Heikkous keskeisenä ajatuksena Korinttolaiskirjeissä
Koetelkaa itseänne -näetteko heikkoutenne ja Kristuksen tarpeenne
”Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne. Vai ettekö tunne itseänne, että Jeesus Kristus on teissä? Ellei, niin ette kestä koetusta.” (2 Kor. 13:5) Tämä kohta puhutteli minua. Sen Paavali kirjoitti korinttolaisille. Voin kuvitella miten yllättäväkin tuo kehotus saattoi olla. Kuitenkin ehkä juuri tuossa seurakunnassa oli mennyt sekaisin ihmisen oma voima ja Jumalan voima. Paljon tapahtui seurakunnassa ja armolahjat toimivat, mitään ei tuntunut puuttuvan.
Paavali kirjoitti edellisessä jakeessa näin: ”…olemmehan mekin hänessä heikot, mutta me elämme hänen kanssaan Jumalan voimasta teitä kohtaan.” Myöhemmin Paavali käyttää ilmaisua: ”Sillä me iloitsemme, kun me olemme heikot, mutta te olette voimalliset; sitä me rukoilemmekin, että te täydellisiksi tulisitte.” Kenties tässä on hiukan ironiaakin mukana. Tarkoitus on kärjistäen tehdä selväksi se, että hengellisessä mielessä edistyminen tai täydellisyys tarkoittaa ihmisen heikoksi tulemista, sen näkemistä, ja ainoastaan Jumalan voimaa Kristuksessa.
Paavali sanoi samassa kirjeessä: ”Kuka on heikko, etten minäkin olisi heikko? Kuka lankeaa, ettei se minua polttaisi? Jos minun kerskata täytyy, niin kerskaan heikkoudestani.” (2 Kor.11:29-30) Itsensä tuntemiseen liittyy aina kipu siitä, että itsekin erehtyy, tekee syntiä niin lähimmäistään kohtaan kuin Jumalan edessä. Jopa Paavali tunsi myös tämän puolen heikkoudesta, näin ymmärtäisin.
Ihmisen oikeaa ja hyvää heikkoutta on sen tunnustaminen, että uskovanakin on jäänyt ja jää saviastiaksi. Silti jokaisessa Jumalan omassa asuu kallis Kristuksen Henki, Pyhä Henki. Meissä on armon ja totuuden Henki ja sinetti, joka on lupaus lopullisesta lunastuksesta ja voitosta. Kun hätäännymme siitä mitä olemme itsessämme, saamme aina nostaa katseemme Jeesukseen Kristukseen, joka on armahtajamme, mutta myös pyhityksemme. Jeesus on elänyt ainoana vanhurskaan ja synnittömän elämän. Saamme jättää aivan kaiken ristin juurelle.
Heikkous kuin johtoajatuksena Korinttolaiskirjeissä
Uudessa Testamentissa vuoden 1938 Kirkkoraamatussa on 37 kertaa sana ”heikko”. Näistä 20 esiintyy Korinttolaiskirjeissä. Ensimmäisessä kirjeessä heikkoutta käsitellään pitkin kirjettä 11 kertaa. Toisessa puolestaan Paavali kuin palaa heikkouden kysymykseen keskittäen asian ydinlauseisiin kirjeensä lopulla.
Ensimmäisessä Korinttolaiskirjeessä tahdotaan jo aluksi erottaa ihmisen ja Jumalan viisaus tai heikkous toisistaan. Jotta ymmärretään oikein evankeliumi, tämän lähtökohdan on oltava aivan selvä. ”... me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset, ja Jumalan heikkous on väkevämpi kuin ihmiset.” (1 Kor.1:23-25)
Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen luvuissa 8-11 Paavali selvittää sitä miten seurakunnassa tulee suhtautua heikkoihin ja heikkouteen. Tämän ymmärryksen tulee vaikuttaa myös käyttäytymiseen seurakunnan kokouksissa. Vahvat eivät saa halveksia heikkoja.
Vaikka tuo sana ”heikko” ei esiinny luvuissa, missä käsitellään rakkautta (luku 13) tai armolahjoja (luku 14), on se niissäkin löydettävissä koskien juuri ihmisen erehtyväisyyttä ja katoavaisuutta. Vain Jumalan rakkaus ja sana kestää. Ainoastaan Kristus on seurakunnan pää. Apostolin tehtävä on katsoa ja valvoa, että kaikki tähtää aidon evankeliumin esilläpitoon ja Jumalan korottamiseen.
”Toinen on auringon kirkkaus ja toinen kuun kirkkaus ja toinen tähtien kirkkaus, ja toinen tähti voittaa toisen kirkkaudessa. Niin on myös kuolleitten ylösnousemus: kylvetään katoavaisuudessa, nousee katoamattomuudessa; kylvetään alhaisuudessa, nousee kirkkaudessa; kylvetään heikkoudessa, nousee voimassa; …” (1 Kor.15:41-42)
Jotkut opettivat Korintissa kuolleitten ylösnousemusta vastaan. Voisiko asian ymmärtää myös siitä näkökulmasta, että tässä tunnustamme samalla nöyrästi maallisen elämämme heikkouden ja sen, että olemme vain tomua. Koko ihminen on katoavaisuuden alla, meillä ei ole edes hyvää ja kuolematonta ydintä. Ylösnousemuksemme on ruumiillinen, mutta kaikki on silloin uutta. Kristus on kuollut ja ylösnoussut esikoisena, meille tapahtuu jotain tämän kaltaista yksin Jumalan tekona.
Toisen Korinttolaiskirjeen loppu on erityisen kallis meille heikkouden kanssa kipuileville. Paavalilla oli ”pistin lihassa”, johon emme ehkä Jumalan armosta saa seikkaperäistä vastausta. ”Tämän tähden olen kolmesti rukoillut Herraa, että se erkanisi minusta. Ja hän sanoi minulle: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan.” (2 Kor.12:8-9)
Ceta Lehtniemi
Esittelysivulle ”Tervetuloa! Mitä uutta?” pääset tästä.
Marialle kommenttiin 2.11:
Minua kosketti myös sinun kirjoituksesi. Sanoit: – ”–yksin piti mennä tietyt vaiheet. Ja toisaalta, vaikka olisi ollut ihmisiäkin ympärillä, sisäisesti saattoi kokea olevansa yksin. Sekin kai oli Jumalan viisautta, näin tahdon silti luottaa.”
Olen kokenut juuri noin, piti mennä yksin tietyt vaiheet, ja oikeastaan siksi, että Jumalan armon suuruutta en olisi voinut ymmärtää ilman yksinäisyyttä, vailla ihmisten tukea. Kuin Jumala olisi yhä uudelleen vienyt erämaahan. Kahden Jumalan kanssa – syntisyytensä tuntevana, pienuutensa kokevana – pelottavaa, mutta samalla niin vapauttavaa, ja mykistävää, saada olla vahvan, loppumattoman, muuttumattoman, ansaitsemattoman rakkauden kohteena.
Se kokee kuin Elia koki, Jumala oli lopulta tuulenhenkäyksessä, kun pysähtyi, hiljentyi odottamaan, lopetti yrittämisen. Ja sai kuulla rohkaisun ja lohdutuksen sanoja: – ”Älä pelkää, täälläkin Minä olen sinun kanssasi, ja juuri täällä, erämaassa, varjoissa, jaksamisenkin rajoilla. Huolehdin sinusta.”
Hän rakastaa henkilökohtaisella tavalla, juuri sillä tavoin, että juuri minä pystyn sen ymmärtämään ja vastaanottamaan, edes vähän siitä, mutta tarpeeksi uskoakseni, että mikään ei voi erottaa minua Hänen rakkaudestaan, joka on Jeesuksessa. Miten usein sitä onkaan saanut itselleen toistaa – mikään ei erota Hänestä.
Minäkin rakastan sekä Jesajan, että, että Psalmien tekstejä. Tuo lause: –sinä tunnet minun hulluuteni—, on monesti rohkaissut minua, kun olen alkanut epäillä, että Jumala ei välitä minusta, kun olen näin viallinen. Ja miten ihmeellistä on, että juuri tällaisesta Hän välittää, katsoo rakastavasti, Hyvä Paimen. Hän kumartuu puoleeni, hoivaa, ja ohjailee, odottaa, jos väsyn. Tarkoitus on mennä eteenpäin, kotia kohti. Hän huolehtii, että pääsen perille, ei omin voimin, vaan vaikka heikkona, Hänen antaminsa voimin. Hän on uskollinen.
Kirjoitit: – ”Aina ei suinkaan ole ollut siunaus huulilla, ne sisimmän juurakot, you know, ne ihmeen virkeät, joita ei saa pois nyhdettyä…silti taidamme olla ihan hyvässä seurassa, koska näitä kirjoitti myös kuningas Daavid .” – Niinpä.
Daavidissa puhuttelee se, miten syvällä hänkin on käynyt, tuskan ja ahdistuksen syvyyksissä, murskaavassa synnintunnossa, ja vihollisen piirittämänä. Ja sieltä hän kuitenkin huutaa Jumalaa avuksi, ei menetä toivoaan, ja saa avun. Hän kuvailee tunteitaan niin realistisesti, että voi samaistua hänen sanoihinsa. Saa olla, mitä on, rehellisesti. Mihin muualle voisikaan avunhuutonsa kohdistaa avuttomana, kuin elävän Jumalan puoleen? ”Syvyydestä minä huudan sinua, Herra. Herra, kuule minun ääneni—” (Ps.103:1-2).
Ja toisaalta, miten riemullisia ovat Daavidin kiitosvirret, joihin myös voi samaistua, kun armo taas kirkastuu todeksi!
”Minä iloitsen ja riemuitsen sinun armostasi, kun sinä katsoit minun kurjuuttani, tunsit minun sieluni ahdistukset—” (Ps.31:7)
Melkein tuli tippa silmään, kun luin tekstiäsi. Olisipa ollut tuollainen Liisa kukkana kivikkoisen juurakkoisen polkuni varrella silloin, vaan yksin piti mennä tietyt vaiheet. Ja toisaalta, vaikka olisi ollut ihmisiäkin ympärillä, sisäisesti saattoi kokea olevansa yksin.Sekin kai oli Jumalan viisautta, näin tahdon silti luottaa. Olen saanut ajoittain kyllä lukea hyvin koskettavia kirjoja, ja kuunnella joskus toisten kokemuksista, jotka ovat tuoneet lohdutusta. Kyllä se on niin, että myös ihmisiä tarvitaan. Toisen korpitaipaleet voivat olla yllättävä siunaus toiselle rääkätylle, nimittäin kun saa ymmärtää, ettei ollutkaan ainoana niitä piipertämässä.Armo jos on kadoksissa, ja useinhan juuri siitä on kyse, ettei se ole lohdutukseksi avautunut, on todella ” sydämessä hätä ja avunhuuto Jumalan puoleen, tai joskus vain pelkkä huokaus.” Kuten kirjoitit.
Ihana Jesajan kirjan kohta sinulla!!! Rakastan Jesajaa, myös Psalmit auttaneet minua käsittelemään kaikkia raadollisiakin tunteitani. Aina ei suinkaan ole ollut siunaus huulilla, ne sisimmän juurakot, you know, ne ihmeen virkeät, joita ei saa pois nyhdettyä…silti taidamme olla ihan hyvässä seurassa, koska näitä kirjoitti myös kuningas Daavid.
Ps.69
2 Pelasta minut, Jumala, sillä vedet käyvät minun sieluuni asti.
3 Minä olen vajonnut syvään, pohjattomaan liejuun, olen joutunut vetten syvyyksiin, ja virta tulvii minun ylitseni.
Jopa näinkin:
6 Jumala, sinä tunnet minun hulluuteni, eivätkä minun vikani ole sinulta salassa.
Ihmeellisintä se, että myös Vapahtajamme liittyy tähänkin Psalmiin.
21 Häväistys on särkenyt minun sydämeni, minä olen käynyt heikoksi; minä odotin sääliä, mutta en saanut, ja lohduttajia, mutta en löytänyt.
Siunasi kovin, kun kirjoitit:
”Vapauttavaa on ollut ymmärtää, että kaikissa näissä koko se maaperä, syntiä tuottava, – jonka itsessäni huomaan, – on Jumalan sovituksen kohteena. Se ei ole pelkästään tekoja, ajatuksia, asenteita, vaan myös niiden juuria ja siemeniä, jotka niitä kasvattavat. Sitä en pysty kitkemään ja puhdistamaan itse milloinkaan.”
Näin se menee. Että kaikkinensa saa olla sovituksen kohde. Ja ” Sitä (maaperää) en pysty kitkemään ja puhdistamaan itse milloinkaan.” Juuri tässä kohtaa, toisinaan loppuun ajettuna, voi armo avautua ihmeen kirkkaana. Taas saa nähdä kuinka ansioton on vastaan ottamaan tuota silkkaa hyvyyttä, joka Jeesuksessa, itse armossa lahjana annetaan. Mutta sitäkin suuremman ilon se tuo tullessaan. Saa olla armosta pelastettu.
Häntä lyötiin rajusti, Hänet haavoitettiin, ja häpäistiin, ja Hän todella konkreettisesti kuoli sovittaakseen meidät juurakkojamme myöten. Kirjoitit Liisa: ” Siihen sovitukseen mahtuvat kaikki syntimme. Ei ole pieniä syntejä, eikä isoja syntejä tässä suhteessa, vaan ne kaikki ja kokonaan ovat anteeksiannetut. Ne ovat jo ristillä… Ja kuljemme eteenpäin kohti kirkkautta. Aivan tällaisina, menneisyyksinemme, tunteinemme, tämän päivän voimin, arkista elämämme kokien, – armahdettuina Jumalalle rakkaina.
Kiitos taas. Maria. Miten hyvä oli lukea. Menet syvälle realismiin.
Kirjoitit: – ”Ajattelin tänään sitäkin, kuinka helppoa on kirjoittaa jotakin armosta, ja kuinka toista meillä on ollut elää eri elämänvaiheissa läpi Jumalan Sanan totuuksia.”
Ja: – ”On raskasta kohdata omaa syntisyyttään, tai niitä haavoja, joita toiset heikot ovat aiheuttaneet. Ja kuinka sieltä luomisesta, ja syntiinlankeemuksesta lähtien on ihminen yrittänyt itse korjailla itseään, mitä erilaisimmilla ”viikunanlehdillä.”
Kyllä siinä käydään monet taistelut sisimmässä. Haavojen paraneminenkin voi viedä vuosia, ennen kuin niiden kirveleminen lakkaa. Monet kivikkoiset polut mennään kompastellen. Ja kun kivet ehkä loppuvat, jalka osuu juurakkoon, tai eteen tulee hetteikköinen suo ilman pitkospuita, näin on tullut koettua. Armo on kadoksissa, ja sydämessä hätä ja avunhuuto Jumalan puoleen, tai joskus vain pelkkä huokaus.
Mutta Jumala armossaan tulee avuksi, tai on jo kohta siinä rinnalla nostamassa ja hoitamassa, – en vaan ole Häntä huomannut kivussani. Ja Hän johdattaa taas levähdyspaikalle, ja ilon ja rauhan poluille, avarille maisemille.
Vapauttavaa on ollut ymmärtää, että kaikissa näissä koko se maaperä, syntiä tuottava, – jonka itsessäni huomaan, – on Jumalan sovituksen kohteena. Se ei ole pelkästään tekoja, ajatuksia, asenteita, vaan myös niiden juuria ja siemeniä, jotka niitä kasvattavat. Sitä en pysty kitkemään ja puhdistamaan itse milloinkaan. Jos luulen jonkun juuren saaneeni kokonaan pois, jossain kohtaa taas putkahtaa pintaan virkeä elinvoimainen esim. katkeruuden verso.
Olen pelkästään, ja myös kokonaan Jumalan sovituksen varassa. Hän puhdistaa, Hän on pyhityksemme, kuten sanotkin toisessa kirjoituksessasi. Ja kuljemme eteenpäin kohti kirkkautta. Aivan tällaisina, menneisyyksinemme, tunteinemme, tämän päivän voimin, arkista elämämme kokien, – armahdettuina Jumalalle rakkaina.
Siihen sovitukseen mahtuvat kaikki syntimme. Ei ole pieniä syntejä, eikä isoja syntejä tässä suhteessa, vaan ne kaikki ja kokonaan ovat anteeksiannetut. Ne ovat jo ristillä.
Miten hyvin kirjoitat tästä: – ”Hänen maahan vuotanut verensä on riittävä puhdistamaan kaikesta synnistä—- Kaikesta siitä joka hiertää ja painaa ja polttaa omaatuntoa, eikä koskaan ole voinut olla varma onko tehnyt tarpeeksi, mitä jäikään tekemättä, mitä tuli tehtyä. Kaikista tuskallisista, piinaavista synneistä, jotka ovat toistuneet. Kaikki ne voidaan pyyhkiä pois Jeesuksen veren tähden, kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Jumalan edestä ne ovat silloin kadonneet.”
Me nähdään syntimme isoina, ja ehkä joskus pieninäkin. Murehdimme ja niin tahtoisimme, että voisi jotain korjata, tai palauttaa tekemättömäksi.
Näitä murheita riittää. Kuvailet hyvin: – ”–kuinka onnettomaksi ja heikoksi saattaa itsensä tuntea. Jopa täysin hyljätyksi kummajaiseksi.
Ja kuitenkin – jokaisen synnin veri puhdistaa, oli se mitä tahansa, oli se milloin tahansa menneessä ajassa, tai tänä päivänä. On se mykistävää. Ja miten riemullista, kun sen saa kokea.
”Katso, onneksi muuttui minulle katkera murhe: sinä rakastit minun sieluani, nostit sen kadotuksen kuopasta, sillä sinä heitit kaikki minun syntini selkäsi taa. ” Jes. 38:17
Ihmeen kirkkaasti ja selkeästi on sinulle asioita avattu, ja nytkin näet. Se on arvokasta.
Liisa kirjoitit:” Ajattelen niin, että ihminen todellisuudessa on heikko, ja avuton, kun on kysymyksessä pelastuminen synnin ja kuoleman vallasta.”
Tätä mietin. Taas näitä suuria sanoja: Synti ja kuolema. Eikö näitä juokse karkuun tavallinen ”kunnon ihminen”, ja keksi jotakin mukavampaa ja viihdyttävämpää. Kuitenkin esim. kuolemanpelko voi häilyä taustalla elämässä ikään kuin kaikkien muiden pelkojen äitinä. Eikä pako helpotakaan.
Huomasin kuinka tärkeää minulle on ollut lukea/kuulla siitä, että on olemassa ikuinen elämä. Se asettaa asiat ihan eri järjestykseen, kuin että jos ajattelisi ”mihin puu kaatuu, siihen se maatuu.” Ts. että kaikki päättyisi vain kuolemaan. Se, että näin ei ole, vaan elämä jatkuu kuoleman jälkeen, on toisaalta toivoa herättävä, toisaalta pelottava ajatus. Viittaat siihen, että ihminen onkin vastuussa elämästään kerran pyhän Jumalan edessä. Cetakin paljastaa:
”On ahdistavaa olla avoimena, heikkona ja ajatuksiltaankin vääränä Jumalan edessä…”
Liisa: ” kuitenkin kuvittelee pärjäävänsä, ja olevansa vahva ilman Jumalaa.”
Mutta jos laitetaan kohtaamaan oma heikkoutensa, joutuu väkisinkin miettimään, mikä mitta olisi se, joka riittäisi pääsylipuksi parempaan paikkaan, jos sellaisen ajattelee olevan. Sitä moni itselleen on yrittänyt määritellä. Inhottavaksi tilanteen tekee se, ettei voi olla ihan varma, ”olenko tehnyt oikeasti tarpeeksi”.
Keijo kirjoitti:
”ihmisen osuus näyttää olevan aktiivinen pakeneminen ja vastustaminen/kiistäminen.”
Ceta taas kirjoitti yllä olevassa opetuksessaan seuraavan uskoville, mutta ajattelin liittää sen myös tähän,koska se on niin lohduttavan vapauttava kohta. Ceta :” Kun hätäännymme siitä mitä olemme itsessämme, saamme aina nostaa katseemme Jeesukseen Kristukseen, joka on armahtajamme, mutta myös pyhityksemme. Jeesus on elänyt ainoana vanhurskaan ja synnittömän elämän. Saamme jättää aivan kaiken ristin juurelle.”
Tämä on se, mikä saa repeämään kiitollisuudesta. Kuoleman todellisuuden edessä ei ole suloisempaa totuutta, kuin tuo. Että Jeesus Kristus todella riittää. Että Häneen ei voi lisätä mitään. Että Hänen elämänsä ja kuolemansa riittävät Jumalalle.Hänen maahan vuotanut verensä on riittävä puhdistamaan kaikesta synnistä, ”niistä isoista ja pienistäkin synneistä”, kuten joskus ajatellaan. Niistäkin joita ei ehkä edes enää muista, eikä osaa siten tunnustaa. Vapauttamaan kaikista syyllisyyden lasteista. Kaikesta siitä joka hiertää ja painaa ja polttaa omaatuntoa, eikä koskaan ole voinut olla varma onko tehnyt tarpeeksi, mitä jäikään tekemättä,mitä tuli tehtyä. Kaikista tuskallisista, piinaavista synneistä, jotka ovat toistuneet. Kaikki ne voidaan pyyhkiä pois Jeesuksen veren tähden, kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Jumalan edestä ne ovat silloin kadonneet. Saa vapautua kaikista omista yrityksistä korjata omin voimin elämänsä ”lähtökuntoon.” Siinä menee vain aivan loppuun. Liisa kirjoittaa:” ” on pakko luovuttaa suorittamisesta ja ponnistelemisesta, kun ei jaksa enempää. Ote heltiää, putoaakin tikkailta, mutta ei putoakaan tuhoon, vaan rakastavan Jumalan käsiin. Mitä enemmän ikää tulee, sen ihmeellisempää on Jumalan armo. Kun on heikkoutta, kun on kipua, kun tuntuu, ettei jaksakaan, vaikka haluaisi, saa luottaa, että ”Hän nostaa, kantaa ja pelastaa.”
Keijo kirjoitti: ”Syyllisyys ja varmaan ylipäätään oma avuttomuus, heikkous ja hätä, kun sitä itsessään kohtaa asettaa aina myös sen kysymyksen, että voinko luottaa Jumalan ehdottomaan anteeksiantoon ja armoon Kristuksen työn tähden. Se mikä tuossa syntiinlakeemustapahtumassa on myös aivan upeaa ja mikä näkyy kautta linjan koko Raamatussa, että Jumala on aloitteen tekijä…”
Totta, mikä helpotus.Hän etsii, ja kaipaa jokaista yhteyteensä, pelastuksensa piiriin, ja tahtoo viedä ikuiseen rakkauden kotiinsa. Silloin kaikki heikkoutemme, ja avuttomuutemme voivat olla auttamassa meitä sisälle ikuiseen elämään.
Myös ne mitä koemme uskon tiellä. Liisa kirjoitti:
”Olen luullut eräässä vaiheessa menettäneeni uskoni kokonaan. Petyin ihmisiin, jäin yksin, väsyin kaikkiin vaatimuksiin ja fraaseihin. Oli vihainen olo, ja pelkäsin siksi Jumalankin hylänneet minut. Mutta… siinä pimeydessä olikin todellinen valo.”
Hyvä kun kerrot näistäkin. Veikkaan että monilla meistä näitä kokemuksia.Ajattelin tänään sitäkin, kuinka helppoa on kirjoittaa jotakin armosta, ja kuinka toista meillä on ollut elää eri elämänvaiheissa läpi Jumalan Sanan totuuksia. Sitä kun ”Sana tulee kohti.” Kuinka kivuliasta se voi itse kullekin meistä olla, kun Raamattu alkaa elää… miten paljon taisteluja, hikeä ja kyyneleitä voi vuotaa. Ja kuinka onnettomaksi ja heikoksi saattaa itsensä tuntea. Jopa täysin hyljätyksi kummajaiseksi. On raskasta kohdata omaa syntisyyttään, tai niitä haavoja, joita toiset heikot ovat aiheuttaneet. Ja kuinka sieltä luomisesta, ja syntiinlankeemuksesta lähtien on ihminen yrittänyt itse korjailla itseään, mitä erilaisimmilla ”viikunanlehdillä.”
Liisa:” On mielikuva, tai jopa opetusta, että voi päästä kuin korkeammalle tasolle henkisesti tai hengellisesti, kunhan vain—jos vain—. Ja sitten on edessä vaatimukset… ”
Mutta totuus on se, että vain Jeesus riittää. Hänessä olemme eheät ja täydelliset. Jatkoit:
” Jeesus lupasi levon sieluillemme. Lepo on Hänen lähellään. ”
Armo riittää kantamaan Taivaan kotiin.
Ceta: ” Meissä on armon ja totuuden Henki ja sinetti, joka on lupaus lopullisesta lunastuksesta ja voitosta.”
Hyvä oli lukea tekstiäsi, Maria! Paljon on samaa kokemusta. Ihmeekseni lainasit kirjoitustani parin vuoden takaa. En olisi muistanut ollenkaan sitä, ja olipa se todella aika hajanaista pohdiskelua 🙂
Kirjoitit: – ” On ulospääsy, on väylä, jonka kautta saat astua avarammalle. Kirkkaus odottaa sinua. Mutta eräs juttu kuitenkin. Ihan huonokuntoisena et voi sitä saavuttaa. Et ihan heikkona, kivuissasi, sillä se vaatii ponnisteluja.”
Niin on. On mielikuva, tai jopa opetusta, että voi päästä kuin korkeammalle tasolle henkisesti tai hengellisesti, kunhan vain—jos vain—. Ja sitten on edessä vaatimukset. Kun luulee pääsevänsä muutaman askeleen ylemmäs, päämäärä onkin yhä vaan yhtä kaukana. Siinä sitten soudat yhä tiuhemmin kädet rakoilla—kun luulet, ettet ole tarpeeksi jotain. Koettu on.
Miten toisenlainen on Jumalan kirkkaus. Se on olemassa, – Hän itse – , ja kirkkaus on jo meissä, kuin aavistuksena, – Kristus teissä, kirkkauden toivo. Elämme jo siinä, vaikka näemme siitä vain heijastuksia ja kajastuksia monesti harmailla poluillamme. Vaellamme vahvassa toivossa.
Lopulta on pakko luovuttaa suorittamisesta ja ponnistelemisesta, kun ei jaksa enempää. Ote heltiää, putoaakin tikkailta, mutta ei putoakaan tuhoon, vaan rakastavan Jumalan käsiin.
Olen luullut eräässä vaiheessa menettäneeni uskoni kokonaan. Petyin ihmisiin, jäin yksin, väsyin kaikkiin vaatimuksiin ja fraaseihin. Oli vihainen olo, ja pelkäsin siksi Jumalankin hylänneet minut. Mutta koin juuri noin,
siinä pimeydessä olikin todellinen valo. Tosin se paljasti paljon totuuksia sydämestäni, mutta miten onnellista oli ymmärtää, että juuri siinä oli armo ja siinä oli vapaus.
Sinäkin kerrot: – ”Olen itse kokenut järkyttävänä oman elämäni pimeyden. Olin tosissani etsinyt Jumalaa, tavoitellut Hänen voimaansa ja kirkkauttansa, ja edennyt askelmilla ”ylöspäin”. Kunnes ajauduin syvään uupumukseen, ja uskoni romahtamiseen.”
Mitä enemmän ikää tulee, sen ihmeellisempää on Jumalan armo. Kun on heikkoutta, kun on kipua, kun tuntuu, ettei jaksakaan, vaikka haluaisi, saa luottaa, että ”Hän nostaa, kantaa ja pelastaa”, että Hän on uskollinen, että Hän antaa tehtävät jaksamisen mukaan, ja voiman tehtäviin. Kaikki saa tapahtua levosta käsin. Joskus tehtävät tulee tehtyä niin, ettemme itse niitä edes huomaa.
Muutenhan ei voi ollakaan. Jeesus lupasi levon sieluillemme. Lepo on Hänen lähellään.
Olisin kirjoittanut jotain myös edelliseen kommenttiisi, mutta en löydä sitä enää sivuilta? Tai sitten tämä mummeli ei osaa etsiä 🙂
Tänä aamuna mielessäni pyöri kuva eräästä kortista, josta kovasti pidin. Siinä oli kuvattu portaat, jotka alkoivat hämärästä huoneesta, ja sitten etenivät askel askeleelta kirkastuen kohti yläpäätä. Kuitenkin joku siinä häiritsi henkeäni. Silti kuva tavallaan toivoa antava, rohkaiseva. Elämäsi ei tarvitse päättyä hämärään, ahtaaseen tilaan. On ulospääsy, on väylä, jonka kautta saat astua avarammalle. Kirkkaus odottaa sinua. Mutta eräs juttu kuitenkin. Ihan huonokuntoisena et voi sitä saavuttaa. Et ihan heikkona, kivuissasi, sillä se vaatii ponnisteluja. Jotain on itsekin tehtävä saadakseen palkinnon. Pidän todella Ceta kirjoituksestasi.Kirjoitat Korintton seurakunnasta:
Ceta: ”Kuitenkin ehkä juuri tuossa seurakunnassa oli mennyt sekaisin ihmisen oma voima ja Jumalan voima.”
Kun ajattelen elämää, ihmisten ponnisteluja hyvän ja onnellisen elämän eteen, myös mielenrauhan saavuttaakseen, omiani ja toisten, niin voi…on suorastaan loukkaavaa kuulla, että kortin kuvan voisikin tulkita toisinpäin. Että portaat veisivätkin alas, alas Savenvalajan pajaan.
Mutta alkuun, ponnistelujen tiellä näkisi kyllä kirkastuvaa, kokisi todella tehneensä itsekin jotakin, ja saavuttavansa onnen ja rauhan kohta seuraavalla askelmalla. Kun vain jaksan vielä yhden ponnistuksen…
Kuitenkin Cetan kirjoitus paljastaa riisuvalla tavalla totuuden. Voima onkin heikkoudessa. Suorastaan mitättömyydessä, suostumisessa siihen. Ja siinä Jumalan heikkoudessa, joka sisältää evankeliumin voiman, ristintyön kautta. Mutta miten siihen pääsee? Kuka meistä haluaa astella ahdistavaa pimeyttä kohti, painua alemmas ja alemmas. Kirkkauteen tottuneet silmät eivät enää näekään muuta kuin pimeyttä, ja on turvattava Toiseen. Oma askel ei tavoita, eikä jaksa. Se mitä ensin luuli kirkkaudeksi, olikin sokeutta, ja vasta pimeyden keskellä voi alkaa todella nähdä.Mutta se voi olla myös pelottavaa. Joutuu kohtaamaan oman sydämensä, sieltähän se synkkyys tulikin, ja itse asiassa taidankin vasta nyt olla heräämässä todelliseen Kirkkauteen…
Keijo: ”Lienee ilmeisesti niin, että Jumala ei meidän heikkouttamme, hätäämme, katumustamme, parannustamme tarvitse, vaan sitä tarvitsee ihminen?”
Liisa:” Itsekin tarvitsemme lopulta vain sen, että totuus paljastuu. Totuuden näkeminen itsestään kyllä aiheuttaa hätää, ja avunhuutoa Jumalan puoleen.
Vain silloin tarvitsemme sitä, että Jumala sovitti maailman itsensä kanssa Pojassaan. ”
Liisa: Eli fakta on, että olemme syntiin langenneita, ja Jumalan pyhyyden edessä kokonaisuudessamme Jumalan kirkkautta vailla, eli heikkoja.
Keijo:” Ts. evankeliumi riisuu ihmisen kaikesta omasta Jumalan edessä, joten mitäpä jää jäljelle? Heikkoutta, särkynyt ruoko, tomu ja tuhka, …. Yllä toteat (Ceta), että hätääntyneenä itsestämme saamme katseen luoda Kristukseen. Tämä jos mikä on todellinen ihme ja Pyhän Hengen työ. Tällöinhän hätämme ja heikkoutemme ikään kuin valmistaa minussa sijaa Kristuksen antamalle lohdulle ja armolle.”
Olen itse kokenut järkyttävänä oman elämäni pimeyden. Olin tosissani etsinyt Jumalaa, tavoitellut Hänen voimaansa ja kirkkauttansa, ja edennyt askelmilla ”ylöspäin”. Kunnes ajauduin syvään uupumukseen, ja uskoni romahtamiseen. Lähimpänä taivasta olinkin ollut lähimpänä helvettiä. Ja uupumus, ja tyhjennys auttoivat minut askelmille alaspäin. Alas Jumalan kohtaamiseen, Ristiinnaulitussa.
Ceta: ”Sillä me iloitsemme, kun me olemme heikot, mutta te olette voimalliset; sitä me rukoilemmekin, että te täydellisiksi tulisitte.” Kenties tässä on hiukan ironiaakin mukana. Tarkoitus on kärjistäen tehdä selväksi se, että hengellisessä mielessä edistyminen tai täydellisyys tarkoittaa ihmisen heikoksi tulemista, sen näkemistä, ja ainoastaan Jumalan voimaa Kristuksessa.”
Mitä muuta tämän ihmeen edessä voi kuin mykistyen vaieta ja suorastaan revetä sisäisesti kiitollisuudesta Pelastajaansa kohtaan. Sitä ainoaa, jonka Nimenä on Pelastus.
Liisalle kiitos erittäin osuvasta asioiden tiivistämisestä.
Heikkoudesta. Ajattelen niin, että ihminen todellisuudessa on heikko, ja avuton, kun on kysymyksessä pelastuminen synnin ja kuoleman vallasta. Itse hän kuitenkin kuvittelee pärjäävänsä, ja olevansa vahva ilman Jumalaa. Mutta Jumala itse kirkastaa ihmiselle hänen heikkoutensa, eli totuuden hänestä.
Jumala ei tarvitse meidän heikkouttamme, eikä katumustamme, eikä hätäämme, ei parannustamme. Itsekin tarvitsemme lopulta vain sen, että totuus paljastuu. Totuuden näkeminen itsestään kyllä aiheuttaa hätää, ja avunhuutoa Jumalan puoleen.
Vain silloin tarvitsemme sitä, että Jumala sovitti maailman itsensä kanssa Pojassaan.
Se on se, mitä me lopulta tarvitsemme. Katumus ja parannuksenteko kuuluvat siihen, mutta on varottava, ettei niistäkin tule ihmistekoja. Katumus ja parannus ei meitä pelasta, vain ja ainoastaan Jeesuksen työ ristillä.
Elämme täysin armon varassa. Myös suhteessa lähimmäisiimme. Rakkaus menee syvemmälle kuin pelkkä toisten kunnioittaminen jne. Jeesus antoi henkensä meidän edestämme.
Ellen luota Jumalan ehdottomaan rakkauteen, ja armoon, joka kestää iankaikkisesti, miten voin sanoa uskovani Jumalan omaan Sanaan? Näin olen välillä ajatellut. Niin paljon siitä puhutaan, Raamatun alusta loppuun asti. Usko on lahja, rakastavalta ja armolliselta Jumalalta, pelkästään lahja. Jeesus sanoi: se on täytetty! Muuta emme tarvitse. Tässä on vapaus.
Eli fakta on, että olemme syntiin langenneita, ja Jumalan pyhyyden edessä kokonaisuudessamme Jumalan kirkkautta vailla, eli heikkoja. Mutta kuitenkin, meissä oleva Kristus on kirkkauden toivo. Heikkoudessa se näkyy, me olemme saviastioita vain, joissa aarre on.
Jumalan sanan mukaan Hän tekee meidät heikoiksi, saadakseen olla voimamme, ja turvamme ja kilpemme ja kalliomme.
Tällaisia hajanaisia ajatuksia nyt mökkeilyjenn välillä. 🙂
Hei Keijo! Taas niin mainion hyvää tekstiä sinulta, kiitos. Ensimmäisen Mooseksen kirjan alkuluvut ovat todella mielenkiintoiset kuten viittaat tuossa kommenttisi lopussa. Ihmisen historia meidän tuntemallamme tavalla ihmisenä alkoi juuri syntiinlankeemuksesta. Viattomuuden aika, johon liittyi elävä yhteys Jumalaan, päättyi. Emme pysty tuota edes kuvittelemaan; tai ehkä sentään katsoessamme pientä vauvaa voimme aavistaa tästä jotain. Ihmisen vaiheissa alkoi uudenlainen vastuu ja tietäminen. Ihminen ei voi paeta tätä asiaa, ei loputtomiin. Silmät aukenivat uuteen todellisuuteen, alastomuuteen, mutta silti ihminen tahtoo paeta Jumalan kasvojen edestä. On ahdistavaa olla avoimena, heikkona ja ajatuksiltaankin vääränä Jumalan edessä, jos ei saa kosketusta Jumalan ihmeelliseen armoon Kristuksen sovitustyössä. Ja kuitenkin toteamme, että kaikki hyvä on Jumalan omaa tekoa, kaipauskin.
Tartuit tässä mielenkiintoiseen teemaan, jota olen itsekin paljon viimeaikoina eri tilanteissa tullut miettineeksi. Varsin kattavaa ja monipuolista analyysiä tuossa tarjoilet. Tuollainenkin mielenkiintoinen havainto, että Paavali määrällisestikin käsittelee kyseistä teemaa kirjeissään noin usein eri yhteyksissä varmaan kertoo asian merkityksestä. Tämä lienee ainakin yksi looginen seuraus sille Paavalin teologiselle linjalle minkä hän kiteyttää jo melko alussa 1. Kor. kirjettä: ”olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen ja hänet ristiinaulittuna. Ts. evankeliumi riisuu ihmisen kaikesta omasta Jumalan edessä, joten mitäpä jää jäljelle? Heikkoutta, särkynyt ruoko, tomu ja tuhka, …. Yllä toteat, että hätääntyneenä itsestämme saamme katseen luoda Kristukseen. Tämä jos mikä on todellinen ihme ja Pyhän Hengen työ. Tällöinhän hätämme ja heikkoutemme ikään kuin valmistaa minussa sijaa Kristuksen antamalle lohdulle ja armolle. Lienee ilmeisesti niin, että Jumala ei meidän heikkouttamme, hätäämme, katumustamme, parannustamme tarvitse, vaan sitä tarvitsee ihminen? Tässä yhteysessä tuli mieleeni mm. kysymys, mitä olen paljon miettinyt, että miksi Jumala kysyi Aadamilta lankeemuksen jälkeen, että missä olet. Kyllähän Jumala kaikkivaltiaana ja kaikkitietävänä tiesi missä ihminen oli. Nähtävästi Aadam itse tarvitsi tämän kysymyksen? Hänen tarvitsi paikantaa itsensä suhteessa Jumalaan vs. toisinpäin. Aadamin vastaus ei tosin ollut yhtä suora kuin Jumalan kysymys. Ja eipä ole tainnut ihminen näiden vuosituhansien aikana, ainakaan näiltä osin muuttua. Korkeintaan käsitteistöjen osalta, mutta asiasisältö aivan sama. Syyllisyys ja varmaan ylipäätään oma avuttomuus, heikkous ja hätä, kun sitä itsessään kohtaa asettaa aina myös sen kysymyksen, että voinko luottaa Jumalan ehdottomaan anteeksiantoon ja armoon Kristuksen työn tähden. Se mikä tuossa syntiinlakeemustapahtumassa on myös aivan upeaa ja mikä näkyy kautta linjan koko Raamatussa, että Jumala on aloitteen tekijä, ihmisen osuus näyttää olevan aktiivinen pakeneminen ja vastustaminen/kiistäminen. Kuinka lohdullista. Edes kokemuksemme heikkoudesta ja hädänalaisesta tilastamme ei ole omaa ansiotamme, vaan kuten Agustinus on jossakin todennut; ”kaipaus sinun puoleesi on sinun omaa tekoasi”. Tekstisi assoitui minun ajattelussani tällaisille poluille.