Kristus hallitsee, Osmo Tiililä

Osmo Tiililän kirjasen ”Kristus hallitsee” äärellä

Vihkonen koostuu muutamasta ylioppilaille vuosina 1929 ja 1930 pidetystä luennosta. Kustantaja on Suomen Lähetysseura. Kirjasen esitelmät ovat tarkoitetut tuohon aikaan ja hetkeen, ne ovat vapaamuotoisia yleisöluentoja, eivät oppitunteja. En käsittele kirjasta kovin laajasti. Muutama asia jäi mieleeni elämään. Kappalejako on omani, ja teen tämän yhteenvedon lähinnä itseäni ajatellen.

 

Kristinuskoa ei voi nykyaikaistaa

Huomasin, että jo vuonna 1930 Tiililä mietti teemaa miksi kristinuskoa ei voi uudistaa. Tästä aihepiiristähän syntyi kirja aivan 1960 -luvun lopulla lähes 40 vuotta myöhemmin. On mielenkiintoista, että jokin sydämelle vahvasti annettu asia säilyy koko aikuiselämän ajan. Juuri kirkon uskonopin sekä elämän muuttuminen ikuisesta pääasiasta poispäin oli ymmärtääkseni teologian professori Osmo Tiililälle äärettömän raskas asia.

S. 34 ja 35 lukee seuraavaa.
”On syytä verrata kristinuskon sanomaa kaikkien muiden uskontojen sanomaan. Niissä annetaan ihmisille monenlaisia neuvoja ja ohjeita: täytä laki! elä niin ja niin, tee sitä ja sitä, niin ehkä saavutat kuolemattomuuden. Harjoita itseäsi sisällisyydessä, käy läpi erilaiset jooga-menetelmät, niin että lopulta saavutat sen autuaan asteen, jossa ymmärrät olevasi yhtä maailmankaikkeuden sielun kanssa, mutta jos et tähän pysty, saat kitua jälleensyntymisen kirouksessa. Kieltäydy kaikesta ja koeta vapautua täydellisesti pienimmästäkin elämänjanosta, niin ehkä pääset nirvanan autuaaseen sammumiseen. Tällaista on niiden sisältö. Kristinusko sen sijaan julistaa jotakin valmista. ”Se on täytetty. Kristus on kuollut kerta kaikkiaan syntiesi puolesta ja sinulla on jo nyt uskossa häneen vapaus. Sinun autuutesi pohjana eivät ole epävarmat omat aikaansaannoksesi, vaan Jumalan itsensä laskema perustus, joka totisesti kestää.”

Tässä kohdin kirjoittaja ajatteli monen pitävän näitä sanoja ahdasmielisinä. Ikäänkuin oltaisiin lyömässä pakkopaitaa vapaudestaan riemuitsevan nykyajan (1930) ihmisen kahlehtijaksi. Osmo Tiililä ei voi kirjoittaa paremmin myös omaan aikaamme osuvaa sanomaa. Se, mitä hän on koettanut sanoa kristinuskon läpi aikojen säilyvästä muuttumattomasta sisällöstä, ei lopultakaan ole puhetta vain opista. Kristinusko on elämää, vanha kristinusko, se, jolta elämää ei ole viety viisaitten parantamispyrkimyksissä. Uudenaikainen kristinusko sen sijaan ei ole elämää, se on oppia. Oikea kristinusko on elämää ylhäältä, toisesta maailmasta, monesti pahennusta ja hullutusta luonnolliselle ihmiselle, joka ei ole siitä päässyt omakohtaiseen kokemukseen

Laitan tähän näytteen yhdestä sivusta, joka on tuon aihepiirin alla.

 

Lähetystyö sekularisoituneessa ajassa muistuttaa lähetyksen alkuaikoja

Toinen yhtä lailla puhuttelemaan jäänyt alue liittyi lähetystyön vaiheisiin eri aikakausina. Nykyisessä maailmassa (1900 – ja 200 luvuilla) ei voida erottaa alueellisesti kristittyjä maita tai maanosia pakanamaailmasta. Kristityt ovat sekä länsimaissa että muissa maanosissa vastustavien voimien keskellä. Ihmisten elämää Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa voidaan verrata Rooman valtakunnan maallistuneeseen elämään. Ennen oli välinpitämättömyys kristinuskoa kohtaan tuomittavaa, nyt se on hyväksyttyä ja julkista. Käytännöllinen materialismi on myös voittanut alaa. Uskonnollinen välinpitämättömyys on ollut 1900 -luvun erityisilmiö. Tästä käytetään nimeä sekularismi. Kyse ei suinkaan ole samasta asiasta kuin tietoinen jumalankielteisyys. Kyse on ehkä pikemmin uskonnon unohtamisesta kaiken kehityksen, kulttuurin tai muun ajatuksia ja aikaa vangitsevan keskellä.

Kirjan mukaan tämä aika muistuttaa lähetyksen alkuaikoja. Tämä sekularismi on levinnyt myös entisiin lähetysmaihin, joissa on myös tapahtunut vastaavaa maallistumista. Otan tästä aihepiiristä esille peräti kaksi sivua.

Täytyy sanoa, että luentoteksti liki 90 vuoden takaa kuulosti ensin hieman mahtipontiselta. Enhän minä ikääntyvä nainen voi millään tavoin verrata itseäni lähetystyön suuriin nimiin tai alkuseurakunnan apostoleihin. Tämä ei oikeastaan puhuttelekaan juuri tuossa mielessä. Minua puhuttelee asia, jota tässä sanotaan Kristus-suhteeksi. Ja minua kyllä puhuttelee myös tuo juhlava sävy, koska kyse on käsittämättömän suuresta asiasta.

Oma kokemukseni siitä, että olen Jumalan lapseksi otettu, on aivan yhtä arvokas kuin jokaisella muullakin uskovalla, kuten näillä esikuviksi mainituilla. Elämäni on arkista ja tavallista, eikä ehkä ole vuosiakaan jäljellä niin kovin paljon, jos ajattelee siitä perspektiivistä, mistä nuoret ylioppilaat kuuntelivat Tiililää. Kaikki on kuitenkin Jumalan tiedossa. Samalla tavoin saan avata sydämeni  ja ajatusmaailmani, ja saan antaa Jumalan täyttää ne. En kai epäile, etteikö Hän itse osaisi antaa jokaiselle sitä mikä on hengellisesti tarpeellista, ja mikä hyödyttää evankeliumin etenemistä. Lähetystyö on tullut arkeemme. Se on tässä ja nyt. Se on pienissä ja arkisissa puitteissa, se on esirukouksissa ja arjen asenteissa ja teoissa, kun sydämemme on kiinnittynyt Kristukseen.

 

Osmo Tiililän puhe Kristuksesta perustuu henkilökohtaiseen uskoon ja suureen oppineisuuteen nöyrällä tavalla

Tiililä sanoo kirjasen esipuheessa: ”Pyrkimykseni on ollut tuoda Kristus ylioppilaiden eteen sellaisena kuin olen hänet itse oppinut näkemään, monia ehkä loukkaavana, jyrkkänä, ”ahdasmieliseen” uskoon ja ehdottomaan antautumiseen kehottavana. Olen koettanut puhua hänestä kahdessa mielessä: ainutlaatuisena ja muuttumattomana Vapahtajana ja toiseksi maailmanhistorian voittavana Herrana, joka kutsuu omiansa kuninkaalliseen tehtäväänsä, lähetystyöhön. Harras toivomukseni olisi, että edes joku saisi näiden rivien johtamana nähdä hänen suuruuttaan.”

Ensimmäisessä luvussa kerrotaan mielestäni kirjoittajalle tyypillisellä tavalla Jeesuksesta historiallisena henkilönä ja Jumalan Poikana, joka otti palvelijan muodon. Jeesus astui alas nöyryyttäen itsensä ja kärsi ristin kuoleman. Jeesuksen ristiin ei kuulunut vain hänen lopullinen ruumiillinen kärsimisensä, vaan koko hänen astumisensa alas aikaan. Hän jättäytyi ihmisten käsiin jopa siinä mielessä, että hänen pyhää persoonaansa revitään ja käsitellään halventavasti ja kuin yläpuolelle asettuen kaikkina aikoina. Hänet asetetaan muiden uskontojen perustajien kanssa ikään kuin samaan sarjaan. Ja kuitenkin Jeesus oli ja on aivan muuta. Hän on ainosyntyinen Poika, vain itsensä kanssa verrattava, se ainoa välittäjä, jonka Jumala antoi sillaksi iäisyyden ja ajan, taivaan ja maan, Jumalan ja ihmisen välille.

Ceta Lehtniemi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *