Sanan äärellä 2.

24.4.2015.   Kirjoitus on julkaistu Armo riittää -lehden toisessa numerossa 17.4.2015.

Ajatuksiani pyhityksestä

Jo sana ”pyhitys” on jollakin tavoin arka asia. Se johtuu ehkä siitä, että kyseessä on verbistä ”pyhittää” johdettu sana. Tulee kuin epätoivoa siitä, olisiko minun oltava jotain muuta kuin olen juuri nyt omana itsenäni. Olisiko minun kyettävä siihen, että tulisin pyhäksi? Kysyn siis, kuka pyhittää, tai kuka on pyhä. Eikö Jeesus olekin tätä, vain hän?

Raamatussa ei mielestäni puhuta missään siitä, että meidän tulisi pyhittäytyä oman voimamme, tahtomme tai tekojemme varassa. Siellä ei itse asiassa sanota, että voisimme lisätä jotain Kristuksen lahjoittamaan pyhitykseen. Omat tekomme pyhitystämme ilmentämässä ovat kuin saastainen vaate. Kristuksen pyhyys ja vanhurskaus on kuin puhdas valkoinen liinavaate.

Mutta nyt, kun olette synnistä vapautetut ja Jumalan palvelijoiksi tulleet, on teidän hedelmänne pyhitys, ja sen loppu on iankaikkinen elämä. Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. (Room.6:22-23)

Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa; ja pitäkää huoli siitä, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta, ”ettei mikään katkeruuden juuri pääse kasvamaan ja tekemään häiriötä”, ja monet sen kautta tule saastutetuiksi,…Hepr.12:14-15)

Sekä Roomalaiskirjeessä että Heprealaiskirjeessä pyhitykseen liittyvä kohta on mielestäni sijoitettu uskonkuuliaisuutta selittävän osan ja armosta muistuttamisen väliin. Pyhityksestä ei voi puhua ilman, että selvitetään hengelliseen elämään liittyvää kuuliaisuutta, ja elämän perustusta Kristuksen työssä. Ja silti on tarpeen vielä erikseen muistuttaa Jumalan armosta. Iankaikkinen elämäkin on Jumalan armolahja. Tämä hengellisessä elämässä ilmenevä kuuliaisuus on jotain, mikä kasvaa ihmiseen Jumalan sanan ja Kristuksen, Hyvän Paimenemme, läheisyydessä.

Ilman tällaista kuvaamaani kokonaisuutta, pyhityksestä tulee helposti jotain ihmislähtöistä ponnistusta. Voimme kuitenkin todeta Raamatun äärellä, että kaikki on lahjaa alusta loppuun saakka. Jumalan armon varassa tahdomme siis pysyä Jeesuksen omina niin väsyneinä kuin virkeinä, niin onnistuvina kuin epäonnistuneina, niin terveinä kuin sairaina, niin hyvillä mielin kuin murheellisina.

Hän itse ei väisty omistaan, minusta tai sinusta. Itsensä tähden hän on uskollinen eikä hylkää. Jeesus on nyt, ja vielä elämämme lopussa ainoa vanhurskauden, pyhityksen ja lunastuksen perusta.
Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi, että kävisi, niinkuin kirjoitettu on: ”Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra.” (1Kor.1:30-31).

Ceta Lehtniemi