Jälleen laitan esille aukeaman runokirjastani ”Pieniä siemeniä erämaasta”. Kuva on Pyhäkerolta keskiyön taituttua. Valoa oli niukasti, ja oikeastaan kuvaakin ottaessani makasin maassa. Kameran olin varmaan tukenut pienen kiven päälle.
Olin ajanut autollani jonkin matkaa Hetasta ja parkkeerannut sen johonkin. Sitten lähdin rinkka selässä etsimään tunturia. Hyvin reitti löytyikin, ja sopi päivämatkaksi. Tunturin juurelle pystytin teltan ja olin muutaman tunnin pitkälläni. Evästä minulla oli mukana, sekä ruokaa että sanaa.
Tunturin laelle päästyäni tiesin, ettei ketään ole noin neljän tai viiden kilometrin etäisyydellä minusta. Kyllä tunsin itseni jollakin tavoin etuoikeutetuksi, vapaaksi ja onnelliseksi. Olin maassa kumartuneena rukoukseen. Tunnelma aivan kuin pakotti siihen.
Joskus puhutaan kasvojen yhteydestä. Se on laajakin ajatus. Itselleni on avautunut hyvin koskettavina Vanhan Testamentin lukuisat kohdat Jumalan kasvoista, Isän kasvoista. Surin, kun en löytänyt näistä kuin pienen osan uudesta 1992 käännöksestä. Jotain minulle tärkeää ja rakasta oli poistettu.
Jeesus on Jumala, ja samalla Jumalan kuva. Hänessä näemme ja ymmärrämme jotain olennaista kasvojen yhteydestäkin. Itse koen runossani, että hän katsoo, ottaa luokseen syntisen, rakastaa. Olen siinä yksin, kun Jeesuksen katse ristiltä kohtaa minut.
Tunturin laelle pääsemiseksi tarvittiin vaivannäköä. Se oli fyysistä, mutta samalla sisäistä. Minun on ollut aina melko helppo rukoilla yksin hiljaisuudessa, luonnon keskellä. Jossain tämän kaltaisessa tilanteessa syntyi runoni ”Yksi katse Jeesukselta”. Oli vain hän ja lopulta vain minä yksin hänen kanssaan.
Runoni sanoma liittyy puolestani kärsivän, ja anteeksiantavan Jumalan katseeseen. Siinä on samalla katse ihmiseltä, joka kokee ääretöntä kipua, ja kantaa alastomuuden häpeää riippuessaan ristillä. Tunnen samankaltaisen pyhän hiljaisuuden kuin tunturin laella. ”Yksi katse Jeesukselta” on hiukan myöhäisempi runo kuin nämä tunturin laella kirjoittamani. Se sopi kuitenkin samalle aukeamalle, avaraan maisemaan, hiljaisuuteen.
Kiitollisuus ja liikutus ovat tunteeni. Jumala on ollut minulle armossaan äärimmäisen hyvä.
Ceta Lehtniemi
Kiitos, Keijo! Kyllä täällä tilaa riittää. Paneudun vastauksesi alkuosaan myöhemmin. Jollekin se saattaa olla hyvinkin tärkeä. Ja kenties myös itselleni, kun paneudun siihen lähemmin. Viimeinen kappaleesi sai kyyneleet silmiini. Juuri jotain tuon kaltaista kokee psalmin 13 kautta, ja myös monissa muissa vastaavissa kohdissa. Kiitos!
Hei, kiitos jälleen hyvin sielua hoitavasta runosta. Teksti pitää mielestäni sisällään ihmiselämälle ja sen edellytyksille aivan olennaisen tärkeitä elementtejä ; vapaus, yhteys, kasvot, luottamus, rakkaus, hän ei hylkää jne. Lieneekin niin, että erilaiset kipeytemme ja vammamme, joita kannamme sisällämme ovat seurausta siitä, että olemme enemmän ja vähemmän jääneet vaille noita.
Heräsin pohtimaan esimerkiksi sanaa yhteys. Millaista yhteyttä ihminen tavoittelee? Millaiseen yhteyteen hän on valmis ja halukas asettumaan? On paljon tuhoisaa jopa väkivaltaista yhteyttä, missä esim. oma vapaus on hyvin rajoitettu tai sitä ei ole lainkaan. Mietin esim. monia lapsia jotka ovat kasvaneet väkivaltaisessa perheessä. Vapautta voidaan rajoittaa myös erilaisissa hengellisissä piireissä. Voidaan ihmisen omantunnon vapaus sitoa jonkun johtajan auktoriteetin alle tai toimintamuodon alle. Mutta kuten hienosti runossa toteat: ”Isä on vapautta”. Tämä on äärimmäisen tärkeä asia pitää mielessä, kun haluaa tutkia ja koetella esim. hengellisessä toiminnassa toteutuvaa opetusta ja toimintaa. Onko siinä esimerkiksi oman ajattelun ja asiallisen arvioimisen vapaus?
Yhteyden merkitys avautui itselleni yhtäältä myös kun perehdyin aikoinaan psykoterapian teoriahistoriaan, jossa käytiin läpi mm. Sigmund Freudin näkemyksiä ihmisen psyykkisestä toiminnoista. Freud oli ateisti ja hänen näkemys oli mm. se, että ihmisen viettitoiminta on puhtaasti objektihakuista ja sen tavoite on vain purkautuminen. Ikäänkuin sähkövarauksen purkaus. Myöhemmin mm. D. Winnicott, joka oli analyytikko ja pediatri oli sitä mieltä, että ihmisen toiminnan tavoite vauvasta alkaen on yhteys sinänsä. Jos tämä yhteys katkeaa ja vauva joutuu olemaan liian kauan ilman yhteyttä altistuu hän kauhulle (näin erityisesti hyvin pienellä vauvalla jolla ei ole edellytyksiä käyttää mitään symbolisia välineitä esim. unirättiä, minkä avuin hän voi pitää yhteyttä poissaolevaan toiseen) pahimmillaan saa vauvan mielen ikään kuin halkeamaan (dissosioituu).
Mutta siis kaunis ja hyvin raamatullinen näkemys yhteyden merkityksestä myös tuolta ihmissuhteiden psykologian saralta. Kuinka paljon monessa psalmissa onkaan sanoitettu noita ihmisen kokemuksia tästä merkittävimmästä yhteydestä, Jumala-yhteydestä. Niissä psalmistit sanoittavat kokemuksia Jumalan poissaolosta. Esim. psalmi 13. ”kuinka kauan, Herra minut yhä unhotat”, kuinka kauan kätket minulta kasvosi”..Kasvosi, mihin viittaat myös runossasi. Psalmisti käyttää usein myös imperatiivi-muotoa kun hän puhuu Jumalalle: ”katsahda tänne, valaise silmäni etten kuolemaan nukkuisi”. Voi vain kysyä mihin perustuu tällainen psalmistin puhe Jumalalle? Eikö siinä samalla vedota Jumalan olemukseen (mihin viittaat runossakin) ja eikö se kuvaa myöskin luottamusta Jumalaan..Hän ei hylkää, vaikka koen olevani hylätty ja unohdettu. Jumalan rakkauteen, mikä tulee kaikkein kirkkaimmin esille ristillä ja mikä etsii kohteekseen juuri sen mikä mitään ei ole.
Pahoittelen, että teksti venähti kovin pitkäksi. Mutta vallitkoon vapaus sen julkaisussa.