Cetan sivut

Jesaja 43:
18 Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö.
…
19 Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan.
…
21 Kansa, jonka minä olen itselleni valmistanut, on julistava minun kiitostani.
…
25 Minä, minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden, enkä sinun syntejäsi muista.

Mitähän ajatuksia sinulla herää näiden Jesajan jakeiden äärellä? Ensimmäiset esille ottamistani sanoista viittaavat meihin ihmisiin: ”älkää”. Jumala tietää miten herkästi muistelemme entisiä, menneitä. Virke antaa viitteen siitä, että jäämme usein surullisiksi muistellessamme. ”Älä välitä!” Moni asia olisi voinut mennä toisin, paremmin, kauniimmin, ehjemmin, mutta ”älä välitä”. Ihminenkin sanoo usein näin, ja se saattaa tuntua kovin kevyeltä, jopa ymmärtämättömältä.

Koko näköala vaihtuu seuraavassa jakeessa. Nyt persoonapronomini on ”minä”, mutta tarkoittaen Jumalaa. Lupaus kuuluu: ”Katso, minä teen uutta.” Tämä uusi on puhkeamassa taimelle. Kun katsomme taimen puhkeamista mullan keskeltä, sitä on hyvin vaikea havaita. Sen päälle voi astua, tai sitä voi pitää jopa hyödyttömänä tai haitallisena. Joskus on maltettava odottaa ja katsoa, katsoa vähän pidempään, ehkä päiviä tai vuosia. On asioita, jotka näemme ja ymmärrämme vasta perillä kirkkaudessa.

Jumala lupaa tehdä tien korpeen. Korpi on omissa ajatuksissani jotain, mihin on vaikea päästä, hankala kulkea, kovaa ja ankaraa maastoa. Jumala avaa tien ja yhteyksiä tuntemattomaan. Luottamus lisääntyy. Tähänkin voi kulua aikaa.

Jumala lupaa lähettää virtoja erämaahan, myös elämämme kuivuuteen. Saamme ravintoa, voimia, innostusta ja uusia näköaloja juuri, kun luulimme kaiken olevan lopussa ja pilalla.

Ihminenkin voi antaa hyviä lupauksia toiselle. On kuitenkin jotain sellaista, mitä ihminen ei voi luvata milloinkaan. Minä, minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden, enkä sinun syntejäsi muista. Ihminen lupaa joskus antaa toiselle anteeksi, mutta tämä on jotain suunnattoman paljon enemmän. Jumala pyyhkii pois kaikki rikkomuksemme, koko taakkamme, ja vieläpä itsensä tähden. Hän ei jää muistamaan tai muistelemaan minun syntejäni. Jumala sanoo nämä sanat yksikössä henkilökohtaisina sinulle ja minulle.

Jesajan luvussa viitattiin myös syntiuhriin, jota Israelin kansan tuli uhrata Jumalalle. Tällöin oli aina kyse myös viittauksesta Kristuksen Golgatan uhrikuolemaan ja kärsimiseen meidän syntiemme tähden. Nyt elämme aikaa, jolloin me uhraamme kiitosta. Sen voimme tehdä kukin omalla tavallamme. Tämä on minun tapani kiittää, tämä kirjoittelu, yksi niistä monista. Usein huokaisen kiitoksen nähdessäni jotain hyvää tai kaunista.

Ceta Lehtniemi

Tein monta vuotta sitten Eirikuvassa pieneen kirjekuoreen mahtuvia kirjasia ”Armon hetkiä”. Kuvat olin skannannut paperikuvistani. Kirjoittelin sitten vain lyhyet tekstit ja sanan paikat. Kirjasta meni parin ystävän kautta eteenpäin ehkä lähes sata kappaletta. Monet sairaalapotilaat saivat niitä. Siinä vähän tasattiin kustannuksia, jotta tämä tuli mahdolliseksi.

Sitten puhuin kirjan sanelulaitteelle selittäen jotain myös kuvista. Tein tästä CD:n. Minulla oli ajatus, että kirjan omistaja voisi levätä ja kunnella puhetta katsomatta aina kirjaankaan. Kenties hän saisi vaikka nukahtaa kesken kuuntelun. En enää myöskään saanut kirjoja lisää, koska Eirikuva lopetti kirjojen teon. Arvelin, että joku voisi vielä kuunnella tätä kirjaa CD:ltä, ja se jatkaisi ”elämäänsä” äänikirjana.

CD ei kuitenkaan näyttänyt kiinnostavan ihmisiä kirjasten ohessa, eikä ilman kirjasta. Joko ajatukselleni ei ollut tarvetta tai minulla ei ollut mahdollisuutta markkinoida ideaani. Minulla on tallessa edelleen äänite ja suunnittelemani CD:n kannet sekä tarkoitukseen sopiva tulostin tietenkin. Mutta mihinkä noita CD:tä enää tekisi? Pakkaan syrjään kaikki CD:t, DVD:t ja kotelot.

Jossain vaiheessa huomasin, että kuvat löytyvät yhä tietokoneeltani, mutta en oikein voi hyödyntää niitä kaksi kertaa suuremmassa koossa Ifolorissa tehtävään kirjaankaan. Niinpä tein pari vuotta sitten tämän YouTuben kuvistani ja äänitteestäni. Ehkä on vähän häiritsevää sekä katsoa kuvaa, että kuulla siitä samalla selostusta. Tätä ei taideta oikein suositella 🙂 Tällainen se nyt kuitenkin on -ainakin toistaiseksi. Me eletään tällaisten itseoppineiden amatöörien aikaa. Nyt on aika tämän muistelun jälkeen laittaa syrjään suurin osa askarteluistani ja tehdä tilaa jollekin uudelle.

Ceta Lehtniemi

Rauha murheelliselle ja avuttomalle (Joh.14:25-27)

Tämän minä olen teille puhunut ollessani teidän tykönänne.
Mutta Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä on lähettävä minun nimessäni, hän opettaa teille kaikki ja muistuttaa teitä kaikesta, minkä minä olen teille sanonut.

Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö. (Joh.14:25-27)

Laitan tähän pienen YouTube -hartauteni. Siinä koen tämän lohdun suurena juuri siihen tilanteeseen, missä ihminen on keskeneräisenä ja rikkinäisenä. Hän ehkä tuntee olonsa kuin orvoksi. Aina kohtaamme niitä, jotka sanovat, että pitäisi olla pidemmällä, ehyempi ja aikaansaavampi. Nämä vaatimukset eivät tule Jeesuksen sanoista. Nämä Isän sydämeltä tulevat sanat ovat erilaisia ja aivan erityisiä.

Tässä on myös jatkoa ajatukselle: Jeesuksen lupaama rauha

 

”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa? Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen. Ja mihin minä menen – tien sinne te tiedätte.” (Joh.14:1-3)

”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen.”
Miten Jeesus saattaa sanoa näin hänen ristin kuolemansa lähestyessä? Toisaalta sehän on luonnollisin ja tärkein sanoma tähän tilanteeseen. Toisen järkyttävän kärsimyksen ja kuoleman katselu tai siitä edes tietäminen, on hirvittävä järkytys ja suru. Se on kuin hylkäämistä. Se on ikään kuin jonkun hyvän tuhoutumista.

Se, jolla on tieto, lohduttaa tietämättömiä. Jeesus tiesi kokonaisuuden. Hän tiesi mitä varten hänet oli maailmaan lähetetty, ja minkä vuoksi edessä olisi hirvittävä kärsimys ja rangaistuskuolema. Hän tiesi, että hänen kuolemansa on voitto pahan voimista ja sovitus ihmisen synnin tähden. Tämä yksi ainoa kuolema olisi kertakaikkinen, pyhä uhri.

” Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun.”
Jeesus ei voi kuitenkaan aloittaa puhettaan kertomalla edellä olevaa ja kuvaamalla kuolemaansa. Hän halusi tuoda ensin lohdun murheeseen, ennen kuin mitään mieltä järkyttävää tapahtuisi. Lisäksi Jeesus kehotti uskomaan Isään Jumalaan ja uskomaan häneen, Poikaan. Ei ole yhteyttä Isään ilman Poikaa, eikä ole Poikaa ilman Isää.

” Isäni kodissa on monta asuinsijaa.”
Jeesus sanoi menevänsä Isän kotiin. Sinne hän tahtoo ottaa tykönsä opetuslapsensa. Isän koti ei ole pelkästään Jumalan olinpaikka, tai edes palvelevien enkeleiden koti. Se on jotain, mihin on rakennettu sija ihmiselle, jonka synnit on annettu anteeksi ja sovitettu Jeesuksen veressä.

Jumala on edeltä nähnyt, että ilman sovitusuhria, ilman Jeesuksen kärsimyskuolemaa, ihmisen usko on vain ihmisen tekoa, ajatuksia, luuloja tai ponnisteluja. Ihminen voi harhassaan mennä niinkin pitkälle, että luulee tekevänsä hyvän työn tappaessaan toisen ihmisen oman uskonsa vuoksi. Mikään kiihko tai uskonsota ei anna autuutta, ainoastaan usko Jumalan Poikaan, Jeesukseen Kristukseen.

”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” (Joh.3:16)

Ceta Lehtniemi

Älköön teidän sydämenne olko murheellinen

Johanneksen Evankeliumi 14. luku, jakeet 1-10:

”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa? Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen. Ja mihin minä menen – tien sinne te tiedätte.”

Tuomas sanoi hänelle: ”Herra, me emme tiedä, mihin sinä menet; kuinka sitten tietäisimme tien?”
Jeesus sanoi hänelle: ”Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani. Jos te olisitte tunteneet minut, niin te tuntisitte myös minun Isäni; tästälähin te tunnette hänet, ja te olette nähneet hänet.”

Filippus sanoi hänelle: ”Herra, näytä meille Isä, niin me tyydymme.”
Jeesus sanoi hänelle: ”Niin kauan aikaa minä olen ollut teidän kanssanne, etkä sinä tunne minua, Filippus! Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän; kuinka sinä sitten sanot: ’Näytä meille Isä’? Etkö usko, että minä olen Isässä, ja että Isä on minussa? Niitä sanoja, jotka minä teille puhun, minä en puhu itsestäni; ja Isä, joka minussa asuu, tekee teot, jotka ovat hänen.” 

Näissä kymmenessä jakeessa on sanottuna niin paljon ja niin suuria asioita, että niitä on lähes mahdotonta ymmärtää. Tilanne oli meitä ajatellen hyvin otollinen, koska opetuslapsetkaan eivät voineet käsittää Jeesuksen sanoja. Vaikka Jeesus seisoi heidän edessään, niin hekin olivat ymmärtämättömiä näiden sanojen edessä. Vasta Pyhän Hengen vuodatuksen jälkeen he saivat voiman todistaa, ja kyvyn käsittää näiden sanojen merkityksen.

Me tiedämme, että nämä keskustelut käytiin ennen Jeesuksen ristin kuolemaa, ylösnousemista, taivaaseen ottamista ja Pyhän Hengen vuodatusta. Kaikki tämä tapahtui näiden edellä olevien jakeiden jälkeen. Kirkko on tahtonut muistuttaa tästä kokonaisuudesta lukuisten vuosisatojen ajan kirkkopyhien ja uskontunnustuksen kautta. Minulle on ollut aina tärkeää tietää miksi vietämme pyhäpäivää, ja sain tätäkin kautta jonkun aavistuksen Jumalan salaisuudesta Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä.

Kristityille on lahjoitettu Pyhä Henki, Kristuksen Henki. Emme ole orpoja. Myöskään kristillinen kirkko ei ole orpo silloin, kun siinä on elävä Kristuksen Henki vaikuttamassa, ja kun siinä julistetaan sanaa Raamatusta. Tähän laajasti ymmärrettyyn Kristuksen kirkkoon ja seurakuntaan kuulun minäkin.

Jeesuksen kanssa on tässä luvun kertomassa tilanteessa ymmällään olevia ja kovin lohduttomia opetuslapsia. Jeesukselle on tapahtumassa jotain käsittämätöntä. Hän on lähdössä pois oltuaan vain muutaman vuoden opetuslasten kanssa. Tämäkö on nyt kaiken loppu? Ei, vaan se mitä tapahtuu pian, on uuden alku. Ja silti sama Jumala, Isä, joka on nähtävissä Pojassa, on hetken tauon jälkeen taas hyvin lähellä jokaista nyt ihmettelevää, kyselevää ja ymmärtämätöntä opetuslasta. Hän tulee olemaan toisella tavalla läsnä kuin mitä Jeesus on fyysisesti opetuslapsilleen.

”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun.” Saamme yhä oppia tuntemaan Isää Jumalaa ja Jeesusta Kristusta, jotta meissä heräisi usko. Tämä usko antaa murheelliselle sydämelle lohdun. Voimme kasvaa Jumalan tuntemisessa. On ihmeellistä elää tällaisessa mahdollisuudessa kyselevänä ja usein vastauksia sanan äärellä löytävänä Jumalan lapsena.

Tämä on aloitus muutaman kirjoituksen sarjalle, joissa tuon esille ajatuksiani liittyen Johanneksen Evankeliumin 14. lukuun. Alku on ehkä sekavankin tuntuinen monine jakeineen. Jospa tämä tästä hiukan kiteytyy. Me olemme usein opetuslasten tavoin hapuilemassa oikeaa tietoa ja ymmärrystä, ja minusta Jeesus puhuu tässä luvussa erityisen läheisellä tavalla myös meille tämän ajan ihmisille. Älkäämme siis pelätkö, kun haparoimme, epäilemme ja olemme ymmällämme kaiken keskellä.

Ceta Lehtniemi

Conformitas Christi lohdutuksena arkea elävälle kristitylle

Luterilainen kristillisyys on keskeneräisen matkamiehen kristillisyyttä. Tähän kätkeytyy läheisesti ajatus siitä, että kaikki otetaan Jumalan kädestä. Jumala ei salli meitä kiusattavan yli voimiemme. On olemassa toivo muutoksesta parempaan. Siksi on aina lupa ja mahdollisuus riippua kiinni Jumalan sanassa ja lupauksissa.

”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy” (Hebr. 11:1). Vanhurskautemmekin on vielä toivon varassa. Olemme keskeneräisiä, syntiin taipuvaisia, kiusattuja ja usein uupuvia. Silti Jumala on alkanut meissä hyvän työnsä, jonka hän toteuttaa salassa eikä jätä kesken. Pelastuksemme ei lepää tässä mikä on kesken maallisella matkallamme; sen perustana on Kristuksen ristillä tapahtunut sovitustyö ja ylösnousemus.

Kristus on ollut kaikessa kiusattuna samalla lailla kuin mekin, ja hän on laskeutunut syvimpäänkin inhimilliseen hätään. Luther eläytyi hyvin vahvasti Kristuksen järkyttävään tuskaan ristillä. Vaikka jo erämaakiusaukset olivat väkeviä, niin ne kalpenivat ristin kiusausten rinnalla. Lutherin kirjoittamissa lohdutuskirjoissa on paljon sielunhoidollista puhetta. Tärkeintä on oikea sanaan perustuva lohdutus sen sijaan, että turvattaisiin aneisiin tai muihin katolisen kirkon vääriin lohdutuskeinoihin.

Luther kehottaa heittämään synnit Kristuksen päälle. Tässä on esikuvana Jes. 53:6: ”Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme”. Samoin 1 Piet. 2:24 vakuuttaa samaa kuten myös 2 Kor. 5:21. Usko on Jumalan kädestä annettua lahjaa, joka perustuu Kristuksen työhön puolestamme. Tämä vaikuttaa luottavaisen ja läheisen uskonsuhteen Kristukseen. Conformitas Christi toteutuu nyt siten, että Jumalan hyvyys ja armo pukevat ihmistä Kristuksen kaltaisuuteen.

Lutherin kilvoittelevassa uskossa parannus on poistettu pelastustienä; toisaalta hän on antanut sille kristillisen elämän pysyvänä tilana suuren vakavuuden. Parannuksella on teosentrinen merkitys. Jumala tekee työtään ihmisessä. Ihminen ei suorita rangaistuksen pelosta mitään, vaan kasvaa lapsen suhteessa Isään. Coram Deo kuvaa myös elämää Jumalan kasvojen edessä.

Sanan vaikuttama usko luo vapaita, maailmasta riippumattomia ihmisiä, jotka elävät Kristuksen vanhurskaudesta. Tästä nousee niin esirukous kuin myös moni käytännön palvelutyökin. Lutherin viitoittamassa elämänihanteessa yhtyvät näin sisäinen ja ulkonainen, Kristuksen seuraaminen sisäisessä uskonkilvoituksessa (conformitas-kristillisyytenä) ja toisaalta ulkoisessa arkielämässä. Luther ei näin erottanut hengellisiä asioita niin tavallisen tuntuisesta elämästä esimerkiksi perheen tai työn parissa.

Ihannekuvassa on täydellinen, horjumaton rauha ja riippumattomuus Jumalassa ja samalla halu palvella lähimmäistään maailmassa. Tämä ihannekuva tai malli on hyvä nähdä taustalla, vaikka se tuntuukin toteutuvan usein kovin heikkona. Kun työ on Jumalan, niin tämä ihannekuvakin tuntuu turvalliselta.

Voimme vielä muistuttaa itseämme siitä, että myös sairasvuoteella tai vanhuudessa, muiden palveltavana ollessa, toteutuu tämä hengellinen conformitas-ajatus. On niin paljon salattua ja ihmisen mittapuille näkymätöntä. Ihmisen elämä ei mene hukkaan, vaikka hän joutuisi olemaan koko elämänsä muiden hoidettavana. Hänen palvelutehtävänsä saattaa olla juuri siinä. Ja conformitas-kristillisyyden ajatus on mitä koskettavimmalla tavalla läsnä juuri siellä, missä ihminen on heikko.

Conformitas-kristillisyys on kokemusperäistä kristillisyyttä, jolle on vierasta yhtä hyvin kangistuminen puhdasoppisuuteen, jossa elämän sykinnän on korvannut älyperäinen, kuollut usko, kuin myös sellainen sosiaalisen kristillisyyden linja, jossa ihmisen oma ulkonainen touhu on tullut Jumalan pelastavan ja kasvattavan työn tilalle.

Tähän viimeiseen osaan kirjoitin paljon myös sellaista, minkä itse olen ymmärtänyt runsaan Lutherin opetuksista kummunneen kirjallisuuden äärellä.  Viiden artikkelini kappalejako ei ole sama kuin kirjassa Conformitas Christi -ajatus Lutherin teologiassa.

Ceta Lehtniemi

Conformitas Christi -ajatus -rukouksesta

Martti Luther tekee rukouksenkin alueella selkeän eron suhteessa mystiikkaan. Hän on nähnyt, että mystillinen rukous perustuu hurskaan ihmisen kaipaukseen saada yhdistyä äärettömään. Mystillinen rukous on taidokkaasti valmistettu käyttäen meditaation hienoa psykotekniikkaa.

Vastakohdaksi mystilliselle rukoukselle Luther nimesi profeetallisen rukouksen. Tässä on olennaista se, että rukous kumpuaa sydämen syvästä hädästä ja pyrkimyksestä pelastuksen ja armon osallisuuteen. Profeetallinen rukous puhkeaa liikuttuneen sielun tiedottomista syvyyksistä.

Mystillinen rukous on hiljaista pyytelemistä, katselemista ja nauttimista. Profeetallinen rukous on intohimoista huutamista tai huokaamista, hillitöntä valitusta ja rukousta. Mystillinen rukous on hengen juhlallista kohoamista korkeimman hyvän puoleen -profeetallinen rukous on usein yksinkertaista sielun järkytystä.

Mystillinen rukous on pitkällistä, asteittaista kiipeämistä Jumalan näkemisen ja katselemisen korkeuksiin – profeetallinen rukous on myrskyistä hakeutumista Jumalan isänsydämelle. Lutherin rukous edustaa mahdollisimman tyypillisesti viimeksimainittua, profeetallista linjaa. Tällainen rukous on usein kuin avunhuutoa. Myös masennuksen hetkinä, jopa täysin toivottomana, se kuitenkin yhä uudelleen vetoaa Jumalan armoon ja lupauksiin.

Lutherin kirjoittaessa rukouksesta, siihen liittyvät sekä aktiivinen puoli että passiivinen puoli. Kyse on siitä, että ihmistä kehotetaan rukoilemaan. Ihminen saa ottaa tämän vastaan ikään kuin käskynä, ja tällöin ei pidä ajatella, että hän olisi jotenkin arvoton tai kelpaamaton rukoukseen. Luther ei myöskään kiellä valmiiden rukousten käyttöä. Siitä ei ole kysymys. Erityisen arvokas rukous on Isä meidän -rukous.

Rukouksen passiivisuus ilmenee erityisesti siinä, että alkusysäys rukoukseen tulee ihmisen ulkopuolelta. Jumala itse antaa kaipauksen rukoilla, ja vaikuttaa kääntymistä puoleensa. Hän itse on myös uskon lahjoittaja.

Luther arvostaa lyhyitä rukoushuokauksia. Tämä voi ilmentää yhtä mittaa salassa tapahtuvaa Kristus-yhteyttä. Tästä nousee myös ajattelu ”käsi työssä, sydän rukouksessa”. Kristityllä on sydämessään rukouksen henki, Pyhä Henki. Rukoilijan ei tarvitse katsoa omiin taitoihinsa tai voimiinsa, vaan hän saa vedota Kristuksen uskollisuuteen ja työhön puolestaan. Myös kiitos voi kummuta tästä läheisestä yhteydestä.

Itsensä ehkä huonoksi tunteva rukoilija voi luottaa siihen, että Jumala on armahtava ja lastaan kuuleva Isä. Näin rukouksesta ei tule jotain kummallista tai liian ylevää tavoitteiltaan. Se saa olla lyhyitä huokauksia tai lauseita arjen keskeltä. Silloin saa luottaa, että sanaton tuska, tai sairauden tuoma uupumus hajanaisine ajatuksineen, on arvokasta rukousta pyrkiessään tarttumaan Jumalan armoon ja lupauksiin.

Ceta Lehtniemi

Conformitas Christi -ajatus -risti keskiössä

Lutherin edustama conformitas Christi -ajatus on hyvin Kristus-keskeinen. Läpi elämänsä Luther teroitti, että Kristuksen elämä oli täynnä ristiä ja ahdistusta, ja että kristitty joutuu siitä kaikesta myös osalliseksi. Tämän piirteen mukaan hänen teologiaansa on luonnehdittu ristin teologiaksi.

Luther asetti vastakohdiksi ristin teologin ja kunnian teologin. Jälkimmäinen ei tunne Kristusta, ei kärsimyksiin salattua Jumalaa. Hän pitää töitä kärsimystä, kunniaa ristiä, voimaa voimattomuutta ja viisautta hulluutta parempana.

Mystiikassa ristillä ja ristin teologialla oli usein vain tekninen merkitys itsensätyhjentämisen välikappaleena. Lutherille risti oli pelastuksen objektiivinen perustus, ja ristin teologia jotain hyvin reaalista ja kristityn elämän säännölliseen kulkuun kuuluvaa. Ja kuitenkin tässä on aina salattu puolensa. Itselleni tässä on merkitsevintä itse Kristuksen uskollisuus, ja mahdollisuus luottaa Taivaallisen Isän ymmärrykseen ja asioiden hallintaan, sekä siihen, että häneltä tulee voima kaikkeen tarvittavaan. Näin ahdistus ja vaikeat ajat saavat hengellisen tarkoituksen, ja koen olevani turvassa.

Vaikka Luther on korostanut kristityn kärsimyksen- ja kohtalonyhteyttä Kristuksen kanssa, on hän voimakkaasti painottanut sitä, ettei Kristuksen ja meidän kärsimisellämme ole sovitusopillisessa mielessä mitään tekemistä toistensa kanssa. Edellinen on taivaallista, jälkimmäinen maallista. Edellinen vaikuttaa kaiken. Pelastus on aina yksin armosta.

Lutherin conformitas Christi -ajatuksen perustavana aineksena ovat Raamatun ja erityisesti Paavalin sanat uskonasioiden salatusta luonteesta ja Kristus-yhteyteen kuuluvasta rististä ja kärsimyksestä. Esimerkkejä näistä raamatunkohdista: Jes. 45:15, Hes. 32:7, Room. 1, 1 Kor. 1:21, 3:18, Gal. 2:20, Kol. 3:3. Edelleen Matt. 10:38 ja Mark. 8:34 Jeesuksen sanat itsensä kieltämisestä ja ristin ottamisesta. Galatalaiskirjeen selityksessä Luther sanoo Kristuksen ristin tarkoittavan kaikkia niitä ahdistuksia, joita seurakunta Kristuksen tähden kärsii.

Ihmisen turmeltuneen luonnon tähden Jumalan täytyi tulla salatuksi Jumalaksi, joka näyttäytyy ihmiselle syvimmän olemuksensa vastakohtana. Nimitystä ”vieras työ” Luther käyttää syystä, että siihen sisältyvä, hädässä ja ahdistuksessa järkyttävänä koettava Jumalan viha ei tunnu sopeutuvan Jumalan rakkauden majesteettiin. Sen sijaan kaikki, mikä liittyy armahtamiseen, on Jumalan ”omaa työtä”. Nämä puolet näkyvät ennen muuta Kristuksen elämässä ja kuolemassa.

Kristuksen muotoa on hiomassa ennen kaikkea todistajakärsimys ja marttyyrius, kiusaukset sekä rukousahdistus. Vainon syynä Luther pitää itse evankeliumia, jota vihollinen ei voi sietää. Jumala tekee omaa hyvää työtään Henkensä kautta kiusatussa kristityssä. Usein meiltä riisutaan inhimilliset arvot tai tuet. Ihminen on avuttomana ja turvattomana Jumalan kasvojen edessä. Ja kuitenkin näin kokiessaan hän on mitä parhaimmassa turvassa kaiken aikaa.

Luther joutui hengellisessä elämässään kilvoittelemaan tuon tuostakin suuressa pimeydessä ja haparoimaan evankeliumin valoa, niin kuin hän ei olisi koskaan aikaisemmin sitä nähnyt. Jos koemme jotain tämän kaltaista, niin emme todellakaan ole yksin kokemustemme kanssa.

Usein tulemme kiusatuksi jopa Jumalan sanan äärellä itse kiusaajan nostaessa lain ylitsepääsemättömän kovana eteemme. Milloin nousee uskon vähäisyys, milloin synnin suuruus  syytöksenä eteemme. Juuri tällöin jää ainoaksi mahdollisuudeksemme turvata yksin Kristuksen sovitustyöhön puolestamme. Armo kirkastuu näin jälleen, ja saamme lohdun. Opimme erottamaan lain ja evankeliumin toisistaan.

Ceta Lehtniemi

Conformitas Christi-ajatus -taustoja

Conformitas Christi -ajatus liittyy läheisesti Kristuksen seuraamiseen, sen yhtenä alakäsitteenä. Jos asiasta kirjoitettaisiin hyvin laajassa mielessä, siihen kuuluisi koko kristillinen elämä; sekä yksilön kilvoitus Jumalan edessä, että hänen toimintansa yhteiskunnassa ja perhepiirissä. Lutherinkin mukaan Kristusta on seurattava käytännössä, ”im Beruf”. Tämä kaikki menee kuitenkin pääasiassa sosiaalietiikan piiriin. Conformitas Christi -ajatus käsitteenä johdattelee meidät individuaalietiikan pariin ja asian suppeampaan käsittelyyn. Itse vielä karsin asioita siten, että sielunhoidollinen näkökulma nousee vahvasti esiin. Historian jätän vähemmälle.

Kolme ensimmäistä evankeliumia esittelevät Jeesuksen seuraamisen hyvin yhteneväisellä tavalla. Jeesuksen kutsu on kova ja ankara sitä vastusteleville, mutta sitä totteleville on hänen kuormansa keveä ja ikeensä suloinen. Jeesuksen seuraaminen on tässäkin armon tuoma lahja. Seuraaminen käsitetään yleensä Jeesuksen mukana kulkemisena. Johanneksen evankeliumissa sisältö avautuu enemmän käsittämään sisäistä uskon- ja rakkaudenyhteyttä Hyvään Paimeneen, joka on ensin rakastanut antaen henkensäkin lammastensa edestä.

Paavalin uskonnollisen ajattelun lähtökohtana on Jumalan paradoksaalinen armo Jeesuksessa Kristuksessa. Jumala vanhurskauttaa jumalattoman (Room. 4:5). Kristus esitetään Paavalin kirjeissä niin lahjana kuin esikuvanakin. Toisaalta Paavali kuvaa tavattoman läheistä ja erottamatonta yhteyttä Kristukseen. Tämän laajahkon alueen jätän nyt omassa käsittelyssäni lähes syrjään.

Kristuksen seuraamisen ymmärtämisessä ja conformitas Christi -ajattelussa tapahtui suuri muutos siirryttäessä apostolisten isien aikaan. Tuolloin tapahtui oikeastaan hengellisen sisällön köyhtymistä ja kangistumista sekä lakiuskonnon ja moralismin voittoa lunastususkonnosta. Kristuksen merkityksen ymmärtämisessäkin tapahtuu käänne epäevankeliseen ja lainomaiseen suuntaan. Näin vahvasti voi todeta, kun asettaa vertauskohdaksi Paavalin kirjeissä ja evankelisessa uskossa ilmenevän uskonkäsityksen.

Apostolisten isien aikaan käsitetään vanhatestamentillisen hengen mukaisesti kristinusko lähinnä lakina, ”Herramme Jeesuksen Kristuksen uutena lakina”. Christus exemplum eli Kristus esimerkkinä tulee tärkeämmäksi kuin Christus donum eli Kristus lahjana. Apostolisten isien kristillisyys edustaa pitkälti imitatio-hurskautta. Kärjistyneimmillään voidaan ajatella, että Kristuksen synnitön elämä ja olemus on tällöin kuin äärettömän kova ja ankara laki edessämme. Emme voi elää kristittyinä pyrkien täyttämään täydellistä Kristuksen lakia tai matkimalla itse Jumalan Poikaa.

Olennaista kaikessa imitatioon pohjaavassa kristillisyydessä on se, että ihminen toimii ja Kristus on syrjässä. Tämä voidaan sanoin ilmaista kyllä, että ihminen jättää Adamin ja tarttuu kiinni Kristuksen pyhyyden seuraamiseen. Ihminen on tässäkin toimija. Ihminen toteuttaa hengellisiä harjoituksia. Ihanteeksi nousee ehkä askeettisuus, ehkä jopa aktiivisuus jollain suorittamisen alueella.

Jätän väliin pitkän jakson kirkkohistoriaa, munkkielämän kuvauksia ja kirkon opettajien teologisia löytöjä. 1300-luvulla alkaa näkyä enemmän conformitas Christi -ajattelua. Synnin alkujuurena on tuon ajan suurilla mystikoilla ”concupiscentia”, joka tarkoittaa itsekästä ylpeyttä.    Ongelmana on edelleen se, että itsekkään tahdon kuolettaminen ymmärrettiin tuolloin lähes yksinomaan ihmisen omana aktiivisena ponnisteluna.

Ennen kuin mystikko saavuttaa päämääränsä, ekstaattisen suloisuuden tai ”Kristuksen kaltaisuuden”, hän joutuu kokemaan täydellistä lohduttomuutta, ”synkän yön”, erämaan tai kuivuuden. Näihin vaikeisiin tunteisiin tarjottiin usein myös hyvin viisasta sielunhoidollista apua. Tätä saattoi olla kehotus jättäytyä Jumalan armahtavaisuuden, lempeyden ja huolenpidon varaan. Saatettiin kehottaa katsomaan Kristuksen haavoihin, ja näkemään niissä pelastuksen.

Kilvoitellessaan armollisen Jumalan löytämiseksi Luther pyrki toteuttamaan kirkkonsa edustamaa askeettis-mystistä täydellisyysihannetta, joka liikkui Kristuksen esikuvallista merkitystä korostavalla imitatio-linjalla. Myöhemmin, kun hänen teologiset näköalansa alkavat seestyä reformatorisen päälöydön valossa, yhteys mystiikkaan vähän kerrassaan katkeaa.

Tässä yhteydessä en käsittele rajan vetoa mystiikan suuntaan. Siinä on kovin monia vivahteita. Sen sijaan pidän tärkeänä sitä, että Luther reformatorisen löytönsä jälkeen hahmottelee kristillisen elämän päälinjat kristologiasta käsin. Tällöin conformitas Christi -ajatus asettuu tavallisen kristityn arkeen ja elämän tuomiin haasteisiin. Meillä saa olla taustalla lapsekas ja yksinkertainen usko Kristuksen sovitustyöhön ja luottamus sanaan. Jumala itse toteuttaa meissä hyvän työnsä.

Lutherin pääsyytös munkki-ihannetta vastaan oli se, että tämä väärin ymmärretty Kristuksen seuraamiskäsitys vaarantaa vanhurskauttamisopin. Yksin Kristus on vanhurskauttaja, munkkisääntöjen noudattaminen ei auta tässä kysymyksessä. Olennaisimmaksi asiaksi jää conformitas Christi -ajatuksessa se, että Jumala itse saa aikaan Kristuksen muodon ja hallitusvallan syntymistä ihmisessä. Tähän liittyy hyvin vahvana ajatus siitä, ettei ihmisen tarvitse joutua epätoivoon omien voimien loppuessa tai arjen haasteiden tuntuessa ylivoimaiselta.

Suuri arjen kysymys koskeekin sitä, että löytäisimme Raamatusta sanaa sekä lohduksemme että opetukseksemme. Saamme lukea äidinkielellämme tätä tärkeintä kirjaamme, mikä on kiitoksen aihe. Seurakuntayhteys ja ehtoollinen ovat myös meitä varten, samoin rikas hengellinen kirjallisuutemme. Omasta mielestäni paluu mystiikkaan voi hengellisessä mielessä luoda uusia ja tarpeettomia vaatimuksia sekavan ja synkretistisen aikamme ihmisille. Samoin kristillisen uskon perusta liukuu herkästi omiin suorituksiin ja vaatimuksiin. Lepoa ja selkeyttä on pikemminkin hyvä tuoda esille, ja jättää pois mystiset virtaukset tulevat ne mistä suunnasta hyvänsä.

Ceta Lehtniemi