Laitan uudeksi artikkelikuvaksi tämän, missä kuljen luonnossa hanskat ja puhelin käsissä, sormet paljaina ja nopeina. Olen juuri ottanut kuvan ja laittanut sen eteenpäin, kun ystävä yllätti. Tämä sopii someaiheeseen. Se on nyt myös facebookin profiilikuvani. Kiitos ystävälle hyvästä kuvasta!
Kirjoitan usein artikkelit aamulla ensimmäisen tunneväläyksen pohjalta. Taustalla vaikuttavat luonnollisesti monet asiat pitkältä ajalta. On vaikeata joskus hahmottaa sitä, mikä liikkuu omassa sisimmässä. Kirjoittaminen auttaa minua itseäni.
Tänään koin kuitenkin vahvan kiitollisuuden eräästä vaatimattomasta esirukoilijasta, jonka puolesta toki myös minä rukoilen. Hän pyytää esirukouksia omiin arkisiin tilanteisiinsa, joissa hän kokee avuttomuutta. Juuri hän on kaikkein kiitollisin raamatunjakeista, joita kirjoitan lähettämiini kortteihin. Hän iloitsee, jos postitan hänelle lehden.
On uskomatonta tietää, että voi rohkaista toista pienin teoin. Ja kyllä minulla silmä kostuu, kun tämä henkilö saa hyvin konkreettisen rukousvastauksen Isältä. Näen Jumalan rakkauden ja halun huolehtia omastaan tämän mutkikkaan ajan keskellä.
Tämä rukousystävä vaikuttaa myös siihen miten tahdon toimia Lohjan Seudun Kristillisissä eläkeläisissä. Sydämeni suree joka kerta, kun tilaisuudet muotoutuvat sellaisiksi, ettei esirukousten tarvetta huomioida. Kun ei ole aikaa eikä rauhaa, kuka voi kirjoittaa lapulle esirukouksensa? Useimmiten ei kerrota edes tästä mahdollisuudesta. Kuitenkin Lohjan vanhuksissa ja iäkkäissä on lukuisia tämän rukousystäväni kaltaisia ihmisiä. Pystyn varmaan vaikuttamaan tässä asiassa tulevaisuudessa.
Itse jouduin poistamaan omilta kotisivuiltani kohdan ”Esirukouksia”. Tein sen siitä syystä, että siinä oleva kommentointikenttä keräsi roskapostia aivan samoin kuin viimeinen artikkeli. Enin osa oli mainoksia. Haluttiin esille jotain tuotetta tai omia sivuja tms. Näytti siltä, että roskapostia pystyttiin laittamaan myös jonkin automatiikan kautta yksinomaan häiriöksi. Vielä viisi tai kuusi vuotta sitten tätä ongelmaa ei ollut.
Facebookissa kerätään peukutuksia ja seuraajia. Olen ajatellut, että tämä muuttaa ihmistä. Ja lisäksi tulee se mahdollisuus, että kerätään toimeentuloa ja varoja sillä, mitä laitetaan esille facebookissa ja instagrammissa. Tällöin toki käytetään omia tai oman yhdistyksen kanavia täysin laillisesti.
En tiedä onko toisen omalle sivulle kommentointikenttään asiaton kirjoittelu rikollista, ellei siihen sisälly uhkausta tai herjausta – tuskin on. Yksilöillä on paljon oikeuksia ja vapauksia. Mielestäni tulisi olla myös vastuita, ainakin meillä uskovilla. Mutta miten voin toimia vastuullisesti ja hyvin?
Yksi ongelma ajatellen hengellistä julistustyötä, on siinä, ettei juurikaan ole mahdollisuutta arvioinnille. Kaikki tapahtuu nopeasti somemaailmassa. Tuntuu, että on iso parvi ihailijoita peukuttamassa ja laittamassa sydämen kuvia, kun minä vasta yritän ymmärtää mitä on jaettu tai tapahtumassa.
Kun sitten ehkä syvennyn asiaan, saatan huomata etten todellakaan pidä tuosta. Kun en pidä, mitä teen? Kommentointi johonkin väliin on auttamatta myöhäistä. Sitä paitsi se ymmärrettäisiin lähes samoin kuin kertomani roskapostiongelma.
Otanko yhteyden itse henkilöön? Mikä minä luulen olevani? Sitä paitsi junan vaunu meni jo ohi. Facebookiin hengellisen postauksen laittanut on jo aivan muissa touhuissa, tilaisuuksissa ja postailemassa uusia asioita. En ryhdy häiriköksi, enkä itse tahdo ottaa vastaan vihaa tai kummeksuntaa. Lopetanko henkilön seuraamisen ja unohdan? Ajattelenko, että tuo mistä en pidä, on oikeaa ja hyödyllistä jollekin toiselle?
Sain muutama päivä sitten sähköpostitse lähettäjäkirjeen, joka siunasi minua suuresti. Kiitos, Kirsi! Tämä kirje oli kuin vanhan ajan lähettäjäkirje, kuin ystävän siunaava tervehdys. En ole nähnyt vielä lähettiäni. Katsoin netistä kasvoja ja paikkakuntia, rukoilin. Tahdoin olla jonkun henkilön lähettäjä, esirukoilija. Sain oman lähetin, lahjan Isältä.
En tahdo olla hänelle kuin tykkääjä tai peukuttaja, vaikka mielelläni reagoinkin instagrammissa hänen kuviinsa. Kiitollisena näen hänen kasvonsa myös seuraamassa omia postauksiani. Koen nämä kuin heilutuksina ystävälle, molemminpuolisina tervehdyksinä, muistutuksina siitä, että esirukoukset kantavat.
Facebookissa ja miksei myös instagrammissa tilanne muuttuu toiseksi, kun jaetaan hengellinen kirjoitus, YouTube tai ohjelma. Mielestäni tykkäys on tällöin myös sisällön hyväksymistä. Olenko ymmärtänyt oikein tai väärin?
Minulle on tullut elämäni aikana paljon lähettäjäkirjeitä postitse. Nämä facebookin erilaiset postaukset eivät ole lähettäjäkirjeitä. Ne ovat hyvin usein suosion ja rahallisen tuen keräämisen kanavia. Toiminko vastuullisesti, kun jätin julistajista seurantaan vain he, joiden kautta itse saan jotain hengellistä ravintoa. En poistanut ketään kavereista, mutta poistin seurannasta sen, minkä koin hengellisesti huonona.
Enhän voi ihan oikeasti laittaa näistä kuvioista mitään hengelliseen julkaisuun, jonka koen huonona, tai osittain virheellisenä ja harhaanjohtavana. Ihmisestä kuitenkin välitän. Olen tottunut siihen, että saan katsoa ja sanoa jotain kasvoista kasvoihin. Keskustelemaan ei voi pysähtyä edes kommentoinnissa. Kirjalliselle arvioinnille ei ole osoitetta.
Toiminko siis vastuullisesti facebookissa, kun lakkasin seuraamasta henkilöitä, joiden kanssa olisin toisissa olosuhteissa keskustellut hengellisen sanoman sisällöstä? En toiminut oikein, kun ajattelen asiaa pitkällä aikavälillä. Lyhyellä aikavälillä toimin hyvin ajatellen omia voimavarojani. Joudun kyllä vielä miettimään ja paneutumaan tähän kokonaisuuteen, peukutuksiin ja esirukouksiin.
Pääasiassa paneudun näihin omiin askareisiini kristillisten eläkeläisten parissa. Annan silti Isälle luvan muistuttaa, jos hän toivoo minulta jotain enemmän. Kaipaan Pyhän Hengen ja sanan kautta neuvoja, ja rakkautta uskonsisaria ja -veljiä kohtaan.
Jätän tähän auki kommentointimahdollisuuden. Tarkistan luonnollisesti kaiken etukäteen. Kenenkään omia linkkejä en laita näkyviin, vaikka en saa tuota kohtaa pois kommenttikentästä. Nimen sijasta voit käyttää mielellään nimimerkkiä.
Ceta
Kiitos, niin tärkeä kommentti. Ja tämä korona-aika, kun yhteys ja kontaktit hoidettiin usein etänä, antoi sen vaikutelman, että tällainen ruudun (tabletti, puhelin ym.) kautta tapahtuva vuorovaikutus on normaalia. Tuotettiin yhä lisää live-videoita ym. Totuttiin pitämään kristillisiä opetuksia ja lyhyitä esityksiä yhä enemmän videon kautta. Järjestöt olivat korona-aikaan huolissaan taloudestaan, kun toimintakeskukset olivat kiinni. Kristilliset järjestöt lisäsivät tätä ruudun kautta tapahtuvaa ”yhteyttä” ja satsasivat kaupallisempiin kirjoihin.
Henkinen ja hengellinen pahoinvointi näkyy (tuskin pelkän koronan vuoksi?) Arvelen, että fyysiset sairaudet näkyvät ikävällä tavalla ainakin Etelä-Suomessa yhdessä henkilökunnan stressin ja sairastelun kanssa. Ihmisiä kotiutetaan kammottavan huonossa kunnossa.
Olisi jonkin näköisen paussin paikka. Yksittäisen ihmisen kohtaaminen olisi tärkeää, ja kristillinen sanoma pitäisi säilyttää oikeana ja syvällisenä, ei kaupallistaa sitä. Moni tukisi yhdistystä ja järjestöä juuri näillä perusteilla. ”Rukoilen, että tämä olisi edes yhtä ihmistä varten”, muuttuu nopeasti siihen ajatukseen kuinka paljon seuraajia on kertynyt. Onko niitä jo 2000? Voi myös olla, että ihmiset tarvitsisivat eräänlaisia lepokoteja, nykyaikaisia ja yksinkertaisia silti.
On kyllä hieno asia, että sinä ja moni muu terveysalan ammattilainen jatkaa uraansa osa-aikaisena virallisen eläkeiän jälkeen.
Hei, kyllä on ihan totta se että korona-ajan seuraukset näkyvät näkyvät. Yksinäisyys ja yhteyden puute on huutava.
Itse olen jäänyt eläkkeelle varsinaisesta työstä 8/2022, mutta olen tässä eläkkeellä ollessa käynyt tekemässä 2-3pv/vko työkeikkoja tuonne aikuispsykiatrian eri osastoille ja päihdehoitoyksikköön. Ja mm. niissä yhteyksissäkin näkyy selkeästi se kuinka ihmiset ovat yksin ja lähes täysin vailla kontakteja mihinkään. Hoitopuolella on todella merkittävä työntekijä pula, mikä näkyy tuollakin psykiatrian kentällä.
Lisäksi olen vapaaehtoistyönä syksystä alkaen tehnyt kerran kuukaudessa kriisipuhelinpäivystystä. Vastaavaa on tullut vastaan sielläkin. Ihmiset kaipaa yhteyttä toiseen. Saada tulla kuulluksi ja nähdyksi.
Siinä mielessä tuo Bahtinin toteamus kyllä pitää varsin hyvin paikkansa. Kun ihminen ei saa yhteyttä, kokemus voi olla todella vaikea. Ja joillekin jopa sellainen, että todellisuuden taju alkaa hämärtyä. Ja ”seuralaisiksi” lyöttäytyy monenlaiset mustat ajatukset, pelot, ahdistus, tyhjyys, epäilyt, toivottomuus, ulkopuolisuuden kokemus jne..Tuollaiset ”seuralaiset” ovat todella sietämättömiä. Ja kyllä minun mielestäni juuri yhteyden puute on ainakin yksi merkittävä tekijä mm. lisääntyneiden mielenterveysongelmien kasvussa.
Ei siis ollenkaan ole yllätys että Raamattu jo sen alkulehdillä toteaa, että ei ole ihmisen hyvä olla yksin. Onhan Jumala itsekin kolmiyhteisenä Jumalana yhteyttä; Isä-Poika-Pyhä Henki. Toki on valitettavasti paljon sellaistakin yhteyttä, joka traumatisoi ja vaurioittaa ihmistä ja siitä syystä hänen mielenterveys voi järkkyä.
Keijo, taas palaan tähän teemaan. Kirjoitit: ”Ehkä olen jossakin yhteydessä aiemminkin maininnut erään venäläisen Mihail Bahtinin ajatelman: ”sana johon ei vastata joutuu helvettiin”. Ko. Bahtin ajatus mielestäni liittyy nimenomaan siihen, että kun ihminen tavoittelee yhteyttä jonkun kanssa, eikä saa mitään vastausta, reagointia syntyy tuollainen h-kokemus. Ts. paikka missä ei ole yhteyttä.”
On tavattoman erilaista puhua jossain tilaisuudessa kuin kirjoittaa facebookiin tai kotisivuille. Tilaisuudessa läsnäolijat viestittävät jotain kasvoillaan ja ehkä myös rukoilevat puhujan puolesta. Facebookin kirjoitus on ehkä vaatinut saman verran syventymistä, mutta se laukaistaan somemaailmaan noin vaan. Esimerkiksi evankeliumin julistaja ei kenties saa esirukouksia lainkaan, vaan joitain tykkäyksiä epämääräisen ajan perästä. Peukutuksia voi olla jopa valtavasti suosioon nousseella henkilöllä. Silti hän saattaa jäädä todella yksin. Yhteys jää puuttumaan ja tuki. Korona-aikana oli paljon julistusta sähköisen median kautta.
Elimme pari vuotta merkillistä aikaa ilman normaaleja yhteyksiä. Minusta tämä vääristymä näkyy yhä.
Keijo, kiitos! Hiukan myöhässä vastailen. On ollut monenlaista esim. Kristillisten Eläkeläisten parissa. Kirjoitit mm. ”Joskus kun kirjoitan, niin nousee mieleeni kysymys, että kenelle olen kirjoittamassa, mistä syystä ja miten toivon siihen reagoitavan. Ja toivonko siihen reagoitavan. Yleensä kyllä.” Näin yleensä koen myös minä, vaikka kirjoitan välillä aika nopean tuntemuksen tai oivalluksen pohjalta.
Facebookissa nousee ihan oikeasti uskomattomia sotkuja, ja kerätään ihmisiä ympärille ja rakennetaan suosion varaan. Aivan tähän en mielestäni ole sentään sortumassa. Minulle henkilökohtaisesti esirukoukset merkitsevät paljon, samoin jokaiselle henkilölle, jolle olen antanut tukeani pidemmällä aikavälillä.
Tuota olen myös ajatellut, että facebook voi olla jollekulle lähes ainoa kanava. Kun sitten ei tule tälläkään kanavalla kohdatuksi, se voi olla musertavaa. Samoin joku voi sulkea pois, laittaa ulos, ja syy on ehkä liialliset viestit henkilön omaan elämäntilanteeseen nähden. Ulos joutunut voi kuvitella, että kyse oli jostain henkilökohtaisesta asiasta.
Välillä pysähdyn rukoilemaan jonkun fb-kaverin kommenteissa näkemäni hätääntyneen viestittäjän puolesta. Ja kuitenkaan en halua nimeni tulevan esille. Miksikö? En tahdo riitaa. En jaksa pinnallista keskustelua.
Hei,
nostat tuossa hyviä ja mielenkiintoisia kysymyksiä fb:n some-viestintään liittyen teemalla esirukouksia vai peukutuksia. Ei mitään helppoja kysymyksiä ja tuskin yhtä oikeaa vastausta noihin on.
Oma suhteen noin ylipäätään fb:n on ollut aika etäinen ainakin sen suhteen, että en kovin paljon sinne syystä tai toisesta kirjoittele. Lähinnä synttärionnitteluja ja joitain mielenkiintoisia artikkeleita saatan liittää jne. Enemmänkin olen pitäytynyt ns. seurantalinjalle.
Toki on ihan mukavalta tuntunut, jos jotain olen jossakin ryhmässä kirjoitellut ja joku on tykännyt. Ajattelen, että erityisesti jos olen mielestäni ko. kirjoituksen sisältöön paneutunut ennenkuin olen sen julkaissut, että siihen joku reagoinut tykkäämällä tai jopa asiallisin kommentein, niin mukavalta se on tuntunut.
Lienee niin, että mitä enemmän joku kirjoitus vaatii itseltä voimavaroja, ajatustyötä ja ponnisteluja, sen merkitys on myös kirjoittajalleen isompi. Silloin myös siihen saadut kommentit ja reagoinnit ovat merkitykseltään isompia.
Joskus kun kirjoitan, niin nousee mieleeni kysymys, että kenelle olen kirjoittamassa, mistä syystä ja miten toivon siihen reagoitavan. Ja toivonko siihen reagoitavan. Yleensä kyllä.
Ehkä olen jossakin yhteydessä aiemminkin maininnut erään venäläisen Mihail Bahtinin ajatelman: ”sana johon ei vastata joutuu helvettiin”. Ko. Bahtin ajatus mielestäni liittyy nimenomaan siihen, että kun ihminen tavoittelee yhteyttä jonkun kanssa, eikä saa mitään vastausta, reagointia syntyy tuollainen h-kokemus. Ts. paikka missä ei ole yhteyttä.
Ajattelen, että varmaan monet ihmiset jotka fb:ssä kommentoivat esim. toisten kirjoitelmiin, joskus hyvinkin kriittisesti ja asiattomasti eivät todennäköisesti sillä tavoin kasvokkain tapaamisissa toimisi. Ja monesti olen havainnut että keskustelut alkaa lipsumaan alkuperäisestä aiheesta aivan muualle.
Toisaalta ajattelen, että esim. noissa esirukousasioissa voi jollekin ihmiselle olla äärimmäisen merkityksellinen se seikka, että joku niihin reagoi, vaikka vaan sanoilla: ”muistan sinua”. Voihan olla, että fb on se lähes ainoa kontakti ko. henkilölle ulkomaailmaan. Ja tulee mieleeni sekin ajatus tai kysymys, että jos joku jonkun esirukousaiheen sinne nostaa esiin, niin eiköhän ko. henkilö varsin vakavissaan ole ja toivoo, että siihen joku reagoisi. Mutta varmaan nämä ovat asioita kuten tuolla jossain toteat, myös sellaisia, että pitää miettiä mihin omat voimavaratkin riittävät.
Ajattelen, että näin yksilökeskeisessä tehokkuutta, riippumattomuutta ja pärjäämistä korostavassa maailmassa, jossa elämme ja jossa toisaalta kaikenlainen ihmisen avuttomuuteen, heikkouteen ja avun tarpeeseen suhtautuminen on usein varsin moralisoivaa ja syyllistävää voi esim. fb olla se ainoa kanava jonka kautta on mahdollisuus ja rohkeus tuoda esiin omaa avun tarvettaan.
Tässä joitakin ajatelmia. Taisi tulla kyllä enemmäkin noin yleisellä tasolla ajatuksia fb:n liittyen kuin varsinaiseen teemaan liittyvää.
Tervetuloa keskustelemaan aiheesta. Näen itse sähköpostiosoitteen, joka ei tule esille. Tarkistan kaikki kommentit. Itse tiedän omasta elämästäni miten arvokkaita ovat ystävät ja miten hyvältä tuntuvat tykkäykset. Olen myös nopea postailemaan, vikkeläsorminen suorastaan. Unohtuuko tässä aito esirukous, arviointi ja kohtaaminen? Onko suunta ollut hyvä? Miten hengellisenä seniori-ikäisenä kannan vastuuni?