Nyt vasta jaan jotain kirjan alusta. Tässä on liikkeelle lähdön tuntemuksia. Silloin olin vielä hyvin epävarma siitäkin, innostunko ylipäätään lainkaan kirjoittamisesta. En myöskään kokenut halua palata vanhoihin runoihini. Olin ajautunut ajatteluun, että olen joutunut kokonaan syrjään heitetyksi. Ystävätkin ovat minut hylänneet. Kukaan ei ole kiinnostunut.
Laitan jokaiseen sivusta ottamaani leikekuvaan myös nimeni, kun jaan tulevasta kirjasta osia.
Koin aloittamisen fyysisenä raskautena, osaamattomuutena. Oli taistelu sen välillä tahdonko luovuttaa, vai onko kuitenkin kaipaus tähän työskentelyprosessiin niin suuri, että esteet siirtyvät syrjään. Lähdin yksinäisyydessä liikkeelle. Koin tämän näin omana päätöksenäni.
Kun olin kirjoittanut ilman viimeistelyä melko nopeasti enimmän osan kirjastani, pyysin esirukousta ystävältä. En pysty yhteiseen rukoukseen, koska se voisi murskata minut. Se saattaisi sulkea täysin tämän hiljaisen matkantekoni. Se voisi viedä minut masennukseen. Tarvitsen vain etärukousta.
Minä olen nyt laittanut kommentointimahdollisuuden kaikkiin kirjaan liittyviin artikkeleihin. Miksihän? Olen tavallaan ylittänyt sen vaiheen, missä luovuttaminen olisi vaihtoehto. Olen tehnyt matkaa rukoillen. Nyt olen viimeistelyvaiheessa. Kysymys on enää hienosäädöstä. Kyse on jakamisesta. Aiemmin olen pystynyt elämään yksinäisyydessä pidemmälle näissä luovissa prosesseissani. Nyt koin tarpeellisena jakamisen ja mahdollisen tuen saamisen tätä kautta. Onhan kyse myös siitä, että tahdon vapautua pelosta tulla ihmisten hylkäämäksi.
On helpompi luottaa Jumalaan kuin ihmisiin. Hänen arvionsa kantaa. Hän kohottaa, ei paina alas.
Ceta Lehtniemi
Itse kommentoin hieman. Hyvin nopeasti kirjoittaminen ja kuvien liittäminen niihin imaisi mukaan kokonaan. Se alkoi tuntua taas luonnolliselta ja hyvältä. Siihen liittyi paljon aitoa rukousta ja Jumalan läheisyyttä.