta; …

Katkaisen jakeen pikkuisen kesken, jotta tavoitan paremmin ydinajatuksen. Liitän jakeen kokonaisena seuraavaan yhteyteen.

Totesimme ensimmäisessä kohdassa, että ympärileikkauksen liitto ei voinut olla Aabrahamin vanhurskauttamisen perustana. On vielä mahdottomampaa, että perustana voisi olla Siinain laki. Galatalaiskirjeessä (Gal. 3:15-22) Paavali mainitsee sen kronologisen perustelun, että laki annettiin vasta 430 vuotta myöhemmin.

 

Tässä Roomalaiskirjeessä Paavali esittää periaatteellisia perusteluja: Jos ihminen tulee vanhurskaaksi lain avulla, niin ensinnäkin usko on täysin hyödytön – ja miten Raamattu silloin voi sanoa, että Aabrahamille luettiin usko vanhurskaudeksi.

Sitä paitsi laki tekisi silloin lupauksen mitättömäksi. Laki ja lupaus ovat kaksi aivan eri asiaa. Lupaus koski siunausta, mutta laki saa aikaan vihaa.

Niinpä Paavali toteaa, etteivät Aabraham ja hänen sukunsa saaneet lupausta maailman perimisestä lain kautta, vaan uskosta vanhurskauttamisen perusteella. Hän sai lupauksen uskon kautta, jotta se olisi armosta. Jos hän olisi saanut sen palkkioksi teoistaan, lain kautta, se ei olisi tapahtunut armosta, vaan ansiosta. Usko ei ansaitse mitään, mutta se saa kaiken.

 

Uskosta, ei sukuun tai kansaan kuulumisen perusteella

Uskovien isä Abraham

Luvun viimeiset jakeet keskittyvät jälleen Abrahamiin. Nimen murteellinen muoto on Abram. Sen merkitys on ”Isä (jumala) on korkea”.

Hebrealaisessa perinteessä Abraham on käännetty ”(kansojen) paljouden isäksi” (1Moos.17:5)

Jakeet kuuluvat:

Sentähden se on uskosta, että se olisi armosta; että lupaus pysyisi lujana kaikelle siemenelle, ei ainoastaan sille, joka pitäytyy lakiin, vaan myös sille, jolla on Aabrahamin usko, hänen, joka on meidän kaikkien isä – niinkuin kirjoitettu on: ”Monen kansan isäksi minä olen sinut asettanut” – sen Jumalan edessä, johon hän uskoi ja joka kuolleet eläviksi tekee ja kutsuu olemattomat, ikäänkuin ne olisivat. Ja Aabraham toivoi, vaikka ei toivoa ollut, ja uskoi tulevansa monen kansan isäksi, tämän sanan mukaan: ”Niin on sinun jälkeläistesi luku oleva”, eikä hän heikontunut uskossansa, vaikka näki, että hänen ruumiinsa oli kuolettunut – sillä hän oli jo noin satavuotias – ja että Saaran kohtu oli kuolettunut; mutta Jumalan lupausta hän ei epäuskossa epäillyt, vaan vahvistui uskossa, antaen kunnian Jumalalle, ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on luvannut, sen hän voi myös täyttää. Sentähden se luettiinkin hänelle vanhurskaudeksi. Mutta ei ainoastaan hänen tähtensä ole kirjoitettu, että se hänelle luettiin, vaan myös meidän tähtemme, joille se on luettava, kun uskomme häneen, joka kuolleista herätti Jeesuksen, meidän Herramme, joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden. (16-25)

Alussa viitataan siemeneeseen, joka pitäytyy lakiin. Tämä on viittaus lakiin pitäytyviin juutalaisiin, jotka pitävät arvossa polveutumistaan Abrahamista. ”Sille, jolla on Abrahamin usko” viittaa myös muihin kansoihin eli pakanakansoihin. Aiemmin Paavali on yksiselitteisesti jo todennut, että kaikki pelastuvat yksin uskosta Jeesuksen sovitustyöhön. Tässä viimeisessä kohdassa oli tärkeää vielä perustella Abrahamia kaikkien uskovien isänä, sekä juutalaisten että pakanoiden. Kysymys on tietenkin hengellisestä sukulaisuudesta.

Juutalaisille, Aabrahamista polveutuville, tämä väite oli varsin painava todiste sen puolesta, että heidän oli pelastuttava samalla tavalla kuin heidän suuri kantaisänsä. Samalla se oli kieltä, jota ymmärrettiin, kun Paavali väitti itsepintaisesti, ettei luonnollinen sukulaisuus riittänyt. Heidän oli liityttävä Aabrahamiin hengellisen sukulaisuuden avulla, joka on ainoastaan niillä – ja kaikilla niillä – joilla on Aabrahamin usko.

Aabrahamin uskolle oli luonteenomaista, että hän uskoi Jumalaan, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat, ikään kuin ne olisivat. Se on siis uskoa Jumalaan Luojana ja Lunastajana. Kun Jumala puhui Aabrahamille hänen jälkeläisistään, joiden määrä olisi niin lukematon kuin meren hiekka ja taivaan tähdet, Aabraham oli vielä lapseton, mutta hän uskoi Jumalaa. Ja uhratessaan Iisakin hän uskoi, että Jumala voisi kuolleistakin herättää sen, jota lupaus koski.
Tämän uskon kautta Aabraham vanhurskautettiin.

 

Loppusanat

Tätä ei ole kirjoitettu vain Aabrahamin muiston kunnioittamiseksi, vaan meidän tähtemme, meidän, joilla on sama usko Jumalaan. Aabrahamin usko ilmeni ensi kädessä siinä, että hän uskoi Jumalalla olevan vallan sekä lahjoittaa hänelle poika että herättää kuolleista lupauksen lapsi Iisak.

Meidän uskomme kohdistuu siihen, että Jumala on antanut meille Kristuksen meidän syntiemme sovitukseksi ja vanhurskauttamiseksemme. Hänet Jumala herätti kuolleista ja Hän on Henkensä kautta läsnä omissaan.

Tämä Jumalan lahja otetaan vastaan yksin uskosta. Siihen ei tuo mitään lisää omat tekomme, ympärileikkaus tai lain noudattaminen.

”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa”

 

Ceta Lehtniemi

 

Laki ja laittomuus sekä rakkaus ja rakkaudettomuus

Matteuksen evankeliumi:
24:12 Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus
1.Johanneksen kirje:
3:4 Jokainen, joka tekee synnin, tekee myös laittomuuden; ja synti on laittomuus. 

Itse olen tullut nyt aihepiirien äärelle, joissa otan esille oman aikamme eksyttävän hengen, joka on Kristuksen evankeliumia ja tuntemista vastaan. Se aiheuttaa keskeisten uskon asioiden hämärtymistä ja monenlaista hämminkiä ja kärsimystä. Tämän minä näen laittomuuden henkenä ja antikristillisenä henkenä. Tämä henki on myös vaativa ja kova, ihmisen omaan kykyyn ja voimaan luottava. Tuo ”laiton” on lopulta ilmaiseva itsensä jopa ihmein ja merkein käyttäen valheen kaikkia voimia. Hänen oppinsa ja persoonansa on sen kaltainen, että hyvin lukuisat ihmiset eksyvät.

Paljon surua ja vaikeutta liittyy ajassamme lain ja evankeliumin oikeaan opettamiseen tai saarnaamiseen. Meille tarjotaan helposti omia hyviä töitä pelastuksen perustaksi, ja usein tähän suuntaan viedään myös kristittyjä Jumalan omia. Tämän ajan suuri kysymys liittyy siihen, että evankeliumi tuotaisiin riittävän alas murretun ja hädissään olevan avuksi. Myös Jumalan pyhyyden ymmärtäminen on välttämätöntä. Meille tarjotaan yhä useammin uskontojen rinnakkaiseloa siten, että kristinuskon keskeisin sanoma muunnetaan. Näin hävitetään ikään kuin sisältä käsin Kristuksen evankeliumi. Nämä ovat hyvin voimakkaasti hengellisiä asioita.

Usein kirjoitetaan samaan otsakkeeseen laki ja evankeliumi. Molemmat tulisi ymmärtää, eikä käsitteitä tulisi sotkea keskenään. Ymmärtääkseni aina on ollut kristillisiä virtauksia, jotka ovat hylänneet laista opettamisen. Lain ehdottomuus on myös toisinaan madallettu jollekin inhimilliselle tasolle. Tällöin kristitty opettaja on jo kenties itse hylännyt jossakin määrin Jumalan kasvojen edessä elämisen, sekä myös Raamatun ilmoituksen. On myös toisaalta niin, että Kristusta kipeästi itse tarvitseva ja syntinsä tunteva kristitty opettaja näkee myös lain oikeassa merkityksessään. Tällöin laista opettaminen saa omakohtaisen sävyn.

Laki sisältää pohjimmiltaan Jumalan rakastamisen ja lähimmäisen rakastamisen. Lukeehan Raamatussa seuraavalla tavalla. Niin Jeesus sanoi hänelle: ”’Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi.’ Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky. Toinen, tämän vertainen, on: ’Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.’ ( Matt.22:37-39)

Uuden Testamentin kirjeistä saamme lukea seuraavat opetukset.
Sillä nämä: ”Älä tee huorin, älä tapa, älä varasta, älä himoitse”, ja mikä muu käsky tahansa, ne sisältyvät kaikki tähän sanaan: ”Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.” (Room. 13:9)
Sillä kaikki laki on täytetty yhdessä käskysanassa, tässä: ”Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.” (Gal. 5:14)

Itse olen ajatellut asiaa siitä näkökulmasta, että olisin mielelläni erilaisissa elämän vastoinkäymisissä ja hädässä lähimmäiseni vierelläkulkijana, kuuntelijana ja tukijana -en siis opettajana tuossa tilanteessa. Pyrin olemaan myös kyselevänä Jumalan edessä. Lähimmäisen rakastaminen on suuri ja vaativa tehtävä. Siinä on hyvä olla toista kunnioittaen ja välillä vähän kuin hissukseen. Näin ajattelen, koska on vaikea tietää kovin paljon toisesta ihmisestä.

Laki sisältää käskyt ja siten lähimmäisen rakastamisen sanallisen perustan. Se on täydellinen ja pyhä. Kuitenkin suurin ja ensimmäinen käsky koskee suhdettamme Jumalaan. Jeesus tuli täyttämään lain oikeastaan kaikessa mielessä. Hänen ristin sovitustyössään saamme syntimme anteeksi, ja meillä on rauha Jumalan kanssa. Meillä on myös Pyhän Hengen lahja. Rakastamisen kova ja ehdoton käsky muuttuu, mutta ei suinkaan sisällöltään tai laajuudeltaan. Se on edelleen täydellinen ja pyhä. Kuitenkin meillä on nyt uusi ymmärrys rakkaudesta ja siitä, että Jumala itse on jo valmistanut meille avun tässäkin asiassa niinkuin kaikessa.

Olemme itse rakkauden ja anteeksiannon varassa, kun turvaamme Kristuksen työhön. Jumalan armo ja uskollisuus on turvanamme. Jumalan sana on sekä lohtunamme että oppaanamme. Jumalan Henki on rakkauden ja totuuden henki.

Itse opiskelin rippikoulussa käskyt samaan aikaan, kun äitini eli erittäin tuskaisia viimeisiä viikkojaan syöpäsairaana. Tuolloin rippikouluopetusta annettiin koulussa oppituntien jälkeen, eikä tuossa yhteydessä tarjottu mahdollisuutta puhumiseen, keskusteluun tai peräti rukoukseen. Pitkälle edenneeseen syöpään ainoa kipulääkitys oli suun kautta otettavat tabletit. Näin ollen oli ymmärrettävää, että äitini valitus kantautui öisin myös minun korviini. Nukuin vain muutamia tunteja yössä tuona keväänä, mikä vastaisi nykykoululaisen kahdeksatta luokkaa.

Lukukauden päätyttyä 3.6.1965 äitini kuoli. Elin yksin suruni. Rippikoulussa opettanut kirkkoherrakaan ei ilmeisesti muistanut minua enää asioidessani isän kanssa hautaustoimistossa. Minä olin oppinut käskyt ja lähes koko Katekismuksen. Koin, että puutteen ja yksinäisyyden kautta opin myös osittain käskyjen hengellisen ja todellisen sisällön. Kyse onkin rakkaudesta. Kuitenkaan lain täydellisyyttä ja ehdottomuutta en vielä tuolloin ymmärtänyt, sitä ettei lakia kukaan ihminen voi täyttää. Vain Kristus eli synnittömän elämän ja täytti lain puolestamme.

Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut. (Room. 8:28) Kun ajattelen Roomalaiskirjeen kokonaisuutta, ymmärrän jakeen jotenkin seuraavasti. Jumalan oma elää erityisellä tavalla uutta elämää Jumalan yhteydessä. Tällöin emme ole myöskään irrallaan omasta historiastamme tai sukumme tai kansamme historiasta. Voimme luottaa, että kaikki on Jumalan kädessä, ja lopulta koituu parhaaksemme.

Lain eli rakkauden käskyjen opettaminen voi johonkin hetkeen olla äärimmäisen kovaa puhetta. Se ei sovi useinkaan ainakaan kuin ulkopuolelta osoitettuna neuvona tai kehotuksena. Lähimmäisemme kaipaa hyvin usein käytännön rakastamista ja kunnioittavaa asennetta. Joskus ”opettaminen” tapahtuu esimerkin kautta. Kohtaamiseen voi liittyä myös oman syntisyyden ja osaamattomuuden näkeminen.

Johonkin toiseen tilanteeseen lain opettaminen kuuluu. Luther väitti kovin ja selkein sanoin niitä vastaan, jotka olisivat olleet hylkäämässä käskyt. Ymmärsin tähän syyksi sen, että kyse on aina synnistä, kun rikomme pyhiä Jumalan antamia käskyjä vastaan. Jos tässä mielessä hylkäämme lain ja käskyt, halvennamme Kristuksen sovitustyön puolestamme. Oikeastaan koko Raamatun merkitys ja sisältö katoaisi. Ymmärrän tällä kohdin Lutherin kiivauden. Ymmärrän myös eräiden nykyajan opettajien vastaavan huolenaiheen.

Elämme aikaa, jolloin internetin kautta löytyy valtavasti opetusta juuri esimerkiksi aihepiiristä ”Laki ja evankeliumi”. Nämä ovat hienosyisiä asioita, herkkiä kysymyksiä itse kullekin. Luther sanan opettajana huomioi esimerkiksi kirjeen vastaanottajan, luennon tai saarnan kuulijat, vastaväittelijät jne. Hänen kirjojaan tutkivalle tämä on itsestään selvää. Nyt korkeasti koulutetun teologian tohtorin opetus laista saattaa joutua yksinäisen, uupuneen ja hätääntyneen ihmisen puhelimeen, eikä sen papin työpöydälle, joka väheksyy lakia ja Kristuksen sovitustyötä.

Olen syvästi rakastunut Uuden Testamentin kirjeiden tervehdyksiin. Niissä on opetuksen ja kehotuksen ohessa niin paljon rakkautta ja läheistä huolehtimista. Nyt lopetankin näihin sanoihin:
–Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon kaikkien teidän kanssanne. ( 2.Kor.13:13)
–Tiitukselle, oikealle pojalleni yhteisen uskomme perusteella. Armo ja rauha Isältä Jumalalta ja meidän Vapahtajaltamme Kristukselta Jeesukselta! (Tiit.1:4)
–Armo ja rauha lisääntyköön teille Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen tuntemisen kautta. (2.Piet.1:2)

Ceta Lehtniemi