Tiililän kirjan pohjalta 4

Miksi kristinuskoa ei voi uudistaa? 4. osa

Kahden todellisuuden maailmassa

Jokainen meistä elää kahden todellisuuden maailmassa, näkyvän ja näkymättömän. Ymmärrämme helposti tämän näkyvän puolen, mutta näkymättömään liittyen lainaan Tiililää. Hän mainitsee ihmisen sielunelämän, aatteet, henkiset virtaukset ja uskontojen todellisuuden. ”Lopulta kaiken tämän rinnalla ’kokonaan toisenlaisena’ (Karl Barth) itse elävän Jumalan majesteettinen, silmiltämme salattu todellisuus sekä hänen ylimaallinen valtakuntansa ’taivaallisine sotaväkineen’ (enkelit ja hyvät henkivallat) – niin kuin on uskomme mukaan myös saatanallinen todellisuus (perkele ja hänen henkivaltansa).”

”Jos Jumala, tämä ’kokonaan toisenlainen’, kaikkivaltias ja iankaikkinen, on jossakin vaiheessa erityisellä tavalla puuttunut ’tavalliseen’ historiaamme, ilmoittanut itsensä puheessa ja teoissa, jos hän toisin sanoen meistä riippumatta on toteuttanut ja yhä toteuttaa ’epätavallista’, ei hänen tahtonsa ja hänen tekojensa muuttaminen ole vähimmässäkään määrin meidän vallassamme.”

Kun puhumme vaikka vain tavallisista asioista, niin vaikutusmahdollisuutemme ovat rajalliset. Emme voi kääntää aikaa taaksepäin, emmekä vaikuttaa edessä olevaan kuin puutteellisen tietomme, ymmärryksemme ja vajavaisen tahtomme puitteissa, harkitusti tai väkivalloin. Ja kaikkeen on lisättävä vielä, ”jos Jumala tämän sallii”.

Jumala hallitsee sekä näkyvää että näkymätöntä todellisuutta. Jos ihminen hylkää tämän perustan, hänelle jää kaksi mahdollisuutta, kun hän pyrkii pääsemään perille näkymättömästä todellisuudesta. Ensimmäinen mahdollisuus on se, että hän selittää ylimaalliset ihmisten keksinnöiksi, saatanan taruolennoksi ja Jumalan toiveajattelun tulokseksi. Toinen mahdollisuus on, että ihminen tavoittelee salatieteellisin, mystisin tai suorastaan noituuden keinoin jonkinlaista yhteyttä näkymättömiin. Hän tavoittelee ehkä henkistymistä tai tuonpuoleisten saamista käyttöönsä (esim. spiritismi, antroposofia, magia). 

”Molemmissa tapauksissa on kysymys epäjumalanpalveluksesta. Edellisessä ihminen asettaa itsensä jumalakseen, toisessa hän luulee ’jumalallisia’ niin helposti saavutettaviksi, että hän voi ne omin voimin tavoittaa ja ohjailla niitä. Molemmat ovat ihmisen alkusynnin päämuotoa, ylpeyttä, itsensä korottamista ja asettamista kaiken mitaksi.”

Tiililä arvioi, ettei hänen kuulijoissaan ole edellisiin ryhmiin kuuluvia. Minun käsitykseni on se, että nykyisin kristillisissä tilaisuuksissa on kyllä runsaastikin edellisiin ryhmiin kuuluvia. Ehkä vain aivan periaatteelliset ateistit puuttuvat. Uushenkinen ajattelu on kietoutunut kristilliseen ajatteluun erilaisin säikein ja yhdistelmin. Tämä on hyvä tiedostaa. Jumala ymmärretään nykyisin ehkä usein kuin jumaluutena, viisautena tai rakkautena, tai useiden uskontojen yhteisenä nimittäjänä. Tämä on kovin kaukana Raamatun ilmoittamasta kolmiyhteisestä Jumalasta. 1960-luvulla oli näkyvissä merkit tästä kehityksestä, mikä on nyt selvästi havaittavissa.

1968, jolloin luennot pidettiin Helsingin vanhassa kirkossa, oli kokoontunut joitain viikkoja aiemmin ns. nuorten kirkolliskokous. Johdantoesitelmän pitäjäksi oli kutsuttu Steiner-koulun rehtori. Antroposofit eivät voi yhtyä ainoaankaan Apostolisen uskontunnustuksen kohtaan, jos he seuraavat aidosti opettajaansa Rudolf Steineria. Tiililä on joutunut miettimään tämän kaltaisten asioiden jatkuessa eri virtausten juuria. Hän on päätynyt näin vanhaan kehitysoptimismiin. Sen valtakausi oli valistuksen aikana, mutta sen jatkovaikutukset elävät yhä. Päänäkökohtia on luottamus ihmiseen itseensä, usko ihmiseen, ihmisen järkeen, oikeudentajuun, arvostelukykyyn ja hyvään tahtoon. On todellakin kyse uskosta ihmiseen, koska kokemushan puhuu päinvastaista.

Itse olen ollut kiinnostunut erittelemään edellä olevia kysymyksiä, ja olisin toivonut löytäväni niistä paljon enemmän asiaa. Kirjassa on kyllä hajallaan jotain tähän aihepiiriin liittyvää, ja yritän toki yhdistää näitä poimintoja artikkeleihini. Itselläni on erityisen vahvana se tunne, että nykyisin voidaan ikään kuin yhtyä kristillisen opin tunnustukseen, ja samalla elää aivan toisenlaisen uskon tai uskomuksen vaikutuspiirissä, tai jopa siinä mukana ollen, sen hyväksyen. 

Suurena ongelmana Tiililä näkee sen, että kristillistä uskoamme pidetään jonkinlaisena ideologiana eli aatteena tai ajattelutapana. Kun ideologiat uudistuvat ja muuttuvat kehityksen mukana, katsotaan kristillisenkin ideologian uudistuvan ja muuttuvan. Välillä uskovat itse ajavat tätä käsitystä vedoten jopa Jeesuksen esimerkkiin, siihen miten hän nousi fariseuksia vastaan, ja toimi suurena opettajana. Tätä aihepiiriä Tiililä käsittelee hyvin laajasti. Otan sen seuraavaan artikkeliin.

Ceta Lehtniemi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *