Tiililän kirjan pohjalta 3

Miksi kristinuskoa ei voi uudistaa? 3. osa

Etiikassa ei ole välittömästi kyse uskomme kohteesta, vaan uskon soveltamisesta käytäntöön. Tiililä joutuu kuitenkin puuttumaan syvällisesti tähänkin asiaan. Huomataan myös se, että hän kirjoittaa 1960-luvun lopussa. Hyvin moni oli ja on yhä sitä mieltä, että kristinusko juuri eettisellä alueella osoittaa soveltumattomuutensa moderniin elämään. Jos sen perusta johtaa tällaiseen soveltumattomuuteen, koko kristinusko on kenties juuriaan myöten uudistettava toisenlaiseksi, siis myös mihin uskotaan eikä vain miten uskotaan. Ja tähän väärään ajatukseen Tiililä tahtoo puuttua selkeällä tavalla, jopa jyrkästi.

Kirjan kirjoittamisen aikaan esiintyi nuorten keskuudessa vallankumousmielialaa, mikä ei toki tarkoittanut yleensä mitään väkivaltaa. Kyse oli pitkälti aidosta kansainvälisestä ja sosiaalisesta havahtumisesta, ja tältä pohjalta erilaisten järjestöjenkin syntymisestä. Tämä kaikki veti myös kristittyjä nuoria mukaan. 

Tiililä korostaa kuitenkin kristinuskon ominaislaatua ja syvintä perustaa, jossa ainoa oikea vallankumous on siinä, että Vapahtaja työntää ihmisen elämästä syrjään tämän omat valtahaaveet ja antaa Pyhän Henkensä syntisen sydämen uudistavaksi mahdiksi. Kristinuskon oma aito voima pääsee vaikuttamaan vain tätä kautta sekä asianomaisissa itsessään että näiden välityksellä ympäristöön.

Tiililä sanoo näinkin vahvasti: ”Jos yhteiskunnallisiin ja kansainvälisiin tehtäviin paneutuminen houkuttelee väheksymään yksilön persoonallista Jumala-suhdetta, niin että kiirehditään mobilisoimaan vain tämän maailman voimia tämän maailman parantamiseksi, ajetaan riivaajia ulos riivaajilla”.

Hän jatkaa: ”Älköön sanojani käsitettäkö väärin. On paljon luonnollisen, maailman kulkuun sellaisenaan kuuluvaa kehityksen tuomaa hyvää, uusia elämää turvaavia menetelmiä, järjestelyjä, liikeyhteyksiä, kansainvälistä avustustoimintaa, lääketieteen saavutuksia jne., mikä kaikki on – Jumalan kiitos – ripeästi kehittymässä. Se on sitä Jumalan hyvyyttä, mitä hän antaa salliessaan aurinkonsa paistaa niin pahoilla kuin hyvillekin. Mutta seurakunnalleen, omalle synnistä lunastamalleen kansalleen, hän antaa sellaista uutta, mitä ei mistään muualta tule: yhteyden itseensä ja samalla sisältä päin alkaneen vallankumouksen hengellistä voimaa, rakkautta, uhrautumista, vanhurskasta tahtoa ja muuta sellaista, missä kristinuskon väärentämätön luonne on koettavissa.”

Jo tämä pienikin kuvaus siitä, mitä aito uskonyhteys Vapahtajaan saa aikaan, aiheuttaa minussa myös riittämättömyyden tunteita. Kyse on ehkä siitäkin miten vaikeana koen irrottautumisen kaikesta muusta edes pieneksi hiljentymisen hetkeksi. On niin lukemattomia houkutuksia ajatuksille lähteä jo heti aamusta laukkaamaan monissa hyödyllisissä tai totutuissa kuvioissa, ja tiedän, että olisi mahdollisuus paljon parempaan. Silti tiedän todeksi edellä olevan Tiililän kuvauksen. Ehkä omakin taistelun tuntu näillä alueilla kertoo juuri asian tärkeydestä.

Itse olen lukenut paljon Suomen herätysliikkeistä, lähinnä 1800 -luvulta. Niiden vaikutus ei olisi ollut niin merkittävää ja kestävää ilman tätä aitoa, sisäistä Kristuksen aikaansaamaa vallankumousta ihmisen sisimmässä. Itse asiassa niistä ei olisi jäänyt mitään pysyvää ilman tätä oikeaa perustaa. Nyt meille jäi paljon kirjallista materiaalia keskusteluista, onko Kristuksen pelastustyö ja armo ymmärretty oikein omalla kohdalla. Paavo Ruotsalainen väitteli tästä ydinkysymyksestä mm. Hedbergin ja Roseniuksen kanssa. Itse näen tämän yhtenäisyytenä ja hengellisenä rikkautena, en erona. Kaikki tämä uskon keskeisimmästä asiasta käyty keskustelu on auttanut minua tavattomasti.

Tiililä kirjoittaa: ”Aito kristillinen usko on dynaaminen ihmisten liikkeelle lähettäjä, kunhan se vain todella saa olla se mitä se on, muuttumatonta vanhaa uskonyhteyttä Herraan Kristukseen. Valitettavasti tätä uskonyhteyttä on liian vähän ja sekin, mitä on, liian heikkoa. Tämän itse kukin vilpittömästi tunnustamme. Suurin tarpeemme on uusi Pyhän Hengen vuodatus, niin että sydämet puhdistuvat ja saadaan uusi voima.” Tässä Tiililä ei luonnollisesti puhu uudesta helluntaista, vaan siitä että olisimme osalliset tästä Jumalan lahjasta.

Monen erehdyksen ydin on siinä, ettei uskon pääkohde, itse elävä, pyhä, kaikkivaltias Jumala ole ihmisille enää Jumala. He eivät käsitä, mitä yhteys häneen merkitsee. He eivät tunne evankeliumia eivätkä sen voimaa. Ihmiset kaipaavat uskon seurauksia. Näitä yritetään pakottaa esiin ihmisvoimin. Näitä samoin kysellään nähtäväksi niiden taholta, jotka eivät ole uskossa, eivätkä voi mitenkään ymmärtää kristinuskon perustaa tai hengellistä sanastoa.

Tiililä kirjoittaa karun totuudellisesti 50 vuotta sitten: ”Tuhon voimat näkyvätkin jo siinä sekavuudessa, hillittömyydessä, järjestysvallan vastustamisessa, seksin ylikorostamisessa ym. sekä yksilöiden omaa elämää että yhteiskuntaa repivässä menossa, joka nykyisin lisääntyy. Ihminen luulee pääsevänsä, kuten sanonta kuuluu, ”toteuttamaan itseään” ja samalla ”vapauteen”, mutta tämä ”itsensä toteuttaminen” on syntisen ihmisen mielihalujen toteuttamista ja ”vapaus” puolestaan anarkiaa, räikeimmissä tapauksissa jopa eläimellistymistä. Perusvirhe on siinä, ettei kuulla Jumalaa, vaan ihminen korottaa itsensä, suunnitelmansa, tahtonsa ja jopa mielenjohtumansa ylimmiksi ohjeikseen. Mikä asetelma: mitätön luotu asettumassa kaiken Luojan ja Hallitsijan eteen: katsopa, minä tulen tässä! Minä teen mitä tahdon!”

Itse olen saanut elää nämä vuodet seuraten niitä valtavia myönteisiä kehitysaskeleita, mitä on tapahtunut esimerkiksi lääketieteen tai turvallisuuden alueilla. Meillä on lapsikuolleisuus vähentynyt todella radikaalisti. Samoin työikäisten sydänkuolleisuus on enää murto-osa siitä, mitä se oli 50 vuotta sitten. Tämä kertoo myös vastuusta ja epäitsekkyydestä paljon. Näen siis paljon hyvää ympärilläni, sekä lähelläni vaikuttavissa ihmisissä.

Ihmisten kiittämättömyys ja levottomuus kasvaa kaiken aikaa. Yhdyn siis Tiililän kuvaukseen, vaikka näen myös valtavasti hyvää edistystä, kuten myös hän näki. Nyt on korostettu vapautta ja itsensä toteuttamista jo noin puoli vuosisataa. Ihminen on kuin kasvanut liian suureksi. Kuvaus kertoo tästä aikakaudesta siten, että asia koskettaa meitä jokaista. Tässä on pysähtymisen paikka. Olennaista on, että ihminen voisi pysyä pienenä ja Jumalaa tarvitsevana, ja hänelle kiitollisena ennen muuta pelastuksen lahjasta. Tämän maailman asiat jäävät joskus meiltä kaikilta tähän aikaan. Elämä Jumalan yhteydessä on niin paljon muuta; kunpa tämän ymmärtäisimme ajoissa.

Minulla nousee jatkuvasti huoli siitä, osaammeko tuoda evankeliumia esille selkeällä tavalla tämän aikakauden ihmiselle. Ettemme vain olisi liian kiireellisiä, ja ettemme vain ehkä jopa häpeäisi evankeliumia, ja kenties itseämme. Ihmiset kyllä näkevät meidän vikamme ja heikkoutemme, ja itsekin näemme. Tähänhän tahdotaan jatkuvasti myös osoittaa, ja tästä puhutaan. Tämä on silti tämän maailman ajattelua, joka edellyttää niin kovin vapaata, jaksavaa ja osaavaa ihmistä. Saamme nostaa päämme ja katsoa Kristukseen, hänen ristin sovitustyöhönsä. Siis todellakin saamme tehdä näin. Heikkous ja tarvitsevaisuus ei ole este, päinvastoin edellytys.

Ceta Lehtniemi