Mikä minä olen, Raamatun ihmiskuva
Niilo Syvänne, 1981 Kirjapaja
Teologian tohtori Niilo Syvänne (1900-1986) on toiminut mm. sairaalateologina, ja häntä pidetään yhtenä sairaalasielunhoidon uranuurtajana. Hän on kirjoittanut ja suomentanut useita kirjoja. Tässä valitsemassani kirjassa on kymmenen lukua. Käsittelen niistä tässä artikkelissa vain viittä ensimmäistä. Ne liittyvät keskeisesti Raamatun ihmiskuvaan. Seuraava luku kirjassa käsittelee lyhyesti sairauksia henkien taistelun näkökulmasta, sen ohitan. Kirjan loppuosaan, joka käsittelee ihmistä Jumalan yhteydessä, palaan mahdollisesti toisessa artikkelissa. Minulla on paljon suoria lainauksia kirjasta. Siitä huolimatta käsittelen aiheita hieman kirjasta poikkeavassa järjestyksessä. Kannen kuva on Hannu Konolan maalaus ”Valoon”.
Sanoilla on suuri merkitys. Usein niiden merkitys on muuttunut eri aikakausina ja eri alueilla. Länsimaihin on tullut myös sellaisia kreikkalaisia sanoja, joita ei esiinny lainkaan Raamatussa. Yksi tällainen sana on persoona. Tuo sana ei riitä kuvaamaan ihmistä. Myös opissa Jumalan kolminaisuudesta puhuttiin Jumalan kolmesta persoonasta, mikä vastaa huonosti Raamatun kieltä. Seuraavat luvut selventävät asiaa edes jollakin tavoin.
Raamatun ihmiskuvan peruskäsitteet
Luomiskertomukseen liittyy kuvaus ihmisen suhteesta muuhun luotuun. Samoin siinä kuvataan ihmisen sisäinen rakenne. Elämän henkäys teki ihmisestä elävän olennon. Koko ihminen tuli eläväksi sieluksi. Sielu ei ollut jokin lisä, vaan se kuului alun perin ihmisen olemiseen. Ihmisessä ei voinut enää olla mitään pelkästään ruumiillista.
Raamatussa ei ole vastakohtaa ruumis – sielu. Ruumis kuuluu sieluun ja sielu ruumiiseen. Sielu merkitsee Raamatussa kaikissa yhteyksissä yksilöä, kaikkia niitä piirteitä, joiden avulla yksilö voidaan erottaa muista omaksi henkilöllisyydekseen. Myös kuoleman jälkeen elämä on ruumiillista elämää, jossa voimme tuntea toisemme.
Kuvatessaan ihmispersoonaa kokonaisuutena, ihmistä ainutkertaisena yksilönä Raamattu käyttää sanaa sielu, hepreaksi nefes. Tämä sana suomennetaan usein sanalla elämä. Tällä tarkoitetaan elämää, jota kukin yksilö elää Jumalan kädestä lähteneenä ainutkertaisena olentona. Sanaa sielu käytetään tästä syystä myös sanan itse asemesta. Toinen tärkeä ihmistä kuvaava sana on henki, hepreaksi ruah. Tämä käsittää myös koko ihmisen, ihmisen panoksen ja vastauksen kaikkiin elämän ilmiöihin. Kyse on myös ihmisen liittymisestä kaikkeen ympärillä olevaan, muihin ihmisiin ja Jumalaan.
Sydän kuvaamassa ihmisen kokonaisuutta
Sielun ja hengen lisäksi Raamattu kuvaa ihmispersoonan kokonaisuutta sanalla sydän. Ajatukset ja tunteet vaikuttavat sydämeen ja sen mukana koko elämään, ruumiilliseenkin elämään. Sydän iloitsee, sydän on sairas, sydän on murtunut. Vielä konkreettisemmin ilmaistaan persoonan kokonaisuutta sanalla liha.
Sydämen merkityksestä kerrotaan myöhemmin näin. Sydän on ennen muuta henkisen elämän keskus. Raamatun psykologia ei ole oppia sielunelämästä, vaan sydämestä, henkisestä elämästä. Sydän on tunteitten ilmaisija, mielikuvien paikka, ja myös ajatuksen ja tiedon keskus. Suomalaisessa Raamatussa sana sydän, suomennetaan usein sanalla ajatus. Joskus sydän merkitsee ajatuksen suuntaa, halua ja taipumusta ( 2. Moos. 35:21; Jes. 10:7). Tällöin heprean sydän suomennetaan sanalla mieli.
Sydäntä kuvataan usein siveellisen elämän tai vastuun keskuksena. Puhdas, suora, vilpitön, uskollinen tai paha, paatunut, nurja, vilpillinen; nämä ovat sydämeen liitettyjä adjektiiveja. Sydäntä merkitsevä sana on käännetty joissain kohdin sanalla omatunto, jota ei esiinny heprean kielessä.
Ihmisen ruumiin, sielun ja hengen kiinteä yhteys
Raamattu käyttää elävästä, ihmisen aineellisuudesta, ravinnosta, lämmöstä ja levosta riippuvasta ruumiista sanaa liha, hepreaksi basaar, kreikaksi sarks. Ruumiilliseen vaikuttavasta henkisestä elämästä, tunteesta, tiedosta ja tahdosta käytetään sanaa sydän, hepreaksi leeb, kreikaksi kardia.
Raamatun kielellä on vaikea koettaa selittää ruumiillisen ja henkisen välistä vuorovaikutusta. Ei voi käyttää sanaa sielu, koska se ei merkitse Raamatussa milloinkaan aineellisen vastakohtaa. On tyydyttävä sanaan henkinen. Sen vastakohtana on sana aineellinen.
Persoonan yhteys elämän todellisuuteen tapahtuu aistien välityksellä. Näin ihmisen koko henkinen elämä on tiukasti kiinni ruumiissa. Samalla kuitenkin tiedämme, että itse havaitseminen, tiedon saaminen ulkomaailmasta on henkinen tapahtuma. Silmäkään ei sellaisenaan näe, vaan antaa ainoastaan kuvan. Samoin on kuulon laita. Kaikki ajatustyö näkemisen ja kuulemisen onnistumiseksi opitaan vähitellen, jos opitaan. Puhumme myös Jumalan korvista ja silmistä.
Sielun kadottaminen ja löytäminen
Sielun kadottaminen merkitsee usein kuolemaa. Kuitenkin löydämme myös paljon syvällisemmän merkityksen. Kyse on koko elästämme ja persoonastamme. Meissä voi jotain kuolla. Synti tuhoaa. Meissä voi myös säilyä arvokkain. ”Älkää peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua” (Matt. 10:28)
On kyse elämän arvoista, persoonasta. ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi sielullensa (elämällensä) vahingon. Taikka mitä voi ihminen antaa sielunsa (elämänsä) lunnaiksi?” (Matt.16:26)
Meikäläisessä uskonnollisessa kielessä ”sielun pelastumisella” tarkoitetaan yleensä autuaaksi tulemista toisessa elämässä. Raamatussa painopiste sielusta puhuttaessa on tässä elämässä, sen arvoissa ja persoonan eheydessä.
Ylösnousemisen yhteydessä Raamattu ei käytä sanaa sielu, vaan henki. Liha ei peri Jumalan valtakuntaa. Raamattu ei puhu sielun kuolemattomuudesta. Sielu liittyy ihmispersoonan, yksilön kokonaisuuteen. Raamattu puhuu sen sijaan ylösnousemuksesta ja hengellisestä ruumiista.
Liha ja henki
Paavali käyttää ruumiista kreikkalaista sanaa sarks. Se ei merkitse hänelle ihmisruumiin kokonaisuutta. Se voitaisiin ehkä suomentaa sanalla lihallisuus. Se merkitsee ensiksi kaikkia niitä ominaisuuksia, joita ihmisellä on luomisen perusteella, ihmispersoonan aineellista puolta.
Paavalille liha on myös henkinen käsite. Se on tärkeä sana Paavalin teologiassa. Liha ei merkitse hänelle vain aineellisuudesta johtuvaa heikkoutta, vaan eniten henkistä asennoitumista, kaikkea sitä mitä syntiinlankeemus toi tullessaan.
Lihan ja Hengen välinen taistelu
”Liha himoitsee Henkeä vastaan ja Henki lihaa vastaan” (Gal. 5:17) Usein ajattellaan, että tässä on kysymys taistelusta aistillisuutta, seksuaalisuutta vastaan. Näin ei asia ole. Hengen ja lihan välinen taistelu on Jumalan Hengen, Jumalan tahdon ja Jumalasta luopuneen ihmisen tahdon eli lihan välinen taistelu.
Synti henkien taisteluna
Synti on aina henkinen asia, joka liittyy tahtoon, ajatuksiin, itsensä tehostamiseen ja korottamiseen. Sen olemuksena on pyrkimys olla niin kuin Jumala, kieltää Jumala. Tämä synnin olemus keskittyy yhteen persoonaan ja tahtoon, Saatanaan. Kyseessä on henki, joka ei ole paikkaan sidottu. Emme puhu siis olennosta, koska tämän ymmärrämme yhteen paikkaan sidotuksi hahmoksi.
Jumala on henki ja persoona. Se merkitsee sitä, että Jumala ei ole aikaan ja paikkaan sidottu tähän maailmaan kuuluva olento. Suurin synti, jota vastaan koko Vanha testamentti soti, oli epäjumalanpalvelus eli Jumalan aineellistaminen ja olennoksi tekeminen. Raamattu ei kiellä kuvan tekemistä, kun varmasti tiedetään, että kuva on symboli. Ei saa syntyä sitä vaaraa, että ainetta, esineitä tai paikkoja, ryhdytään palvomaan.
Saatana on persoona ja henki. Hänestä ja hänen enkeleistään ei saa tehdä tähän maailmanaikaan ja paikkaan kuuluvia olentoja. Ei saa tehdä kuvaa hengestä. Meedio saattaa itsensä hurmoksiin ja luo kuvan siitä, että vainaja voidaan tehdä olevaksi tähän aikaan. Tämä on myös tavallaan hengen ”aineellistamista”, kiellettyä kuvan tekoa.
Synti on aina ensin henkinen asia, ajatuksen, halun ja pelon synnyttämä asenne ja vasta sen jälkeen teko. Me tajuamme Synnin voiman usein vasta silloin, kun näemme synnillisten tekojen seuraukset. Olennaisinta ja vaarallisinta synnissä on sen henkinen alkuperä, ajatus.
Lyhyesti Jumalan rakkaudesta
Uusi testamentti käyttää rakkaudesta sanaa agapee ja verbiä agapaoo. Se on yleistynyt heprean kielisestä sanasta ahab Raamatussa käytettäväksi erikoissanaksi rakkaudesta. Se onkin luonnollista, koska Raamattu, sekä Vanha että Uusi testamentti, näkee rakkauden kokonaan uudessa valossa, jota ei esiinny missään muussa uskonnossa.
Agapee on nsinnäkin Jumalan rakkautta ihmistä ja langennutta maailmaa kohtaan. Se ei ole säälivää rakkautta. Jumala rakastaa langennuttakin, Jumalaa vastaan kapinoivaa ihmistä. Se on armahtavaa rakkautta, joka ei väheksy ihmisen syntisyyttä. Se on pyhää rakkautta, joka näkee synnin suuruuden, mutta rakastaa juuri siksi, että langennut tarvitsee anteeksiantoa. ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.”(1 Joh. 4:10) Näin Jumalan rakkaus on luovaa rakkautta.
Jumalan rakkaus ilmenee hänen pelastusteossaan, siinä että hän omasta aloitteestaan lähetti Poikansa maailmaan. Se ei ollut vastauksena meidän pyyntöihimme. Jumala toimi silloin, kun me vielä olimme hänen vihollisiaan.
Ceta Lehtniemi