Aihearkisto: Yleinen

Kadotustuomiosta

Kadotustuomiosta

Minulta kysyttiin helvetistä. Katolisesta kirkosta kertova kirjoitus oli nostanut kysymyksen esille.

Näin vastasin viestissäni:

Hei!
Tuo helvetti on asiana meille kaikille vaikea. Keskiaikainen kirkko käytti oppejaan myös vallan välineenä, ja tämä ei ole koskaan oikein. Ihminen on vastuullinen elämästään, jokainen meistä. Jumala on ilmaissut pyhän tahtonsa siitä miten meidän tulisi elää hänen edessään, sekä miten meidän tulee kohdella muita ihmisiä sekä myös luomakuntaa.

Jeesuksen kuolema vapauttaa meidät elämään Jumalan rakkaina lapsina ilman tuomion pelkoa. Me tiedämme, ettemme pysty täydelliseen hyvään elämään, ja teemme erehdyksiä, laiminlyömme toisia, ja olemme välillä kovia ja kiukkuisia. Saamme pyytää anteeksi, ja saamme luottaa siihen, että meille yhteys Jeesukseen Kristukseen säilyy myös yli kuoleman. Uskomme Jeesuksen ristillä tapahtuneen sovitustyön antavan meille näin valtavan paljon.

Helvetti on sana, joka kuvastaa ainakin eroa iankaikkisesta Jumalasta. Yhteys iankaikkiseen Jumalaan voi syntyä vain ihmisen eläessä, myös ero Jumalasta voi alkaa vain elämän aikana. Kuitenkin Jumala kutsuu jokaista, tahtoo myös jokaisen elämään hyvää.

Paha saa kerran rangaistuksensa, tuomion. Jokainen ihminenkin joutuu kerran Jumalan kasvojen eteen. Jeesukseen uskovan lohtu on siinä, että meidän syntimme ja pahuutemme on sovitettu Jeesuksen ristin työssä. Kuitenkin voimme luottaa jokaisen ihmisen kohdalla Jumalan oikeudenmukaisuuteen. Ihminen on usein turvannut sydämessään Jumalan armoon ja apuun, ja tämän kaiken Jumala näkee. Myös itse kaiken pahuuden taustalla oleva paha (perkele, saatana) saa joskus tuomionsa.

Voisi sanoa ehkä näin, että joskus on sellainen maailma, jossa ei ole valtaa millään pahalla, ei millään pelolla, ei millään vihalla, ei millään saasteella. Tämä on Kristuksen valtakunta, taivas. Taivas on pahuudesta ja väärästä puhdas. Helvetti on jotain vastakkaista, ja se on pahuuden ja vääryyden paikka.

Emme pysty ymmärtämään kaikkea. Sen vuoksi ei ole hyvä käyttää uskoakaan esimerkiksi pelotteluun. Saamme mieluummin rukoilla ja pyytää Jumalan apua kaikkiin pieniinkin asioihimme.
Ceta

 

Luukkaan evankeliumi 6:37: Älkääkä tuomitko, niin ei teitäkään tuomita; älkää kadotustuomiota lausuko, niin ei teillekään kadotustuomiota lausuta. Antakaa anteeksi, niin teillekin anteeksi annetaan.

Roomalaiskirje 8:1-2: Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat. Sillä elämän hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa on vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista.

Kun olin 1960 -luvulla kristillisessä kesälukiossa, nuori mies lausui äitiäni koskien kadotustuomion.  Äitini oli kuollut pari vuotta aiemmin. En tiedä miten keskustelu meni tähän. Äitini ei ollut sillä tavoin uskova, mitä tuon nuorukaisen edustama herätysliike ehkä edusti. Hän kysyi oman rakkaan äitini uskosta julkisessa yhteisessä iltatilaisuudessa. Sanoin etten tiedä kovin tarkasti, koska meillä ei uskosta juuri puhuttu, mutta ymmärtääkseni äiti luki Raamattua. ”Ei ollut uskossa, kun ei puhunut Jeesuksesta; helvettiin on mennyt.”

Nämä tämän kaltaiset sanomiset ovat hyvin raskaita haavoja. Ei tullut sanoja tuon jälkeen, ei kyyneleitä. Vetäydyin tilaisuuden jälkeen yksinäisyyteen. Onkohan moni vielä tänäänkin ihan yksin näiden isojen kysymysten äärellä, tai muistuuko jollekin mieleen syvästi satuttaneita sanoja? Olenko itse ollut tällainen väärien sanojen lausuja? Ja kuinka monesti olenkaan jättänyt jonkun yksinäisyyteen hyvin erilaisten syiden vuoksi.

Tahdon näin julkisesti antaa anteeksi tälle viidenkymmenen vuoden takaiselle kadotustuomion lausujalle. En tahdo, että tämä vahingoittaa häntä tai minua. Anteeksianto vapauttaa. Tämä on Kristuksen tahdon mukaista. Itsekin tarvitsen jatkuvasti armon sanaa. Tahdon kuulla, ”ettei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat”. Tahdon olla Kristuksessa, ja hän tahtoo pitää minusta kiinni.

Olen saanut ilmeisesti lopullisesti vetäytyä puhujan paikalta. En ole oikein osannut myöskään kirjoittaa hengellisistä asioista. Olen ollut jotenkin kuin satutettu, tai kuin turhaksi havaittu, ja hyviin tekoihin kykenemätön. Kuitenkaan Kristus ei heitä ulos yhtäkään, joka hänen tykönsä tulee. On tärkeintä pysyä hänen lähellään, tuntuu miltä tuntuu.

Johanneksen evankeliumi 6:37: Kaikki, minkä Isä antaa minulle, tulee minun tyköni; ja sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos.

Ceta Lehtniemi

Kolme lyhyttä kirjoitustani talteen

Kirjoitin nämä Ykköslohjan kuntavaalisivuille suoraan puhelimellani. Täällä ne ovat tallessa.

Terveysasioista hieman

22/03/2017

Tahtoisin tuoda esille ennen muuta ehkäisevän terveydenhoidon arvoa. Ilokseni olen kuullut, että mitä ilmeisimmin sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksessa on huomioitu kouluterveydenhuolto, ja nimenomaan se, että sitä on tarjolla lähellä oppilasta.

 

Mielenterveyden puolella on vaikea erotella mikä on terveyttä ylläpitävää ja edistävää toimintaa, ja mikä on hoitoa. Sama koskee erilaisia riippuvuuksia ja niiden ehkäisyä. Sosiaali- ja terveyspuolen yhdistyminen liittyy paljolti kokonaisvaltaiseen hoitokäsitykseen. Tämä on varmasti hyvä asia, mutta se aiheuttaa tässä vaiheessa hiukan kysymyksiä.

 

Mielestäni yhtä tärkeää on jo sairaseläkkeelle joutuneen henkilön tukeminen niin, että tämä pystyy mielekkääseen itsenäiseen elämään. Aina emme voi lähteä oletuksesta, että henkilö palaa opiskelemaan tai työelämään. Tavoite voi olla se, ettei tarvita sairaalajaksoja, ja että henkilö selviää ruokailuun, siisteyteen ja yksin asumiseen liittyvistä seikoista. Samoin sosiaalisten suhteiden tukeminen on tärkeää.

 

Kyse on perimmältään siitä, voimmeko myös vaikeasti sairastuneelle pyrkiä tarjoamaan ihmisarvoista ja mielekästä elämää. Voiko terveyden edistämisen  ja ehkäisevän terveydenhuollon käsitteen ulottaa myös henkilöihin, joilla on psykiatrinen diagnoosi. Näinhän juuri teemme, jos kyse on jostain muusta sairaudesta tai vammasta. Näillä alueilla itselläni on epäselvyyttä, mikä jää kuntiin ja mikä siirtyy maakuntiin sote -uudistuksessa. Miten tulkitaan esimerkiksi mielenterveyskuntoutujille tarjottu Klubitalo -toiminta?

 

Hyvin tärkeää on perheiden saama apu ja tuki esimerkiksi koskien pientä koululaista. Nykyisin tulee nopeaan tahtiin esille ihan uusia haasteita. Maailma on kovin toinen nyt kuin ollessani itse koululainen, tai omien lasteni kouluaikaan. Yritän pysyä mukana ajassa, ja opiskella uusia asioita. Näillä alueilla jää aivan varmasti lukuisia haasteita nimenomaan kuntien vastuulle.

 

Tunnen itse olevani yhteistyökykyinen ja rohkaiseva sielläkin, missä on jo törmätty vaikeuksiin. Tietoa ja apua on saatavilla. Joskus asioiden kohdalleen saattaminen vie aikaa.

http://www.terveysehdokas.fi/ehdokas/ceta-lehtniemi/


 

Kertooko nuorisobarometri 2016 luottamuksen murentumisesta?

20/03/2017

https://tietoanuorista.fi/wp-content/uploads/2017/03/nuorisobarometri2016-fin.pdf

Tutkimukseen osallistui 1900 15 -29 -vuotiasta nuorta.

 

On hätkähdyttävää lukea, että nuorten keskuudessa luottamus Suomen tulevaisuuteen on heikentynyt peräti 20% kahdeksassa vuodessa. Huolestuin asiasta, koska puolet tuosta muutoksesta on tapahtunut kahden viimeisen vuoden aikana. Enää vain 55% 15 -29 -vuotiaista suhtautuu optimistisesti Suomen tulevaisuuteen, ja maailman tulevaisuuteen ainoastaan joka neljäs nuori. Yllättävän luottavaisesti nuoret suhtautuivat kuitenkin omaan henkilökohtaiseen tulevaisuuteensa.

Emme kai vain tuo liikaa esille uhkakuvia? Itse arvelen, että näin teemme ja taakoitamme nuoriamme. On asioita, joissa ei ole saavutettu yksimielisyyttä. Useiden tutkijoiden mukaan ihmisen osuus jää hyvin vähäiseksi ilmastonmuutoksessa, ja muitakin esimerkkejä voisimme löytää. Toivoisin, että nostaisimme enemmän esille mahdollisuuksia, vaihtoehtoja, toivoa, kauneutta ja rinnalla oloa. Historia on näyttänyt, että puutteet, taudit tai sodatkaan eivät ole kokonaan estäneet arvokkaiden taideteosten, keksintöjen tai poikkeuksellisen lähimmäisyyden ilmenemistä. Mahdollisuudet ja toivo ovat olemassa silloinkin, kun sitä on vaikea havaita.

Nuorten ja nuorten aikuisten toiveet tulevaisuuden suhteen vaikuttavat hyvin perinteisiltä. Työllä ja ihmissuhteilla on iso merkitys. He arvostivat kuitenkin paljon korkeammalle läheiset ystävät kuin toiveen omasta perheestä. Tämä voi selittyä sillä, että osa kysymykseen vastaajista oli kovin nuoria. Voi olla myös niin, että vahvasti heikentynyt luottamus Suomen ja maailman tulevaisuuteen ei kannusta unelmoimaan perheestä. Perheeseen liittyy myös huolia. Moni on kokenut vanhempiensa eron, ehkä riitoja, riippuvuuksia tai taloudellisia huolia. Kenties useampi nuori on tarkkaillut vanhempiensa uupumista, koska myös työssä jaksaminen tuntuu huolettavan nuoria työn saannin ohessa.

Sosiaalinen luottamus sai välttävän keskiarvon. Heikko luottamus ja vähäinen elämäntyytyväisyys löytyi todennäköisimmin pojalta tai nuorelta mieheltä, joka ei opiskele eikä ole valmistunut ammattiin. Samoin ilmeisesti oman lapsuudenperheen sosiaalinen tausta vaikuttaa.

Oma vaaliteemani on ”Sujuva, turvallinen, arvokas arki”. Tahtoisin vilpittömästi sitä, että ihmisten arkea ei painaisi jatkuva kiire, riitaisuus tai taloudellinen huoli. Erityisesti nuorille toivoisin paljon luottamusta tulevaan elämään riippumatta siitä toteutuvatko kaikki unelmat. Pettymykset ovat osa elämää, samoin ajoittainen tuen tarve. Silti elämä on arvokas asia ja uutta voi aina löytyä ja rakentua. Katsotaan luottaen huomiseen.

Ceta Lehtniemi


 

Lohja on järvikaupunki

16/03/2017

Olen aina viihtynyt vesien äärellä. En ehkä voisi ajatella asuvani paikassa, josta olisi rannalle pidempi matka kuin mitä jaksaisin kävellä. Tähän mennessä en ole joutunut tätä kokemaan.

Tämänkin vuoksi iloitsen koko sydämestäni, kun Lohjalle anotaan asuntomessuja vuodelle 2021. Hiidensalmen messualue on minulle tuttu, koska kuljen lähes kaikkialla rantoja myöten. Tuon messualueen kävin läpi pujotellen myös raiteiden välissä kasvavien puun taimien lomassa.

Lohjan vesipinta-ala on huima, ja rantaviivaa on kaupungillamme 330km. Millähän muulla kaupungilla on tämän kaltaista rikkautta? Toivoisin vesiemme säilyvän puhtaina. Tämä on kaikkein tärkeintä. Voimme houkutella uusiakin asukkaita vain, jos tämä perusasia on kunnossa.

Seurasin, kun valtuusto käsitteli asuntomessujen anomista. Tahdotaan monenlaista aiemmista messuista poikkeavaa, erilaista ja ekologista. Hyvä tietysti näin. Kuitenkin suomalainen etsii puhtaita vesiä ja rauhallisia maisemia.

Aurlahti on usein kuvauksellinen auringon laskiessa. Kuvani voisi olla yhtä hyvin otettu vaikkapa Hiidensalmelta, tai lukuisista eri paikoista Lohjalta. Meille asukkaille järvi on todellinen helmi. Se on myös kirkkain houkutin uusille asukkaille.

Ceta Lehtniemi

Osaammeko asettua vanhan asemaan?

Osaammeko asettua vanhan asemaan?

 

Kaikkein lyhyin vastaus on varmaan: Emme. Yleensäkin toisen henkilön asemaan on vaikea asettua täysin. Ikää myöten voi jotain ymmärtää, koska nyky-yhteiskuntaan tulee koko ajan lisää asioita, joiden edessä ihmettelee, mihin tuokin auttaa. Samoin usein kysyn, onko kaikkien pakko tuotakin laitetta tai asiaa käyttää vain koska se on nyt keksitty.

 

Entä sitten, kun ei voi hoitaa jotain käytännön asiaa enää omasta kodistaan käsin siten kuin ennen? Samaan aikaan henkilö on ehkä luopunut ajokortista terveyssyistä tai taloudellisista syistä. Ehkä vielä rakas puolisokin on kuollut rinnalta pois, tai hänen kuntonsa on heikentynyt?

 

Olen alkanut kysellä näitä asioita joidenkin lehtiotsikkojen pysäyttämänä. ”Ilmoita meille iäkäs henkilö, joka käyttää moneen tarkoitukseen internetiä ja älypuhelinta.” Tämän otsakkeen luettuani ajattelin, että miksi tahdotaan nyt nostaa esille ja mainoksiin vanhoja, jotka hoitavat kaikki asiansa älypuhelimella. Tämä ei välttämättä rohkaise; se saattaa päinvastoin lannistaa ja loukatakin.

 

Jos läheltäsi on jo viety ystävällisesti palveleva pankki tai lähikauppa, ja ystävät viereltä ovat ehkä kuolleet pois, niin saattaa tuntua kovin vastenmieliselta korvata vanha tuttu tuntemattomalla ja oudolla. Nykyisin on suuri into ”digitalisoida” ikääntyvät. Tästäkin aiheesta näin lehtiotsakkeen joku kuukausi sitten. Puhe ei ollut sydänlääkkeestä, vaan sovellusten kehittämisestä palvelemaan ikääntyviä. Asia on luonnollisesti hyvä, jos aidosti tahdotaan luoda jotain arkea helpottavaa. Silti jo artikkeli vilisi termejä, jotka karkottivat ehkä pois vanhat ja ne, joiden murheet ovat tavallisessa arjessa.

 

Ydinasia on seuraavan kaltainen. Vanhuuteen ehtinyt henkilö ei ole käyttänyt työelämässään internetiä, eikä halua sitä myöskään nyt käyttää jo ehkä aistienkin heiketessä ja muun elämän tuotua todella suuria haasteita mukanaan. Hän käyttää kyllä mielellään nykyaikaista tavallista puhelinta. Miten vanhus voisi hoitaa helpolla tavalla esimerkiksi ruokatilauksen kaupasta, ajan vastaanotolle, vakuutusasiansa ja monet muut asiat? Miten hän saisi varattua lipun junaan, kun tahtoo lähteä katsomaan sukulaistaan tai ystäväänsä? Entä sujuuko hotellin varaaminen? Jos asuu syrjemmässä, pystyykö hän ilmoittamaan mahdollisesta sähkökatkoksesta?

 

Ollaanko joskus niin pitkällä digitalisaatiossa, että voisimme tarjota vanhoille yhtä puhelinnumeroa, jossa vastaa elävä ihminen. Tämä voisi kuuntelun jälkeen välittää asian oikeaan kohteeseen, josta soitettaisiin takaisin vanhukselle jonkin ajan päästä. Tällöin asia hoituisi joko puhelimella, käynnin sopimisella tai ehkä jopa lipun postittamisella. Vanhus pystyy kyllä suunnittelemaan matkansa tai vastaanottokäyntinsä ajoissa. Hän voi aivan hyvin odottaa itselleen tärkeää puhelua tehden jotain muuta hyödyllistä sillä aikaa kotonaan.

 

Kuka meistä pitää näistä puheluista, joissa kysytään nopeaan tahtiin: ”Jos tahdot…paina numeroa 1. Jos tahdot…paina numeroa 2 jne.” Sitten kuuntelemme jotain ärsyttävää musiikkia. Pahinta on, ettemme voi näin hoitaa kaikkia asioitamme. En tiedä pystyinkö asettumaan edes yhden vanhuksen asemaan. Voimme ainakin harjoitella tätäkin näkökulmaa kaiken kehityksen keskellä.

 

Ceta Lehtniemi

Voimavaroja ja taitoja arkeen mahdollisimman varhain

Koen, että aikuisten on huolehdittava siitä, että lapset ja nuoret saavat riittävät ”eväät” omaan elämäänsä. On joitain asioita, mitä pidän erityisen tärkeinä.

Yksi asia liittyy ravitsemukseen ja liikuntaan, kehon hyvinvointiin. Lisäksi tästä kokonaisuudesta ei voi sulkea pois neuvolatoimintaamme tai kouluterveydenhuoltoa. Mikään ei ole pelastanut maassamme niin monia lapsia elämälle ja terveeseen aikuisuuteen kuin rokotukset. Näin Suomen 100v. juhlavuonna on hyvä mainita myös arkkiatri Arvo Ylpön nimi.

Kansanterveyslaki tuli voimaan 1972. Terveyskeskuksissamme annettu hoito esimerkiksi lasten kohdalla suuntautui aina myös terveysneuvontaan, vain osaltaan korjaavaan hoitoon (esim. hammashuollossa) tai sairasvastaanottoon.

Lasten ja nuorten tapaturmien ehkäisyyn on kiinnitetty maassamme erityisellä tavalla huomiota. Kaikki tapaturmat tilastoidaan, myös suun alueen tapaturmat. Onnettomuuksien syyt tutkitaan. Kaikki tieto hyödynnetään, jotta voitaisiin ehkäistä vammautumisia ja kuolemantapauksia. Tämän työn saavutukset ovat mittavat.

Sosiaalisia taitoja on vaikea oppia teorian kautta. Niitä opitaan käytännön tilanteissa, esimerkin kautta, ja aikuisten ohjauksessa. Monilla lapsilla on aivan fyysisiä syitä, joiden vuoksi he tarvitsevat erityistä tukea ja kärsivällisyyttä. Moni ehkä vaatisi enemmän aikaa kuin mitä on tarjota. Kaikkein vähiten tarvitsemme hoputtamista tai toisen itsetuntoa lannistavaa asennetta.

Itse en olisi nykyisten opetussuunnitelmien tapaan yhtä kunnianhimoinen suhteessa kielten opiskeluun koskien aivan jokaista, ja pakollisena, ja varhain. Lukeminen ja laskeminen ovat ensimmäiset perustat kaikelle oppimiselle. Myös liikunta, käden taidot ja taideaineet ovat omasta mielestäni tärkeitä juuri tukemassa pientä ihmistä ja hänen oppimistaivaltaan.

Ihminen on arvokas myös silloin, kun ei pysty teoreettisissa aineissa hyvään osaamiseen. On monia käytännön työtehtäviä jokaiselle, ja sosiaalisilla taidoilla on suuri merkitys. Samoin mielen tasapainoa, käden taitoja, aitoutta ja rehellisyyttä voisimme arvostaa hiukan enemmän.

 

Ceta Lehtniemi

Nyt kirjoitan arkista asiaa

Nyt kirjoitan arkista asiaa

 

Joudun lähes päivittäin ihmettelemään ajan kulumista. Enkö todellakaan ehdi päivässä yhtään enempää? Enkö jaksa mitään uutta, mitään rutiinista poikkeavaa? Silti saattaa olla hyväksikin tällainen siirtymävaihe elämässäni. Nytkin istun tietokoneeni ääressä; mistä olen siirtymässä ja minne?

 

Olen lapsena ja nuorena ollut aktiivinen oman kyläni harrastuksissa. Oppikouluun oli matkaa kyllä ja siellä toki omat koulutoverit. Aina on myös ollut mahdollista kirjojen kautta tutustua vaikka koko maapallon elämään. Nyt on aika muuttunut. Lapsuus, nuoruus, työvuodet, lapsiperheen elämä on takana. Ne vuodet, jolloin kiersin puhujana hengellisissä tilaisuuksissa, ovat takana.

 

Minulla on facebookin kautta ystäviä, on harrastusryhmiä, on keskustelua. Hyvä näin. Kuitenkin etsin mielessäni sellaista pohjaa, joka olisi kestävä nyt ikääntyessäni. Eli etsin paikallisia harrastuspiirejä, seurakuntayhteyksiä, retkeilykavereita, keskustelukavereita. Etsin myös niitä yhteyksiä, joiden kautta voin vaikuttaa täällä Lohjalla asioihin. Olen nimittäin ollut pitkään huolissani siitä, että arjen pienten asioiden sijaan arvostetaan hyvin näyttäviä ja kalliita asioita. Suomen taloudellinen tilanne on heikko. Jääkö meillä rahaa pieniin hyviin asioihin, jotka lopultakin säästäisivät rahaa? Vähäpätöisiltä näyttävät asiat loisivat kenties arkista yhteyttä ja sujuvuutta tavallisille ihmisille.

 

Kuljen päivittäin rantalenkeillä. Otan puhelimellani kuvia, ja laitan asioita järjestykseen omassa mielessäni. Maisema ja sen yksityiskohdat tuovat minulle lepoa ja auttavat myös osaltaan asioiden jäsentämisessä. Vaikka pää on ajatuksia täynnä, niin ulospäin näytän hyvin kiireettömältä ja joutilaalta. Aina joskus joku pysähtyy vaihtamaan kanssani jonkun sanan. Ehkä tämäkin elämänvaihe on paikallaan. En niin innokkaasti odota kovin kiireellistäkään elämää. Hyvä, että ajatukseni viipyvät nyt aikansa täällä Lohjalla, kuin paikalleen pysähtyneinä. Kohta jo suunnittelen, mitä laitan kasvamaan ensi kesänä saaristomökille. Nyt vielä olen täällä näissä maisemissa.

     

Ceta Lehtniemi

 

Islamista tiiviisti

Islamia myötäilevä kristinusko tuhoaa itsensä

Tiivistelmä toukokuussa 2013 tekemästäni kirjoituksesta, Ceta Lehtniemi Lohja 18.12.2016

 

Yhteisiä sanoja ja käsitteitä luodaan sinne missä niitä ei ole

Luettuani Suomen ekumeenisen neuvoston suositteleman kirjan Abrahamin lapset (suomeksi 2005), löysin siitä paljon synkretismiin viittaavaa ajattelua. Haluttiin luoda yhteisiä käsitteitä sinne, missä niitä ei oikeasti ole samoista nimistä tai ”rooleista” huolimatta. Kirjassa Abrahamin lapset kerrotaan juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa olevan enkeli Gabrielin (mm. s.18). Tällä luodaan ajatus samasta enkelihahmosta antamassa ilmestystietoa profeetta Muhammedille, Vanhan Testamentin Danielille ja Jeesuksen äidille, Marialle. Muuta yhteistä ei kuitenkaan ole kuin nimi Gabriel (Jibril). Sama enkelin nimi esiintyy myös New Agen puolella, uushenkisyydessä.

Samoin sivulla 16 kerrotaan, että islamissa suhtaudutaan kunnioittavasti juutalaisten ja kristittyjen pyhiin kirjoihin. Kaikista kirjoista viimeinen ja muut arvossa ohittava on islamin mukaan kuitenkin Koraani, jonka asemaa voidaan verrata myös Kristuksen asemaan kristinuskossa. Islamissa uskotaan Muhammedin saaneen Koraanin enkeli Gabrielin välittämänä 23 vuoden kuluessa vuosina 610 -632. Kun Muhammed kuoli, kaikki 114 suuraa olivat valmiit. Hänen seuraajansa kirjoitti ne muistiin, ja jakoi niitä kaikille muslimeille (s.161, Abrahamin lapset).

Kyllä islam kunnioittaa muiden pyhiä kirjoja, mutta uskoo, että niiden sanoma oli väliaikaista ja yksin Koraani on totuus, ja sekin ennen muuta arabian kielellä. Eli kunnioittamiseen ei sisälly lainkaan kristinuskon sanoman hyväksymistä, ei yhdessäkään keskeisessä kohdassa. Islam kieltää jyrkästi kristinopin toisen ja kolmannen pääkohdan, Jumalan Pojan, ja Pyhän Hengen.

 

Islam on uskonto ja valtio

Islamin kantaa myötäilevä kirja Abrahamin lapset kertoo myös varovasti sivulla 160 , että Muhammedin saamat ilmoitukset käsittelivät sekä sitä, kuinka ihmisten on elettävä elämänsä että sitä, kuinka valtion käytännön asiat tulee hoitaa.

Kirjassa Islam ovellamme (s.24) Risto Soramies kertoo, että islam on din wa dawla, uskonto ja valtio. ”Islam ei ole uskonto länsimaisessa, meille tutussa mielessä. Islam on poliittinen systeemi. Se ei tosin määrää tarkoin valtiomuotoa, mutta se vaatii vallan itselleen. Islamilla on alusta lähtien ollut erilainen suhde valtaan ja valtioon kuin kristinuskolla. Muhammed oli ”Jumalan oikean uskonnon” välittäjä, julistaja ja toteuttaja. Jumalan tahto ulottuu kaikkeen. ”

Islamin mukaan Jumalan tahto ja sharia-laki,  joka on ilmoitettu koraanissa ja profeetan traditiossa, on saatettava voimaan niin yksityisen ihmisen elämässä kuin yhteiskunnassakin. Tämä käsitys kuuluu islamin ydinajatuksiin.

 

Kiltti ja näennäisiä yhtäläisyyksiä etsivä kirkko

Sivulla 27 Soramies sanoo hyvin keskeisen asian: ”Kirkolla on ainakin kaksi mahdollisuutta vastata haasteeseen väärin: 1. alkaa lietsoa ristiretkimentaliteettia pelastaakseen kristillisen kulttuurimme. Kristillinen kulttuuri on lahja, jota tulee puolustaa. Tämä tapahtuu parhaiten siten, että kirkko viljelee sitä sarkaa, jota vain kirkko voi viljellä. On päivänselvää, että nykyään ensimmäinen mahdollisuus on hyvin kaukainen. Toinen mahdollisuus on nähdäkseni nykyajan kirkon varsinainen kiusaus: 2. olla kiltti kirkko, joka toimii ajanhenkeä myötäillen moderaattorin roolissa puuttuen vain eettisiin kysymyksiin ja antaen melkein itsestään selviä vastauksia: olkaa kilttejä toisinuskovia kohtaan.”

 

Kristusta ei voi verrata Koraaniin Jumalan Sanana, Logoksena

Göttingniläinen arabian kirjallisuuden professori Tilman Nagel sanoo: ”Pidättäydyn tietoisesti ennenaikaisista, yleensä harhaanjohtavista yhtäläisyyksien esittämisestä islamin ja ristinuskon välillä. Sillä mikä tieto on saavutettu, jos verrataan Kristusta Logoksena muslimien Jumalan sanaan, Koraaniin? Kysymyksessä on usein vain näennäinen kristinuskon ja islamin yhtäpitävyys. Avomieliselle eurooppalaiselle lukijalle annetaan väärä kuva, aivan kuin islamissa olisi kristinuskon logos-oppiin verrattavissa oleva usko.

Tämä käsitys on täydellisesti väärä! Uskontopedagogien into löytää ja keksiä maailmanuskontojen välillä mahdollisimman paljon yhtenevyyksiä, joilla pinnallisesti harmonisoiden muka vähennetään jännityksiä, on kuvottavaa. Se on todistus vain huonosti peitellystä vieraitten uskonmuotojen halveksinnasta ja sietämättömästä pinnallisuudesta. Tärkeämpää ja ehdottomasti terveellisempää on ymmärtää vieraan uskon erilaisuus ja tunnustaa se.”

Totuus on, ettei evankeliumissa ja islamissa ole mitään yhteistä. Ihminen on paha, ja vain kristinuskon ydinsanoma tarjoaa ratkaisun tähän ongelmaan. Sen vuoksi sitä ei saa peittää turhilla ja hämärtävillä yrityksillä tehdä erilaisesta lähes samanlaista, tuttua ja turvallista.

Lähteet:

Abrahamin lapset, Kolmen uskonnon yhteiset juuret, Dorothea Rosenblad ja Fanny Rosenblad, Suomen Lähetysseura 2005

Islam ovellamme, Risto Soramies, Uusi Tie 2002

Iustitia 15 (2002), Tilman Nagel, Geschichte der islamischen Theologie von Mohammed

bis zur Gegenwart, s.11

Raamattu  

Kirjoitus pidempänä pdf-muodossa. Käsitelty joitain kristinuskon asioita tarkemmin islamia-myotaileva-kristinusko-tuhoaa-itsensa

Jumalan teko, ja ihmisen teot

Jumalan teko, ja ihmisen teot

 

Usein vaivaudutaan heti, kun aletaan kirjoittamaan teoista. Silti moni on huomannut, että saa itsekin kuin salattua vireyttä huomattuaan olleensa jollekulle avuksi. Välillä jopa miettii, oliko tämän tapahtuman takana jokin johdatus, kun asiat etenivät niin ihmeellisellä tavalla. Teot tuottavat usein iloa itselle ja toiselle.

Jeesus tuli tehdäkseen Isänsä tekoja. Hän tekee niitä yhä. Opetuslapset saivat seurata aivan läheltä Jeesuksen arkista elämää, arvoja, sekä tunnustekoja ja ihmeitä. Ehkä he oppivat jotain noiden muutaman vuoden aikana, ja lisää myöhemmin Pyhän Hengen avattua sanaa ja ymmärrystä. Ennen muuta heistä tuli Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen todistajia.

Kansa kerääntyi usein Jeesuksen ympärille. Kapernaumissa nimenomaan tavallinen väki etsi Jeesusta ruokkimisihmeen jälkeen. Erityistä oli se, etteivät ihmiset etsineet tällä kertaa Jeesusta muuten ihmetekojen vuoksi, vaan koska he olivat tulleet ihmeen kautta ravituiksi. Nyt he tahtoivat tehdä Jeesuksen kuninkaakseen. Ja Jeesus pakeni tätä maallisen kuninkaan asemaa ja tehtävää, ja samalla kovin innokasta kansaa. Hän oli jotain aivan muuta kuin maallinen johtaja, ja hänen tehtävänsä äärettömästi korkeampi. (Joh. 6; 22-25)

Jeesus oli kulkenut pimeän, myrskyävän järven poikki vettä myöten kansan huomaamatta. Opetuslapset olivat menneet veneellä edeltä päin. Niinpä ihmisten löytäessä viimein Jeesuksen, he esittivät hänelle ensimmäisen kysymyksensä: ”Rabbi, milloin tulit tänne?”

Jeesus vastasi heille ja sanoi: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ette te minua sentähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sentähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi. Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava; sillä häneen on Isä, Jumala itse, sinettinsä painanut.” (Joh.6:26-27) Vastaus näyttäisi ohittavan täysin kysymyksen. Kuitenkin seuraava kysymys kertoo, että ihmiset ymmärsivät ehkä enemmän kuin näyttikään.

Niin he sanoivat hänelle: ”Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?” Jeesus vastasi ja sanoi heille: ”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt.” (Joh.6:28-29)

Tästä ei voi oikein muuta päätellä kuin sen, että ensimmäinen ja tärkein teko on uskoa ”häneen, jonka Jumala on lähettänyt”. Tämä ensimmäinen teko on se kaikkein vaikein ja kaikkein helpoin samalla. Se on kuin kamelin käyminen neulansilmän läpi. Se on ihmiselle täysin mahdotonta, mutta Jumalalle mahdollista. Jeesuksen ympärille kerääntynyt väkikin ikään kuin perusteli ajatuksiaan Vanhan Testamentin mannaihmeen avulla. Jeesus käänsi jälleen keskustelun itseensä: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei Mooses antanut teille sitä leipää taivaasta, vaan minun Isäni antaa teille taivaasta totisen leivän. Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän.” (Joh.6:32-33)

En yhtään ihmettele, että apostolit ovat selittäneet tekoja moneen kertaan kirjeissään äärimmäisen kiehtovalla tavalla, mutta silti vaikeankin tuntuisesti. Usein se on tapahtunut hyvin radikaalisti, koska uskolle on loukkaus, jos ihmisen teot sotketaan siihen mikä on Jumalan teko, ja joka ainoastaan voi sovittaa meidät Jumalan edessä. Siinä toistuu asetelma, jota pyrin alussa kuvaamaan. Katseemme ei helposti kiinnity ”häneen, jonka Jumala on lähettänyt”. Meille maalliset ovat näkyvämpiä, ja tekoinakin arvostamme usein sitä mistä hyödymme täällä ajassa. Iankaikkisuus saattaa tuntua etäiseltä ja vieraalta. Toisaalta uskossa löytynyt lepo Kristuksen työssä on niin kallisarvoinen asia, että se saa aikaan jopa kiivautta.

Tietäkää siis, että ne, jotka uskoon perustautuvat, ovat Aabrahamin lapsia. Ja koska Raamattu edeltäpäin näki, että Jumala vanhurskauttaa pakanat uskosta, julisti se Aabrahamille edeltäpäin tämän hyvän sanoman: ”Sinussa kaikki kansat tulevat siunatuiksi.” Niinmuodoin ne, jotka perustautuvat uskoon, siunataan uskovan Aabrahamin kanssa. Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia; sillä kirjoitettu on: ”Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee.” Ja selvää on, ettei kukaan tule vanhurskaaksi Jumalan edessä lain kautta, koska ”vanhurskas on elävä uskosta.” Mutta laki ei perustaudu uskoon, vaan: ”Joka ne täyttää, on niistä elävä.” Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme – sillä kirjoitettu on: ”Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu” – että Aabrahamin siunaus tulisi Jeesuksessa Kristuksessa pakanain osaksi ja me niin uskon kautta saisimme luvatun Hengen. (Gal.1:7-14)

Nyt tuli pitkä lainaus. Se tuli sen vuoksi, että minulla itselläni on jäänyt kuin nakertamaan mieleeni erään arvostetun teologin, naisen, sanat parin vuoden takaa: ”Uskovan täytyy edes yrittää noudattaa lakia.” Hän piti farisealaisena minun ajatteluani. Omissa sanoissani olin viitannut siihen, että pyydän herkkyyttä, että Jumala ilmaisisi oman Henkensä kautta rikkomukseni ja laiminlyöntini. Tahdon kulkea Jumalan lapsen ilossa ja vapaudessa eteenpäin.

Meissä tapahtui yllättävä ja väistämätön hengellinen yhteentörmäys. Minulta oli jo nostettu pois jokin painava ja uuvuttava yrittämisen kuorma, enkä sitä tahdo enää vastaanottaa. Tuossa hetkessä minulla ei ollut sanoja kertoa tästä, eikä mitään voimaa. En ollut edes fyysisesti toipunut uupumisestani.

Itselleni nousi keskustelumme aikana mieleeni juutalaisen ajattelun käsitys siitä, että lain täyttämisen yritys on riittävää. Sen puuttuvan, mikä väistämättä jää täydellisimmällekin lain suorittajalle vajaaksi, voi Jumala täydentää juutalaisen opin mukaan. Ei näin, koska tämä ajattelu vie täysin poispäin Kristuksen työstä. Eli pidinkö itse puolestani farisealaisena tämän teologin ajattelua? Hän ehkä ajatteli kuitenkin jotain sellaista, että synnintunto myös uskovalla herää lain sanojen äärellä. Uskosta ei saa tulla liian kevyttä tai itsestäänselvää. Hän oli seurannut eri seikkoja kuin minä, nähnyt muuta, ja opiskellut toisin. Kuitenkin koin jotain syvää erilaisuutta, ja juopaa ajattelussamme. Jouduin kuin suojaamaan uskoni ydintä, ja valvomaan sitä, että Kristuksen ristin työ pysyy keskuksessa.

Itsekin luen mielelläni lakia ja kehotusta Raamatusta. Silti teen sitä tunteakseni paremmin Jumalaa ja hänen tahtoaan. En oikein pysty sitä muussa mielessä tekemään. Se johtunee siitä, miten ymmärrän kristityn kasvun. Koen, etten voi lukea Raamattua edes osin kuin lakikirjaa tai oppikirjaa, kasvaakseni paremmaksi tai pyhittyäkseni. Tulen ainoastaan onnettomaksi ja epävarmaksi edetessäni tällä pohjalla. Liitän sanan äärellä oloni juuri Kristuksen tuntemiseen, ja salattuun yhteyteen, Kristuksessa olemiseen. Minulle syntyy herkästi kuin säikähdys sisälleni. Pelkään, etten riitä, etten kelpaa. Pelkään hylkäämistä. Usko ei ole ollut missään vaiheessa itsestään selvää, vaan ihmettä, jonka Jumala on synnyttänyt. Liikun aina haparoiden, kysellen, ja myös etsien ja janoten. Tuntuu siltä, että yhä enemmän tarvitsen turvaa ja ohjausta elämääni.

Minulle on hyvin läheinen tämä kehotus hebrealaiskirjeestä: ”Valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin”. Edellä on sanottuna jotain hyvin suurta: ”Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään. Todistaahan sen meille myös Pyhä Henki; sillä sanottuaan: ”Tämä on se liitto, jonka minä näiden päivien jälkeen teen heidän kanssaan”, sanoo Herra: ”Minä panen lakini heidän sydämiinsä ja kirjoitan ne heidän mieleensä”; ja: ”heidän syntejänsä ja laittomuuksiansa en minä enää muista.” (Hebr.10:14-17) Tämä on minulle kaiken pohjana.

En siis tahtoisi vain lyhyesti sanoa, että teot seuraavat uskoa. Siinä tulee ajatus, että usko ensin, ja tee sitten hyvää niin paljon kuin voit. Kyse on mielestäni armon liitosta ja uskon lahjasta, Kristuksessa elämisestä. Tekoja emme voi ehkä edes ymmärtää, saati siten tehdäkään. Niitä itsekin hämmästelemme. Valvominen ja rohkaiseminen on osa yhteistä matkantekoa, johon sisältyy rakkaus ja hyvät teot. Perusta on kuitenkin siinä, että kiinnitymme ”häneen, jonka Jumala on lähettänyt”.

 

Ceta Lehtniemi

Uskot-foorumista, islamista ja dialogista

Otan artikkeliksi vanhan (ilmeisesti v.2013) kirjoittamani tekstin, joka on ollut koko ajan luettavissa ylävalikoista. Uskot -foorumin hallitus on vaihtunut tuon jälkeen. Myöskään kaikki linkit eivät avaudu, tai niistä ei ole suoraan löydettävissä artikkelini aiheita. Kuitenkin asia on nyt sydämelläni, ja tämän paremmin en pysty tällä hetkellä näitä kysymyksiä ilmaisemaan. Tein kirjoitukseni pdf-muotoon. uskot-foorumista-islamista-dialogista

Uskot-foorumista, islamista ja dialogista

Ceta Lehtniemi v.2013

USKOT-foorumista tuli virallinen yhdistys 24. tammikuuta 2011, vaikka toimintaa oli jo aiemmin. Aloitteen uskontojen yhteistyön edistämiseksi teki tasavallan presidentti Tarja Halonen jo vuonna 2001. Viisi perustajajäsenyhteisöä on Suomen Juutalaisten seurakuntien keskusneuvosto ry, Suomen evankelis-luterilainen kirkko, Suomen Ekumeeninen Neuvosto ry (SEN), Suomen Islam-seurakunta sekä Suomen islamilainen neuvosto ry (SINE).

 

Yhdistyksen perustamista valmistelivat Suomen evankelis-luterilainen kirkko, edustajinaan Pekka Y. Hiltunen ja Timo Vasko; Suomen Ekumeeninen Neuvosto ry (SEN), Heikki Huttunen ja Jari Portaankorva; Suomen Juutalaisten Seurakuntien Keskusneuvosto ry, Gideon Bolotowsky, Rony Smolar ja Daniel Weintraub; Suomen Islam-seurakunta (suomalainen tataariyhteisö), Okan Daher ja Suomen Islamilainen Neuvosto ry (SINE), Anas Hajjar ja Isra Lehtinen.

Foorumi ilmoittaa tarkoituksekseen vaalia yhteiskuntarauhaa maassamme uskonnonvapautta vahvistavassa hengessä edistämällä uskontojen välistä vuoropuhelua, yhdenvertaisuutta, keskinäistä kunnioitusta ja yhteistyötä Foorumin tärkeäksi katsomissa asioissa. Sen jäseneksi voi liittyä Suomessa toimiva vakiintunut ja rekisteröity uskonnollisten yhteisöjen keskusjärjestö tai yhteenliittymä, joka hyväksyy Forumin tarkoituksen ja sitoutuu toimimaan sen edistämiseksi.

Nykyisellä foorumilla islam on hyvin edustettuna. Se on ilmoitususkonto kuten myös kristinusko. Tämä tarkoittaa: ’Näin Jumala on itse sanonut itsestään’. Ilmoitus on sitten välitetty ihmisten tai ihmisen kautta. Islamin kohdalla on kyse suureksi osaksi profeetta Muhammadin saamista ilmestyksistä. Kristinuskossa ja juutalaisuudessa ilmoitus on aina sidottu historiaan ilmestystiedon ohessa. Kristinuskossa pidetään keskeisimpänä asiana Jumalan ihmiseksi tuloa Jeesuksessa Kristuksessa ja Hänen sovituskuolemaansa ristillä sekä ylösnousemusta ja Pyhän Hengen vuodatusta tämän jälkeen. Juutalaisten kohdalla jo ensimmäisessä käskyssä mainittiin samalla johdatus pois Egyptin maasta, siis historiaan liittyvä tapahtuma. Islam sanoo olevansa lopullinen ja viimeinen, muita täydellisempi ilmoitus profeetta Muhammadin kautta.

Uskontoja voi verrata lähtökohdiltaan monin eri tavoin, ja niistä tulee voida käydä keskustelua, dialogia. Uskot foorumi ilmoittaa olevansa tällainen järjestö ja se edustaa kirkkokuntien suurta arvovaltaa. Silti tällaista avointa uskontokeskustelua ei näy ainakaan ulospäin.

V.2001 syyskuun 11 päivänä tapahtui terroriteko Word Trade Centeriin. Tornien liekehtiminen sekä tuhansien ihmisten tuho maailman silmien edessä sai aikaan Suomessakin uskonnollista toimintaa ilmapiirin rauhoittamiseksi. Yhteinen rukoushetki kutsuttiin koolle varsin pian. Helsingin Sanomissa oli kirjoitus 25.9.2001. Tässä se on hieman lyhennettynä: ”Eri uskontokuntien yhteinen rukoushetki järjestetään Senaatintorilla. Tilaisuudessa on tarkoitus rukoilla sovinnon ja rauhan puolesta. Tilaisuudessa puhuu valtioneuvos Harri Holkeri. Rukoustilaisuuden toimittamiseen osallistuu edustajia evankelis-luterilaisesta ja ortodoksisesta kirkosta, Suomen Islamilaisesta Yhdyskunnasta, Helsingin juutalaisesta seurakunnasta, Helsingin Saalem-seurakunnasta ja katolisesta kirkosta. Tilaisuuden järjestävät Helsingin seurakuntayhtymä ja Helsingin hiippakunta.”

Näistä tapahtumista lähti liikkeelle Uskot-foorumin perustaminen ja sen halu vaikuttaa uskonrauhan säilyttämiseen mm. vuorovaikutuksen ja keskustelun keinoin. Itse terroriteon taustat liittyivät kuitenkin islamiin, sen ääriliikkeeseen. Foorumi ei alkulähtökohdiltaan ole uskontojen dialogia perinteisesti ajateltuna, vaan sillä on yhteys myös valtiollisiin päättäjiin. Yksi foorumin synnyn syy liittynee juuri ilmapiirin rauhoittamiseen kaikkia järkyttäneen tapahtuman jälkeen. Näyttäisi siltä, että tämä piirre on jäänyt foorumin toimintaan. Kuitenkin olisi mielestäni syytä mennä syvemmälle sen pohtimiseen, mikä nostaa näitä terroritekoja. Todellinen syy on aivan varmasti muualla kuin suomalaisessa internet- tai blogikirjoittelussa, jossa varmaan on myös hiomista.

Vihapuheesta ja sananvapaudesta

Jo 1800-luvulta Suomessa on asunut islamilainen tataariyhteisö ilman minkäänlaisia ongelmia. Samoin meillä on ollut vähemmistönä roomalaiskatoliset, ortodoksit ja juutalaiset. Meillä on myös lukuisia muita ryhmiä, mm. Jehovan todistajat ja mormonit. Yhteiskuntarauha on säilynyt, ja ainakaan sen rikkuminen ei ole johtunut uskonnollisista yhdyskunnista tai kirkoista. Nyt on siis noussut uusia uhkakuvia nykyiseen maahanmuuttoon liittyen.

USKOT -foorumi ry järjesti seminaarin ”Suoraan sanoen vihapuhetta vastaan – Puhukaamme hyvää toisistamme” Helsingin Säätytalolla 19.1.2012 . Tilaisuuden syntyyn vaikutti presidentti Tarja Halonen. Asiantuntijaluennon piti valtionsyyttäjä Mika Illman aiheenaan “Vihapuhe ja sananvapaus”.

Vihapuhe nostettiin Uskot-foorumilla yhdeksi keskustelunaiheeksi tavalla, mikä ei ole minusta suomalaiselle yhteiskunnalliselle tai hengelliselle keskustelulle kunniaksi. Oli olemassa valmiina uhka tai vihapuhe, ja oli olemassa uhattu osapuoli tai vihapuheen uhri. Uhka oli internetissä tapahtuva keskustelu, ja uhrina olivat lähinnä maahan tulleet muslimit. Foorumilta puuttui toinen osapuoli, jonka kanssa olisi voinut harjoittaa käytännössä vuoropuhelua. Asetelma ratkaistiin jo koolle kutsun yhteydessä, kun läsnä olivat presidentti Halonen ja valtionsyyttäjä Illman. Jussi Halla-ahon muutaman vuoden takainen blogikirjoittelu (v.2008) oli ollut vahvasti esillä mediassa myös vuonna 2011, ja erityisesti juuri edellä mainitut henkilöt puhuivat tällaista ”vihapuhetta” vastaan. Tässä oli ehkä tärkein syy seminaarin koolle kutsumiseen.

Halla-aho saikin Korkeimman oikeuden määräämän sakkotuomion seuraavana kesänä uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Uskaltaako internetiin laittaa mitään esille islamista, uskaltaako uskontoja vertailla? Uskaltavatko edes uskontokuntien johtajat puhua ja kirjoittaa sellaista, mikä olisi todellista dialogia?

Todellinen sananvapaus nostaisi mielestäni esiin ne piirteet eri uskonnoista (mm. islamista), mitkä voivat muodostua uhkaksi yhteiskuntarauhalle Suomessa ja maailmalla. Tulisi keskustella kysymyksistä liittyen vainoon, jota kohdistetaan rodun, uskonnon tai poliittisen vakaumuksen tähden. Samoin maahanmuutto- ja uskontokeskustelua tulisi käydä huomattavasti enemmän koskien juuri ihmisten todellisia kipuja ja uhkia meillä ja maailmalla.

Eettiset kysymykset liittyvät ihmisen jaloihin ominaisuuksiin. Empatia on toisen asemaan asettumista. Lähimmäisen kipu, pelko, yksinäisyys, kodittomuus, lukutaidottomuus tai kuoleman uhka ovat suuria ja tärkeitä kysymyksiä, joita tulisi ottaa esille. Näitä asioita voimme hoitaa kuntoon aivan riippumatta ihmisen uskosta tai vakaumuksesta; ja silti ne valitettavan usein liittyvät myös uskontoon. Jos uskonto on esteenä eettisten kysymysten hyvään ratkaisuun, sen tulisi olla tärkeä osa uskontokeskustelua.

Ihmisen terveyttä ei saa vahingoittaa uskonnon nimissä. Oppiminen ei ole pelkkä velvollisuus, se on oikeus. Maailmalla ja meillä on syytä suojella sekä tyttöjen että poikien yhtäläistä opiskelun mahdollisuutta. Minusta olisi nähtävä näiden oikeuksien ohittavan jokaisen yksittäisen uskonnon saneleman säännön. Samoin yksilön oikeus päättää oman elämänsä perusratkaisuista liittyen esimerkiksi uskontoon, avioliittoon ja opiskeluun, tulisi turvata. Itse ajattelen, että on suuri määrä sellaisia eettisiä länsimaisen yhteiskunnan peruspilareita, joista olisi nyt aika keskustella. Ei riitä, että näistä on lakipykälät olemassa. Näistä on myös keskusteltava aivan konkreettisesti ja ilman pelkoa.

Yhteys uskontojen kesken ei ole itseisarvo

Kristillisten kirkkojen ekumeeninen liike on korostanut ykseyttä ohi opillisten kysymysten. Ajatuksena on ehkä ollut yhteinen kristityn nimi, ja halu näkyä yhtenäisenä todistuksena maailmalle. On alettu toimia ’ykseyden hengen’ innostamina ja samalla sen sitomina. On kehitetty yhä laajeneva määrä toimintamuotoja, ja saatu julkisuutta ja kannatusta uusilta ihmisryhmiltä. Yksi tällainen erikoisuus tänä vuonna oli ”Ekopaasto”; sillä tahdottiin tuoda esille ilmastonmuutosta.

Vähitellen on ollut myös kristittyjen yhteisiä rukouksia muslimien ja juutalaisten kanssa. Aiheet liittyvät tällöin esimerkiksi luontoon tai maailmanrauhaan. Yksi esimerkki vuodelta 2007 on tässä: “Kristityt, muslimit ja juutalaiset kokoontuvat rukoilemaan luomakunnan puolesta Leppävaaran luterilaisen kirkon sisäpihalle Espoossa keskiviikkona 13. kesäkuuta klo 18. Rukoushetki radioidaan YLE Radio 1:ssä 1.7. klo 10.” Tästä tehtiin näin mediatapahtuma, joka herätti lähinnä arkuutta ja levottomuutta tavallisissa kristityissä.

Voisi olettaa, että jatkossa jokaisen suuremman islamistien aiheuttaman terroriteon jälkeen kutsutaan näkyvälle paikalle uskontokuntien edustajat yhteiseen rukoukseen, ja valtiovallan edustaja kutsutaan pitämään puhetta. Tämä ei ole mielestäni edistämässä keskustelua, eikä se ole lainkaan dialogia. Jos tällä tavoin on opittu osoittamaan ’ykseyden henkeä’, se on vain sammuttamassa todellista vuoropuhelua ja ongelmien käsittelyä. Kun kristittyjen dialogi toteutuu tällä tavoin, voimmeko edellyttää sen toteutuvan paremmin eri islamin suuntien ja painotusten kesken. Se on heille ehkä huomattavasti vaikeampaa.

Sananvapaus ei ole sitä, ettei sanota mitään muuta kuin hyvää toisesta osapuolesta. Eihän keskustelua voi käydä valheellisella pohjalla. Jos aina etsitään vain sitä mikä on yhteistä, mennään aivan varmasti harhaan.

Kun kristityt uskovat voivansa rukoilla yhdessä muslimien ja juutalaisten kanssa, se tarkoittaa oman uskon perustan kieltämistä. Kyse on siitä, että kristinuskoa ei ole ilman toista ja kolmatta uskonkappaletta. Tämä tarkoittaa selkeällä kielellä sitä, ettemme voi jättää uskonnostamme pois ihmisen syntiä, emmekä siis sovitusta Kristuksen työssä ristillä. Lisäksi usko herää Pyhän Hengen työn kautta. Ei ole olemassa mitään erillistä uskoa Isään Jumalaan ilman Kristusta ja Pyhää Henkeä, ja silti kristittyjen Jumala on yksi.

Ihminen ei ole hyvä. Ilman ihmisen pahuutta ei tarvittaisi rikoslakeja, eikä vihaa käsitteleviä keskusteluja. Ja juuri tätä on niin vaikea tunnustaa. Juutalainen hurskas luottaa lakiinsa ja säädöksiinsä. Islamissa ja kristinuskossa uskovat kulkevat oppinsa mukaan kohti tuomiota. Kaikki siis kysyvät elämisen vastuita ja sääntöjä, joiden varassa oltaisiin hurskaita tai päästäisiin lopulta paratiisiin tai taivaaseen. Kristitty myöntää, etteivät mitkään opit ja yritykset voi pestä ihmisen sisintä puhtaaksi, siihen juuri tarvitaan armo ja lahjana saatu pelastus Kristuksen työssä. Samoin kristittyinä pyydämme Jumalan Pyhän Hengen apua, johdatusta ja pyhitystä.

Uskontojen vuoropuhelun tulisi koskea uskontojen erilaisuutta, sekä niitä seikkoja, jotka sotivat lainsäädäntöä ja hyvää etiikkaa vastaan. Se saisi ulottua mielestäni myös eri uskontojen sisäisiin painotuksiin ja erilaisiin arvoihin. Vihapuhe on nyt muotisana, joka on leimannut sen käsittämään lähinnä islamiin ja maahanmuuttoon liittyvän kirjoittelun. Tämähän on luonnollisesti aivan väärin ja aiheuttaa arkuutta näiden tärkeiden asioiden käsittelyssä. Sen lisäksi unohdamme ne lähimmäisemme, joita tapetaan heidän uskonsa tähden joka päivä. Ja mitä vielä mahdammekaan unohtaa? Usein viha on niin lähellä, että sen näkeminen ja tunnustaminen sattuu omassa sydämessä. Samoin kokee suurta riittämättömyyttä, kun koko maailma tulee uutisissa vastaan. Ilman armoa en jaksaisi. Ei onneksi tarvitsekaan, vaan armo on lahjoitettu.

http://www.uskot-resa.fi/

http://www.uskot-resa.fi/hallitus/

http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/Documents/18DDA3DC4C082838C22578220026A785?OpenDocument&lang=FI&print=y

http://www.uskot-resa.fi/etusivu/seminaari_vihapuheesta1912012/?session=16189471

http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kotimaa/5793-hs-presidentti-haloselta-vahva-ei-vihapuheelle

 

 

Paluu ”Mitä uutta? Tervetuloa!

Kuvien parissa

Kuvien parissa

Valokuvaus on ollut yksi harrastuksistani. Sainkin ensimmäisen oman kamerani jo 1969 ylioppilaslahjaksi. Tutustuimme mieheni, Antin, kanssa jo ylioppilasvuonna, ja aloimme kuvata myös yhdessä. Järjestelmäkamerassa ei ollut automatiikkaa, ja ostimme erillisen valotusmittarin ja viuhkamaisen salamalaitteen. Valokuvaaminen jäi melko vähäiseksi ajan ja rahankin puutteen vuoksi, vaikka juuri harrastuksiin olimme valmiit satsaamaan.

Olin kovasti vastahankaan, kun tulivat ensimmäiset digikamerat. Ostimme kuitenkin vuonna 2008 ensimmäisen digikameran, olikohan nimi Lumix. Jo ensimmäisenä kesänä sain ikuistettua videolle peuran vasojen riehakkaan leikin, ja hirviemon vierailun kahden vasansa kanssa. Tämä sulatti välittömästi sydämeni digiajalle. Ostimmekin jossain vaiheessa hiukan monipuolisemman digikameran, joka on vieläkin usein matkakamerana.

Nyt minulla on ollut järjestelmäkamera jo vuosia käytössäni. Etenkään saaressa mökillämme en tulisi toimeen ilman sitä. Kuvaamiseen liittyy onnistumisen tunne, jos saa ikuistettua jonkin eläimen, tai talletettua jonkin tunnelman. Mikähän siinä on, kun samassa tulee halu näyttää kuvaa jollekulle henkilölle. Kun useimmiten vieressä kuvan ottohetkellä ei ole ketään, ja näyttökin on himmeä kirkkaassa valossa, niin kuva jää kameraan odottamaan. Sen jako tapahtuu vasta tietokoneen äärellä istuen.

Tässä tuli Google+ ensin avukseni, sitten YouTube ja viimein Facebook. Toki paperikortteja olen tehnyt vuodesta 2003 alkaen, ja joitain kirjoja Eirikuvassa. Kustannusosakeyhtiö Perussanoma Oy julkaisi minulta myös kirjan Kuin pieni lähde, valokuvia ja hengellisiä runoja v.2003. Lisäksi kuviani on ollut mm. Armo riittää -lehden kannessa.

Nyt olen etsinyt uusia tapoja kuvieni käyttöön entisiä hylkäämättä. Olen tehnyt kotona nidottuja kirjasia jonkin verran. Minulla on jämerä leikkuri ja varrellinen nitoja. Tuo on aika työlästä, eikä oikein ole ollut kysyntääkään. Nyt viimeinen askarteluni on A4 kokoon tehty valokuva-/raamatunjaekirjanen Virvoita sanallasi. Siinä on 25 sivua, ja teetän kampasidoksen Lohjan kopiossa. Näitä nyt teen muutaman kerrallaan, ja näköjään joudun muuttamaan jotain koko ajan.

kansi-kuvanaKansi vihkoon -klikkaa suuremmaksi

Joitain kuvia kirjasesta:

1-kortti-kuvana2-kortti-kuvana25-kortti-kuvana

Ei kirjassa sentään pelkkiä kukkakuvia ole. Nämä sivut jostain syystä tein ensmmäiseksi jpeg -muotoon. Kuuntelen palautetta, ja korjailen kirjasta hiljakseen. Teen myös samalla kuva/jae pareista katselutauluja tai isoja kortteja. Niitä voi olla vaikka jonkinlaisissa hiljentymistiloissa katseltavana.

Eli askartelua riittää eläkeläisellä. Lisäksi kierrän katsomassa muiden kuvia vaikkapa taidemuseoissa tai näyttelyissä. Samoin talvikaudella seuraan myös Google+ sivustolla valokuvia. Suvun kuvista olen askarrellut valokuvatauluja mökille.

Ceta Lehtniemi

 

Google+ kuviani voit katsoa: https://plus.google.com/u/0/+CetaLehtniemi1/posts

Sivulle Tervetuloa! Mitä uutta?

Mistä ahdistunut löytää avun?

Mistä ahdistunut löytää avun?
Heikko ihminen Hyvän Paimenen huomassa
Rukouksesta, armoistuimesta, avusta hädässä
Ahdistettuna ajassa, evankeliumin toivon varassa

Tämä on oikeastaan Karkun evankelisella opistolla pitämäni puheen luonnos sellaisenaan. Jätän sen kaikkine virheineen näkyviin. Joskus on vain liian vaikea lähteä muokkaamaan jälkikäteen puhetta kirjoitukseksi. Huomioin saamani oikaisut ja kritiikin, jos puhun tai kirjoitan edelleen samasta aiheesta. Toisen alaotsakkeen lyhensin muotoon ”Rukouksesta”. Kyse on lähinnä siitä, että juuri rukoukseen käydessäni muistutan itseäni aina Jumalan armosta ja pelastustyöstä Kristuksessa, joka on annettu meille armoistuimeksi.

 

Heikko ihminen Hyvän Paimenen huomassa

Puhun kristitylle omassa ajassamme, Jumalan lapselle. Ihmisinä meillä pätee samat säännöt kuin kenellä tahansa liittyen lepoon, ravinnon tarpeeseen, ihmissuhteisiin, fyysisiin kehitysvaiheesiimme lapsesta aikuiseksi, ja vanhenemiseemme.

Olisi hyvä, jos pystyisimme omassa mielessämme hieman erottelemaan sitä missä määrin ahdistuksemme liittyy ihan näihin elämämme normaaleihin asioihin, tai niissä kokemaamme epäsuhtaan todellisuuden ja odotustemme välillä. Ahdistuksen syy voi löytyä myös sairaudesta.

Tulisi myös nähdä, että kohtaamillamme menetyksillä ja järkytyksillä on merkitystä elämässämme. Aina emme pääse surusta yli ajallaan. Elämäntilanne vaatii kestämistä ja yrittämistä. Surun käsittely saa erilaisen muodon ja toisen ajan.

Emme saa tavallaan hengellistää kaikkea. Toisaalta olemme kokonaisuus, ja olemme kaikkine asioinemme, vaiheinemme ja elämäntilanteinemme Jumalan käsissä ja hoidossa. Samoin meillä Kristukseen turvaavilla on tieto, että tämä vaiheemme täällä ”kyynellaaksossa” on ajallinen. Ajattomat ja ikuiset asiat ovat perillä.

Kaikesta mahdollisesta hengellisestä tiedosta ja niin kutsutusta hengellisestä kasvusta huolimatta nämä omat taustamme ovat jäljellä. Ne voivat vaikuttaa hyvää, mutta myös päinvastaista. Masentuneina, väsyneinä tai kivuissamme huomaamme olevamme hyvin onnettomia käytökseltämme.

.
Autuaat ne ihmiset, joilla on voimansa sinussa, joilla on mielessänsä pyhät matkat! Kun he käyvät Kyynellaakson kautta, he muuttavat sen lähteitten maaksi, ja syyssade peittää sen siunauksilla.(Ps.84:6-7)
 … ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt.”(Ilm.21:4)

Saamme jättää murheemme Jumalan haltuun. Saamme jättää myös koko oman surkeutemme armahtavan Jumalan haltuun. ”Heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen.” (1 Piet.5:7)

Voimmeko siis heittää hänen päällensä sellaisenkin murheen, että tuskastun, kiivastun, sanon vääriä sanoja yhä vielä pitkään uskossa oltuani? Pahinta on, että tämä toistuu taas uudestaan juuri kun luulin päässeeni eteenpäin. Enkä jaksa tai osaa tätä edes selittää tai ymmärtää. Miksi minusta ei tule hyvää tai vahvaa, tai menestyjää?

Itselleni on tullut rakkaaksi Hebrealaiskirjeen kohta: ”Älkää olko vaelluksessanne ahneita; tyytykää siihen, mitä teillä on; sillä hän itse on sanonut: ”En minä sinua hylkää enkä sinua jätä”(Hebr.13:5)

.
Uskoisin, että tämä on osoittamassa tietä oikeaan suuntaan. Meistä on tarkoitus Jumalan lapsina tulla riippuvaisia Taivaallisesta Isästämme. Meistä tulee pieniä, mutta uudella tavalla näkeviä, kiitollisia ja eteen päin katsovia. Katseemme ei kohdistu enää niin paljon omiin tekoihimme tai saavutuksiimme, vaan Hyvään Paimeneen rinnallamme. Hän ei hylkää eikä jätä meitä.

Me katsomme Kristukseen meille annettuna lahjana. Hän kärsi puolestamme. Hän tuli ihmiseksi tähtemme. Hän tuli myös puhumaan ne kalliit sanat mitä on talletettuina evankeliumeissa.

Itse ajattelisin, että on hyvä osata ulkoa edes joitakin Jeesuksen sanoja, tai ainakin tuntea niiden sanomaa. ”Minä olen ylösnousemus ja elämä.” ”Minä olen tie ja totuus ja elämä.” ”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.”

Jeesus tulee joskus elämäämme kuin vieraana ja outona. Kun hän käveli myrskyävällä merellä veden päällä, opetuslapset luulivat häntä aaveeksi. Jeesuksen sanat ”Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen; älkää peljätkö” lohduttivat minua etenkin nuorena opiskelijana. Ajattelin, että elämässä on paljon uutta ja turvattomuutta. Jeesusta ei tarvitse kuitenkaan pelätä. Ei tarvitse pelätä, vaikka tunnen hänet ehkä jotenkin vielä vieraalla tavalla.

Saamme oppia tuntemaan Jeesusta elämämme aikana, sen erilaisissa vaiheissa. Tämä on suorastaan kiehtovaa. Paimen vierellämme on aina sama. Me muutumme monin tavoin. Tällä tarkoitan myös esimerkiksi vanhenemista ja muutoksia perheessä ympärillämme. Paimen säilyy. Rukouksemme ja yhteytemme häneen säilyy ja rakentuu tässä kaikessa.

Muuttuminen, kun puhutaan meistä ihmisistä, ei välttämättä tapahdu aina vaan parempaan suuntaan. Meille tulee erilaisia kiusauksia. Moni kokenutkin saarnaaja on syyllistynyt raskaaseen syntiin. Jos Raamattu ei olisi rehellinen ja avoin Daavidin seksuaalisesta synnistä tai Pietarin tavasta pettää Mestarinsa, me emme ehkä kestäisi. Tarvitsemme näitä esimerkkejä raskaista epäonnistumisista ja synneistä.

Ihmisen luonne ja syvin olemus on raadollinen ja epävakaa myös silloin, kun osaamme ulospäin elää arjen keskellä hyvin, toisia arvostaen ja lakia kunnioittaen. Kesken rukouksen ajatuksiimme voi kuitenkin nousta kauhistuksia.  Mielessämme saattaa häivähtää outoja ajatuksia vain katsahtaessamme kadulla meille vierasta ihmistä.

Kun meidän tulisi nähdä lähimmäisemme tarve, niin jostain nouseekin suuri minä vaatimuksineen. Meissä itsessämme on aina valtavasti esteitä, jotka pimittävät meiltä Jumalan totuutta ja rakkautta. Tarvitsemme aina syntien sovitusta, joka on meille tarjolla Kristuksen ristinkuolemassa. Hänen verensä kautta meillä on vapaa pääsy Isän eteen. Meillä on avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan, saamme anteeksi. Voi millaisen lahjan olemmekaan saaneet Kristuksessa.

On niin hyvä muistaa aina myös Jeesuksen lupaus: ”Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos.” Hylkäämisen haavamme saavat hoidon Hyvän Paimenen hoidossa hänen ääntään kuunnellessa.

 

Rukouksesta, armoistuimesta, avusta hädässä

Yksi osa kristityn kilvoitusta on siinä, että opimme rauhoittumaan ja kyselemään Jumalan tahtoa sanasta ja rukouksen kautta. Kun rukoilemme, niin kyseessä on tällöinkin lahja, ei suoritus. Nimittäin Isä, Jumala kuulee meitä Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, tähden.

Meitä ei kuulla monisanaisuutemme tai rukousasentomme tähden, ei edes rukouspaikan vuoksi. Emme tee tietä rukoukselle pitkäkestoisen ylistyksen kautta. Meitä ei kuulla sen vuoksi, että ikään kuin ensin tyhjentyisimme itsessämme jostain muusta. Ei, meitä kuullaan Jeesuksen tähden.

Vanhassa Testamentissa on peräti 22 jakeessa mainittu sana ”armoistuin”. Se liittyi aina Kaikkeinpyhimpään, Jumalan läheisyyteen ja syntien anteeksisaamiseen. Kun Jeesus kuoli, temppelin esirippu repesi. Meillä on pääsy näin pyhimpään. Tätä tarkoitan, kun sanon, että Isä kuulee meitä Poikansa tähden.

Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä, osoittaaksensa vanhurskauttaan, koska hän oli jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit. (Room.3:23-25)
Rukouksessa käymme kuin kaikkein pyhimpään Jumalan kasvojen eteen Jeesuksen ristin sovitustyöhön turvaten. Tässä on myös syy siihen, että rukouksen alussa itse kiitän Isää Jeesuksen ristin työstä ja syntien anteeksi saamisesta.

Rukouksessa on kyse yksinkertaisesta asiasta. Se on kuin lapsen puhetta Isälle.  Se on ”Abba” -puhetta usein yksinäisyydessä. Tarkoitan tällä sitä läheisyyttä ja valmistautumattomuutta, mitä rukous usein on. Rukouksessa voi olla tunnetta, mutta siinä ei tarvitse olla muuta kuin kääntyminen Jumalan puoleen asioissamme. Jumalan rukousten kuuleminen tai niihin vastaaminen ei riipu meidän tunteistamme. Hän kuulee meitä Kristuksen tähden.

Rukouksesta tulee osa elämäämme. Se kiinnittyy arkeemme. Siinä emme käske Jumalaa. Me anomme, kiitämme, kysymme, olemme yhteydessä ja lähellä. Välillä me kipuilemme ja jopa epäilemme rukoushetkissämme. Usein saamme huomata, ettei Jumalan vastaus ole sitä mitä odotimme. Se myös saattaa viipyä.

Rukoukseen voi liittyä myös ahdistusta ja huolta. Saatamme yhä uudestaan viedä samaa sydämellämme olevaa asiaa Jumalalle. Ajattelen, että sekä asiamme, että me itsekin olemme kuin hyvän ja luotettavan Jumalan sylissä.

Entä kun vanhenemme? Keskittymiskykymme ehkä heikkenee entisestään. Uskon, että yhä enemmän katseemme kääntyy siihen, että Kristus on meille lahja. Kristus ei ole ensi sijassa esimerkki. Ymmärrämme, ettemme voi tehdä yhtään mitään Jumala-suhteessamme, pelastukseemme liittyen, kuin ottaa vastaan Kristus lahjana. Voimme pyytää sitä, että saisimme olla häneen liitetyt.

 

Ahdistettuna ajassa, evankeliumin toivon varassa

Tahdomme myös tässä ajassamme elää ja palvella Jumalaa siinä uudessa, minkä Kristuksen usko on meihin lahjoittanut. Olemme saaneet sisimpäämme Pyhän Hengen. Jumalan Henki on meissä kuin salassa. Se on savimajassa, pienuudessa ja heikkoudessa.

Jumalan Hengessä on Jumalan voima ja kaikki Jumalan ominaisuudet. Mikään ei ole kuitenkaan irrallaan Jumalan ja Kristuksen persoonasta. Jumala on yksi. Kun puhumme Pyhästä Hengestä, tätä on syytä korostaa aikamme väärän opetuksen tähden. Raamatussa puhutaan paljon Jumalan voimasta, mutta ei juurikaan Pyhän Hengen voimasta tai muistakaan ominaisuuksista. Henki tahtoo kääntää sydämemme Kristukseen, ja tähän suuntaan johdattaa meitä myös Jumalan sana.

Me emme etsi Jumalaa sisimmästämme, niin kuin aikamme henkisyys usein kehottaa tekemään. Emme pyri kuin sulautumaan Jumalaan. Pyhän Jumalan ja ihmisen ero on koko ajan selkeä. Jumaluutta ei ole myöskään luonnossa, sen puissa tai joissain paikoissa. Luonto on Luojansa käden jälkeä. Se puhuu meille Jumalan ihmeellisyydestä, mutta se itsessään ei sisällä mitään jumalallista.

Sydämemme murehtii monia asioita ajassamme. Näemme ja kuulemme pahuudesta ja laittomuuksista päivittäin. Tämä suru ja murhe on tuttua myös Vanhan testamentin ihmisille.
…Ja minä kyselin heiltä juutalaisista, siitä pelastuneesta joukosta, joka vankeudesta palanneena oli jäljellä, ja Jerusalemista. Ja he sanoivat minulle: ”Jotka vankeudesta palanneina ovat jäljellä siinä maakunnassa, ne ovat suuressa kurjuudessa ja häväistyksen alaisina; ja Jerusalemin muuri on revitty maahan, ja sen portit ovat tulella poltetut.” Tämän kuultuani minä istuin monta päivää itkien ja murehtien, ja minä paastosin ja rukoilin taivaan Jumalan edessä. (Nehemia 1:2-4)

Joskus kohdallamme tämän kaltainen murhe saattaa viedä Jumalan antamiin tehtäviin. Hän sen silloin itse johdattaa ja näyttää. Usein murheemme jää selityksiä vaille. Silloinkin se tulee nähdyksi ja kuulluksi. Voimme ajatella, että Isämme kyllä tietää kaiken.

Saamme pyytää, että Jumala puhdistaa sydämemme majan. Pyydämme puhtaita vaikuttimia, oikeita sanoja, Jumalan mielen mukaisia tekoja, jotka hän on edeltä valmistanut. Saamme pyytää kaikkeen tarvittavaan Jumalalta voimia.

On ihanaa, kun olemme saaneet elämän lahjan, ja tunnemme lahjan antajan, elävän Jumalan. Arkinen elämä ja yksinkertainen, lapsenomainen usko, ovat hyvin kalliit asiat meille tavallisille Jumalan omille.

 

Ceta Lehtniemi

 

Paluu sivulle TERVETULOA! MITÄ UUTTA?