Kello on kuusi lokakuisena aamuna. Vielä ei ollut valoa näyvissä. Sen sijaan otin esiin pari aamua sitten ottamani kuvan puhelimestani. Nykyisin iloitsen jo siitäkin, ettei tarvitse sytyttää valoja näinä aamun varhaisina hetkinä. Valon sytyttäminen merkitsisi jo hetken jakamista muiden kanssa.
Tänään olin pitkään hiljaa vuoteessani jo ennen puhelimeen tarttumista. Jouduin työntämään kyllä syrjään joitain huolen aiheita. Nousi hiljalleen kiitollisuus uudesta päivästä Jumalan huolenpidossa. Miten usein eräällä tavalla pakenen aamuisin Taivaan Isän turviin. Omilta ajatuksiltani pakenen, kun joudun tunnustamaan ne vääriksi ja huonoiksi. Tarvitsen armoa, etten jäisi murehtimaan omia virheitäni ja hölmöyksiäni, etten tuhlaisi kallista aikaani, että jälleen tämäkin päivä saisi avautua uutena ihmeenä ja armon päivänä.
Ceta Lehtniemi