Savesta astiaksi -kirjan äärellä
Risto Santala (1929-2012), Suomen Lähetysseura 1967
Kuvitus Maija Karma
Käytän itse nyt sähköistä lähdettä. Tuolla kirja on kokonaan luettavissa:
http://www.kirjasilta.net/santala/savesta/savesta.html
KirjasiltaTekijät:
Markus Kolsi
Jari Mononen
Risto Syrjä
Otan tähän omille sivuilleni joitain lainauksia kirjasta näkyviin punaruskealla värillä. Kiitän sähköisen kirjan tekijöitä siitä, että tämä herkkä ja arvostettu pieni kirja on luettavanamme. Saamme jopa näkyviin kuhunkin aiheeseen liittyvät raamatunpaikat, mikä auttaa syventymistä. Tämä pieni artikkelini sisältää pääasiassa joitain ajatuksia, mitä itselleni heräsi kirjan äärellä. Ei tämä mikään varsinainen kirja-arvio ole. Pysähtelin, mietin ja jatkoin muistaakseni vapaasti. Kirjoitin tämän joitain vuosia sitten. Varmaan nyt kirjoittaisin ihan toisin.
”Jos pyydämme saada olla Jeesuksen opetuslapsia, meidän on suostuttava saviastian osaan. «Tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.« On myös tärkeää, että hyväksymme saviastian osan kristityn osaksi. Aikamme kristillisyys muodostuu liian usein eräänlaiseksi hengelliseksi keikaroinniksi. Olemme unohtaneet Jeesuksen sanat: «Älkää korkeita tavoitelko« (Luuk. 12: 29). Apostoli Paavali tunsi tämän vaaran kirjoittaessaan: «Älkää korkeita mielitelkö, vaan tyytykää alhaisiin oloihin« (Room. 12: 16).
Nykyajan kristityn päätavoite näkyy olevan mahdollisimman korkeatasoisen opin saaminen ja korkean, omalle asemalle soveltuvan elintason saavuttaminen. Mutta Mestaristamme sanotaan Jesajan 53. luvussa: «Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta«, «Loo toar loo ve-loo hadar«. Nykyään sanalla «toar« ymmärretään Israelissa yliopistollista oppiarvoa. Voisimme siis kääntää Jesajan ennustuksen niin kuin israelilaiset lapset sen saattavat tajuta: «Ei ollut hänellä yliopistollista oppiarvoa eikä kauneutta.« Emme saisi edes jumaluusopissa pyrkiä hengelliseen keikarointiin – «me emme puhu inhimillisen viisauden opettamilla sanoilla, vaan Hengen opettamilla, selittäen hengelliset hengellisesti« (1 Kor. 2: 13). Savimajan tulee tyytyä saven osaan.”
Jouduin jo tässä kohdin pysähtymään ajatuksiini. ”Jos pyydämme saada olla Jeesuksen opetuslapsia, meidän on suostuttava saviastian osaan.”
-En kenties itse opi tuntemaan Jeesusta suostumatta saviastian osaan?
-En ehkä juuri nyt osaa kuunnella oikein, enkä oikeita henkilöitä suostumatta saviastian osaan?
-En ehkä välitä ympäristööni oikein kristinuskon perussanomaa suostumatta saviastian osaan?
Kuka voi suostua saviastian osaan ihan omasta halustaan? Eikö tuossa vaiheessa ole jo Jumala itse puuttunut minun saviseen olemukseeni? Eikö minulla ole jo jokin ymmärrys Kristuksen ristin työstä, aavistus etten kärsi yksin, enkä ole taitamattomissa, sattumanvaraisissa käsissä?
Näihin ajatuksiini löysin kirjasta vastauksia:
”Savi kapinoi pakkoa vastaan
Savi tulee suostuttaa. Sitä ei voi valaa muotteihin. Suurissa tehtaissa kyetään jo myös pakottamaan erinäisten lisäaineiden avulla savi valmiiden muottien mukaan, mutta tavallinen savenvalaja Kiinasta Amerikkaan tietää, että savi karttaa pakkoa. Savi tulee suostuttaa muotoonsa. Savi vaatii oman aikansa asettuakseen muotoon, mihin se tahdotaan suostuttaa. Näin Jumalakin suostuttaa meitä evankeliumin omistamiseen.
Jeesus sanoi: «Kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niinkuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet« (Matt. 23: 37). Hoosea 11: 7 luemme: «Minun kansallani on halu kääntyä minusta pois; ja kun sitä kutsutaan korkeutta kohti, ei kenkään heistä ylenny.« Jesaja 65: 2 toteaa: «Koko päivän minä olen ojentanut käsiäni uppiniskaista kansaa kohti, joka vaeltaa tietä, mikä ei ole hyvä.«
Pyhä Jumala kyllä tietää, että ihminen taistelee hänen tahtoansa vastaan vieläkin enemmän kuin savi valajaansa vastaan. Siksi hän tahtoi voittaa luottamuksemme antamalla rakkautensa takeeksi oman Poikansa. Täten meidän tulisi ymmärtää sana, joka herätti Norjan suuren kansallisen herättäjän, Albert Lunden: «Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?« (Room. 8: 32). Tämän suurempaa suostuttelua emme voi vaatia Suurelta Savenvalajaltamme.”
Vielä myöhemmin löytyi tämä kohta:
”Ihmisen perusominaisuuksiin kuuluu, että
hän vastustaa aina Jumalan tahtoa.
Liha ja veri sotii Jumalaa vastaan. Luonnollinen ihminen ei ota vasaan sitä, mikä Jumalan Hengen on. Kun sodimme Jumalaa vastaan, sodimme aina omaa parastamme vastaan. Jesaja 45: 9 sanoo: «Voi sitä, joka riitelee tekijänsä kanssa, saviastia saviastiain joukossa – maasta tehtyjä kaikki! Sanooko savi valajallensa: ’Mitä sinä kelpaat tekemään? Sinun työsi on kädettömän työtä!’«
Joskus kuulee sanottavan, että uskonto on oopiumia kansalle. Tämä väite ei kuitenkaan vastaa yleistä uskonnollista kokemusta. Eräät nykyajan psykoanalyytikot väittävät: Usko ei voi olla mielihyvän toteutumien heijastumaa, koska todellisuudessa uskon kokemus eletään aina aluksi epämiellyttävänä ja ihminen yrittää vastustaa sitä. Mieluumminkin juuri uskonnottomuus on oopiumia kansalle. Ihminen tajuaa vaistomaisesti, että Jumala vaatii totuutta salatuimpaan saakka. Joudumme kiinni synneistämme. Synnistä koemme vapautuksen vasta, kun särymme Jumalan edessä.
Tästä syystä vastustamme astiamme särkemistä. Koemme Jumalan läsnäolon aina ensiksi «epämiellyttävän sävyisenä«. Muuan psykiatriaa läheisesti seurannut rovasti kuvasi ihmisen kääntymystä seuraavin sanoin: «Kun sisämaailmallinen piirimme murtuu ja räjähtää rikki, tapahtuu ’apertura ad coelum’ (lat.), ’avautuminen taivaisiin asti’. Tämä on askel ylimaailmallisiin, ja sitä ei anasteta väkivallalla. Se on aina Jumalan armoa.«”
Voisimmeko joskus ajatella tätä kautta ”herätyskristillisyyttä”? Nyt kenties ajattelemme, että johonkin liikkeeseen kuuluminen on herätyskristillisyyttä. Minulle se on ollut ongelmallinen lähestymistapa, koska suvun perinteet ovat niin toisenlaiset.
Herätysliikkeitten suuret hahmot saattoivat 1800-luvulla keskustella siitä, milloin ihminen voi täysin levätä Kristuksen lahjavanhurskauden varassa. Mitä pitää ihmisessä liikahtaa, jotta armon varaan jääminen ei olisi kuin oikaisemassa ohi jonkun tärkeän sisäisen tapahtuman? Tuolloin oli selvempää ajatella Jumala Luojana ja Kaikkivaltiaana kuin nykyisin. Elimme myös yhtenäisen kristillisen kulttuurin parissa.
Kun ihmiset ovat etääntyneet kristinuskon perusteista, ei kristillinen keskustelukaan osaa viipyä kuin aivan kehällisissä asioissa. Kun Jumala omana työnään kutsuu, murtaa, ohjaa ja vahvistaa omiaan eri alueilla ja erilaisiin tehtäviin, niin nykyisin ihminen on entistäkin enemmän tuen tarpeessa ja entistä vähemmän sitä saamassa. Usein puuttuu täysin ympäriltä sellainen kristillinen yhteisö, missä voisi olla keskeneräisenä ja oikean sanoman äärellä.
Koen itse usein lähimmäiseni rinnalla toiveen saada kertoa jotain Jumalasta. Hän on hyvä, oikeamielinen, vanhurskas ja kaiken hallitseva. Jumalan käsiin on turvallista jopa murtua, Hän tietää ja tuntee kaiken parhaiten. Hänen rakkautensa ihmistä kohtaan on suurta. Se ilmeni jopa siinä, että Hän lahjoitti oman Poikansa kuolemaan tähtemme ja antoi anteeksi syntimme.
Löysin tämän kirjoitukseni kotisivuiltani selvästikin keskeneräisenä. Olkoon nyt kuitenkin esillä. Ehkä se innostaa tutkimaan Risto Santalan kerrassaan ihanaa kirjaa ja opetusta laajemminkin. Saatan toki itsekin jatkaa aiheesta lisää. Voimme myös keskustella aihepiiristä. Yhdessä voi tehdä löytöjä.
Ceta Lehtniemi
Kiitos taas hyvistä ja oikeista sanoistasi. Näin uskomme. Minulle tuo esiin laittamani Maija Karman kuva on puhutteleva. Jumalan tuntemisen salaisuus, ja Hänen kirkkautensa ilmenee meille niin eri tavoin kuin mitä itse ehkä kuvittelemme tai tavoittelemme.
Tuosta Keijon kirjoituksesta tuli muutama ajatus. Juuri tänään satuin lukemaan 2. Kor. 4. luvun, jossa tuo saviastia-ajatus tulee esiin. Jae 7. ” Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.” Nuo sanat: ”Mutta tämä aarre” viittaavat edelliseen jakeeseen: ” Sillä Jumala, joka sanoi: ”Loistakoon valkeus pimeydestä”, on se, joka loisti sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa.”
Eli oikeastaan me olemme jo evankeliumissa saaneet nähdä Jumalan kunnian ja kirkkauden. Evankeliumissa itsessään on Jumalan kunnia ja kirkkaus. Tässä on taas tuo sana ”valkeus”, josta sinä, Ceta, kirjoitit. Jumala tuli ihmiseksi, kuoli Uhrikaritsana meidän pelastuksemme tähden, ja Jumalan voima herätti Hänet kuolleista. Jumalan olemus, Hänen rakkautensa ja, armonsa, voimansa ja kirkkautensa tulee osaksemme.
Me kaipaamme nähdä Hänet, johon uskomme. Ehkä emme niinkään kaipaa nähdä Hänen suuria tekojaan, parantumisia jne. vaan Hänet itsensä, kirkkauden Jumalan, Kristuksen, joka on Jumalan kuva ja Jumalan kasvot. Ja kerran saamme nähdä hänet sellaisena kun Hän todella on. Siinä uskossa ja toivossa elämme.
Uskon kautta saamme tässä elämässä nähdä Hänet evankeliumissa, muuta ei oikeastaan ole luvattukaan. Saamme nähdä Hänen suuruudestaan vain sen verran, mitä meille on ilmoitettu, ja mitä kestämme nähdä. Ja se on kylliksi. Meillä on vapaus, ilo ja rauha, koska elämme Hänessä.
Ja niinhän on, että Hänen suuruutensa kätkeytyy pienuuteen, voimansa heikkouteen, elämä kuolemaan, eli vastakohtaisuuksiin. Mikä näyttää pieneltä ja heikolta, ja tappiolta, onkin suurta, voimakasta ja lopulta voitto.
Ihmeet ja merkit, ja omatekoinen kristillisyys, vaikka se olisi näyttävääkin, eivät takaa lopulta sitä, että tuntisimme Jumalan. Hänen itsensä tulee valaista sydämemme. Silloin tiedämme, mitä olemme. Olemme saviastioita, kuolevaisia, syntisiä, ja Jumala on pyhä, Hänessä ei ole mitään pimeyttä. Mutta ihmeellisintä on juuri se, että tämä aarre, evankeliumin voima, sanoma rististä, kirkkauden toivo, on meissä, saviastioissa.
Armoa on sekin, että Jumala itse suostuttelee meidät saveksi käsissään. Saamme uskon, että vaikka se tuntuisi kipeältä, Hän tietää, mitä tekee. Kiitos Hänelle.
Hyvä kirjoitus! Niinpä niin; saven tulisi tyytyä saven osaan. Tosi mielenkiintoista analyysiä saven ominaisuuksista ja sen ”haluttomuudesta” taipua valajan käsissä. Tiede ja tutkimus toteaa vain sen mikä Jumalan Sanassa on ollut esillä jo vuosituhansien ajan. Tuli vain mieleeni kuvaus Jeremiasta, missä hänet viedään savenvalajan huoneeseen. Kaiketi ilmiönä tuo ”aggressiivinen”herätysliikkeiden toiminta, tavoitteellisuus, kehällisten asioiden korostus on tietynlainen vastaus vaikeuteen suostua tuohon sietämättömään saven osaan? Vaikea asiahan tämä on. Ja kyllä joutuu myöntämään, että omaa itsessäänkin puolta joka kaipaa näkyvää ns. kunnian teologiaan kuuluvaa kuten Anderssen toteaa; ” kaikki me toivomme näkevämme Jumalan kunnian ja kirkkauden, eikä tämä kaipaus ole pelkästään nyrjähtänyttä uskonnollisuutta. Terve usko ei myöskään voi koskaan väittää ettei se kaipaa saada nähdä ja kokea Jumalaa sellaisena kuin hän on, eihän hänen salattuna olemisensa muuten olisikaan enää risti.”