Omasta hengellisestä ryhmästä eroon joutumisesta

Kirjoitin tämän muistaakseni vuonna 2012. Nyt yritän puhelimellani poimia esiin vanhoista kotisivukirjoituksistani.

Kristilliset ryhmät ja niistä eroon joutumiset

Yksilö voi joutua eroon niin raittiimmasta kuin harhautuneestakin kristillisestä yhteisöstä tai pienpiiristä. Asia on melkeinpä selkeämpi, jos henkilö on itse jättänyt esim. mormonit tai jehovan todistajat, kuin jos on tapahtunut erottaminen tai muuten eroon joutuminen selkeästi kristillisestä yhteydestä. Uskontojen uhrien tuki UUT ry -niminen järjestö on havainnut suuren avuntarvitsijoiden joukon, ja pyrkii auttamaan mm. vertaistuen kautta. En ole itse tutustunut järjestöön lähemmin. Kirjoitukseni liittyy vain samaan aihepiiriin, ja on lähinnä pientä asioiden miettimistä. Tästä lienee suurin apu lähinnä itselleni ja kipuihini näillä alueilla. On selvää, että käsittelen aihetta nimenomaan hengelliseltä kannalta.

Kristillinen seurakunta voi mennä joissain kysymyksissä joko harhaan tai esimerkiksi sitoa yksilöä. Muutakin vaikeaa voi ilmetä, joskus jopa vain yhden tai kahden henkilön kautta. Vertaistuki esim. UUT ry:n kautta saattaa olla tällöinkin yhteydestä pois joutuvalle avuksi. Kuitenkin yksilöt ovat hyvin erilaiset taustoiltaan, ja niin ovat kristilliset yhteisötkin. Ehkä olisi myös muita tapoja edetä kuin asettuminen uhrin osaan. Ja onko tukea antavassa yhdistyksessä psykologisen osaamisen rinnalla mahdollisuus nousta vaikeuksista kristillisen uskon ja armon pohjalla? Toivon ja uskon, että olisi myös näin. Kuitenkin oman uskon tuputtaminen on luonnollisesti kielletty tällaisen tukiverkkoa tarjoavan yhdistyksen toiminnassa, eli hengellistä apuakin tarvitaan muualta.

Jumala voi varmaan käyttää monia erilaisia tapoja avun perille menemiseksi. Mikä tilanne onkaan, niin raitis kristillinen opetus olisi tärkeää. Kun ihminen juurtuu Kristukseen oikeassa merkityksessä, hän kypsyy myös tavassa käsitellä vaikeita kysymyksiä. Toisaalta meillä jokaisella on ajoittain kaikkea muuta kuin tasapainoista ja harkitsevaa reagointia. Kuuntelijaa ihan tunteidenkin purkamiseen tarvitaan. Tässä on joskus vertaistuki paikallaan. Uskon silti, ettei toisen ymmärtämiseen ja vakavasti ottamiseen tarvita edes juuri niitä samoja kokemuksia kuin toisella on. Todellinen kuuntelu on aina mahdollista, kun sille annetaan sen tarvitsema tila ja aika.

Oma näkemykseni on melko myönteinen Suomen perinteisestä helluntailaisuudesta ja vapaakirkollisuudesta. En ole kuulunut kumpaankaan, mutta tämä myönteinen kokemus on tullut lähinnä henkilökohtaisten kontaktien kautta vuosikymmenten aikana. Seurakunnat ovat nyt olleet vahvassa muutosliikkeessä, joka vie pois päin Kristuksen sovitustyön keskeisyydestä. Tämä on myös joidenkin ystävieni syvä huoli helluntailiikkeen piirissä. Valitettavasti armolahjojen ja merkkien ylikorostaminen ilman tervettä arviointia altistaa vikaan menevälle hengellisyydelle, siinä kuin väärä vallan käyttökin.

Henkilön vaikea kokemus jostain perinteisemmästäkin helluntaiseurakunnasta on kuitenkin täyttä totta hänelle itselleen. Ehkä ”henkikasteen” ja kielilläpuhumisen vaatimus oli tämä vaikea asia. Sitä pidettiin joissakin seurakunnissa Pyhällä Hengellä täyttymisen ehdottomana raamatullisena merkkinä. Kuitenkin olemme kaikki Jumalan omat saaneet Kristuksen Hengen sisimpäämme. Ei ole olemassa kahden tason kristittyjä.

Arvioisin, ettei nuorilla kristityillä ole sitä samaa pohjaa kristinuskon perusteista, mikä vanhemmilla usein on seurakuntataustoista riippumatta. Jotkut puhuvat jopa New Wine -sukupolvesta. Vapaissa suunnissa on usein pastorinakin tällainen nuori aikuinen. Toivon, että löytyisi niitä väyliä, mitä kautta uskon keskeisimmät asiat tavoittaisivat nämä Jumalalle rakkaat ihmiset. Voisin lisätä, että Kristuksen tulisi olla keskuksessa. Muu sitten palvelee tätä päämäärää ja lähimmäisen oikeaa huomioimista sekä seurakunnassa, että ihan yleisestikin.

Väläyksiä omista hengellisistä vaiheistani

Luterilainen kirkko oli vuosikymmenet hengellinen kotini. Kaipasin varmasti aina jotain enemmän ja läheisempää, mutta siellä oli rakastamani vanha hengellinen perintö ja lähimmät ihmiset. Oman isoäitini hengellinen tausta oli ruotsinkielisessä evankelisuudessa. C. O. Rosenius, Lina Sandell, Sändebudet -lehti löytyvät fammuni jäljiltä.

Mutta kirkko on muuttunut nyt todella niin vauhdilla, etten itse ole siihen enää surukseni voinut kuulua. Jonkinlainen lähtöäni edeltävä valomerkki minulle oli piispa John Shelby Spongin kutsuminen kirkkopäiville puhujaksi v.2003, sekä eräiden vaikutusvaltaisten henkilöiden avoimuus uushenkisyyteen nähden. Kirkon johdon taholla alkoi yhä enemmän näkyä ajatus siitä, että se voi pitää sisällään aivan kaikin tavoin ajattelevat ihmiset ja ryhmät rakentamassa kirkkoa mieleisekseen. Itse olen kokenut vaikeimpana ekumeenisen mystiikan ja meditatiivisuuden, joka menee lähelle yleisuskonnollisuutta ja myös uushenkisyyttä. Tämä on ehkä yksi vähittäinen tie uskontojen yhdistymiseksi ja maailmanrauhan tavoittelemiseksi. Varmaan tämä oli syy, miksi kirjoitin v. 2005 meditatiivisesta musiikista siten kuin kirjoitin, ja miksi esim. Heponiemen Hiljaisuuden keskuksen retriittitarjonta suorastaan ahdistaa (n. v.2012). Kyse on rauhallisista muutoksista, joista ei ulkoisesti löydy esim. karismaattisen liikkeen piirteitä, syvemmällä tarkastelulla saattaisi hyvinkin löytyä.

Iloitsen silti yhä siitä, että niin moni kokee luterilaisen kirkon omakseen ja voi kuulua siihen. Samoin itse pidän sitä yhä jossain mielessä hengellisenä kotinani. Löydän tästä perinnöstä arvokasta opetusta ja syvällisesti puhuttelevia virsiä. Hyvin mielelläni menen jumalanpalvelukseen pari kertaa vuodessa johonkin vanhaan kirkkoon. Yleensä tällöin on palvelemassa yksi pappi ainoastaan. Rukoillen etsin internetin kautta sopivaa tilaisuutta, ja luen myös kirkon ja paikkakunnan historiasta jotain. En koe Jumalan edessä toimivani väärin edes osallistuessani ehtoolliselle. Jotain kirkon lakia tai pykälää taidan kyllä näin toimiessani rikkoa.

Ehtoollisen vietto muodostui minulle jo 1965 kipeäksi asiaksi. Äitini kuoli heti päästessäni ripille sairastettuaan sitä ennen melko pitkään. Rippijuhlaan äiti ei voinut osallistua. Minulle rippikoulu oli siinä mielessä vaikea, kun se oli pelkkiä oppitunteja, ja en siis voinut puhua kenellekään äitini lähestyvästä kuolemasta. Ripille pääsy merkitsi minulle myös sitä, että tahdoin uskoa Jumalaan, niin kuin olin Katekismuksesta oppinut. Jätin elämäni taivaallisen Paimenen käsiin. Kun äitini kuolema luettiin kirkollisissa ilmoituksissa, olimme isän kanssa kirkossa ajan tavankin mukaisesti. Minulla oli siistit vaatteet, mutta valkoiset polvisukat. Olisin mennyt ehtoolliselle, mutta isä arveli, etten voi mennä polvet paljaina. Näin en siis osallistunut ehtoollisen viettoon.

Kelpaamattomuuden tunne on ollut myöhemminkin esteenä ehtoollisen vietolle. Nyt jo kysyn enemmän sitä, mitä hengellisesti kaipaan ja tarvitsen. Ajattelen myös sitä, mihin Raamattu kutsuu ja kehottaa. Jumalan edessä saa arvottomaksi ja vääräksi tunteva mennä ehtoolliselle. En anna sääntöjen tai ihmisten määrätä omaa hengellistä elämääni. Silti pyrin olemaan loukkaamatta muita, mutta se ei saa nousta enää kovin suureksi tekijäksi. Omalla hengellisellä jaksamisella ja hyvinvoinnilla on itselleni yhä tärkeämpi merkitys.

En siis pyri hävittämään hengellisiä juuriani. Ne ovat osa minua. Kyse on myös harrastuksistani ja oikeudestani olla se mitä olen. Jos nykyisen kirkon hengellinen linja pakottaa minut eroamaan kirkosta voidakseni hyvin, se ei saa silti erottaa minua siitä vanhasta arvokkaasta perinnöstä, joka yhä ravitsee uskoani. Tämä kirkko on ollut ja on yhä osa sukuni historiaa ja nykyistä elämää. Ja ajattelen myönteisesti tästä rikkaasta hengellisestä perinnöstä, mikä meille on lahjoitettuna. Sama koskee nyt myös vapaan suunnan yhteyksiäni. Siellä on ystäviä, ja he ovat valmiita yhteyteen kanssani ja palvelemaan tiedoillaan ja lahjoillaan, vaikka juuri nyt en voi olla itse rakentamassa seurakuntaa myöskään tuolla suunnalla. Minulla on tunne laajaan suomalaiseen seurakuntaan kuulumisesta, en ole yksinäinen, enkä myöskään ilman palvelutehtävää.

Armolahjat eivät ole syynä eroon joutumisiin, syy on ihmisessä

Äärikarismaattisuuden ja uuskarismaattisuuden tunkeutuminen sisään kaikkiin suuntiin ja kirkkokuntiin, on ollut erittäin suuri hajaannuksen aiheuttaja. Kyse on tällöin todella antautuneiden kristittyjen liikehdinnästä, jossa on jäänyt arviointi suorittamatta Raamatun pohjalta. Samoin kristinuskon opillinen pohja on olematon.

Hedelmä uudesta karismaattisuudesta on näkynyt mm. siinä, ettei opeteta juuri lainkaan Kristuksen sovitustyön merkityksestä. Kerrotaan ihmeistä, merkeistä ja armolahjoista. Hengen hedelmä voi syntyä vain todellisessa yhteydessä Kristukseen, koska on kyseessä Kristuksen työ ja Kristuksen Henki. Tämän ajan ahdistavuus lienee juuri siinä, että se pyrkii saamaan meidät pois Kristuksesta. Kokemuksellinen ’uusi viini’ ruokkii sielullisella tasolla, mutta ei juurruta Kristukseen.

Kun tulee erilaista lähtemistä ja liittymistä, niin on hyvä muistaa kysymys hengellisten asioiden syvyydestä ja herkkyydestä. Lähtö jostain ja uuteen liittyminen ei ole pieni asia. Se, että armolahjat jossain ilmenevät väärin, ei tarkoita sitä, etteivätkö ne toimisi myös oikein. Kun joudut jostain ulos, se ei merkitse sitä, että olisit joutunut Kristuksen hylkäämäksi.

Jumala lahjoittaa riittävästi aikaa toipumiselle ja asioiden selviämiselle. Hän voi rakkaudessaan kääntää pahankin hyväksi. Näin ei tarvitse takertua mihinkään uuteen sidosryhmään, eikä toisaalta tarvitse myöskään pelätä liikaa sidotuksi tulemista. On lupa olla hengellisesti toipilaana ja kasvua tarvitsevana erehtyvänä ihmisenä. Samoin saa antaa kylliksi aikaa väärästä luopumiseen ja vapautumiseen. Näin on ehkä annettu myös aivan erityinen aika löytää lepo Kristuksessa ja elää todeksi evankeliumin syvyyttä.

Tänä aikana moni on arka suhteessa armolahjoihin. Joku kyselee sitä, onko oma kielilläpuhuminen Pyhästä Hengestä. Useissa keskusteluissa mitätöidään koko lahjan aitous nykyaikana, ja se ei minusta tunnu hyvältä. Toinen taas kokee kenties alemmuutta, jos ei juuri tätä lahjaa omista. Jumala voi kyllä näissäkin kysymyksissä lohduttaa. Kristus on kuitenkin kaikkein tärkein, ja Hän on armolahjamme. Kielilläpuhuminen ei ole merkki Pyhällä Hengellä täyttymisestä, eikä se ole merkki mistään erityisen syvällisestä hengellisestä vaeltamisesta. Kyseessä on kuitenkin eräs todellinen armolahja, joita on hyvin paljon erilaisia. Tarvitsemme kipeästi armolahjoja voidaksemme palvella toisiamme, ja pysyäksemme puhtaassa Kristuksen evankeliumissa.

Jumalan johdatus ei jätä erilleen joutunutta

Aiheenani on eroon joutuminen hengellisestä yhteydestä. Voisiko tähän liittyä myös kysymys siitä missä hengessä tilaisuuksia pidettiin jätetyssä seurakunnassa, ja oliko siellä arvioimisen mahdollisuutta. Myös on kyse siitä, oliko kristillisen yhteisön jättäneellä voimia asettua keskusteluun vahvempien tai korkeammassa asemassa olevien kanssa. Ja viimein on kyse siitä, miten häneen suhtauduttiin, jos hän esitti eriävän näkemyksen. Ja sitten jossain vaiheessa on hyvä katsoa myös omaa ajattelua ja käytöstä hengellisestä näkökulmasta.

Kaiken tämän keskellä joudumme myös ajattelemaan Jumalan johdatuksen ihmeellisiä muotoja. Hän voi luoda uutta sielläkin, missä me näemme olevan liiallista vallankäyttöä, tai jotain hengellisesti väärää. Turvallisuus on siinä, että olemme Jumalalle otolliset Jeesuksen työn tähden, emmekä oman erehtymättömyytemme vuoksi. Oman viallisuutemme näkeminen, ja anteeksiannon tarpeemme tunteminen, ei tee meistä ihmisiä, jotka ovat kaikkialla vaatimassa itselleen oikeutta. Se tekee meistä vähitellen anteeksiantajia ja vääryyksien unohtajia. Olemmehan itse saaneet niin paljon anteeksi.

Joskus sillat rakentuvat uudelleen sinne, minkä luulimme olevan pysyvästi takana. Välillä löydämme uudet polut kulkea ja uudet yhteydet. Vain Jumalan aito evankeliumi pystyy tähän. Kun kuljemme rukoillen, saamme avun ja johdatuksen. Saatamme löytää Jumalan meille varaamat tehtävät ja palvelupaikan juuri sieltä, mihin luulimme joutuvamme ainoastaan hengellisten vaikeuksien vuoksi. Mutta Jumalan käsi ohjasikin ja varjeli meitä.

Sana “uskonnollinen” satuttaa ja jakaa kristittyjä

Jumala on lähettänyt väkevän eksytyksen (2 Tess. 2:11-12). Voimme sanoa sitä myös ’energiaeksytykseksi’ (energeian planes). Siinä vääristyy Pyhän Hengen merkitys ja toiminta. Samoin hengellinen arviointi käy hyvin vaikeaksi. Usein leimataan uskonnolliseksi henkilö, joka ei voi mennä mukaan tuohon uuteen ’hengen voimaan ja virtaan’. Tätä sanaa ’uskonnollinen’ käytettiin ’torontolaisuuden’ aikaan 1990-luvun puolivälissä, ja aivan samoin myös nyt.

Arvelen tuon sanan taustalla olevan saatanan oveluuden. Uskonnollisuus viittaa muotojumalisuuteen, ehkä siihenkin että tiedetään jotain teoriassa, mutta ei eletä todeksi. Kristitty kokee usein hengellistä köyhyyttä. Tähän tunteeseen ei löydy apua siitä, että armolahjat mahdollisesti ilmenevät monin tavoin elämässä. Ei siihen auta sekään, että joskus voi olla lähimmäiselle hengelliseksi avuksi. Näin moni joutuu lähtemään hyvin satutettuna sieltä, mihin on tullut voimakasta uutta karismaattisuutta.

Fariseusten uskonnollisuus oli tekojen uskontoa. Nyt leimaava sana ’uskonnollinen’, kohdistetaan joskus meille, jotka korostamme pelastusta Jeesuksen ristin työssä. Olen ajatellut sitäkin, voisimmeko uskaltaa kertoa arasti jotain siitä, mitä Jumala tekee meissä tai kauttamme. Se tuntuu täysin vieraalta ja jotenkin pelottavalta ajatukselta. Silti se, että kaipaamme aidosti olla Jumalan käytössä, anomme Häneltä viisautta, voimia ja lahjoja, on aivan totta. Emme ole uskonnollisia sanan negatiivisessa mielessä. Voisimme ehkä useammin ilmaista ääneen kiitollisuutemme Jumalan työtä kohtaan.

Ehkä jokin ymmärryksen ja kuulemisen silta voisi näinkin syntyä. Kuitenkin säilymme aina ansiottomina palvelijoina, koska kaikki aito ja todellinen tulee Herralta lahjana. Hän voi osoittaa meille myös kauniin tavan ilmentää uskoamme, kun sitä pyydämme. Jumalan armo ja hyvyys on niin äärettömän ihmeellinen asia elämässämme, että sen soisi löytävän myös ulospäin joitain ilmaisuja.

Itse uskon Jumalan mahdollisuuksiin myös hengellisesti vaikeina aikoina. Emme tiedä mikä meitä kulloinkin on viemässä oikeaan suuntaan. Ehkä tarvitsemme näitä tapahtumia ja tämän hetken kipuja jotain tulevaa varten. Tapahtukoon Jumalan tahto meissä ja etenkin minussa itsessäni. Hänen tiensä ovat usein käsittämättömät. Kuitenkin niissä on valtava huolehtiva rakkaus.

Ceta Lehtniemi

__________________________________

7 vastausta artikkeliin ”Omasta hengellisestä ryhmästä eroon joutumisesta

  1. Antti

    Kiitos hyvistä kirjoituksista! Tärkeä rukousaihe on, että Jumala johdattaa uskovan omaan kotiseurakuntaan. Täydellistä sellaista ei ole, mutta voimme siellä rakentua ja myös kutsua ystäviämne sanan kuuloon. Nykyseurakunnat kaipaavat kipeästi kokeneita kristittyjä! Jokaiselle Jumala osoittaa sitten oman tehtävän seurakunnassa ja varustaa siihen armoituksellaan. Mutta ensin pitää siis asiaa rukoilla ja odottaa vastausta!

    Vastaa
    1. cetalena Artikkelin kirjoittaja

      Antti, kiitos! Olen aivan samaa mieltä seurakunta-asiassa. Ja siitä huolimatta olen yhä vailla omaa seurakuntaa. Minulle on tärkeää juuri kutsuminen yhteyteen, yhdessä palveleminen. Sydämessäni olen jo löytänyt seurakuntakodin, mutta ajan käyttööni se ei ole istunut. Silti olen käynyt jo useita kertoja eri ystävien kanssa tuossa seurakunnassa vähän kuin huomaamattomasti.

      Vastaa
    2. liisa

      Joitain ajatuksia seurakunnasta. Totta tuo, että täydellistä seurakuntaa ei ole olemassa, koska olemme ihmisiä. Sellaista ei ollut myöskään Paavalin aikaan. Hän joutui kirjoittamaan eri seurakunnille kehotuksia, rohkaisua ja myös nuhdetta. Ilmestyskirjan seurakunnat myös kuvaavat selvästi, mitä vaaroja seurakuntien sisällä on.

      Tärkein asia Paavalin kirjeissä on rakkaus ja anteeksiantaminen uskovien kesken. Myös nöyryys, kunnioittaminen, ja väärien oppien karttaminen. Ehkä eniten hän korostaa keskinäistä rakkautta. Enemmän kuin mahdollisia tehtäviä, on ajateltavakin sitä, olenko itse rakastava, kuunteleva, rinnalla oleva, nöyrä, en itseäni korostava, etten asetu toisten yläpuolella osaamisteni kanssa.

      Jaakobin kirjeessä myös kehotetaan, ettei meidän kovin helposti tule pyrkiä opettajiksi. Jos Jumala on kuitenkin meidät siihen tai johonkin muuhun näkyvään tehtävään tarkoittanut, Hän itse johdattaa selvästi paikan, ja juuri näin tapahtuu, kuten Antti sanoi: – ”Nykyseurakunnat kaipaavat kipeästi kokeneita kristittyjä! Jokaiselle Jumala osoittaa sitten oman tehtävän seurakunnassa ja varustaa siihen armoituksellaan.”

      Tehtävät ovat toki tärkeitä, ja arvelen, että jokaisella uskovalla sellainen on. Ne voivat olla näennäisesti pieniäkin. Tehtävä voi olla juuri se, että asetun kuuntelijan asemaan, ilman, että heti alan neuvoa ja opettaa. Opimme usein eniten elämästä silloin, kun olemme kärsivän ihmisen rinnalla. Kärsimme hänen kanssaan, ja tuemme ja lohdutamme. Tai ehkä ei edes sitä, vaan vain kuuntelemme rauhassa. Jumala itse toimii sen rakkauden kautta, mitä osoitamme lähimmäiselle.

      Heprealaiskirjeestä luemme (Hepr. 12:14-15: -”— 14 Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa;
      ja pitäkää huoli siitä, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta, ”ettei mikään katkeruuden juuri pääse kasvamaan ja tekemään häiriötä”, ja monet sen kautta tule saastutetuiksi—”

      Tässä on oikeastaan sanottuna se kaikki, jolla voidaan tavallaan ”mitata” seurakuntia. Onko rauha ihmisten kesken? Vaikka ristiriitoja olisi, pyritäänkö siihen? Onko uskallusta selvittää asiat, ja kuunnella myös toista? Entä halu pyytää ja antaa anteeksi?

      Pidetäänkö esillä sekä Jumalan pyhyyttä, että, armon evankeliumia? Onko todellista rakkautta, vai pelkkää vaatimusta erilaisiin suorituksiin? Hyväksytäänkö heikot, vai vaaditaanko enemmän uskoa? Hoivatkaa heikkoja, sanoo Paavali.

      Ennen kuin menee ”sisälle” seurakuntaan, on hyvä tutkia itseään, – tai jos on sisällä, sillioinkin tutkistelu olisi välillä paikallaan. Vaikka olisi ollut kauan uskova, ja kokemusta luulisi olevan, onko valmis siihen nöyryyteen, mistä Jumalan Sana puhuu? Suostuuko olemaan myös heikko? Vaikka en saisi mitään näkyvää tehtävää, jossa saisin huomiota itselleni, tyydynkö elämään toisten kanssa tasavertaisena, asettuen heikoimpien rinnalle? Suostunko niihin taisteluihin, joita varmasti tulee eteen, jos haluan pysyä totuudessa, pakenematta? Suostunko kärsimykseen toisen ihmisen takia?

      Tällaista olen joutunut ajattelemaan. Seurakunnassa, yhteisessä rukouksessa, ja Sanan lukemisessa yhdessä on todella suuri merkitys. Ja juuri siitä rakennumme. Iloitseminen yhteisestä uskosta tällä tavalla on tosin nykyisin ehkä harvinaista. Ehkä Jumala tänä aikana kuitenkin vetää meitä yhteen, pitämään yhdessä kiinni Jumalan Sanan totuudesta ja selkeästä ristin ja veren evankeliumista? Hänen Henkensä johdattakoon selvästi, kuljettakoon meitä Jumalan lapsia.

      Ja vielä se, että seurakunnan voi muodostaa kaksikin ihmistä, tai kolme. Kaikki eivät pääse mukaan aina seurakuntien kokouksiin, monienkin asioiden takia, esim. terveytensä vuoksi. Seurakunta on siellä, missä tutkitaan Raamattua, ja rukoillaan yhdessä, kiitetään Häntä, ja pyydetään elämään apua, ja Jumalan johdatusta. Jumala on Jeesuksessa myös siellä, ”missä kaksi tai kolme on koolla” Hänen nimessään.

      Ja vielä se, että jotkut uskovat ovat yksin. Joskus on aikoja, jolloin Jumala vetää lähelleen, erämaahan, ja oman Sanansa yhteyteen. Hän opettaa tavalla ja toisella silloin, antaa elää rauhassa lähellään, ruokkii, hoitaa, vahvistaa, opettaa, johdattaa keitaille lepäämään.

      Silloin todella opitaan sanomaan kuin Aasaf Psalmissa 31: 28 – ”Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan, Herraan, kertoakseni kaikkia sinun tekojasi.”

      Tätä ei tapahdu ilman yksinäisyyttä. Jeesuskin vetäytyi yksinäisyyteen. Nykyseurakunnissa on mielestäni liikaa ohjelmaa ja toisaalta vain inhimillistä hartauden harjoittamista. Elämä uskovana on elämistä elävän Jumalan kanssa arkista elämää voimiensa mukaan, vapaana Jumalan lapsena, Pyhän Hengen kautta. Hän kuljettaa eteenpäin.

      Tällaisia ajatuksia. Jos joku haluaa jatkaa keskustelua tästä, olisin tietty iloinen. Mielestäni nämä ovat äärimmäisen tärkeitä asioita tänä sekavana aikana ajatella ja ymmärtää. En väitä olevani oikeassa, mutta näin ajattelen monien erilaisten kokemusten jälkeen. Eri mieltä saa olla.

      Vastaa
  2. Keijo

    Hei, kannatan lämpimästä ajatustasi nostaa näillekin sivuille noita asiallisten kirjojen arvioita/esittelyjä. Niitä ei varmaan ole yhtään liikaa, päinvastoin. Valitettavan paljon netin kautta on liikkeellä, jos jonkinlaista hengellistä opetusta. Katsoin tuossa sattumoisin esim. pinen klipin Carmen Heikkilän 27.5.2017 osa 2, pitämästä esityksestä. Kyllä oli opetuksen sävy jotenkin niin röyhkeää ja itsevarmaa, ihmiskeskesitä kuin olla voi..Tästä pineneä esimerkkinä hänen toteamuksensa: ”kun sinä puhut, se on samaa kuin Jumala puhuu”..Tässähän on juuri sitä sävyä mitä käärme puhui ja lupasi ensimmäiselle ihmisparille: ”te tulette niinkuin Jumala..”

    Siispä kaikkeen tuollaiseen peilaten on varmaan tuiki tärkeää, että vastapainona sille olisi tarjolla täälläkin netissä mahdollisimman paljon tervettä, aitoa syvälle Jumalan sanaan ankkuroituvaa Kristuskeskeistä opetusta.

    Vastaa
    1. cetalena Artikkelin kirjoittaja

      Kiitos, Keijo! Aion tehdä tänne osion ”Kristillisten kirjojen esittelyä”. Olkoon siinä sitten vanhempaa ja uudempaa sekaisin. Laitan linkin jo aiemmin esittelemiini hyviin hengellisiin kirjoihin. Kyllä tämä on minun aluettani, ja asia on pyörinyt mielessäni.

      Vastaa
  3. Keijo

    Kiitos tästä hyvin monipuolisesta kirjoituksesta aiheesta, joka on varmaan monelle tänä päivänä hyvin polttava. Itsekin tuon otsikon kysymyksen kanssa olen joutunut aika paljon kamppailemaan. Kirjoitelman sisällön sävy oli varsin lohdullinen ajatellen niitä jotka noita tilanteita ovat joutuneet kokemaan. Vaikka kohtaamme täällä kristittyinä mitä erilaisimpia pettymyksiä, loukkaantumisia, hylkäämisiä, ulkopuolelle jättämisiä jne., toinen toistemme taholta ja mitä erilaisimmista syistä emme kuitenkaan koskaan tule hylätyksi, petetyksi ja jätetyksi Kristuksen puolelta. Hän ei meitä hylkää eikä jätä..Näin Sana vakuuttaa. Me voimme toki hänet jättää ja torjua.

    Tuossa kyselet, että onko hengellisessä yhteisössä, minkä on taakseen jättänyt arvioinnille ollut tilaa. Hyvin lähteltä olen saanut seurata eräiden henkilöiden kohdalla ja itse tilaisuudessa mukana olleena kuinka ihan asialliselle ja perustelulle omalle näkemykselle ei ollut tilaa. Seurasi kutsu johtajan puhutteluun, missä kehoitettiin vaikenemaan ja kasvamaan eikä puhettakaan mistään dialogista, missä johtaja itse olisi arvioinut omia näkemyksiään ja niihin liittyviä perusteluita. Mielestäni juuri äärikarismaattisuuden ja menestysteologisen uskonnäkemyksen omaavilla johtajilla on yksi merkittävä ns. akilleen kantapää juuri tuo, että he eivät suostu oman opetuksensa ja teologiansa asialliseen arviointiin. Poikkeavat mielipiteet laastaroidaan ja torjutaan helposti uskonnollisuuden leimalla ja hengen sammuttamisella.
    Sellainen vaikutelma on tullut, että Ristin teologiaa, sanomaa sovituksesta, synnistä, Jumalan pyhyydestä jne. ei nykyisin juuri kuule. Jeesuksesta toki puhutaan, mutta kuinka paljon haavoitetusta Jeesuksesta, siitä Jeesuksesta jolla ei ollut hahmoa johon me olisimme mielistyneet. Kuten Jes. 53 hänet kuvaa.

    Muutamia kertoja minua on pyydetty puhumaan tässä viimeisen vuoden aikana. Olen sen asian ottanut niin, että jos se on yksi pieni Herralta saamani osa palvelustehtävääni, niin haluan siinä palvella. Lähtökohtani ja rukoukseni siihen on ollut, että mihinkään en tyrkytä itseäni, lähden vasta jos pyydetään. Näin on nyt käynyt. Silti kipuilen kovasti ja poden suurta epävarmuutta ja aina ensimmäinen ajatus ja tunne on, että ei minulla ole mitään sanottavaa. Yleensä tähän vaivaan hieman auttaa se kysymys, että jos edes jotain voisin Vapahtajajastani kertoa, Hänen ihmeellisyydestään ja armostaan minua/meitä syntisiä kohtaan, niin sehän olisi aivan upea asia. Hänestä ja Hänen ristintyöstään edestämme haluan innostua.

    Tätä asiaa kerran miettiessäni Raamatun äärellä ja lukiessani Johanneksen evankeliumin kohtaa, missä Jeesus kohtaa opetuslapset lukittujen ovien takana. Hän näyttää heille haavansa. Tuomaskin vakuuttuu Jeeuksesta saadessaan pistää kätensä hänen haavoihinsa. Nämä haavat näkyvät siis vielä ylösnousseen Jeesuksen ruumiissa, muistutuksena ihmisen aikaansaannoksista. Ja mitä ilmeisimmin valejeesuksella ei ole haavoja. Tähän yhteyteen tuli vielä mieleeni Johanneksen kirjeen kehoitus koetella henget. Miten hän vastaakaan siihen, mistä tunnistaa Jumalan Hengen..”Jokainen Henki joka tunnustaa Jeesuksen Kristuksen lihaan tulleeksi on Jumalasta..”. Mitä sitten lihaan tullut Kristus merkitsee? Itselleni tuli kyllä mieleen, että eikö juuri sitä, että Hän tuli kärsimään, häväistyksi, ruoskituksi ja lopulta ristiinaulituksi? Mitäpä Hänen elämänsä täällä maanpäällä oli muuta kuin kärsimystä ja itseasiassa Hänen koko elämänsä tarkoitushan oli juuri tulla kärsimään ja kuolemaan ja sen kautta Vapahtamaan maailma. ”Sillä niin on Jumala maailmaan rakastanut, että antoi ainokaisen poikansa…”

    Tätä taustaa vasten kun mietin, niin ei ole ihme, että Raamatun keskesintä sanomaa, Kristuksen sovituskuolemaa vastaan hyökätään valheen kaikella voimalla. Jopa niin, että itse Perkele pukeutuu valkeuden enkeliksi. Herra armahtakoon, että saisimme säilyttää Ristiinaulitun silmiemme edessä.

    Luen juuri iltalukemisenani Osmo Tiililän teosta; miksi kristinuksoa ei voi ei tarvitse eikä saa uudistaa”. Erittäin ajankohtainen kirja, ehkä erityisesti nykypäivänä. Hän toteaa eräässä kohtaa hyvin terävästi: ”Voimme omasta puolestamme kysyä, mitä kristillisyyttä sellainen olisi, mikä kylläkin olisi hyvin modernia mutta vähän kristillistä. Jotkut ovatkin jo tehneet suoran päätelmän – ja siihen nähdäkseni on yhdyttävä: jäljelle jäävä ”vähäinen” kristillisyys ei enää ole ollenkaan kristillisyyttä vaan vain jonkinlaista kristillisen pintaleiman saanutta humanismia”

    Vastaa
    1. cetalena Artikkelin kirjoittaja

      Keijo, kiitos pitkästä, mutta niin tavattoman puhuttelevasta kommentistasi. Iloitsen siitä, että saat kertoa Vapahtajastasi sekä myös opettaa omalla paikallasi. Olen vähän miettinyt tännekin asiallisten kristillisten kirjojen arvioita tai esittelyä. Tämä Osmo Tiililän kirja voisi olla yksi ensimmäisistä. Facebook-ryhmään ”Vanhat hyvät kristilliset kirjat” mahtuu kovin vähän. Sinne voisin sitten linkittää täältä omilta sivuiltani.

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *