Isä meidän ja minun Isäni

Isä meidän ja minun Isäni

Miten usein ajatukset ovatkaan joko menneessä tai tulevassa. Miten vaikeaa ihmisen on usein elää juuri nykyhetkeä, ja miten tärkeää se olisi. Ehkä yksin elävälle aikuiselle tämä voi olla vielä vaikeampaa kuin sellaiselle, jolla on kumppani tai perhe vieressä, tai jolla on kuitenkin päivittäinen työ. Toinen ihminen keskeyttää ajatuksiin vajoamisen vaikka kysymällä: ”Missä on sitä tai tätä?” tai ”Mitä syömme tänään?” Aina ei todellakaan ole kyse syvällisistä keskusteluista.

Olen oppinut vuosikymmenten kuluessa puhumaan Taivaalliselle Isälle. En ole oppinut sitä sen vuoksi, että olisin ollut erityisen yksinäinen. En edes osaa sanoa missä vaiheessa tämä Isälle puhuminen on alkanut. Jokin merkitys voi olla silläkin, että menetin äitini melko varhain, ja omalle isälle ei tuntunut helpolta puhuminen. Tämä osaltaan sai ehkä kiinnittämään ainakin huomiota Raamatun ”Isä” -kohtiin.

Olen ollut aina melko huono nukkumaan. Kun herää aamuyöllä, on usein hiljaista eikä voi ryhtyä tekemään juuri mitään. Silloin on erityisen hyvä puhua Isälle. Joskus voi herätessä painaa jokin murhe tai huoli. Jokin aikaisempi vastuu tai virhe nousee mieleen vahvana. Ehkä jokin epäselväksi jäänyt asia saa jonkin muodon. Kun asia tuntuu isolta, nousen ylös ja menen rukoilemaan itsekseni ääneen. Näin luovutan murheeni ja itseni ja läheiseni, asiani, Jumalan kannettavaksi Kristuksen työhön vedoten. ”Heittäkää murheenne hänen päällensä, hän pitää teistä huolen.” Yleensä palaan vielä vuoteeseen joko nukkumaan tai kirjoittamaan tai käsittelemään kuvia. Nyt minulla on tabletti, eli koko on niin paljon mukavampi kuin puhelimessa.

Toisinaan herään kiitokseen tai jopa raamatunlauseeseen. Joskus herään virkeänä, joskus väsyneenä. Joskus herään unikuviin, joskus ei ole mitään erityistä. Kuitenkin tavakseni on tullut ottaa ensimmäinen, vaikkakin äänetön, puheyhteys Isään. Nyt ei ole kiireitä, eikä paineita nousta virkeänä tekemään tarkkaa työtä. Tämän vuoksi usein ensimmäinen hiljainen huokaus on kiitos uudesta aamusta.

Päivät kuluvat eläkeläisellä monessa puuhassa. Hyvä varmaan näin. Voisi olla hyvä illalla rauhoittua sanan äärelle. Illan hetkillä on suuri merkitys siihen millaisia aamun varhaiset tuokiot ovat. Nyt olisi aikaa ja viisautta tähän. Miksi se ei silti useinkaan toteudu? Samoin monet nuoret yksin elävät aikuiset pyrkivät rauhoittamaan iltojaan siinä onnistumatta. Ehkä pitäisi varata aika hiljentymiselle, merkitä se älypuhelimeen. Ehkä se voisi olla ystävän kanssa sovittu sama aika, ja sen jälkeen voisi soittaa ja toivottaa hyvää yötä toiselle. Voisi mahdollisesti myös rukoilla yhdessä.

Isä meidän rukous on Jeesuksen opettama rukous ja siksi erityisen tärkeä. Minulla on se tuossa siinä muodossa kuin se löytyy Raamatusta. Yhtä hyvin voi käyttää jo lapsena opittua Isä meidän -rukousta, jossa vieraampi sana ”velkani” on sanottu hiukan toisin. Velka merkitsee Raamatussa nimenomaan syntivelkaa, joka on kannettu ja annettu anteeksi Jeesuksen Kristuksen ristin työn ansiosta

Minulle rukous ja Isälle puhuminen on avuksi siinä, että pystyn edes jotenkin elämään tätä hetkeä. Kiitos on erityisen tärkeää. Nyt kiitän usein siitä, että voin levätä ja voin olla jotenkin erityisellä tavalla vapaa vaatimuksista. Tämän kirjoitin muuten aamulla varhain tabletille.

Ceta Lehtniemi

4 vastausta artikkeliin ”Isä meidän ja minun Isäni

  1. Keijo

    Hei, mielenkiintoista kerrontaa mm. eläkeläisen arjesta ja ajatuksia/näkökulmia isästä..Näin isän päivän kynnyksellä ja näiden kirjoittamiesi ajatusten kirvoittamina heräsi itsellenkinin joitakin ajatuksia isästä. Muutama ajatus omasta isästä. Oman isäni kuolemasta on kulunut 33- vuotta. Suhde häneen on aina jäänyt hyvin etäiseksi. Tätä varmaan selittänee se, että n. ensimmäiset 12- vuotta elämästäni isäni puolelta elin hänen vaikean päihdeongelman ja väkivallan keskellä. 6- lapsinen perhe kun oltiin, niin äidin ( kuoli v. 2003) hoidettavaksi kaatui suunnilleen koko arjen pyöritys, joten hänelläkään, hyvästä tahdostaan huolimatta ei ollut mahdollisuuksia ja edellytyksiä kovin paljon tarjota lapsille tukea ns.tunne-elämän tarpeissa. Oli yritettävä vain selviytyä. Pelko, uhka ja turvattomuus olivat varsin keskeiset sielunelämän tunnesävyt, jotka olivat lähes päivittäisiä ”vieraita”..Lieneekö sitten tällaisen kehityshistorian yhtenä selittävänä tekijänä se, että sielunelämäni pohjavirtaa luonnehtii tietylaiset tummansävyiset, juurettomuuden, yksinäisyydenkin ja melankolian kaltaiset seuralaiset?

    Toki on tullut tässä matkan varrella paljon myös mietittyä suhdetta Taivaan Isään. Olen ajatellut, että käsitteet, sanat ovat aina tietylaisia viittauusuhteiden verkostoja. Merkitykset, ajatukset ja tunnesisällöt ne löytävät toki tarttumapintoja todellisista reaalisista ja objektiivisista suhteista. Oma suhteeni maalliseen isääni on väistämättä jäänyt jotenkin hyvin etäiseksi tunnetasolla. Tällä on ollut heijastevaikutusta myös suhteessa Taivaalliseen Isääni. Hänkin on vaikuttanut jotenkin etäiseltä. Se ei ole ollut kovin puhutteleva, ei kielteisessä eikä myönteisessä mielessä. Ehkä tässä vuosien varrella kuitenkin ajoittain on tapahtunut jotain pientä muutosta, jopa tunnetasollakin..Arvelen, että merkittävin selittävä tekijä sille on itse Jumalan Sana..Raamatussa on todella paljon erittäin tunnevaltaisia kuvauksia Jumalasta Isänämme..Paljon on puhutellut mm. eräs kohta Vanhassa testamentissa, missä jossain todetaan mm. että hän pitää meistä huolta niin kuin imettävä äiti lapsestaan ja toisaalla kysyy, että hylkääkö äiti rintalapsen ja vaikka hylkäisi, niin minä en teitä hylkää. Ja onhan toki juuri tuo Isä- meidän rukous jotain vallankumouksellista. Jeesus itse toteaa; ”kun te rukoilette, rukoilkaan näin; Isä-meidän…”. Ei Islamissa voida puhutella Jumalaa isänä..Siinä uskonnossa Jumala on äärimmäisen etäinen, kaukainen majesteetti.

    Tietysti tässä elämän varrella on Jumalan sanan lisäksi monenlaiset muutkin Jumalan suomat avut ja lahjat auttaneet mm. noissakin kipuiluissa, joita elämänhistorian varrella on muodostunut. Tätä isättömyyden kipuun liittyvää probleematiikkaa joudun kyllä valitettavan paljon todistamaan ja kohtaamaan työnikin puitteissa. Toki ei vain isättömyyden, usein äidittömyydenkin..Tarkoitan yleensä ns. psykologisen isättömyyden/äidittömyyden kipua. Heitä kohdatessa on tietyllä tavalla ollut yhtäältä helppo, ainakin samastua heidän tuntoihinsa..Vältän mielellään sanaa ymmärtää, koska en varmaan todellisuudessa koskaan kykene täysin ymmärtämään toista ja hänen kokemustaan, koska hän on aivan oma erillinen yksilö.

    Oikeaa ja todellista hyvää Isää meidän tulee siis etsiä Jumalan ilmoituksesta. Jeesus totesi mm., Isää ei ole kukaan nähnyt, mutta Poika joka on Isän helmassa on hänet ilmoittanut..Ja ”kukaan ei tule Isä luokse muutoin kuin minun kauttani”..”Joka on nähnyt minut on nähnyt Isän”, oli Jeesuksen vastaus Filippuksen kysymykseen; näytä meille Isä? Voimme samastua Filippukseen. Mekin kaipaamme syvästi nähdä ja tuntea Isä, hänen iankaikkiset käsivarret, jotka kannattelevat meitä..Täällä matkalla kohti Isän kotia, joudumme uskon kautta Hänen lupausten varassa vaeltamaan..Ja ehkä siinä onkin yksi kaipauksen, ikävöinnin ja hengellisen köyhyyden funktio, minkä lopulta senkin Jumala vaikuttaa, että se laittaa meidät huokailemaan, menemään Sanan äärelle, rukoukseen ja hiljentymiseen: pysyäksemme valvovina ja odottavina. Silloin meillä on suhde Häneen..Ja Hän totisesti tulee eräänä päivänä ja ottaa meidät syliimme kuten tuhlaajapojan Isä ryvettyneen lapsensa.

    Vastaa
    1. cetalena Artikkelin kirjoittaja

      Kiitos, Keijo, jaostasi. Uskon, että tästä on monelle hyötyä.

      Vastaa
    2. liisa

      Kiitos, Keijo! Kiitos, että rohkenit kertoa elämästäsi. Täällä myös yksi isätön ja äiditön lapsi. Isäni kuoli ollessani vuoden vanha, ja myös äitini menehtyi ollessani n. 12-vuotias. Voin siis hyvin paljolti samaistua siihen, mitä kirjoitit. Vaikka olen jo ns. ikääntynyt ihminen, menneisyys edelleen vaikuttaa syvällä sisimmässäni, ja juuri siksi Jumala on minulle ennen kaikkea Isä, – ja myös äiti, jos niin voi sanoa. Hän, Jumala, on rakastava ja armollinen, ja myös rakkaudessaan ja rakastavasti nuhteleva ja kurittava. Vähitellen olen sen saanut oppia.

      Olen tänä isänpäivänä joutunut ajattelemaan paljon juuri näitä asioita. Juuri nuo raamatunkohdat, ja Jeesuksen sanat, mitä lainasit, olivat mielessä. ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.”

      Voin siis sanoa samaa, mitä sinä: -”Lieneekö sitten tällaisen kehityshistorian yhtenä selittävänä tekijänä se, että sielunelämäni pohjavirtaa luonnehtii tietynlaiset tummansävyiset, juurettomuuden, yksinäisyydenkin ja melankolian kaltaiset seuralaiset? ”

      Myös: – ”Mekin kaipaamme syvästi nähdä ja tuntea Isä, hänen iankaikkiset käsivarret, jotka kannattelevat meitä..”

      Ja: – ”—ehkä siinä onkin yksi kaipauksen, ikävöinnin ja hengellisen köyhyyden funktio, minkä lopulta senkin Jumala vaikuttaa, että se laittaa meidät huokailemaan, menemään Sanan äärelle, rukoukseen ja hiljentymiseen: pysyäksemme valvovina ja odottavina.”

      Juuri näin ajattelen. Tämä on todella elinehto, ei pelkästään tapa. Sanotkin: – ”Silloin meillä on suhde Häneen.” Muulla tavalla ei ole, näin ajattelen. Suhde elävään Jumalaan rakentuu yhä läheisemmäksi rukouksen ja Sanan kautta, vain sillä tavalla. Hän todella puhuu Sanassaan sydämellemme. Hän taivuttaa meitä itsensä puoleen, meitä arkoja lapsiaan, jotta ymmärtäisimme , miten Hän meitä rakastaa, Hän meidän Isämme – iankaikkisella rakkaudella.

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *