Tämä kuva on aukeama tekemästäni kuvakirjasesta ”Pieniä siemeniä erämaasta”. Ajoin yksin kesäkuussa 2002 pohjoiseen kaipauksen vetämänä. Halu olla yksin kesäyössä tunturin laella keskiyöllä oli niin suuri, että toteutin ajatuksen, kun siihen tuli mahdollisuus. Ja luonnollisesti ymmärsin, että kaipuuseen sisältyi oikeastaan halu olla konkreettisesti Jumalan kanssa korkealla niin, että muutaman kilometrin säteellä ole yhtään ihmistä.
Nuo kaksi pientä ajatelmaa ”Etuoikeus” ja ”Varhain” kirjoitin välittömästi tunturin tuntumassa. ”Yksi katse Jeesukselta” on myöhäisempi. Siinä on kuitenkin jotain samaa, kohtaamista, pysähtymistä syvyyttä.
Nämä toteutuneet kaipaukset jättävät jäljen, tiedon ja tunteen jostain hyvin syvästä ja todellisesta. Ne muistuttavat kuin joka päivä siitä, että kotimme on Jumalan luona. Ne muistuttavat siitä, että meissä on jo luomisenkin perusteella sisäämme istutettuna sellaista mitä ei pidä painaa alas ja tukahduttaa.
Itselleni on sekä siunaus että myös tavallaan vaiva tämä etten oikein osaa nukkua aamuöisin. Myöskään tätä pientä kirjoitusta en olisi voinut kirjoittaa aamupalan jälkeen tai minkä tahansa ajatustenvaihdon jälkeen tai uutisten selaamisen jälkeen. Joudun myös suojelemaan iltojani. En tahdo puhelinkeskusteluja iltaisin. Yritän keksiä jotain levollista myös talvikautena, kun en voi mennä istumaan maisemakalliolle mökkisaareen.
Missäpäin maailmaa kuljenkaan, taivasikävä on seuranani. Se ei ole huono kaipaus. Katson välillä iltahartautenani omiakin kuvakorttejani tai hengellisiä kuvakirjojani. Aamulla usein jaksan enemmän ja vaikeampaa tutkimista, lukemista ja kirjoittamista. Hyvin mielelläni säilytän jotain hiljaisuudesta silloin, kun pidän kuvaesityksen. Toki kohtaan ihmiset ja toimin tilanteen mukaan. Tarkoitan, että kuljetan sisälläni näitä tunteita ja ne saavat vaikuttaa esityksessäni. En anna kuvien sanoman valua pois johonkin ympäröivään hälinään.
