OLEN IHMINEN, Martta Kaukomaa
Ari kustannus, 1979
Minulla on hallussani neljä Martta Kaukomaan kirjaa: LAULUISTA IHANIN (1976 Päivä Oy), UUSI TEMPPELI (1977 Päivä Oy), RISTI ensin sitten KRUUNU (1947 Ristin Voitto) ja tämä mitä alan nyt hieman käsitellä.
Runojen ulkomuoto ei varmuudella ole oikea, koska tämä kirja-arvioni on siirtynyt vanhalta sivustolta uudelle ja säkeet menivät jaotukseltaan sekaisin. Parhaani mukaan yritin niitä järjestää kohdalleen.
OLEN IHMINEN runokirjaan on kirjoittanut esipuheen Hilja Aaltonen. Hän sanoo mm. näin: ’Rohkenitko antaa elämäsi kallista kärsimyskultaa liiaksikin arkisiin käsiimme. Avasitko salaisen kärsimyskirkkosi ovet liiaksi kadulle.’
Hilja Aaltonen nosti esipuheeseen erään runon viimeisen säkeen. Runon nimi on Kuoleva vehnänjyvä.
Ei vehnänjyvä kuolematta
voi tuottaa uutta elämää.
Ja tuskatta ei siemen kuole,
kun mullan alle yksin jää.
Ja kuitenkin se tie on hyvä.
Sen kuljit, Jeesus, Sinäkin.
Sä kuolit, tosi Vehnänjyvä.
Siis kuoloon suostun minäkin.
Ahdistuksissa kirkastuu toivo ja Jumalan rakkaus
Loppusanoissa Martta Kaukomaa kertoo, että kirjan pääsisältö on syntynyt tunneliöitten pimeydessä, kauhuissa, taisteluissa. Kuitenkin pimeimmässä pimeydessä on joka kerta välähtänyt salama: eläväksi tullut Jumalan sana.
Kaukomaa sanoo mm. seuraavasti:
’Tunnelikokemuksia ei tosin kukaan mieleltään terve ihminen etsi. Niistä ei iloita eikä niissä ole mitään inhimillistä nautintoa. Luontomme pelkää ja välttää kärsimystä ja hätää. Mutta kun Pyhä Henki antaa Kristuksen seuraajalle autiomaan kokemuksia, niin jälkeenpäin saadaan elämän hedelmä. Silloin ylistetään ahdistuksistakin – ja juuri niistä, sillä niissä kirkastuu toivo ja Jumalan rakkaus.’
Martta Kaukomaa kertoo myös valvoneensa ja punninneensa tämän runokirjan julkaisemista aivan viimeiseen yöhön asti. Kun tuo julki jotain hyvin yksityistä, siinä on aralla mielellä ja pelokkaana. Juuri sen vuoksi tässä kirjassa näkyy niin syvästi se, että Jeesus armahtaa ihmistä.
Kirjan nimi OLEN IHMINEN on mielestäni todella hyvä. Tämä on puhetta juuri tälle ajalle, juuri meille pienille Jumalan omille.
Katsokaa Kuningasta siinä kruunussa, jolla Hänet kruunattiin
Ihminen joutuu aina myös jostakin entisestä luopumaan, jostakin omastaan lähtemään, jotta pystyy Jumalan Hengen avaamalla ymmärryksellä kohtaamaan Kristuksen ristillä, sekä näkemään oman syntisen tilansa. Ehkä tämä teksti avaa meille hieman myös pääsyä kirjan LAULUISTA IHANIN (Korkea Veisu) tuntoihin. Lainaan kirjasta OLEN IHMINEN s. 97 pitkää tekstiä, hyvin harvinaislaatuista kuvausta:
Tulkaa, tulkaa, katsokaa. Lähtekää ulos, te Siionin tyttäret ja katsokaa Kuningasta Hänen kauneudessansa, siinä kruunussa, jolla Hänet kruunattiin Hänen ratkaisevan taistelunsa ja voittonsa päivänä Jerusalemissa, Hänen oman kansansa keskellä.
Tulkaa, tulkaa, katsokaa
kruunussansa Kuningasta!
Edessään on erämaa…
Katsokaa:
ulos leirin kunniasta
korskeasta
yksinään Hän taivaltaa.
Erämaahan hirmuiseen,
piikkikruunu päässä, kulki
Kristus kuoloon veriseen,
tuskaiseen.
Mutta silmänsä kun sulki,
silloin julki
huusi kaiken täyttyneen.
Tulkaa, tulkaa, katsokaa
Häntä ristinmuodossansa,
kunnes sydän piston saa,
vavahtaa,
huutaa synnintunnossansa
kauhuissansa:
miksi syytön tämän saa?
Piikkikruunu painettiin
– Henki vastaa – pyhään päähän,
koska sinut tuomittiin
helvettiin.
Siksi ristinkuoloon jää Hän…
Säikähtäähän
kurja – luettu syyllisiin.
Minähän tuon ansaitsin,
rangaistuksen armottoman,
syntiä kun himoitsin,
palvelin
lailla orjan avuttoman,
voimattoman,
kytkettynä kahleihin.
Siinä viruin, nääntynyt,
kunnes puhui ristin veri:
tuomio on täyttynyt,
päättynyt.
Eessäsi on armon meri…
Kallis veri
pois on syytteet pyyhkinyt.
Tule, tule kohtaamaan
ristin Miestä erämaahan,
veren voimaa kokemaan…
Kokonaan
Hän sun sydämesi saahan?
Painu maahan
pyhään, pyhään palvontaan!
Ihminen ei voi kerskata mistään omastaan
Martta Kaukomaan tuotannossa näkyy se, että ihminen ei voi kerskata mistään omastaan. Oman tyhjyyden kokemus, ja kaiken hyvän kaipaaminen ja ikävöiminen rakkaalta Jeesukselta näkyy monessa runossa.
Sisimpääni lähde luo
Tyhjän astian
Sulle ojennan.
Tule Jeesus, täytä se!
Rikkaus suo köyhälle,
yltäkylläisyys!
Jeesus, rukoilen:
pese syntinen!
Anna tunnon puhtaus,
täysi hengen vapaus,
lapsenmielisyys.
Jeesus, voimalla
minut pueta!
Sisimpääni lähde luo,
ehtymätön elonvuo:
Hengen täyteys.
Jeesus, kiitän Sua,
että kuulet mua.
Rukouksiin vastataan,
kallis lahja annetaan:
kaipuun täyttymys.
Veri riittävi. -Herra, mä uskon sen
Kun käsillä on runokirja ja ei tunne henkilöä eikä seurakuntaa, voi nähdä asioita väärin. Oma kokemusmaailmani ja ymmärrykseni sekoittuu tähänkin kirja-arvioon. Kristityn elämän vuorottelu hengellisen janon ja täyttymyksen jännitteessä on totta, muuten emme ehkä kaipaisi sanankaan äärelle, seurakuntaan tai rukoushiljaisuuteen. Kuitenkin hengellinen elämä on myös niin paljon muuta. Usein se on vain sitä, että selviämme päivän kerrallaan eteenpäin. Runon ’Veri yksin’ loppusäkeissä Kaukomaa sanoo:
Oi Jeesus, nyt olen mä onnellinen.
levon täyden ja rauhan sain.
Veri riittävi. -Herra, mä uskon sen.
Olen löytänyt, mitä hain. Veri riittävi yksinään.
Veri riittävi yksinään.
Sen kanssa kun Jumalan etehen käyn,
niin puhdasna, pyhänä siinä mä näyn,
Isän suosion täyden kun sain.
Kirjan viimeinen runo on: Raamattukoulu
Olen vanha ja horjun, ja luissani
on kapina ainainen.
Ovat kuluneet nikamat, nivelet
ja hermot, suonet ja lihakset.
Vain henki on entinen.
Se on ravinnon etsinyt Sanasta.
Se leipä on voimakkain.
Olin heikko: se vahvisti, lääkitsi.
Kun uuvuin, voimat se uudisti.
Yön varjoissa valon sain.
Oli nääntyä sielu ja ruumiskin,
kun kovimmat kolhut koin.
Epätoivokin joskus jo uhkasi,
ja tappava murhe mun masensi,
vaan kuitenkin nousta voin.
Sanan Henki kun aukaisi elävän,
niin autettu olin taas.
Itse Jumala siinä kun ilmestyi,
niin henkeni elpyi ja virkistyi.
Hän vaivojen vuoret kaas’.
Vuosikymmenet näin ovat vierineet,
ja kaita on ollut tie.
Sitä vain en taistoissa tajunnut,
en oudossa yössäni havainnut:
tää raamattukoulu lie.
Nyt vanhana vasta sen ymmärrän
ja ihmettä hämmästyn:
Kävin korkeakoulua Jumalan
minä – oppilas tason niin matalan.
Nyt päätöstä lähestyn.
Vielä eessä on tutkinto viimeinen,
kun saapuvi Kuningas.
Mitä tullut on sinusta? Kysytään.
Sä pääsetkö portista pyhimpään
ja ootkohan autuas?
Mitä vastata, poloinen, voisinkaan!
Yks todistus mulla on vain.
Sen on antanut Armo, ja alla on
Veren sinetti, vahva ja murtumaton.
Sen voittoni takeeksi sain.
Pimeimmässä pimeydessä eläväksi tullut Jumalan sana
Hilja Aaltonen nosti Martta Kaukomaan kirjan esipuheeseen erään runon viimeisen säkeen. Runon nimi on Kuoleva vehnänjyvä.
Ei vehnänjyvä kuolematta
voi tuottaa uutta elämää.
Ja tuskatta ei siemen kuole,
kun mullan alle yksin jää.
Ja kuitenkin se tie on hyvä.
Sen kuljit, Jeesus, Sinäkin.
Sä kuolit, tosi Vehnänjyvä.
Siis kuoloon suostun minäkin.
Loppusanoissa Martta Kaukomaa kertoo, että kirjan pääsisältö on syntynyt tunneliöitten pimeydessä, kauhuissa, taisteluissa. Kuitenkin pimeimmässä pimeydessä on joka kerta välähtänyt salama: eläväksi tullut Jumalan sana.
Jeesus sanoo: ”Olkaa turvallisella mielellä”
Markuksen evankeliumi:
6:50 … sillä kaikki näkivät hänet ja peljästyivät. Mutta heti hän puhutteli heitä ja sanoi heille: ”Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen; älkää peljätkö.”
Nuorena kristittynä pidin tuosta kohdasta. Ajattelin myrskyn keikuttamaa venettä ja Jeesusta kävelemässä veden päällä. Koin uskon, Jeesuksenkin, ja tulevaisuuden pelästyttävänä. Ja kuitenkin sain kuulla nuo niin tärkeät sanat Jeesukselta: ”Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen; älkää peljätkö.”
Ajattelin: ”Tahdon tuntea Jeesuksen, pelottaa, en ymmärrä, en näe, myrskyää.” Koen, että Martta Kaukomaan runot ja tekstit puhuvat minulle tätä samaa elämän meren myrskyissä opittua turvallisuutta.
Johanneksen evankeliumi:
16:33 ”Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman.”
Nyt minullakin on ehkä toisenlaiset ahdistukset. Ja yhä Jeesus vakuuttaa hallitsevansa kaiken. Yhä tahdon tuntea Jeesusta, ja kätkeytyä Häneen ja Hänen armonsa osallisuuteen. Nyt on myös paljon niitä nuorempia, joille tahtoisin sanoa, että Jeesuksen sanat ovat olleet sittenkin totta aina tähän asti.
Toivoisin myös nuorten löytävän näitä vähän vanhempia kirjoja. Ehkä näin hiukan avattuina, ja joitain näkökohtia esiin poimittuina, niistä voisi olla lohtua ja Kristuksen tuntemisen tuoksua useallekin lukijalle.
Ceta Lehtniemi
Kiitos, Keijo! Tuntuu aina hyvälle lukea kommenttejasi. Vaikka et ehkä rohkenisi lähettää mitään omaa kirjoitusta Armo kantaa -nettilehtiseen, olet jo mukana rohkaisemassa. Mietin sitä laittaisinko jotain esimerkiksi Martta Kaukomaalta. Hänen runoistaan on jäänyt lähes unohduksiin ne, joista ei ole tehty laulua. Minulla on kyllä kaikkea aivan valtavat kokoelmat hyllyissäni. Tavallaan tunnustelen kaiken aikaa mikä voisi puhutella.
Hei, lueskelin noita Martta Kaukomaan runoja. Olivat kyllä varsin puhuttelevia ja voimakkaita, Kristus-keskeisiä. Itseäni tällä hetkellä erityisesti puhutteli tuo runo otsikolla: Sisimpääni lähde luo.
Jotenkin se sanoitti hyvin omia, tiettyä tyhjyyden, ikävän ja kaipauksen tuntoja jotka ovat varsin tuttuja matkakumppaneita omassa sisimmässäni ja usein taustoittaa sielunmaisemaani.
Runoissa oli sanoituksia, jotka jollakin tavalla kosketteli ja sanoittivat myös luopumiseen liittyviä asioita. Ehkä omalle kohdalleni juuri siksikin kun on tässä melko lähiaikoina luopunut kokoaikaisesta työelämästä ja siirtynyt eläkkeelle. Ja nyt ikäänkuin tilanteessa kysellen ja rukoillen, omaa paikkaa ja tehtävää.
Tuli mieleeni jo muutama vuosi edesmenneen sairaalasielunhoitajan ajatuksia siitä, että elämä on tietynlaista ”pikku” kuolemaa (luopumista) sen alusta loppuun saakka. Se alkaa jo äidin kohdusta, josta pitää luopua. Ja kuinka monia luopumisia tuleekaan sen jälkeen. Hänen ohjeensa oli se, että ihmisen on hyvä kohdata niihin luopumisiin (kuolemisiin) liittyvät ajatukset ja tunnot, suru, jotta olisi jotenkin valmiimpi siihen lopulliseen luopumiseen. Ja toisaalta johonkin uuteen elämässä on paremmat edellytykset siirtyä jos/kun jostakin entisestä on kyennyt päästämään irti.
Ps. huomasin että olet aloittamassa nettilehteä (armo kantaa). Uskon että sillä on varmaan oma paikkansa, vaikka kuten toteat, että vaihtoehtoja on paljon. Toki voi monella olla iso kynnys kirjoituksia lähettää. Kyllä se on itsellänikin. Minusta lehden nimi on hyvä. Armo todellakin kantaa. Nimi jo sinänsä herättää itsessä heti kysymyksen, että suostunko aina läheskään armon kannettavaksi, vai yritänkö itse…Siis hyvä nimi lehdelle, koska se antaa herätteen keskustelulle
Kiitos sanoistasi,liisa! Teen erilaista ”kirjoitustyötä” pari tuntia päivässä. Tein toisen ison kuvakirjan lähinnä kotisivujeni ja facebookin materiaalista itseäni ja lähipiiriäni ajatellen. Viimeistelen myös Lutherin psalmin 45 selityksen saattamista sähköiseen muotoon ja luettavampaan asuun. Kaukomaan ”Olen ihminen” on painettu Ari Painossa 1979. Eli se on vain vähän yli 40 vuotta vanha. Näitä nuorempia kirjoja en uskalla muuta kuin referoida sivuillani. Ne ovat esillä sen aikaa kuin kotisivuni ovat olemassa. Mutta nyt kaikeksi onneksi niitä löydetään ja luetaan.
Kyllä, todella hyvä, että olet laittanut sivullesi runoja, jotka ovat sinua puhutelleet. Nyt Kaukomaan runot ovat puhutelleet myös muita, taas minuakin. Kirja-arvion olet tehnyt jo kolme vuotta sitten. Jumalan johdatus on ihmeellinen:) Joku lukee aivan oikeaan aikaan jotain, joka koskettaa.
Kiitos, liisa! Vähän irralliselta lauseeni näyttää. En valitettavasti muista kirjan alkupuolen runojen tunnelmia. En muista mikä sai minut noin kirjoittamaan. Toisaalta hyvä, että ylipäätänsä olen valinnut tähän runoja, jotka ovat puhutelleet minua.
Kommenttia tekstiisi. Kirjoitit näin: – ”Kristityn elämän vuorottelu hengellisen janon ja täyttymyksen jännitteessä on totta, muuten emme ehkä kaipaisi sanankaan äärelle, seurakuntaan tai rukoushiljaisuuteen. Kuitenkin hengellinen elämä on myös niin paljon muuta. Usein se on vain sitä, että selviämme päivän kerrallaan eteenpäin.”
Sanoisin, että ”hengellinen elämä” on juuri tuota jälkimmäistä. Me olemme hengellisiä, kun olemme uudestisyntyneet Jumalan lapsiksi. Ja kun olemme sitä, koko elämämme on hengellistä elämää, jokainen hetki, aivan arkinenkin. Ja siihen liittyy halu päästä turvaan lähelle Isää, kokemaan Hänen johdatustaan, saada Häneltä ravintoa, elämän leipää. Vaikka emme kokisi mitään ”hengellistä” niinä arkisina päivinä, jolloin tärkeää on vain selviytyä aamusta iltaan, elämme kuitenkin hengellistä elämää Hänessä..
Kun koemme olevamme pimeydessä, Kaukomaan kuvaamissa ”tunnelikokemuksissa”, siihen helposti liittyy tunne omasta syntisyydestä, aivan mahdottomuudesta. Ja aina saamme lopulta kuulla Jumalan oman vakuutuksen, että Jeesuksen veri ”riittävi yksinään”. Kysymys ei ole hengellisestä janosta ja sen täyttymyksestä pelkästään, ehkä sitäkin, vaan siitä, että pimeässä, tuskassa ja hädässä oleva sydämeni saa lohdutuksen, huutooni vastataan. Se ei ole välttämättä mikään ihmeellinen ”tunnekokemus”, vaan syvä rauha ja ilo sydämen ja mielen pohjalla. Hän on siellä tunnelissakin kanssani.
Luen mielelläni Kaukomaan runoja, minulla on tässä vieressäni tämä kirja. Voin samaistua moniin niistä. Ne kuvaavat todella monen kokemuksia syvällä pimeydessä olemisesta, ja siitä ihanasta Jumalan avusta ja lohdutuksesta, kun pimeydestä Hän taas johdattaa valoon ja kirkastaa Sanaansa.
Kiitos sanoistasi! Minulla on useita Martta Kaukomaan kirjoja, ja ne merkitsevät minulle paljon. Samoin Hilja Aaltosen kirjoja minulla on useita. Tarvitsen tätä rohkaisua, mitä sain nyt kauttasi. Ceta
Uskon, että oli johdatus, kun sain lukea
kirjoitustasi Martta Kaukomaasta.
Isäni tuli uskoon heti kun hänet sai
houkuteltua kokoukseen ja siellä puhui
Martta Kaukomaa: ”Arpa lankesi minulle
Ihanasta Maasta..,” ja isäni ajatteli: ”Onko
minullakin Toivoa.” Isäni kautta tulin
Uskoon ja nyt 74 vuotiaana kiitos Sinulle