Hartauskirjoituksiani

Painamalla Ctrl+End pääset alas viimeiseen kirjoitukseen

SISÄLLYSLUETTELO:

1. Haavoitetun turvissa. Laitettu pääsiäiseksi kuunnellen sisimmän tunteita.

2. ”Minä taivuttelen hänet, kuljetan hänet erämaahan ja viihdyttelen häntä”

3. Jumalan rakkaus karkottaa pelon

4. Syntien peittämisestä

5. Psalmi 103, hartauskirjoitus

6. Särjettyä, murtunutta ei hylätä

7. Kaikenlaista ahdingossa olevaa, katkeroitunutta ja velkaantunutta väkeä

8. Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa?

9. Kristus tuli ihmisen kaltaiseksi pelastuksemme tähden

10. Pienen varpusen saarna

_________________________________________

1.

ruusunvarsi-kurjenkello-muokattu (540x523)

Haavoitetun turvissa

Jes. 53: 5: … hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.

Heinäkuinen luonto kutsui seuraansa kauneudellaan ja puhutteli hiljaista kulkijaa. Mietin hengellisiä asioita ja katselin Luojan tekoja. Kesämökin lähellä kasvaa kookas villiruusu. Sen ympärillä on korkeaa heinikkoa. Kurjenkellot alkoivat kukkia ruusun juurella.

Katsoin yhtä mutkalle taipunutta, maahan painunutta kurjenkelloa. Se oli muun kasvillisuuden lähes peittämänä. Kohotin sen pystyyn ja näin elävän, maahan asti taipuneen ruusunoksan siinä vieressä. Tuin kurjenkellon tähän. Siinä olivat ruusun okaat ja tähän varteen tukeutunut kellokukka aivan lähekkäin.

Tänä aikana on niin paljon sellaista, mikä saa kasvamaan maata pitkin ja tukahtumaan. Kuitenkin Kristus alentui tähtemme. Hän kumartui riittävän alas, ‘maahan asti’, kuten ruusun oksa. Hän otti kantaakseen syntimme, taakkamme ja meidät samalla. Näin voimme pysyä pystyssä ja valveilla. Mikään ei voi meitä tukahduttaa, kun pysymme Hänessä.

… ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut

Juuri Kristuksen haavat antavat meille käsittämättömän ja koskettavan rauhan ja levon. Tämä on syvää yhteyttä Jumalaan. Se on jotain, mikä ei häviä olemattomiin, vaikka tämä fyysinen olemuksemme kärsii vielä vaivoja, kipuja ja ahdistuksiakin. Olemme liitetyt iankaikkiseen Jumalaan todellisella tavalla Kristuksen haavojen tähden.

Huomaan itsekin yhä vaan selvemmin, ettei minulle oikeasti jäisi mitään uskolle tärkeää jäljelle, jos Jeesuksen ristin sovitustyö otettaisiin pois. Tai jos siitä tehtäisiin vain kuin alku ”varsinaiselle uskonelämälle”. Kuinka opettavaista on ollut kokea itsekin ahdistusta, hätää, uupumusta ja hylkäämisen pelkoa, joskus ihan kipuun saakka. Näin voin myös omasta kokemuksestani käsin ymmärtää mikä on keskeisintä. Jos aito evankeliumi hävitetään, ei jää mitään annettavaa hengellisessä hädässä olevalle. Ei jää ajallista eikä iankaikkista apua.

Vain Kristuksen ristin työllä on merkitystä. Olemme haavoitetun turvissa. Olemme syvästi hoidetut.

Ceta Lehtniemi

________________________________________

2.

Minä taivuttelen hänet, kuljetan hänet erämaahan ja viihdyttelen häntä”

Hoosea 2: 13-20: Ja minä kostan hänelle baalien päivät, joina hän niille poltti uhreja, koristi itsensä renkaillaan ja kaulakäädyillään ja kulki rakastajainsa jäljessä, mutta unhotti minut, sanoo Herra. Sentähden, katso, minä taivuttelen hänet, kuljetan hänet erämaahan ja viihdyttelen häntä. Minä annan hänelle sieltä alkaen hänen viinimäkensä ynnä Aakorin laakson toivon oveksi, ja hän on oleva siellä kuuliainen niinkuin nuoruutensa päivinä, niinkuin sinä päivänä, jona hän Egyptin maasta läksi. Sinä päivänä, sanoo Herra, sinä puhuttelet minua: ‘Minun mieheni’, etkä enää puhuttele minua: ‘Minun Baalini’; ja minä poistan baalien nimet hänen suustansa, eikä niiden nimiä enää mainita. Ja sinä päivänä minä teen heidän hyväksensä liiton metsän eläinten ja taivaan lintujen kanssa ja maan matelevaisten kanssa; ja jousen ja miekan ja sodan minä särjen maasta ja annan heidän asua turvassa. Ja minä kihlaan sinut itselleni ikiajoiksi, kihlaan sinut itselleni vanhurskaudella ja tuomiolla, armolla ja laupeudella, kihlaan sinut itselleni uskollisuudella, ja sinä olet tunteva Herran.

Hoosean kirja on Raamatun koskettava kuvaus Jumalan uskollisuudesta ja rakkaudesta ihmistä kohtaan. Kostaessaankin Jumala viihdyttelee eli lohduttaa ihmistä. Sana ”kostaa” on kyllä hyvin monivivahteinen Raamatussa. Se puhuu ennen muuta Jumalan oikeamielisyydestä. Meitä kehoitetaan jättämään aina kosto pyhälle ja armolliselle Jumalalle, joka näkee kaikki asiat oikein.

Minulle Jumalan puhe tässä yhteydessä on myös sitä, että Jumala johdattelee omaan kansaansa kuuluvat erämaan ja Aakorin laakson kautta jälleen kuuliaisuuteen ja ensimmäiseen rakkauteen. Ajattelen, että se on Jumalan Hengen työtä. Tämä vie ajatukseni myös siihen, että ehkä Jumalalle ei ole välttämättä kovin suuri ero sillä, onko ihmisen sydän kääntynyt epäjumalan puoleen, vai kiinnittynyt tähän maailmaan, tai turvaa omiin tekoihin ja ansioihin. Ihmisen sydän on luopunut ensimmäisestä rakkaudesta ja kuuliaisuudesta kaikissa tapauksissa. Ja se on Jumalan silmissä aina erittäin paha asia.

Kihlatun sydämen tulee olla oikeassa suhteessa Häneen, joka rakastaa. Jumala itse taivuttelee rakkaansa kulkemaan niitä teitä, jotka palauttavat uskollisuuden ja ensimmäisen rakkauden. Tämä kihlaus täyttyy joskus hääjuhlaan. Jääkö jäljelle muuta kuin rukous ja suostuminen Jumalaan, Hänen armoonsa, pyhyyteensä, uskollisuuteensa. Tunnemme Hänet siinä määrin kuin Hän itse suostuu tulemaan meille todeksi ja näkyväksi. Perillä tunnemme Hänet ja siellä Hän on meille näkyvä.

Minun tuntemukseni ja ajatukseni ovat olleet viime viikkoina Ilmestyskirjan kohdassa, jossa puhuttiin Efeson seurakunnalle vakavia sanoja ensimmäisen rakkauden hylkäämisestä. Itselläni on pitkä uskon tie takana. Olen paljon lukenut ja pohtinut, ja vähitellen oppinut luottamaan, mikä tieto on oikeaa. Olen oppinut erottamaan harhoja, ja pidän Kristuksen Golgatan työtä aivan keskuksessa. Olen pyrkinyt ahkeroimaan. Olen kasvanut jo hieman kärsivällisyyteen.

Koin, että Jumala muistutti minua siitä, miten tärkeää on ensimmäisen rakkauden säilyttäminen. Sitä ei saa hylätä. Mutta en voi vain ruveta rakastamaan enemmän ja paremmin, en Jeesusta, en ihmisiä. Jos näin ajattelisin, olisin turvaamassa jälleen kerran omiin tekoihini. Kyse on Kristuksen omasta rakkaudesta, Hänen yhteydestään, Hänen opastuksestaan. Joudun ikään kuin kulkemaan jälleen outoja teitä erämaan ja Aakorin laaksojen kautta. Pidin itseäni hyvänä, kun näen harhat ja epäjumalanpalveluksen. En kuitenkaan näkisi mitään, ellei Jumala olisi näyttänyt. Oma sokeuteni on siinä, että olen vähitellen alkanut luottamaan itseeni niissäkin asioissa, joissa minun tulisi olla avuttomana anomassa Jumalalta Hänen rakkauttaan ja Hänen ajatuksiaan. Pienuus ja jatkuva yhteys, vuorovaikutus Jeesuksen kanssa, on hyvin tärkeää.

Tähän juuri puhutteli tuo Hoosea 2:13-20. Erämaa on ehkä ajan antamista rukoukselle ja Kristuksen työn ajattelemiselle, Sanallekin. Aakorin laakson Jumala itse tietää. Toivon, ettei näitä laakson paikkoja tarvittaisi, tai että kyseessä olisi Jumalan murtava työ Pyhän Hengen kautta, mihin osaisin suostua. Myös osallisuus lähimmäisen hätään on kuin Aakorin laakson tiellä kulkemista. Jumalan oma taivuttelu ja viihdyttely koituu varmasti parhaakseni. Hän itse rakastakoon minussa eläväksi tuon niin kalliin ensimmäisen rakkauden Kristukseen ja Hänen työhönsä.

Ceta Lehtniemi

________________________________

3.

Jumalan rakkaus karkottaa pelon

Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa. Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä. (1 Joh. 4:18-19)

Tässä asetetaan ikään kuin toisiaan vastaan rakkaus ja pelko. Ei pelkäävää hylätä, vaan sanotaan lukuisia kertoja: Sinua rakastetaan.

Täydellinen rakkaus on aina Jumalalta. Se ei etsi omaansa, se lahjoittaa. Tämä rakkaus on vuodatettu Pyhän Hengen kautta sydämiimme. Jumala on ensin rakastanut täydellisellä rakkaudellaan meitä, kun lahjoitti Poikansa syntiemme sovitukseksi. Tämä lahja on annettu meille, sinulle ja minulle.

Viimeisinä aikoina kylmenee useimpien rakkaus. Rakkaus totuuteen joutuu koetukselle eksytyksissä ja liberaaliteologiassa. Kyseessä on ennen muuta uskollisuus sanalle, joka on totuus. Mutta samalla koetukselle joutuu myös keskinäinen rakkautemme. Tämä koskeekin jo meitä kaikkia.

Rakkaus on täydellisyyden side. Keskinäinen rakkaus on aina todistus myös maailmalle Jumalan rakkaudesta. ‘Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen Poikansa’. Hänen rakkautensa ulottuu yhä kaikille. Paimen rakastaa ja etsii eksynyttä loppuun saakka. Ei Jumalan täydellisen rakkauden yhdysside katkea elämän antajan taholta. Hän on jo näyttänyt armonsa kirkkauden meille Jeesuksessa.

Mikä sitten on avuksi meille pelokkaille? Se, että myönnämme puutteemme, pelkomme ja jatkuvan tarpeemme olla yhteydessä Jeesukseen, joka on tie, totuus ja elämä. Tarvitsemme sitä turvaa mitä saamme, kun elämämme on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa. Anomme, että Jumala sydämiimme vuodattamansa Pyhän Hengen kautta hoitaa meitä rakkaudellaan; ja että voimme tämän yhteyden ja armon avulla elää omalla paikallamme Jumalan tahdossa levossa ja turvallisina. Tiedämme, että Jumala on ottanut hoitoonsa ja rakkautensa turviin meidät, ja Hän tietää pelkomme syyt. Hän poistaa myös pelkojamme, mutta tekee sen oikein ja ajallaan.

Me emme tule koskaan ajassa läheskään täydellisiksi rakkaudessa. Me pelkäävät sen kyllä tiedämme ja koemme. Yksikään ihminen ei ole täydellinen rakkaudessa, ei voi olla. On vaarallista, jos sitä ei lainkaan tiedä. Tällainen ihminen on joutunut väärän rohkeuden ja paatumuksen valtaan.

Me pienet ja paljosta puuttuvaiset pyydämme aina Jumalalta, että Hänen täydellinen rakkautensa saisi tehdä meissä työtään. Elämme armoon turvaten ja Jeesusta niin kipeästi tarviten. Kuljemme silti rauhallisesti Jumalan, Taivaallisen Isämme, huolenpidossa tämänkin uuden päivän ja niin pitkään kuin meille aikaa annetaan.

Ceta Lehtniemi

________________________________________

4.

Syntien peittämisestä

 

Sain tuulahduksia kahden 1500-luvun alun suurmiehen uskonnollisesta ajattelusta. Olin lukemassa Martti Lutherin saarnaa, joka käsitteli Ensimmäistä Mooseksen kirjaa, ja kävin katsomassa Michelangelon näyttelyä. Näyttelyn esittelemä Sikstuksen kappelin kattomaalaus käsitteli juuri samaa teemaa.

Yllätyin, että Michelangelo otti luomiskertomusten, syntiinlankeemuskertomuksen ja vedenpaisumuskuvauksen ohessa esille Nooan juopumuksen. Kohta löytyy Raamatusta. Vedenpaisumuksen jälkeen Nooa alkoi viljellä maata, siis myös viiniköynnöstä. Hän joi itsensä juovuksiin ja makasi alastomana. Ilmeisesti tuohon aikaan nukuttiin lakanan kaltaisen peitteen alla, ja tämä verho oli nyt siirtynyt syrjään.

Michelangelo tahtoi ehkä maalauksessaan tuoda esiin, ettei synti hävinnyt maailmasta, vaikka hurskas Nooa perheineen pelastui. Synti jäi olemaan ihmiskunnan ongelmana.

Luther käsitteli hyvin yllättävällä tavalla tuota kuvausta Nooasta. Siinä Haamin ajateltiin suorastaan ilkkuneen Nooan lankeamista juopumukseen. Myös Michelangelo laittoi tämän yhden veljeksistä osoittamaan sormellaan isäänsä. Kaksi veljeksistä lähestyi sen sijaan valkoisen vaipan tai verhon kanssa peittääkseen sillä isänsä hävyn ja alastomuuden. Heidän kasvonsakin olivat suunnatut muualle.

Syntiinlankeemuskertomuksessa jo luemme, että Jumala valmisti ihmiselle nahasta vaatteen alastomuuden peitoksi. Kolmannesta Mooseksen kirjasta voimme lukea miten pappi pukeutui pellavakaatioihin peittääkseen häpynsä. Vaate verhosi koko ihmisen kehon. Alastomuuden peittäminen on näissä kuvauksissa synnin häpeän peittämistä.

Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt! (Room. 4:7)

Minä neuvon sinua ostamaan minulta kultaa, tulessa puhdistettua, että rikastuisit, ja valkeat vaatteet, että niihin pukeutuisit eikä alastomuutesi häpeä näkyisi, ja silmävoidetta voidellaksesi silmäsi, että näkisit. (Ilm. 3: 18)

Edellä olevat jakeet kertovat sen, että rikoksemme annetaan anteeksi ja syntimme peitetään Jeesuksen ristin sovitustyön kautta. Saamme tämän uskolla omistaa.

Mielestäni kuvaus Nooan juopumuksesta nostaa esiin myös sen, mitä Pietari kirjoittaa: Ennen kaikkea olkoon teidän rakkautenne toisianne kohtaan harras, sillä “rakkaus peittää syntien paljouden.” (1 Piet. 4:8)

Onneksi Jumala antaa anteeksi ja peittää. Hän on todellinen rakkaus. Siinä missä Raamattu kuvaa syntiä, on aina viittaus jo synnin peittämiseen, ja sana osoittaa tällöin Jeesuksen ristin työhön. Ylimmäisen papin vaatetus ja tehtävät viittaavat synnittömään ja viattomaan Ylimmäiseen Pappiimme Jeesukseen. Hän on Isän oikealla puolella ja rukoilee meidän heikkojen ja syntisten puolesta tänäänkin. Vain lahjavanhurskauden valkeissa vaatteissa pääsemme kerran perille kirkkauteen.

Meille kuuluu armo, meille jotka emme osaa oikein rakastaa. Emme opi kuin aavistamaan, miten kaukana olemme Jumalan todellisesta armahtavasta ja syntimme peittävästä rakkaudesta.

Ceta Lehtniemi

______________________________________

5.

Psalmi 103, hartauskirjoitus

 

1. Daavidin virsi. Kiitä Herraa, minun sieluni, ja kaikki, mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä. 2. Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt, 3. hän, joka antaa kaikki sinun syntisi anteeksi ja parantaa kaikki sinun sairautesi, 4. joka lunastaa sinun henkesi tuonelasta ja kruunaa sinut armolla ja laupeudella, 5. joka sinun halajamisesi tyydyttää hyvyydellään, niin että sinun nuoruutesi uudistuu kuin kotkan. 6. Herra tekee vanhurskauden ja hankkii oikeuden kaikille sorretuille….

10. Ei hän tee meille syntiemme mukaan eikä kosta meille pahain tekojemme mukaan. 11. Sillä niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen on hänen armonsa niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät. 12. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meistä rikkomuksemme. 13. Niinkuin isä armahtaa lapsiansa, niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä. 14. Sillä hän tietää, minkäkaltaista tekoa me olemme: hän muistaa meidät tomuksi….

17. Mutta Herran armo pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen niille, jotka häntä pelkäävät, ja hänen vanhurskautensa lasten lapsille.

 

Poimin tähän vain osan psalmin jakeista esille. Ihmettelin miten paljon siinä on kiitosta. Daavidin virsi, näin luki alussa. Silloin se on sydämestä noussut kiitosvirsi, jonka Herra oli antanut palvelijalleen. Siinä lueteltiin monia hyviä asioita, joita Herra tekee.

Miten on minun kohdallani, kun kaikki ei ole elämässäni hyvin. Tai juuri sinulla voi olla nyt kärsimyksiä. Sydän ei soi kiitosta. Olet ehkä yksinäinen juuri tälläkin hetkellä. Miten voisin sinua auttaa tai lohduttaa?

”Sillä niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen on hänen armonsa niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät.” Voisiko tämä lohduttaa sinua? Taivas on niin korkealla, ettemme voi sitä ymmärtää. Jumalan armo on juuri tällainen valtava asia kohdallasi. ”Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meistä rikkomuksemme.” Voisiko tämä lohduttaa sinua ja minua? ”Herran armo pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen niille, jotka häntä pelkäävät.” Herran armo on korkea, leveä ja ikuinen sinun kohdallasi, joka juuri nyt tahdot turvata hädässäsi Herraan. Samoin tämä armo riittää myös minulle.

Ihmeellistä on se, että Herra muistaa meidät tomuksi. Hän tietää miten heikot olemme, ja kuitenkin olemme Luojamme ja Lunastajamme käsissä kaiken aikaa. Itse palaan usein juuri tähän lohdutukseen. Huomaan, ettei keskittymiskykyni ole hyvä, tai että väsyn niin nopeasti. Ajattelen silloin, että tämä kuuluu tomun osaan, ja Jumalakin sen hyvin tietää ja rakkaudessaan yhä hoitaa ja hoivaa lastaan.

Jos olet yksin, niin muista, että sinulla on paljon sisaria ja veljiä Herrassa. Myös Jeesus itse rukoilee puolestasi.

Ceta Lehtniemi

______________________________________________

6.

Särjettyä, murtunutta ei hylätä

 

”Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää” (Ps. 51:19)

Olen aina asunut vesistöjen lähellä. Jäiden lähdön seuraaminen on osa meidän suomalaisten elämää. Näemme läheltä, miten jäämassat murtuvat ja särkyvät. Suomi on pitkä maa. Näin myös jäiden lähtö ajoittuu huhtikuun puolenvälin ja kesäkuun alun väliin. Joissa se toki tapahtuu aikaisemmin.

Jää on ennen lopullista murtumistaan enimmäkseen haurasta. Sen väri saattaa muuttua kellertäväksi tai tummua harmaaksi. Murtumisen ja särkymisen jälkeen virvoittavat vedet virtaavat. Kevät avaa elinvoimansa ja uusi pääsee esille.

Ihminen voi näytellä taitavasti monia tunteita. Olemme nähneet, miten viha tai rakkaus leimuaa elokuvissa. Uskon, että sisäistä murtuneisuutta ja särkyneisyyttä on hyvin vaikea näytellä. Se on jotain, minkä vain Jumala voi Pyhän Henkensä kautta aikaansaada ihmisen sydämessä. Luonnossa murtuminen tapahtuu ympäröivien voimien ja ilman lämpenemisen johdosta. Samoin ihmisen sisin särkyy kovuudesta ja omavanhurskaudesta Jumalan antamissa suotuisissa olosuhteissa.

Daavid sanoo psalmissa 51, jakeessa 19 seuraavaa: ”Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää.” Daavid oli tehnyt suuren synnin. Tällä hetkellä hänen murheensa ei ole se, että synti on tullut ilmi. Hän ei ajattele myöskään synnin seurauksia. Hän näkee sen, että hänen henkensä ja sydämensä on katuvana ja murtuneena Jumalan edessä.

Hetkeä aikaisemmin Daavid oli huudahtanut: ”Älä ota minulta pois Pyhää Henkeäsi.” Itse uskon Daavidin näkevän tässä, että ilman Jumalan Pyhän Hengen vaikutusta hän ei olisi oikeassa suhteessa Jumalaan. Hän näkee, että nyt Jumala ei hylkää häntä, koska on itse murtanut hänen sydämensä. Jumala on jo kaikessa lähellä. Omassa varassaan Daavid olisi kulkenut harhaan.

Luonnossa särkymistä ja murtumista seuraa usein uuden esiin tulo. Uskon, että Jumala valmistaa myös ihmissydäntä uudelle. Oman pienuutensa tuntien voi paremmin turvata iäiseen, kaikkivaltiaaseen ja kaikkitietävään Jumalaan. Meillä on todella suuri Jumala. Ja ihminen saa olla ja pysyä pienenä.

Kristuksessa Jumala, Kaikkivaltias, murtui meidän edestämme. Jeesus kärsi ristillä ja särkyi puolestamme. Hän sovitti syntimme ja valmisti yhteyden Taivaalliseen Isään. Ja kuitenkin ihminen oli se, joka oli kova ja jonka sydän oli paatunut. Näin Jumala on valmistanut ihmiselle mahdollisuuden elää yhteydessään ja kokea miten uusi alkaa elää ja kasvaa Pyhän Hengen muovaamassa maaperässä. Saamme iloita uuden heräämisestä niin Jumalan luomassa luonnossa kuin omassa sydämessämmekin.

Saamme Daavidin kanssa luottaa siihen, että Jumala ei hylkää. Saamme hänen kanssaan rukoillen pyytää:
”Älä ota pois Pyhää Henkeäsi.”

Ceta Lehtniemi

________________________________________

7.

Kaikenlaista ahdingossa olevaa, velkaantunutta ja katkeroitunutta väkeä

 

Herään aamuun saaristossa lämpimässä vuoteessani ja kännykkä ulottuvillani. Ja kuitenkin mielessäni on hyvin elävänä ja läheisenä Daavidin pakomatkat erämaataipaleille ja taisteluihin.

Paetessaan Saulia häneen liittyi Gatista roskajoukkoa noin 400 miestä, velkaantunutta, katkeroitunutta, ahdingossa olevaa väkeä (1 Sam. 22:2). Mukaan liittyi myös puolta pienempi joukko Daavidin isän perhettä. Tämä joukko sai seurata Daavidia ja katsoa häntä läheltä. He näkivät myös miten Daavid kahdesti armahti Saulin, kuninkaan.

Moni on kysellyt miksi piti olla kaksi kuninkaaksi voideltua, Saul ja Daavid. Ehkä se on meitäkin varten. Daavid oli Jeesuksen Kristuksen esikuva ja kantaisä. Hänen kuninkuutensa on täynnä armoa ja uskollisuutta, armoa ja totuutta.

Samoin näemme noissa Samuelin kirjan luvuissa kaksi pappeutta, Ahitofelin ja Saadokin. Saadok tajusi, missä on oikea voitelu, se on Daavidilla, ei Saulilla. Oikea kuninkuus ja oikea voitelu kuuluvat vain hänelle, joka tuo armon ja totuuden tullessaan. Se on Jeesuksen Kristuksen kaltaista kuninkuutta.

Sama Gatin roskajoukko seurasi Daavidia toiselle pakomatkalle, kun hän oltuaan kuninkaana pakeni poikaansa Absalomia. Kyllä he olisivat varmaan saaneet liittyä Absalomiin, mutta he olivat täydellisen kiintyneet Daavidiin. Näin näemme jo tähän kuninkuuteen kuuluvan syntisten ystävyyden. Gatilainen Iittai sai myös osakseen huolenpitoa kuninkaalta. Roskajoukko oli kuningas Daavidille ihmisyksilöitä, joista hän huolehti rakastaen riippumatta heidän taustoistaan.

Entä miten suhtaudumme jakeeseen 2 Sam 15:30:
Daavid kulki itkien Öljymäkeä ylös, pää peitettynä ja paljain jaloin. Ja kaikki väki, mikä oli hänen kanssansa, oli myös peittänyt päänsä, ja he kulkivat itkien lakkaamatta.

Öljymäki oli Vapahtajamme itkun, kärsimyksen ja rukouksen paikka. Jumalalle tämä oli voiton tie, vaikka se näytti tappion ja kuoleman tieltä toisenlaisen kuninkuuden ja vallan silmissä. Nisunjyvän tie, kärsimyksen ja syntien sovituksen tie; se tuli Jeesuksen kuninkuuden osalle maanpäällisen vaelluksen aikana.

Väärää pappeutta edustava Ahitofel ehdotti Absalomille, että tämä tapattaisi Daavidin yksinään, niin kaikki kansa saa rauhan. Eikö tämä neuvo kuultu myös myöhemmin koskien Jeesusta. Saulin perhekuntaan kuuluvan kostonkivet olivat jo lentäneet Daavidin ja häntä seuraavien päälle. Näin näemme, etteivät nämä kaksi erilaista kuninkuutta ja erilaista pappeutta, voi elää sovussa keskenään.

Daavid palasi kuninkaaksi. Kaikkien juutalaisten miesten, koko Israelin, piti hyväksyä hänen paluunsa ja hallintansa. Ajettiinko ‘roskajoukko’ nyt viimein pois, kun kuninkuuden otti vastaan juuri se kansa, jonka kuninkaaksi Daavid oli voideltu? Asetettiinko sille muulle joukolle nyt erityisiä ehtoja? Näin ei tapahtunut

Daavid osoitti erityistä armoa Siimeille, kivien viskelijälle. Samoin armon saivat jälleen kokea Mefiboset ja palvelijansa Siiba, joka oli pyrkinyt petoksella saamaan väärää mammonaa.

Siimei sanoi: ‘…sillä palvelijasi tuntee, että olen tehnyt synnin…’ (2 Sam. 19:20). ‘Sinä et kuole’, näin kuningas vastasi.

On ollut sanomattoman hyvä lukea Jumalan rakkaudesta ja Hänen vanhurskaudestaan Vanhasta Testamentista, Samuelin kirjoista. Kun sydämissämme on Jeesuksen paluun odotus, niin yhä on Hänen palvelijalleen tärkeintä tuntea oma syntisyytensä. Jeesus tuo aina mukanaan armon ja totuuden. Hän itse on vanhurskautemme.

Ceta Lehtniemi

__________________________________

8.

Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? (Jes.43:19)

 valkoinen krookus (640x480)

Valkoinen krookus kertoo jotain uudesta ja puhtaasta, mikä puhkeaa talven roudan jälkeen. Hengellisesti saamme myös aloittaa puhtaassa alussa ja sovituksen armon alla.

Kukka nostaa kukintonsa ylöspäin ja valoon. Se saa taivaan kastetta ja kirkkautta osakseen. Kuihtunut ja kuiva kuuluu menneeseen. Se luo ainoastaan kontrastin uuden puhtaudelle.

Tätä armoa Kristus lahjoittaa jokaiseen päiväämme ilmaisena lahjana. Hän pesee pois syntimme ja lahjoittaa lumivalkeuden, jonka näemme myös krookuksen terälehdissä.

Ristin kärsimyksen verihaavat voivat olla uskovalle jokapäiväisenä turvana ja lohtuna. Näemme taivaan suloisuutta siellä, missä syntimme ovat poissa. Valo ja taivaan kaste kohottaa mielemme kiitokseen yhdessä kevään kukkasen kanssa.

Ceta Lehtniemi

___________________________________________________

9.

Kristus tuli ihmisen kaltaiseksi pelastuksemme tähden

Fil. 2: 5-11: Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli, joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen, vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen; hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti. Sentähden onkin Jumala hänet korkealle korottanut ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman, niin että kaikkien polvien pitää Jeesuksen nimeen notkistuman, sekä niitten, jotka taivaissa ovat, että niitten, jotka maan päällä ovat, ja niitten, jotka maan alla ovat, ja jokaisen kielen pitää tunnustaman Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra.

Tätä kutsutaan myös Kristus-hymniksi. Iankaikkinen Jumala tuli halvaksi ihmiseksi, jotta voisi toteutua syntisen ihmisen pelastus. Jeesuksen kuolema ristillä ja ylösnousemus on kristinuskon ydin. Kuitenkin Jeesus syntyi lapseksi seimeen ja eli ihmisen elämän, jotta hän kerran sanoisi ristillä: “Se on täytetty”. Jokaisen on viimein tunnustettava tämä totuus, että Jeesus Kristus on Herra. Inhimillinen ajatus vie tässä kohtaa miettimään: siis pelastuvatko kuitenkin kaikki?.

Kuin aavistaen tämän Paavali jatkaa: 12. Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin ahkeroikaa, ei ainoastaan niinkuin silloin, kun minä olin teidän tykönänne, vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte;

Siis, rakkaani, ahkeroikaa, että pelastuisitte. Pelastus on edessä päin ja silti juuri tässä. Emme ahkeroi omin teoin, kyse on muusta.

Paavali joutuu täsmentämään vielä näin: 13. sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.

Jumala on lahjoittanut meille Pyhän Henkensä ja Sanansa. Saamme oppia tuntemaan Kristusta ja juurtua Häneen. Löydämme myös vähitellen paikkamme evankeliumin työssä, vaikka kuinka pienen tuntuisen.

Seuraavassa luvussa Paavali jatkaa näin: Fil. 3: 8-9: Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana – että voittaisin omakseni Kristuksen ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta, sen vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella;

Ydinasiaksi tulee se, että olemme Kristuksessa ja emme turvaa omaan vanhurskauteemme. Mihin turvaamme? Luotamme siihen vanhurskauteen, joka tulee Kristuksen uskon kautta. Vain tämä vanhurskaus on Jumalasta.

Ceta Lehtniemi

______________________________________________

10.

Pienen varpusen saarna

Kerran ajoin autoni uupuneena, ahdistuneena ja huolestuneena parkkipaikalle eräässä kaupungissa. Kun sammutin autoni moottorin, huomasin varpusen. Se oli kuskinpuoleisella sivupeilillä. Tuskin etäisyys kasvoihini oli metriä enempää. Varpunen käännähteli peilillä. Välillä näytti siltä kuin se katselisi minua täysin pelottomasti. Mieleeni nousi, mitä Jeesus opetti varpusesta ja Isästämme taivaassa.

Matt.10: 29-31: Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon? Eikä yksikään niistä putoa maahan teidän Isänne sallimatta. Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut. Älkää siis peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta.

Saarna oli koskettava. Ja se jäi mieleeni loppuelämäni ajaksi. Minä tunsin itseni tuossa hetkessä todella surkeaksi ihmisenä ja kristittynä. Varpusen saarna kertoo myös siitä, että saamme olla pieniä, vailla ulkonaista hohtoa, terveyttä tai voimaa. Tällaisina saamme tunnustautua kuuluvamme Jeesuksen seuraan, ja olemme Isämme lapsia. Hän pitää meistä huolen.

Ceta Lehtniemi

 

Paluu sivulle yleinen eli julkaistaviin artikkeleihin

 

4 vastausta artikkeliin ”Hartauskirjoituksiani

  1. Maria

    Terve taas, täällä lempimorsian jälleen. Alan olla huippukuuliainen- mutta u s k o l l e. Ja eikös se niin pitänyt mennä…uskonkuuliaisuus, Aabrahamin malliin tuo siunauksen Kristuksessa:).
    Kiitän mitä sydämellisemmin jälleen kauniista ja syvällisistä teksteistäsi Liisa. Uskon niiden olevan rehellisyydessään, kipuineen kaikkineen todellinen kultakaivos monelle. Minullekin. Juuri näin kuten kirjoitat:

    ”Olin kokenut olleeni erämaassa. Tuntui taas kerran, että Jumala ei välitä, mitä minulle tapahtuu, nousi kapinallisia ajatuksia, ja koin siitäkin syyllisyyttä.”

    Erämaa on kiusojen paikka. Kuin puristettaisiin esiin kaikki se, minkä hyvinä päivinään saa maton alle lakaistua. Kiltin tytön ja pojan kuori voi alkaa rakoilla…? Paljastuu juuri kapinaa, pettymyksiä, syytöksiä Jumalaa kohtaan. Toisaalta Sana sanoo, että Hän on hyvä. Sitä alkaa kokea syyllisyyttä omista ajatuksistaan. Jumala voi myös joissakin tiloissa alkaa näyttää suorastaan sadistilta. Saattaa joskus kokea: Minä joka yritin kaikkeni, saan tällaisen kohtelun. Etkö muista kuinka silloin ja silloin tein tätä ja sitä, etkö näe kuinka tosissani yritin…missä olet nyt, kun tarvitsisin Sinua eniten??? Olet jättänyt minut kiusojen valtaan, hyvä kun saan henkeä vedetyksi. Paha sisu, himot, ahneudet, ylpeydet vyöryvät esiin…ja Herra saattaa myös vaieta tietyn ajan jakson.

    Liisa jatkaa:
    ” Kun tämä kohta tuli eteeni, tutkin, mikä on Aakorin laakso. Se oli tuomion paikka, rangaistuksen paikka. Siitä kerrotaan Joosuan kirjassa.”Ja sitten huomasin, että tässä Herra sanoo: ”Minä annan hänelle— Aakorin laakson toivon oveksi”! Hän itse oli kuljettanut minut erämaahan, Hän halusi minut lähelleen. Kihlattu jää Aakorin laaksoon, joka muuttuu kuuliaisuuden ja siunauksen paikaksi.

    ”Ymmärsin, että vaikka koin sisimmässäni tuomiota, Jumala oli vienyt minut juuri sinne”

    Kiitos Sanan rikkauksien jakamisesta.Juuri tämä on vaikeaa. Antaa Sanan kaksiteräisen miekan tulla kohti ja lävistää sydän, antaa sen erottaa sielu ja henki. Suostua kiinniotetuksi ja paljastetuksi pohjia myöten. Kaikkinensa, ja jäädä siihen, Herran valoon. Uskon sen ottavan lujille jokaisella. Eikä se ole jotakin halpiskamaa. Pyhän Jumalan eteen jääminen raadollisena onnistuu vain, kun saa ymmärtää, että Hän tekee sen paljastaakseen itseään meille syvemmin.Todellista, syvintä olemustaan:

    Liisa jatkaa: ” lohduttaakseen, armahtaakseen.”

    Myös nuo sanat: ”– minä kihlaan sinut itselleni ikiajoiksi, —-vanhurskaudella ja tuomiolla, armolla ja laupeudella—-uskollisuudella, ja sinä olet tunteva Herran—” olivat minulle aivan valtavan ihmeellisiä. Hän, Jeesus, on vanhurskas, Hänen yksin on tuomio, mutta vaikka Hän (Hänen sanansa) tuomitsee, Hän samalla kihlaa minut armolla ja laupeudella. Ja Hän on uskollinen.

    Tämä on meidän ainoa toivomme. Puhdas, nöyrä, viisas, suloinen Herramme. Hän ottaa mustan morsiamen omakseen, sillä maksoi hinnan omalla verellään. Hän puhdistaa omalla verellään. Ja vaikka morsian muuttuu uskon taipaleella omissa silmissään yhä mustemmaksi, Jeesuksen vanhurskaus kirkastuu kirkastumistaan.Eikä tuo armo koskaan ole halpaa. Se maksoi Hänelle kaiken, vereen saakka, alas kuolemankauhuun.

    Liisa: ”Aakorin laakso muistuttaa yhä uudelleen, miten tuomion jälkeen on armo. Se on pääasia.” Ei tarvitse muistella mennyttä, vaan iloita Herran rakkaudesta. Ja siitä, miten mikä tahansa vaikeus, erämaapolku, ahdistus, voikin muuttua toivon oveksi. Ja juuri niissä Herra on kanssani. Myös samassa jakeessa puhutaan viinimäestä. Sen koin lupauksesi siitä, että vielä saan olla töissä Herran viinitarhassa, tavalla tai toisella. Hän oli minut taivutellut, kapinani loppui. Erämaa ja Aakorin laakso olivatkin todella toivon ovi.”

    Vastaa
    1. liisa

      Kiva kuulla: – ”Alan olla huippukuuliainen- mutta u s k o l l e. Ja eikös se niin pitänyt mennä…uskonkuuliaisuus, Aabrahamin malliin tuo siunauksen Kristuksessa:).” Niin se menee!

      On hienoa, että uskallat olla rehellinen ja realismiahan tämä on, se on myös Jobin kokemus (ja myös minun—):
      ” Jumala voi myös joissakin tiloissa alkaa näyttää suorastaan sadistilta. Saattaa joskus kokea: Minä joka yritin kaikkeni, saan tällaisen kohtelun. Etkö muista kuinka silloin ja silloin tein tätä ja sitä, etkö näe kuinka tosissani yritin…missä olet nyt, kun tarvitsisin Sinua eniten??? Olet jättänyt minut kiusojen valtaan, hyvä kun saan henkeä vedetyksi.”

      Jumala on hyvä, iankaikkisen hyvä, ylenpalttisen hyvä. Ihminen vaan tuntee näin, vaikeroi näissä kokemuksissaan: – Missä olet Jumala? Miksi tämä erämaa! En halua tällaista! En jaksa enää yhtään.

      Kirjoitit: – ”— ja Herra saattaa myös vaieta tietyn ajan jakson.”

      Niin on. Ainakin niin koemme. Tuntuma Jumalan avusta katoaa, on vaan omat tunteet, yksinäisyys ja hämmennys. Näinkö tämä menikin? Pyysin saada tuntea Sinut, ja oletkin kaukana? Odotin jotain muuta, helppoja polkuja ja kukkaketoja, ja tänne kuivuuteen ja rämpimiseen jouduin. En pääsekään eteenpäin.

      Mutta siinä juuri alan tuntea Hänet syvemmin. Ei Hän hyljännyt, ei jättänyt, päinvastoin. Sain vaikeroida, sain kysellä, sain väsyä omaan ponnistelemiseeni. Kävi näin, kuten hyvin kuvaat, eli oli suostuttava tähän ensin:

      (Maria)”Antaa Sanan kaksiteräisen miekan tulla kohti ja lävistää sydän, antaa sen erottaa sielu ja henki. Suostua kiinniotetuksi ja paljastetuksi pohjia myöten. Kaikkinensa, ja jäädä siihen, Herran valoon. Uskon sen ottavan lujille jokaisella.”

      Niin, lujille ottaa, – varsinkin uskaltaa jäädä siihen. Mutta siinä on paras paikka. Olla hiljaa Hänen edessään, nähdä ja myöntää syntisyytensä, ja kuulla Hänen vakuuttavan, että kaikki on jo sovitettu. Hän ei ole enää vaikene, vaan puhuu rakkauden sanoja.

      Ja näin käy (Maria):: – ”—Jeesuksen vanhurskaus kirkastuu kirkastumistaan. Eikä tuo armo koskaan ole halpaa. Se maksoi Hänelle kaiken, vereen saakka, alas kuolemankauhuun.”

      Olen huomannut Jesaja 65:ssä Jumalan lupaavan, että Aakorin laakso on olevan karjan lepopaikkana Israelille. Se toi nyt mieleeni Jeesuksen vertauksen siitä, että Hän on Hyvä Paimen, ja myös paimenpsalmin tutut sanat, jossa Herra johdattaa omansa vihreille niityille ja virvoittavien vetten tykö.

      Aakorin laakso ei olekaan enää tuomion paikka, vaan lepopaikka lampaille, jotka ovat uupuneita pitkästä vaelluksesta. Paimen tietää, milloin on aika levätä, ja virvoittua.

      Vastaa
  2. Maria

    Lueskelin yllä olevia kirjoituksiasi. Olet lahja Herrassa. Tapasi esittää asioita siunaa. Tietenkin on runsaudenpula, mistä kaikesta voisi alkaa kommentoida noita kirjoituksiasi. Mutta ajattelin jotain yksityiskohtaa tuoda esiin.

    ” Ja minä kihlaan sinut itselleni ikiajoiksi, kihlaan sinut itselleni vanhurskaudella ja tuomiolla, armolla ja laupeudella, kihlaan sinut itselleni uskollisuudella, ja sinä olet tunteva Herran.” Hoos.2:19-20

    Nämä Hoosean kirjan sanat tulivat joskus kohti. Sinä kirjoitat mm. että ”Kihlatun sydämen tulee olla oikeassa suhteessa Häneen, joka rakastaa. Jumala itse taivuttelee rakkaansa kulkemaan niitä teitä, jotka palauttavat uskollisuuden ja ensimmäisen rakkauden.”

    Yhdyn tähän. En tiedä mitä kaikkea toiset ovat saattaneet kokea, ja kuinka esim. tämä kohta on avautunut. Jumalan Sana on rikasta, ja syvää, ja Hänen tuntemustaan avataan pikkuhiljaa. Itse olen ollut suorastaan järkyttynyt Jumalan sydämen kauneudesta, sen uskollisesta, puhtaasta rakkaudesta.
    Siksi olen aikanaan yrittänyt miellyttää Jeesusta ”olemalla kaikessa Häntä palvova ja kuuliainen Hänen tahdolleen. ” Todellinen morsian siis. Etten vain millään murehduttaisi Häntä, niin pyhää ja täydellistä Rakastettua. Antoihan Hän henkensä puolestani.

    Mutta mitä enemmän luin Sanaa, sitä enemmän näin epäkohtia itsessäni, ja vaelluksessani. Tuo ja tuo kohta meni pieleen. Enkö sittenkään rakastanut Häntä todella? Yritin pitää Hänet, vain Hänet sydämeni palvonnan kohteena, ja tuntui että se oli helppoa ajoittain. Sanaa lukiessa täyttyi Hänen ihmeellisyydestään, ja luonnossa kulkiessaan näki taidokkaat luomisteot, musiikkia kuunnellessa sävelet ja sanat hoitivat Kristusta kirkastaen jne. Olin täynnä ylistystä. Mutta joskus pysäytti sekin ajatus, että jos ei rakasta lähimmäistään, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. Herra taisi ottaa minua kiinni eri tavoin tuomalla elämääni niitä olosuhteita, niitä ihmisiä, jotka paljastivat vajaamittaisuuteni suhteessa Häneen ja muihinkin. Lopulta huomasin, että olin yrittänyt korvata Hänelle sitä pelastusta, sitä rakkautta,mikä oli lahjana annettu. Ristintyön kalleus oli tullut niin suureksi, että ajattelin, ei mikään uhraukseni olisi Hänelle kyllin hyvää. Hänelle kuului vain paras. Ja minä raukka yritin antaa parastani. Mutta mikä olisi se mitta, jolla todella todistaisin rakastavani Häntä? Häpesin yhä enemmän itseäni, ja mieleeni tuli myös ajatuksia; ”kuinka kauan tämä kaveri oikein sietää minua…?” En tajunnut kuinka pahasti olin ajautunut lain alle. Herra alkoi sitä paljastaa.

    Ceta kirjoittaa: ”En kuitenkaan näkisi mitään, ellei Jumala olisi näyttänyt. Oma sokeuteni on siinä, että olen vähitellen alkanut luottamaan itseeni niissäkin asioissa, joissa minun tulisi olla avuttomana anomassa Jumalalta Hänen rakkauttaan ja Hänen ajatuksiaan. Pienuus ja jatkuva yhteys, vuorovaikutus Jeesuksen kanssa, on hyvin tärkeää.”

    ja Ceta:

    ”Jääkö jäljelle muuta kuin rukous ja suostuminen Jumalaan, Hänen armoonsa, pyhyyteensä, uskollisuuteensa.”

    Vastaa
    1. liisa

      Hyvä on lukea tekstiäsi, Maria. Voin samaistua kertomukseesi, miten halusit palvoa Jeesusta, ja olla kuuliainen. Ja sanot: – ”Hänelle kuului vain paras. Ja minä raukka yritin antaa parastani. Mutta mikä olisi se mitta, jolla todella todistaisin rakastavani Häntä?” Tähän tilanteeseen olen minäkin joutunut.

      Ja olen huomannut sitten, että ei ole sellaista mittaa. Jos yhdessä kohtaa olen (ehkä–mielestäni—) täydellisen kuuliainen, heti seuraavassa mahdollisessa kohdassa en sitten olekaan. Mahdottomuuden edessä olen ollut. Tuskallista, ahdistavaa. Ylistys on sammunut,
      tilalle tullut epävarmuus ja jopa pelko. Enkö olekaan oikeasti uskossa?

      Mutta lopulta taas avautuu Jumalan armon avaruus. Yrittämisen pakko kirpoaa kuin kahleet jaloista. Ahdistus vaihtuu rauhaksi. Kaikki on jo valmiina. Vain Jeesus on täydellisen kuuliainen, Hänen kuuliaisuutensa riittää. Jumala rakasti ensin, lähetti Poikansa syntiemme sovitukseksi. Kaikki tulee Häneltä.

      Nuo Hoosean jakeet puhuttelivat minua hyvin syvästi muutama vuosi sitten, – ja koko siihen liittyvä kertomus.
      Hoos.2:14-15: – ”Sentähden, katso, minä taivuttelen hänet, kuljetan hänet erämaahan ja viihdyttelen häntä.
      Minä annan hänelle sieltä alkaen hänen viinimäkensä ynnä Aakorin laakson toivon oveksi, ja hän on oleva siellä kuuliainen niinkuin nuoruutensa päivinä— ”

      Olin kokenut olleeni erämaassa. Tuntui taas kerran, että Jumala ei välitä, mitä minulle tapahtuu, nousi kapinallisia ajatuksia, ja koin siitäkin syyllisyyttä. Kun tämä kohta tuli eteeni, tutkin, mikä on Aakorin laakso. Se oli tuomion paikka, rangaistuksen paikka. Siitä kerrotaan Joosuan kirjassa.

      Ja sitten huomasin, että tässä Herra sanoo: ”Minä annan hänelle— Aakorin laakson toivon oveksi”! Hän itse oli kuljettanut minut erämaahan, Hän halusi minut lähelleen. Kihlattu jää Aakorin laaksoon, joka muuttuu kuuliaisuuden ja siunauksen paikaksi.

      Ymmärsin, että vaikka koin sisimmässäni tuomiota, Jumala oli vienyt minut juuri sinne, viihdyttääkseen minua, lohduttaakseen, armahtaakseen. Myös samassa jakeessa puhutaan viinimäestä. Sen koin lupauksesi siitä, että vielä saan olla töissä Herran viinitarhassa, tavalla tai toisella. Hän oli minut taivutellut, kapinani loppui. Erämaa ja Aakorin laakso olivatkin todella toivon ovi.

      Myös nuo sanat: ”– minä kihlaan sinut itselleni ikiajoiksi, —-vanhurskaudella ja tuomiolla, armolla ja laupeudella—-uskollisuudella, ja sinä olet tunteva Herran—” olivat minulle aivan valtavan ihmeellisiä. Hän, Jeesus, on vanhurskas, Hänen yksin on tuomio, mutta vaikka Hän (Hänen sanansa) tuomitsee, Hän samalla kihlaa minut armolla ja laupeudella. Ja Hän on uskollinen.

      Aakorin laakso muistuttaa yhä uudelleen, miten tuomion jälkeen on armo. Se on pääasia. Ei tarvitse muistella mennyttä, vaan iloita Herran rakkaudesta. Ja siitä, miten mikä tahansa vaikeus, erämaapolku, ahdistus, voikin muuttua toivon oveksi. Ja juuri niissä Herra on kanssani.

      Ja siitäkin, että vaikka jonkun vaikean asian voi kokea jopa rangaistuksena jostain, minkä kokee vääräksi, se onkin lopulta paikka, johon Herra itse on minut vienyt, jossa opin tuntemaan Häntä yhä paremmin, Hänen rakkauttaan ja uskollisuuttaan.

      Tämä nyt tuli mieleeni. Paljon muutakin tietty. Tosiaan, kommentoitavaa olisi loputtomiin.

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *