Aihearkisto: Yleinen

Lepäilypäivä

Lepäilypäivä

Pidän aivan tarkoituksella lepäilypäivän. En voi sanoa oikein pitäväni lepopäivää, koska se viittaa sunnuntaihin. Lepäilypäivä on sellaista olemista ja tekemistä, että sitä en suunnittele mitenkään, enkä murehdi, jos en saa mitään aikaiseksi.

Tämä artikkeliin laittamani kuva nousi esiin, kun ihan omaksi ilokseni katsoin kuviani facebookissa. Muistan vielä kuvaushetken. Tämä oli Imatralla joskus 1990-luvulla. Lähellä meitä oli Unterniskanjoki, lähes puron tai leveän ojan kaltainen. Keskellä sitä, silloisen matonpesupaikan lähellä, oli hieman virtausta ja aivan pieni pudotus.

Näin kävelytieltä, että tuolla olisi kuvattavaa, mutta hanget olivat melko korkeat. Harkittuani hetken, kahlasin virtakohtaan kuvaamaan. Minulla oli järjestelmäkamera, ja elimme filmiaikaa. Eli kuvia en raaskinut hinnan vuoksi ottaa kuin pari kappaletta. Hyvä, että otin, ja hyvä, kun kahlasin.

Lepäilypäivä syntyy muisteluista. Se syntyy pitkällään olosta tai yhtä hyvin kävelylenkistä. Kodinkoneet surisevat taustalla tällä hetkellä, pyykkikone taisi pysähtyä. Ajatus siinä viivähtää sen hetken, kun mietin onko mitään rypistyvää. Ei ole, ei tarvitse nousta.

Muistelen myös kirjani ”Kuin pieni lähde” julkistustilaisuutta vuonna 2003 Imatralla. Tämä kuva oli kirjan kannessa. Silloin toivoin kovasti, että kirjani olisi ollut alku uusille kirjoille. Ajat oikeastaan muuttuivat yllättävän nopeasti. Kustantajat eivät enää pysty juurikaan julkaisemaan valokuva/runokirjoja. Eivät hengellisetkään kustantajat kovin usein julkaise lahjakirjoja kuvin ja tekstein, eivät ainakaan heiltä, jotka eivät ole aivan järjestön sisäpiirissä vaikuttamassa. Mutta tuosta ainokaisesta julkistamistilaisuudesta jäi hyvät muistot.

Itse arvostan enemmän tätä täysin itse Ifolorissa tekemääni kirjaa ”Pieniä siemeniä erämaasta”. Siinä on vielä hiukan viimeistelemistä, mihin en ryhdy tänään. Minulla on ollut ongelmia kuvien kanssa, koska en tahdo oikein löytää etsimääni. Mutta voin ottaa pieniä 1-3 kirjan ”painoksia” ja muokata rauhassa. Seuraava taitaakin näin ajatellen olla jo kolmas ja tässä vaiheessa viimeinen painos. Mökkikautena en ehdi muokata kirjaa.

Monenlaista olen tehnyt ilman mitään juhlia tai julkistamisia. Kirjan julkistamisjuhlan järjestää kustantaja. Asianhan ei välttämättä täydy tapahtua näin. Voisinhan joskus pitää juhlat sen kunniaksi, että teen kirjoja ja kortteja. Kyllähän se olisi kakkukahvien paikka. Keitä kutsuisin? Mihin kutsuisin? Tulisiko kukaan, kun kirjoissa ei ole virallisen kustantajan antamaa arvovaltaa? Ei taitaisi tulla. Pidän kotona itselleni juhlahetken, hymyilen.

Ceta Lehtniemi

 

Jatko ajatuksilleni kahden päivän päästä:

Etsin vanhoista kuvistani, sekä otan runsaasti uusia kuvia, kunnes saan tämän vuoden aikana Pieniä siemeniä erämaasta runo/valokuvakirjan itseäni tyydyttävään muotoon. Eli olin ajatellut toisin, kevyemmin, mutta ilman kiirettä voinkin pysähtyä nyt tähän kirjan muokkaukseen.

Sen lisäksi mietin runokertomukseeni mustavalkoista kuvitusta. Eli irrottaudun vielä kirjan nykyisestä kuvituksesta, ja elän mukana runoissani luoden kuvamaailman, jonka painatuksenkin voi toteuttaa edullisesti. Jos syntyy jotain hyvältä vaikuttavaa, tarjoan kustantajalle.

Tavoitteenani onkin yhtäkkiä tehdä oikea kirja, ja pitää ihan oikea julkistamistilaisuus ehkä ensi vuonna tai seuraavana. Välivaiheena Ifolorissa syntyviä kirjoja en jää suremaan, vaan annan pois. Eli kuunneltuani itseäni huomaan vahvana halun saada kirjani julkisuuteen virallisen kustantajan julkaisemana tai ainakin omasta mielestäni todella hyvänä. Koen, että minulla on nyt oikeus ja mahdollisuus tähän työskentelyyn, ja laitan sen etusijalle.

Pyhien rukoukset

Ja kun se oli ottanut kirjan, niin ne neljä olentoa ja kaksikymmentä neljä vanhinta lankesivat Karitsan eteen, ja heillä oli kantele kullakin, ja heillä oli kultaiset maljat täynnä suitsutuksia, jotka ovat pyhien rukoukset,… (Ilmestyskirja 5:8)
Ja tuli eräs muu enkeli ja asettui alttarin ääreen pitäen kultaista suitsutusastiaa, ja hänelle annettiin paljon suitsukkeita pantavaksi kaikkien pyhien rukouksiin kultaiselle alttarille, joka oli valtaistuimen edessä. Ja suitsukkeiden savu nousi pyhien rukousten kanssa enkelin kädestä Jumalan eteen. (Ilmestyskirja 8:3-4)

Kun tein haun sanalla ”rukoil”, sain 331 kohtaa 1933/38 Raamatusta. Eli sanoja rukoilla, rukoili, rukoile jne. oli noin runsaasti. Etsin haulla ”rukou”, ja sain 133 kohtaa. Kyseessä ovat sanat rukous, rukoukset, rukouksiin jne. Erityisesti nämä Ilmestyskirjan kohdat jäivät puhuttelemaan. Oikeasti lähes hätkähdin näiden jakeiden edessä. Olen lukenut ne vaikka kuinka monta kertaa, ja olen kuullut ne useita kertoja. Mutta nyt ne nousivat esiin aivan erilaisella vahvuudella.

Vertailun vuoksi otan esille Vanhasta Testamentista seuraavaa. Ilmestysmajassa, jonka Mooses rakensi Herran käskystä, oli suitsutusalttari, jolla poltettiin suitsuketta. Suitsutusalttari tehtiin akasiapuusta, ja se päällystettiin puhtaalla kullalla sekä päältä että sivuilta. Suitsutusalttari sijoitettiin pyhään, kaikkeinpyhimmän esiripun eteen, että suitsutus nousisi kaikkeinpyhimpään Herran eteen. VT:n aikana ylipappi poltti suitsuketta joka aamu ja ilta. (2 Moos. 30: 1 – 10)

Nyt Jeesus on Ylimmäinen Pappimme. Emme tarvitse samassa mielessä pappeutta enää kuin VT:n aikana. Jeesuksen ristinkuoleman yhteydessä temppelin esirippu repesi. Meille avautui mahdollisuus rukoilla Jumalaa, ja tähän ehkä sopii vertauskuvaksi myös VT:n kuvaama suitsutus alttarilla Ilmestysmajan pyhässä aivan esiripun edessä. Kuitenkin nyt esirippu on poissa, ja tällä hetkellä on avoin yhteys kaikkeinpyhimpään. Rukousaikojakaan ei tarvitse määrittää. Ilmestyskirjan kohta vahvistaa ajatusta, että rukousta verrataan suitsukkeeseen.

Me tavalliset, pienet uskovat saamme rukoilla Isää Jeesuksen nimessä. Voimme luottaa, että Pyhä Henki auttaa meitä. Olemme pyhiä yksin Jeesuksen Kristuksen ansiosta. Olemme myös hengellisiä pappeja Raamatun mukaan. Yhä elämme aikaa, jolloin rukoillaan hengessä ja totuudessa, Kristuksen Hengessä.

Aivan pyhimpään paikkaan, alttarille, Jumalan ja Karitsan eteen tuotiin enkeliolentojen käsissä pyhien rukoukset kultaisissa suitsutusastioissa. ”Pyhät” ei tarkoita nyt erityisiä, ihmisen nimityksen perusteella pyhiksi sanottuja ihmisiä, kuten katolisen kirkon opetuksesta saattaisi ymmärtää. Ja eikö muissakin kirkkokunnissa tahdota yhä enemmän muistaa pyhiä ihmisiä, ennen eläneitä? Uskon pyhillä tarkoitettavan kaikkia meitä tavallisia Jumalan omia, miehiä, naisia ja keskenkasvuisia lapsia. Meidän rukoilemisemme on vaatimatonta, epämääräistä ja usein kuin pelkkiä huokauksia. Ja kuinka usein nukahdammekaan kesken rukouksen omiin vuoteisiimme.

Miten tämä on edes mahdollista? Eikö näihin suitsutusmaljoihin olisi ollut laittaa jotain jalompaa? Ehkä arvostamme hiukan väärin painotuksin erilaisia uskoon liittyviä asioita. Emme tiedä millä on merkitystä ja mikä on kehällistä. Hyvä opetus on tärkeää, sen tiedämme kaikki. Hyvät teot merkitsevät suuresti. Suitsutusmaljoissa ei ollut kuitenkaan hyviä tekoja tai opetuspuheita, vaan pyhien rukouksia. Rukouksen kautta viivymme Jumalan edessä kiittäen ja tuoden esiin tarpeitamme liittyen omaan tai toisten elämään. Jeesus opetti rukousta ja myös Paavali pyysi puolestaan esirukousta.

Miksi nämä kohdat ovat Ilmestyskirjassa? Voisivatko ne rohkaista meitä rukoukseen? Voisimmeko tämän kautta saada näkyä siitä, että vaatimaton rukous leviäisi esimerkiksi vanhusten luo. Itse olen pyrkinyt laittamaan kirjoihini Isä meidän -rukouksen. Kortteihin olen usein laittanut Herran siunauksen. Meillä on kullakin oma paikkamme ja meille annetaan erilaisia asioita sydämelle. Tätäkin saamme kysyä rukoillen.

Ceta Lehtniemi

Lisään loppuun vielä Isä meidän -rukouksen siinä muodossa, missä se yleisimmin rukoillaan. Tämä ei ole suoraan mistään käännöksestä. Ehkä vieraampi sana ”velka” on tahdottu näin välttää, ja säilyttää silti asiasisältö samana. Näin sen minäkin laitoin pikkukirjaani Hyvän Paimenen hoidossa

 

 

Pelastustie

Ei ole pelastustietä ohi Kristuksen

Missä on pelastustie? Kun hätä on suuri rakennuksen sisällä, etsimme pelastustietä ulos. Näin tapahtuu, jos on tulipalo, väkivaltaa tai ilmassa jotain myrkyllistä. Missä on pelastustie ulos ja turvaan?

Hengellistä pelastustietä ihmiskunta on etsinyt koko olemassaolonsa ajan eri tavoin, ja toisaalta se on myös paennut tätä etsintää usein tehokkaasti kieltämällä kaiken hengellisen, tai jopa vihaamalla tätä aluetta itsessään tai muissa. Näen, että nämä asiat ovat tulleet yhä selvemmin esille. Pelastustien etsiminen voi naamioitua viihteeksi, terveyden edistämiseksi, viisaudeksi tai tieteeksi. Pakenemisella on myös ymmärrettävät syynsä, kun näkee erilaista uskonnolliselta perustalta nousevaa kiivautta, sairautta, sotia ja tuhoamista.

Kuvassa on ”maailman” tai luonnollisen ihmisen tapoja etsiä pelasteitä jumalan tai itsensä yhteyteen, rauhaan tai viisauteen jne

”Vanha” harhaympyrähän siinä on. Näitä asioita mietin paljon noin kymmenen vuotta sitten. Otan tähän leikekuvana tuolloin kirjoittamani tekstin.

On sanomattakin selvää, että minun tavallani ajatteleva ihminen jää vähemmistöön, eikä tule saamaan suurta ymmärrystä tai peräti palkintoja miltään taholta. Näitä asioita on kuitenkin hahmotettava ja selkiytettävä yhä uudelleen. Kristitty elää maailmassa tutkien, omaksuen ja rakentaen hyvää niin kanssaihmisille kuin luomakunnallekin. Kristittynä voin osallistua vaikka avustusjärjestöjen työhön, luontoharrastuksiin, taiteisiin, tieteisiin jne. Silti voin sanoa, ettei näiltä alueilta tai mistään tuon yläpuolella olevan ympyrän kautta löydy sitä varsinaista pelastustietä.

Jälleen lisään leikekuvana vanhan tekstini:

Tähän yhteyteen en ota mitään esimerkkejä harhaympyrästäni. Se on sumuista ja savuista aluetta. On syytä hengittää raitista ilmaa ja kaivata turvallisesti aitoa ja elävää arjen uskoa. Tuon ensimmäisen ympyrän sisältä emme itse löydä tienviittoja ulos, emmekä rauhaa Jumalan kanssa. Kuitenkin pelastustie eli Jeesus Kristus on itse luvannut etsiä eksyneitä kaikista paikoista. Joka vaan huutaa avukseen Jeesuksen nimeä hädän päivänä, löytää avun.

Raamatun ilmaisema totuus on, että kaikki ovat tehneet syntiä ja poikenneet pois Jumalan yhteydestä. Pelastus on Jeesuksen Kristuksen ristin sovitustyössä. Tämä pelastus on annettu meille sanan kautta, yksin uskosta, yksin armosta. Pelastustie ei ole ohi Kristuksen, vaan hän on itse tuo elävä tie ja samalla portti sille tielle.

Ceta Lehtniemi

Kuin kuvastimessa

Täällä näemme kuin kuvastimessa, joskus sitten kasvoista kasvoihin. Meillä suomalaisilla on erikoinen mahdollisuus katsella luonnossa tyyntä veden pintaa. Miten se pysäyttääkään luonnossa kulkijan. Syksyisin katson usein lammen pintaan heijastuvia värejä. Kesäiltoina keväästä aina loppusyksyyn saakka istun kalliolla katsoen tyyntä merta ja siihen heijastuvaa taivasta.

Hiljaisella viikolla vuonna 2018 ei ole Suomessa näitä heijastavia vesiä. Olenkin ollut tietokoneellani järjestelemässä tiedostoja. Sieltä tuli tämä artikkelikuvaksi laittamani kortti esille. Se puhutteli juuri tuon tekstin ja kuvan yhdistelmänä. Se sopi omiin ajatuksiini, koska mielessäni oli kaiken aikaa: Mitä hävitän? Mitä säilytän? Mikä on arvokasta minulle vielä? Mikä voisi olla arvokasta muille nyt eläville tai tänne jälkeeni jääville?

Nämä esittämäni kysymykset tuntuvat ehkä isoilta. Kuitenkin ihmisen elämä on haihtuva ja usein jälkiä jättämätön. Olin ottanut tuon kauniin sanoituksen jostain ja siinä lukee ”Levinsen”. En pystynyt löytämään kirjoittajaa etsimällä internetistä. Miksi? Kirjoitin sitten nimen tai osia värssyn sanoista, löytyi aivan liikaa. Hyllyjä siivotessani ja tehdessäni tilaa hävitin vanhat tietosanakirjani vain muutama viikko sitten. Niistä olisin löytänyt henkilön. Mutta minä tarvitsin metrin lisätilaa, se oli tärkeää.

Kortista, eli artikkelikuvasta, näen nyt katsoessani enemmän. Olen ottanut hämärässä huoneessa lampun valossa kuvan vanhasta kellahtaneesta kirjasta. Siinä on ollut tuo värssy ja valmiiksi nimi ”Levinsen”. Kuvan olen ottanut puhelimellani, ja luultavasti samana iltana olen ottanut tuon valokuvan kalliolta. Olen mökillä omassa nurkkauksessani tehnyt tuon kortin puhelimeni ohjelmilla siinä olevista tuoreista kuvista.

Jossain vaiheessa toiset arvioivat sen mikä on tärkeää tässä kodissa, onko jotain säilytettävää. Jossain vaiheessa minun kotini, mökkini, maisemani, minun asuinsijani, on Isän luona kirkkaudessa. Silloin en katsele näitä rakkaita heijastavia vesiä, en kirjojani tai taulujani. Silloin näen kasvoista kasvoihin. Kenet näen? Näen hänet, joka ristiinnaulittiin ensimmäisenä pääsiäisenä, näen Kristuksen.

Kyllä perillä on myös vesiä, kristallivirtoja ja elämän veden lähde. On myös valoa ja kirkkautta, joka kaikki tulee Kristuksen kasvoista.  Siellä on puita, ruohoa ja on katuja. Siellä on eläimiä. Perillä on varmasti paljon sitä mitä täällä pidämme hyvänä ja arvossa, mutta silti kaikki on täysin toisin. Nyt näemme kuin kuvastimessa, kuin heijastavan vedenpinnan kautta.

1Kor. 13:12 Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.

Ceta Lehtniemi

Pieniä siemeniä erämaasta

Runokirjani on valmistunut 19.3.2018

Tämä on artikkelin arvoinen asia itselleni. Runot ovat vanhoja, mutta ne puhuttelevat minua yhä. Jumala on myös johdattanut ystävikseni jonkin verran juuri heikkoja ja herkkiä ihmisiä. Koen, että moni kokee hengellisyyttä samalla sävelellä kanssani. Emme voi elää ikään kuin ponnistellen lain aitauksessa, vaan opettelemme elämää armon suojissa ja Kristuksen antamassa vapaudessa kasvaa ihmisenä omalla polulla kulkien.

Tein kirjasta kuin pienen taideteoksen, johon en saanut sopimaan edes esipuhetta, päiväystä tai esittelyä. Ajattelin, että kirjaan kuuluu mukaan kortti, jonka kirjoitan henkilökohtaisesti. Kirjan koko on A5. Pystymallissa Ifolorissa on tällöin haitarikierre sidontana. Kirjassa on 48 sivua. Minusta on hyvä näin, että kirja on arkinen ja silti yksilöllinen taide-esine ja samalla käyttöesine. Kuvittelen kirjan unohtuvan auki pöydälle tai hyllylle milloin mikin sivu avonaisena.

Tiedän, että mukana kirjassani on myös hyvin keskinkertaisia kuvia. Ehkä niissä on ollut jotain itselleni rakasta, tai en ole voinut korvata kuvaa parempilaatuisella esimerkiksi vain värin tähden. Aukeaman kokonaisuus on merkinnyt minulle enemmän kuin yksittäisen kuvan laatu. Tiedän, että kirjaa voisi parannella loputtomiin, vaihdella kuvia ja siirtää tekstejä. En aio toimia näin, vaan jatkan ”matkaani” tehden ihan jotain muuta. Lähetän kirjan alle kustannushinnan sitä toivovalle, ja annan lahjaksi eri tilanteissa. Koen olevani käsityöläinen. Jos joku on suunnitellut vaikka kauniin patalapun tai lapasen, niin toki hänkin toivoisi niistä jonkun iloitsevan ja hyötyvän.

Kirjani kansi on tehty artikkelikuvan vasemmasta puoliskosta. Nämä tähän kirjoitukseen liittämäni kuvat ovat leikekuvia e-kirjasta harmaalla taustalla ja nimi lisättynä. Oikeassa kirjassa on keskellä kierteet, jotka kyllä tekevät helpoksi pätkittäisen lukemisen ja avonaisena esillä pitämisen. Kierre on ehkä esteettinen haitta kuitenkin, mutta tätä kokoa pystykirjaa ei voinut tehdä muuten. Eli ihan hyvillä mielin olen.

25.3. Lisäys: Viimeistelin kirjaa vielä ja sain siihen mahtumaan myös lyhyen esipuheen. Muutin myös fonttia, mutta jätin talteen myös tämän isommalla ja yksinkertaisemmalla fontilla tekemäni kirjan. Eli korttia ei välttämättä tule kirjan mukana. Vähän muutin myös artikkelitekstiäni tältä osin. Kirjanen on kovin vaatimattoman näköinen. Mietin vielä mitä voisin siitä pyytää.

Ceta Lehtniemi

 

Yksin uskosta

Lisään tähän puheesta tekemäni youtuben, eli pääsee kuuntelemaan:

https://youtu.be/84WGgqeE-g4    Kesto on alle 30 minuuttia, ja vesi- ja rantamaisemat ovat levolliset ja kauniit.

Yksin uskostapuherunkoni marraskuulta 2008

Roomalaiskirjeen neljäs luku ja kolmannen luvun loppuosa

Tässä tutkistelussa jouduin käyttämään runsaasti apumateriaalia, jotka tahdon myös mainita:

– Raamattu 1933/38

– DIGINOVUM ja Digi-IRT

– Lutherin esipuhe Roomalaiskirjeeseen

– Heikki Palva, Raamatun tietosanasto

 

Johdantoa liittyen Roomalaiskirjeeseen

Roomalaiskirje kuuluu Paavalin pääkirjeisiin eli pelastusopillisiin kirjeisiin. Se on Paavalin kirjeistä pisin ja systemaattisin, ja se on ollut niistä merkittävin. Yksimielisesti uskotaan Paavalin kirjoittaneen sen. Kirje on luultavasti kirjoitettu v. 57 paikkeilla, ehkä Korintossa Paavalin kolmannen lähetysmatkan aikana.

Paavali kertoo kirjeen alussa halustaan tulla Roomaan. Hän tahtoo saada roomalaiset ymmärtämään, mitkä vaikuttimet pakottavat häntä väsymättömään evankeliumin työhön. Samoin Paavalilla on halu mennä Rooman kautta viemään evankeliumia Espanjaan.

 

Lukujen 1-3 sanoma kiteytettynä

Roomalaiskirjeen alkujakso kertoo mikä tekee meidät syyllisiksi Jumalan edessä. Kolmannessa luvussa kuvataan ratkaisu tähän syyllisyyteen ja Jumalan yhteydestä pois joutumiseen. Kyseessä on lahjana saatu vanhurskaus, minkä Jumala antaa meille Kristuksen ristin työn kautta.

Room. 3:23-25: Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä, osoittaaksensa vanhurskauttaan, koska hän oli jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit.

Juuri synnin vuoksi ihmiseltä puuttuu Jumalan kirkkaus ja vanhurskaus. Kun Jumala katsoo taaksepäin, hän näkee synnin aiheuttaman tuomion lankeavan kaikkien ihmisten ylle. Kaikkien tilanne on sama, sillä kaikki ovat tehneet syntiä. Kaikilta puuttuu Jumalan kirkkaus.

Koska ihmisellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin joutua kadotetuksi Jumalan vanhurskaan tuomion tapahduttua, vapauttamisen on tapahduttava armosta. ”Armoistuin” on liitonarkin kannen nimi. Juuri sen päälle pirskotettiin uhrieläimen verta Suurena sovituspäivänä, kun ylimmäinen pappi meni kaikkeinpyhimpään.

Kristus on asetettu meille armoistuimeksi, jossa on uskon kautta sovitus Jumalan kanssa.

Kun turvaamme Kristuksen vereen, Jumala vanhurskauttaa meidät.

”Uskon kautta” otamme tämän vastaan.

 

Mitä tarkoitetaan uskonvanhurskaudella?

»Vanhurskauttaa» ja »vanhurskauttaminen» ovat kristillisen uskon keskeisiä käsitteitä. Ne ovat oikeudellisia termejä. Alkutekstissä verbi dikaióÓ merkitsee  ’julistaa vanhurskaaksi, syyttömäksi’. Substantiivi dikaÿÓsis tarkoittaa siis ’vanhurskauttaminen, syyttömäksi julistaminen’. Sanan vastakohta on »tuomitseminen» ja »kadotukseen tuomitseminen».

Käsiteltävässämme kohdassa tuo sana esiintyy eri taivutusmuodoissaan jakeissa Room.3:23, Room.4:3, Room.4:22 ja Room. 4:25.

Raamatussa ihmisen vanhurskauttaminen merkitsee sitä, että Jumala julistaa hänet vanhurskaaksi vapauttaen hänet samalla synnin syyllisyydestä; tällöin ihmisen hyväksi luetaan Kristuksen vanhurskaus. Vanhurskauttaminen on henkilökohtainen ja sen voi saada osakseen vain uskon kautta turvautumalla Kristuksen sovitustyöhön.

 

Yksin uskon perusteella

Voidaan melkein kuulla hämmästynyt ihmettely: voiko kukaan pelastua yksin uskosta. Aina on tarvittu teot, lain tiukka noudattaminen tai ainakin ympärileikkaus ja kuuluminen juutalaiseen kansaan.

Neljännen luvun kirjoittamisen aiheena on juuri sen toteen näyttäminen, että vanhurskautus tapahtuu todellakin yksin uskon perusteella.

Sen ensimmäinen jae ja kysymys tulevat kuin suorana jatkona kolmannen kirjeen ytimekkääseen loppuun, joka kuuluu:

Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja. Vai onko Jumala yksistään juutalaisten Jumala? Eikö pakanainkin? On pakanainkin, koskapa Jumala on yksi, joka vanhurskauttaa ympärileikatut uskosta ja ympärileikkaamattomat uskon kautta. Teemmekö siis lain mitättömäksi uskon kautta? Pois se! Vaan me vahvistamme lain. (Room.3:28-31)

 

Uskosta, ei tekojen ansiosta

Siirrymme nyt neljänteen lukuun, sen alkuun:

Mitä me siis sanomme esi-isämme Aabrahamin saavuttaneen lihan mukaan? Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä. Sillä mitä Raamattu sanoo? ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi.” (Room.4:1-3)

Pääsemme suoraan neljännen luvun ydinkysymykseen: ”Voiko usko vanhurskauttaa ilman tekoja?” ”Eikö nyt siis tarvitsekaan tehdä hyviä tekoja?”

Paavali päättelee kirjeessään, että Aabraham on yksin uskosta kokonaan ilman lain tekoja vanhurskautettu, jopa niin että häntä on jo ennen hänen ympärileikkaustaan Raamatussa ylistetty uskosta vanhurskaaksi.

1 Moos. 15:6: Ja Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi.

 

Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeen neljännen luvun jakeissa 4-8:

Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; niinkuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja: ”Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt! Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!”

Näin päädytään toteamaan, että uskon kautta Kristukseen tullaan vanhurskaiksi. Näin vanhurskautukseen ei tarvittu ihmisen tekoja. Miten suhtaudumme siis ylipäätään hyviin tekoihin? Mikä on niiden merkitys uskovalle?

 

Luther kirjoittaa Roomalaiskirjeen esipuheessaan:

”Mutta kun ei hänen vanhurskauttamiseensa ympärileikkaus ole mitään vaikuttanut ja sen oli kuitenkin Jumala hänelle määrännyt ja se oli hyvä kuuliaisuuden teko, niin ei mikään muukaan hyvä teko voi edistää vanhurskautumista. Vaan niin kuin Aabrahamin ympärileikkaus oli vain ulkonainen merkki, jolla hän osoitti vanhurskauttansa ja uskoansa, niin kaikki hyvät teot ovat vain ulkonaisia merkkejä, jotka johtuvat uskosta ja osoittavat hyvinä hedelminä, että ihminen on jo sisällisesti Jumalan edessä vanhurskas.”

Pelastus on siis lahja, mutta se ei saa jäädä ilman hyviä seuraamuksia. Jumala vaikuttaa omissaan Henkensä kautta kuuliaisuutta ja aitoa Hengen hedelmää. Tämä ilmenee rakkautena Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan ja myös erottautumisena vääristä uskoon sopimattomista asioista.

 

Uskosta, ei ympärileikkauksen perusteella

Palaan parin virkkeen verran Abrahamiin.

Aabraham oli sukulaisineen muuttanut Jumalan kehotuksesta Kaldean Urista eri vaiheiden jälkeen Kanaanin maahan. Jumala ilmestyi Abrahamille luvaten hänelle paljon jälkeläisiä ja ilmoittaen, että nämä saisivat Kanaanin omakseen.

Abraham palveli yhtä oikeudenmukaista, moraalisesti velvoittavaa, rukouksia kuulevaa, uhria vastaanottavaa Jumalaa ja Luojaa. Aabrahamilla oli liittosuhde Jumalan kanssa.

Vasta myöhemmin Jumalan jo solmimaan liittoon Abrahamin kanssa liittyi ympärileikkaus.

 

Paavali kirjoittaa:

Koskeeko sitten tämä autuaaksi ylistäminen ainoastaan ympärileikattuja, vai eikö ympärileikkaamattomiakin? Sanommehan: ”Aabrahamille luettiin usko vanhurskaudeksi.” Kuinka se sitten siksi luettiin? Hänen ollessaanko ympärileikattuna vai ympärileikkaamatonna? Ei ympärileikattuna, vaan ympärileikkaamatonna. (Room.4:9-10)

Näin voimme todeta, että ympärileikkaus ei tuonut mitään lisää, vaan vanhurskaaksi lukeminen tapahtui yksin uskosta.

 

Uskosta, ei lain avulla

Jakeet 13-16:

Sillä se lupaus, että Aabraham oli perivä maailman, ei tullut hänelle eikä hänen siemenelleen lain kautta, vaan uskonvanhurskauden kautta. Sillä jos ne, jotka pitäytyvät lakiin, ovat perillisiä, niin usko on tyhjäksi tehty ja lupaus käynyt mitättömäksi. Sillä laki saa aikaan vihaa; mutta missä lakia ei ole, siellä ei ole rikkomustakaan. Sentähden se on uskosta, että se olisi armosta; …

Katkaisen jakeen pikkuisen kesken, jotta tavoitan paremmin ydinajatuksen. Liitän jakeen kokonaisena seuraavaan yhteyteen.

Totesimme ensimmäisessä kohdassa, että ympärileikkauksen liitto ei voinut olla Aabrahamin vanhurskauttamisen perustana. On vielä mahdottomampaa, että perustana voisi olla Siinain laki. Galatalaiskirjeessä (Gal. 3:15-22) Paavali mainitsee sen kronologisen perustelun, että laki annettiin vasta 430 vuotta myöhemmin.

 

Tässä Roomalaiskirjeessä Paavali esittää periaatteellisia perusteluja: Jos ihminen tulee vanhurskaaksi lain avulla, niin ensinnäkin usko on täysin hyödytön – ja miten Raamattu silloin voi sanoa, että Aabrahamille luettiin usko vanhurskaudeksi.

Sitä paitsi laki tekisi silloin lupauksen mitättömäksi. Laki ja lupaus ovat kaksi aivan eri asiaa. Lupaus koski siunausta, mutta laki saa aikaan vihaa.

Niinpä Paavali toteaa, etteivät Aabraham ja hänen sukunsa saaneet lupausta maailman perimisestä lain kautta, vaan uskosta vanhurskauttamisen perusteella. Hän sai lupauksen uskon kautta, jotta se olisi armosta. Jos hän olisi saanut sen palkkioksi teoistaan, lain kautta, se ei olisi tapahtunut armosta, vaan ansiosta. Usko ei ansaitse mitään, mutta se saa kaiken.

 

Uskosta, ei sukuun tai kansaan kuulumisen perusteella

Uskovien isä Abraham

Luvun viimeiset jakeet keskittyvät jälleen Abrahamiin. Nimen murteellinen muoto on Abram. Sen merkitys on ”Isä (jumala) on korkea”.

Hebrealaisessa perinteessä Abraham on käännetty ”(kansojen) paljouden isäksi” (1Moos.17:5)

Jakeet kuuluvat:

Sentähden se on uskosta, että se olisi armosta; että lupaus pysyisi lujana kaikelle siemenelle, ei ainoastaan sille, joka pitäytyy lakiin, vaan myös sille, jolla on Aabrahamin usko, hänen, joka on meidän kaikkien isä – niinkuin kirjoitettu on: ”Monen kansan isäksi minä olen sinut asettanut” – sen Jumalan edessä, johon hän uskoi ja joka kuolleet eläviksi tekee ja kutsuu olemattomat, ikäänkuin ne olisivat. Ja Aabraham toivoi, vaikka ei toivoa ollut, ja uskoi tulevansa monen kansan isäksi, tämän sanan mukaan: ”Niin on sinun jälkeläistesi luku oleva”, eikä hän heikontunut uskossansa, vaikka näki, että hänen ruumiinsa oli kuolettunut – sillä hän oli jo noin satavuotias – ja että Saaran kohtu oli kuolettunut; mutta Jumalan lupausta hän ei epäuskossa epäillyt, vaan vahvistui uskossa, antaen kunnian Jumalalle, ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on luvannut, sen hän voi myös täyttää. Sentähden se luettiinkin hänelle vanhurskaudeksi. Mutta ei ainoastaan hänen tähtensä ole kirjoitettu, että se hänelle luettiin, vaan myös meidän tähtemme, joille se on luettava, kun uskomme häneen, joka kuolleista herätti Jeesuksen, meidän Herramme, joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden. (16-25)

Alussa viitataan siemeneeseen, joka pitäytyy lakiin. Tämä on viittaus lakiin pitäytyviin juutalaisiin, jotka pitävät arvossa polveutumistaan Abrahamista. ”Sille, jolla on Abrahamin usko” viittaa myös muihin kansoihin eli pakanakansoihin. Aiemmin Paavali on yksiselitteisesti jo todennut, että kaikki pelastuvat yksin uskosta Jeesuksen sovitustyöhön. Tässä viimeisessä kohdassa oli tärkeää vielä perustella Abrahamia kaikkien uskovien isänä, sekä juutalaisten että pakanoiden. Kysymys on tietenkin hengellisestä sukulaisuudesta.

Juutalaisille, Aabrahamista polveutuville, tämä väite oli varsin painava todiste sen puolesta, että heidän oli pelastuttava samalla tavalla kuin heidän suuri kantaisänsä. Samalla se oli kieltä, jota ymmärrettiin, kun Paavali väitti itsepintaisesti, ettei luonnollinen sukulaisuus riittänyt. Heidän oli liityttävä Aabrahamiin hengellisen sukulaisuuden avulla, joka on ainoastaan niillä – ja kaikilla niillä – joilla on Aabrahamin usko.

Aabrahamin uskolle oli luonteenomaista, että hän uskoi Jumalaan, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat, ikään kuin ne olisivat. Se on siis uskoa Jumalaan Luojana ja Lunastajana. Kun Jumala puhui Aabrahamille hänen jälkeläisistään, joiden määrä olisi niin lukematon kuin meren hiekka ja taivaan tähdet, Aabraham oli vielä lapseton, mutta hän uskoi Jumalaa. Ja uhratessaan Iisakin hän uskoi, että Jumala voisi kuolleistakin herättää sen, jota lupaus koski.
Tämän uskon kautta Aabraham vanhurskautettiin.

 

Loppusanat

Tätä ei ole kirjoitettu vain Aabrahamin muiston kunnioittamiseksi, vaan meidän tähtemme, meidän, joilla on sama usko Jumalaan. Aabrahamin usko ilmeni ensi kädessä siinä, että hän uskoi Jumalalla olevan vallan sekä lahjoittaa hänelle poika että herättää kuolleista lupauksen lapsi Iisak.

Meidän uskomme kohdistuu siihen, että Jumala on antanut meille Kristuksen meidän syntiemme sovitukseksi ja vanhurskauttamiseksemme. Hänet Jumala herätti kuolleista ja Hän on Henkensä kautta läsnä omissaan.

Tämä Jumalan lahja otetaan vastaan yksin uskosta. Siihen ei tuo mitään lisää omat tekomme, ympärileikkaus tai lain noudattaminen.

”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa”

 

Ceta Lehtniemi

 

Laista, käskyistä ja rakkaudesta

Laki ja laittomuus sekä rakkaus ja rakkaudettomuus

Matteuksen evankeliumi:
24:12 Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus
1.Johanneksen kirje:
3:4 Jokainen, joka tekee synnin, tekee myös laittomuuden; ja synti on laittomuus. 

Itse olen tullut nyt aihepiirien äärelle, joissa otan esille oman aikamme eksyttävän hengen, joka on Kristuksen evankeliumia ja tuntemista vastaan. Se aiheuttaa keskeisten uskon asioiden hämärtymistä ja monenlaista hämminkiä ja kärsimystä. Tämän minä näen laittomuuden henkenä ja antikristillisenä henkenä. Tämä henki on myös vaativa ja kova, ihmisen omaan kykyyn ja voimaan luottava. Tuo ”laiton” on lopulta ilmaiseva itsensä jopa ihmein ja merkein käyttäen valheen kaikkia voimia. Hänen oppinsa ja persoonansa on sen kaltainen, että hyvin lukuisat ihmiset eksyvät.

Paljon surua ja vaikeutta liittyy ajassamme lain ja evankeliumin oikeaan opettamiseen tai saarnaamiseen. Meille tarjotaan helposti omia hyviä töitä pelastuksen perustaksi, ja usein tähän suuntaan viedään myös kristittyjä Jumalan omia. Tämän ajan suuri kysymys liittyy siihen, että evankeliumi tuotaisiin riittävän alas murretun ja hädissään olevan avuksi. Myös Jumalan pyhyyden ymmärtäminen on välttämätöntä. Meille tarjotaan yhä useammin uskontojen rinnakkaiseloa siten, että kristinuskon keskeisin sanoma muunnetaan. Näin hävitetään ikään kuin sisältä käsin Kristuksen evankeliumi. Nämä ovat hyvin voimakkaasti hengellisiä asioita.

Usein kirjoitetaan samaan otsakkeeseen laki ja evankeliumi. Molemmat tulisi ymmärtää, eikä käsitteitä tulisi sotkea keskenään. Ymmärtääkseni aina on ollut kristillisiä virtauksia, jotka ovat hylänneet laista opettamisen. Lain ehdottomuus on myös toisinaan madallettu jollekin inhimilliselle tasolle. Tällöin kristitty opettaja on jo kenties itse hylännyt jossakin määrin Jumalan kasvojen edessä elämisen, sekä myös Raamatun ilmoituksen. On myös toisaalta niin, että Kristusta kipeästi itse tarvitseva ja syntinsä tunteva kristitty opettaja näkee myös lain oikeassa merkityksessään. Tällöin laista opettaminen saa omakohtaisen sävyn.

Laki sisältää pohjimmiltaan Jumalan rakastamisen ja lähimmäisen rakastamisen. Lukeehan Raamatussa seuraavalla tavalla. Niin Jeesus sanoi hänelle: ”’Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi.’ Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky. Toinen, tämän vertainen, on: ’Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.’ ( Matt.22:37-39)

Uuden Testamentin kirjeistä saamme lukea seuraavat opetukset.
Sillä nämä: ”Älä tee huorin, älä tapa, älä varasta, älä himoitse”, ja mikä muu käsky tahansa, ne sisältyvät kaikki tähän sanaan: ”Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.” (Room. 13:9)
Sillä kaikki laki on täytetty yhdessä käskysanassa, tässä: ”Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.” (Gal. 5:14)

Itse olen ajatellut asiaa siitä näkökulmasta, että olisin mielelläni erilaisissa elämän vastoinkäymisissä ja hädässä lähimmäiseni vierelläkulkijana, kuuntelijana ja tukijana -en siis opettajana tuossa tilanteessa. Pyrin olemaan myös kyselevänä Jumalan edessä. Lähimmäisen rakastaminen on suuri ja vaativa tehtävä. Siinä on hyvä olla toista kunnioittaen ja välillä vähän kuin hissukseen. Näin ajattelen, koska on vaikea tietää kovin paljon toisesta ihmisestä.

Laki sisältää käskyt ja siten lähimmäisen rakastamisen sanallisen perustan. Se on täydellinen ja pyhä. Kuitenkin suurin ja ensimmäinen käsky koskee suhdettamme Jumalaan. Jeesus tuli täyttämään lain oikeastaan kaikessa mielessä. Hänen ristin sovitustyössään saamme syntimme anteeksi, ja meillä on rauha Jumalan kanssa. Meillä on myös Pyhän Hengen lahja. Rakastamisen kova ja ehdoton käsky muuttuu, mutta ei suinkaan sisällöltään tai laajuudeltaan. Se on edelleen täydellinen ja pyhä. Kuitenkin meillä on nyt uusi ymmärrys rakkaudesta ja siitä, että Jumala itse on jo valmistanut meille avun tässäkin asiassa niinkuin kaikessa.

Olemme itse rakkauden ja anteeksiannon varassa, kun turvaamme Kristuksen työhön. Jumalan armo ja uskollisuus on turvanamme. Jumalan sana on sekä lohtunamme että oppaanamme. Jumalan Henki on rakkauden ja totuuden henki.

Itse opiskelin rippikoulussa käskyt samaan aikaan, kun äitini eli erittäin tuskaisia viimeisiä viikkojaan syöpäsairaana. Tuolloin rippikouluopetusta annettiin koulussa oppituntien jälkeen, eikä tuossa yhteydessä tarjottu mahdollisuutta puhumiseen, keskusteluun tai peräti rukoukseen. Pitkälle edenneeseen syöpään ainoa kipulääkitys oli suun kautta otettavat tabletit. Näin ollen oli ymmärrettävää, että äitini valitus kantautui öisin myös minun korviini. Nukuin vain muutamia tunteja yössä tuona keväänä, mikä vastaisi nykykoululaisen kahdeksatta luokkaa.

Lukukauden päätyttyä 3.6.1965 äitini kuoli. Elin yksin suruni. Rippikoulussa opettanut kirkkoherrakaan ei ilmeisesti muistanut minua enää asioidessani isän kanssa hautaustoimistossa. Minä olin oppinut käskyt ja lähes koko Katekismuksen. Koin, että puutteen ja yksinäisyyden kautta opin myös osittain käskyjen hengellisen ja todellisen sisällön. Kyse onkin rakkaudesta. Kuitenkaan lain täydellisyyttä ja ehdottomuutta en vielä tuolloin ymmärtänyt, sitä ettei lakia kukaan ihminen voi täyttää. Vain Kristus eli synnittömän elämän ja täytti lain puolestamme.

Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut. (Room. 8:28) Kun ajattelen Roomalaiskirjeen kokonaisuutta, ymmärrän jakeen jotenkin seuraavasti. Jumalan oma elää erityisellä tavalla uutta elämää Jumalan yhteydessä. Tällöin emme ole myöskään irrallaan omasta historiastamme tai sukumme tai kansamme historiasta. Voimme luottaa, että kaikki on Jumalan kädessä, ja lopulta koituu parhaaksemme.

Lain eli rakkauden käskyjen opettaminen voi johonkin hetkeen olla äärimmäisen kovaa puhetta. Se ei sovi useinkaan ainakaan kuin ulkopuolelta osoitettuna neuvona tai kehotuksena. Lähimmäisemme kaipaa hyvin usein käytännön rakastamista ja kunnioittavaa asennetta. Joskus ”opettaminen” tapahtuu esimerkin kautta. Kohtaamiseen voi liittyä myös oman syntisyyden ja osaamattomuuden näkeminen.

Johonkin toiseen tilanteeseen lain opettaminen kuuluu. Luther väitti kovin ja selkein sanoin niitä vastaan, jotka olisivat olleet hylkäämässä käskyt. Ymmärsin tähän syyksi sen, että kyse on aina synnistä, kun rikomme pyhiä Jumalan antamia käskyjä vastaan. Jos tässä mielessä hylkäämme lain ja käskyt, halvennamme Kristuksen sovitustyön puolestamme. Oikeastaan koko Raamatun merkitys ja sisältö katoaisi. Ymmärrän tällä kohdin Lutherin kiivauden. Ymmärrän myös eräiden nykyajan opettajien vastaavan huolenaiheen.

Elämme aikaa, jolloin internetin kautta löytyy valtavasti opetusta juuri esimerkiksi aihepiiristä ”Laki ja evankeliumi”. Nämä ovat hienosyisiä asioita, herkkiä kysymyksiä itse kullekin. Luther sanan opettajana huomioi esimerkiksi kirjeen vastaanottajan, luennon tai saarnan kuulijat, vastaväittelijät jne. Hänen kirjojaan tutkivalle tämä on itsestään selvää. Nyt korkeasti koulutetun teologian tohtorin opetus laista saattaa joutua yksinäisen, uupuneen ja hätääntyneen ihmisen puhelimeen, eikä sen papin työpöydälle, joka väheksyy lakia ja Kristuksen sovitustyötä.

Olen syvästi rakastunut Uuden Testamentin kirjeiden tervehdyksiin. Niissä on opetuksen ja kehotuksen ohessa niin paljon rakkautta ja läheistä huolehtimista. Nyt lopetankin näihin sanoihin:
Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon kaikkien teidän kanssanne. ( 2.Kor.13:13)
Tiitukselle, oikealle pojalleni yhteisen uskomme perusteella. Armo ja rauha Isältä Jumalalta ja meidän Vapahtajaltamme Kristukselta Jeesukselta! (Tiit.1:4)
Armo ja rauha lisääntyköön teille Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen tuntemisen kautta. (2.Piet.1:2)

Ceta Lehtniemi

Erämaan kukka

Erämaan pienen kukan hengellinen rohkaisu

Kuljin Fuerteventurassa kuivassa ja kuumassa maastossa vesipullo repussani. Nousin melko korkealle nähdäkseni kauas. Kuitenkin huomasin näkeväni myös lähelle. Kuivassa maassa oli piikikkäitä pensaita. Kiinnitin huomioni siihen, etteivät ne olleetkaan kokonaan harmaat. Niissä oli jotain aavistuksen vihertävää. Niissä oli eloa.

Otettuani kuvia näistä pensaista kauempaa, ja kumartuessani alas lähikuvaa varten, näin ihmeekseni yhden aivan pienen keltaisen kukan. Kun osasin katsella oikealla tavalla, näin useita kukkia ja myös pieniä nuppuja. Ne olivat kuin pensaan piikkien suojassa.

Jossain hyvin syvällä, missä pensaan juuret ovat, on vettä. Kasvi tarvitsee ravintonsa veden mukana. Miten kätkössä piikkien alla saattaa olla näin kaunista elämää? Miten kaunis onkaan pikkuruinen, vaatimaton kukka keskellä kuivaa ja karua erämaata.

Hämmästyin havaitessani, että Raamatussa (1933/38 käännöksessä) esiintyy 316 kertaa sana erämaa. Se kuvaa aina autiota, kuivaa, karua ja vedetöntä aluetta. Usein erämaa kuvataan myös vaaran paikaksi.

Erämaassa ei voinut tehdä myöskään työtä. Ei siellä voinut viljellä tai kalastaa. Sinne oli myös hyödytöntä rakentaa mitään, koska vesi puuttui. Hengellisesti voimme olla myös erämaassa ja vailla kykyä tehdä työtä. Ymmärrämme, että elävä vesi puuttuu. Olemme hengellisesti jostain tärkeästä riippuvaiset, ja meillä on jano ja nälkä. Meidänkin tulisi juurtua syvälle Kristuksen tuntemiseen. Tämä ei tapahdu hetkessä, eikä aina helpoissa olosuhteissa.

Psalmin 107 jakeet kuvaavat mielestäni sitä, miten me Jumalan omatkin koemme olevamme hengellisessä mielessä kuin harhailemassa erämaassa, ja etsimässä paikkaa, mihin asettua. Kaipaamme ravintoa, yhteyttä toisiin ja jotain sellaista, missä on rauha ja hyvä olla. Kaipaamme myös sitä, että voimme tehdä työtä ja kasvaa hengellistä hedelmää.
Hän muutti erämaan vesilammikoiksi ja kuivan maan vesilähteiksi.
Ja hän asetti nälkäiset sinne asumaan ja he rakensivat kaupungin asuaksensa.
Ja he kylvivät peltoja ja istuttivat viinitarhoja, jotka tuottivat satoisan hedelmän.
(jakeet 35-37)

Vesi voi saada ihmeitä aikaan. Kun puhumme vesilammikoista tai vesilähteistä, emme välttämättä puhu suurista vesistä. Olennaista on se, ettei veden lähde kuivu. Vesi voi olla pinnalla tai hyvin syvällä, mutta vain yhä uudelleen virtaava vesi on hyödyllistä ja puhdasta.

Kristus on sanonut Pyhästä Hengestä näin:
Mutta juhlan viimeisenä, suurena päivänä Jeesus seisoi ja huusi ja sanoi: ”Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon. Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään on, niinkuin Raamattu sanoo, juokseva elävän veden virrat.” Mutta sen hän sanoi Hengestä, joka niiden piti saaman, jotka uskoivat häneen; sillä Henki ei ollut vielä tullut, koska Jeesus ei vielä ollut kirkastettu. (Joh. 7:37-39)

Tiedän, että me uskovat koemme usein olevamme erämaassa ja janoisia. Meillä on kutsu tulla Jeesuksen tykö ja kutsu juoda. Nyt Jeesus on kirkastettuna Isän tykönä kärsittyään ristinkuoleman tähtemme. Tähän kätkeytyy tärkeä salaisuus. Me saamme juoda ja tyydyttää janoamme, mutta silti janomme ei sammu pysyvästi ajassa. Ja kuitenkaan emme tahdo pois tämän lähteen ääreltä. Me tiedämme, että tämä elävä, iankaikkisuuteen kantava virta ei kuivu milloinkaan.

Lähde, josta vesi ei ehdy

Sinä lohdutat
pienillä puroilla, pienillä aluilla.
Kunhan lähde on oikea,
saamme juoda elävää vettä,
Kristuksen aitoa rakkautta.
Se hiljentää, se hoitaa.
Siitä kumpuaa hiljainen kiitos,
usein kyynelsilmän läpi.


Elävän veden virrat

Elävän veden virrat,
usein kuin pieni lähde,
tuskin kunnolla nähtävä,
mutta silti niin kirkas,
ravitseva ja puhdas vesi.
Pienelläkin purolla voi viipyä.
Miksi kaivata suurille virroille?
Saahan imeä pisaran kerrallaan.

Kun viivymme elävän veden lähteellä, Kristuksen lähellä, hän itse lahjoittaa meille sitä ravintoa mitä tarvitsemme. Hän itse on meille lahja. Hän on myös elävä sana. Kristuksen salaisuuden äärellä saamme viipyä ja juurtua häneen.

Ehkä se mitä Kristuksen Henki meissä vaikuttaa, näyttää samalta kuin tuo piikkipensaan kukka. Voisin olla jopa varma siitä, että moni näkee ensin vain harmaan ja kuivan kasvin. Mutta sehän ei ole totuus, vaan pensas kukkii runsaasti, koska sen juuret ovat syvällä veden lähteillä.

Pieni kukka on äärettömän puhutteleva. Se kuin kätkisi jonkun erityisen selviämisen salaisuuden. Janoinen erämaan kulkija, joka etsii elävää vettä, näkee pienen kukan. Tällöin hän ajattelee, että kukka saa ihmeellisesti voimaa ja vettä. Tästä salaisuudesta tahdon minäkin päästä osalliseksi.

Ceta Lehtniemi

Hylkäämisen pelosta

Hylkäämisen pelosta -hengellisiä näköaloja

Yritän tuoda joitain ajatuksiani esille. Tästä voi sitten jatkaa keskustellen. Kommenttiosio on käytettävissä. Itse olen kokenut paljon hylkäämisen pelkoa. Enää en välttämättä pidä erityisen tärkeänä tietää syitäkään. Jossain elämänvaiheessa tämä ymmärtämiseen liittyvä puoli oli tärkeää.

Voisi lyhyesti sanoa, että hengellinen apu on tullut vähittäisen Jumalan tuntemisen myötä. Ja Jumalan tunteminen on tullut Raamatun ilmoituksen kautta. Vaikka olen lukenut Raamattua laajasti eri puolilta, niin tiedän sisälläni olevien pelkojen vaikuttaneen siinä, mihin jakeisiin olen kuin tarrautunut kiinni.

Hylkäämisen pelkooni on yhdistynyt ajatus siitä, mitä minun täytyisi tehdä tai kuinka onnistua tai jaksaa. Ja riman ollessa korkealla, olen luonnollisesti kokenut usein syyllisyyttä. Me olemme kaikki niin erilaisia yksilöitä, Jumalalle rakkaita, että tahdon käsitellä aihetta juuri omista tuntemuksistani käsin.

Tuntuu ehkä aivan hassulta, mutta koen hyvin rakastavina ja lohdullisina Jeesuksen sanat Johanneksen Evankeliumin 15 luvusta: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä.” Mikä tässä lohduttaa minua? Ensinnäkin se, että jae korostaa yhteyttä Jeesukseen. Toiseksi se kertoo oman tekemisen ja ponnistelun toivottomuuden hengellisissä asioissa.

Onkin kyseltävä aivan uudesta levon lähtökohdasta käsin asioita. Tulee usein havaittua, että olen aivan tyhjä, ja pyydettyä: ”Isä neuvo minua”. Tai tulee nähtyä oma väsyminen ja levon tarve Jeesuksen lähellä. Tästä syntyi myös runoni ”Jeesuksen läheisyydessä”.

Jeesuksen läheisyydessä
 
Jeesus, läheisyytesi muuttaa
enemmän kuin vaatimalla,
pakon voimalla voi tapahtua.
 
Tahdon Sinua niin rakastaa
ja yhä vaan oppia Sinusta.
Anna leposi, ota paha oloni.

Kiitos sylistä, missä itkeä saan.
Kiitos syvästä hiljaisuudesta,
jossa kuulen rakkauden sanoja.

Näihin hylkäämisen tunteisiin on liittynyt myös se piirre, että on ehkä liian herkkä sille mitä muut sanovat. Todellisuudessa muilla on varmaan ihan omia asioita toimitettavanaan. Kuitenkin jokin osaamattomuus, laiminlyönti tai tavallaan noloutta aiheuttanut asia saattaa nousta mieleen toistuvasti aika ajoin. Myös tämä tunne yhdessä vaatimusten kanssa ilmenee runoissani, myös tässä:

Monin silmin

Minua on katsottu monin silmin
elämäni eri vaiheissa.
Isän silmin, äidin silmin,
veljen ja siskon silmin.

Vielä itsekin arvioin,
ystävät ja työtoverit mittaavat:
Hyvää ja huonoa, rumaa ja kaunista.
Katseiden alla olen.

Isä, vasta nyt ymmärrän:
Tärkeimmät katseet luot Sinä
ja olet aina luonut
sekä pintaan että herkkään syvyyteen.

Isä, saanhan pysähtyä eteesi.
Myös minä olen Sinulle tuttu
jo idustani alkaen.
Isä, Sinä katsot ja rakastat.

Isän kasvojen edessä, hänen katseitten alla oleminen, on minulle hyvä asia. Hän näkee kaiken oikein, ei väärin eikä valheellisesti. Kaikesta tästä huolimatta Raamattu ilmoittaa, että Jumala rakastaa ja on uskollinen. Jumala on meille Kristuksen tähden Isä. Minulle on ollut niin äärettömän rakas ja turvallinen asia saada ymmärrys juuri näistä asioista.

Johanneksen Evankeliumi10. luvun jakeet 27-30 ovat minulle tärkeät: ”Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni. Minun Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kaikkia, eikä kukaan voi ryöstää heitä minun Isäni kädestä. Minä ja Isä olemme yhtä.

Muistan vielä ajan, jolloin illalla rusensin tyynyäni, ja kertasin ulkomuistista noita jakeita. Tahdoin käydä nukkumaan niin, että olen Isän kädessä kiinni ja samalla lähellä Jeesusta. Vasta pitkien aikojen jälkeen kuva Isän kädessä olosta muuttui tämän kuvan kaltaiseksi:

Levon löytyminen on kovin monesta asiasta kiinni. Kuitenkin olemme hyvän Jumalan hoidossa, vaikka tuntemuksemme olisivat aivan päinvastaiset. Kun osaamme jollakin tavalla pyytää Jumalan apua ja turvata Jeesuksen sovitustyöhön puolestamme, olemme parhaassa mahdollisessa turvassa. Saamme jäädä luottavaisesti odottamaan ajallaan saapuvaa apua.

Ceta Lehtniemi

Hyvän Paimenen hoidossa

Olen tekemässä uutta ja aavistuksen erilaista painosta jo joitain vuosia sitten tekemästäni pikkukirjasesta. Oikeastaan olen matkalla, ja minulla on kirjasestani jo e-kirja mukana. Siitä otin leikekuvia ja kirjoitan jotain. Kirja mahtuu pieneen kirjekuoreen. Siinä on kierrekiinnitys, joten se avautuu kivasti.

Näitä yllä olevia raamatunjakeita olen rakastanut kovin. Kun on palannut jostain sielujen paimenen ja kaitsijan tykö, niin on turvassa. Ja vielä saa ottaa vastaan vakuutuksen, että Kristus on ottanut hoivaansa. Samalla, kun olen siirtänyt tekstejä ja kuvia uuteen kirjaseen, olen painanut mieleeni jälleen näiden jakeiden sanomaa.

Usein olemme kuin orpoja, särjettyjä ja jollakin tavoin eksyksissä. Kristus on Henkensä kautta meitä sillä tavoin läsnä, ettemme muserru, ja tiedämme ettei meitä hylätä, emmekä jää yksin. Nyt saamme luottaa sanaan; joskus perillä kaikki on kirkasta ja näkyvää edessämme. Saamme olla Kristusta aivan uudella tavalla lähellä.

Tässä on kaiken rakkauden, huolenpidon, anteeksiannon ja toivon perusta. Saamme lapsen tavoin uskoa, ja kasvaa Kristuksen tuntemisessa.

Ceta Lehtniemi