Sanan äärellä 1.

23.1.2015

VALKEUS, KIRKKAUS, KUNNIA

Minulle on merkinnyt sana ”valkeus” tavattoman paljon. Kaikissa kielissä ei ole tuota sanaa lainkaan, mutta se on ollut kaikissa suomalaisissa raamatunkäännöksissämme ennen vuotta 1992. Sen jälkeen sitä koko sanaa tuskin löytää mistään, ei ainakaan samassa merkityksessä. Vuoden 1992 käännöksestä sen löytää ainoastaan 1. Moos. 49:12: ”Hänen silmissään on viinin hehku, hänen hampaissaan maidon valkeus.

Raamattu Kansalle 2012 käännöksessäkin käytetään sanaa ”valo” tähän tapaan 1 Joh.1: 5-7: ”Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyttä. Jos sanomme, että meillä on yhteys hänen kanssaan, mutta vaellamme pimeydessä, me valehtelemme emmekä toimi totuuden mukaan. Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän on valossa, meillä on yhteys keskenämme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” On vaikea löytää mitään eroa vuoden 1992 käännökseen, enkä laitakaan sitä nyt esille.

Käännös 1933/38 sanoo asian näin. 1 Joh. 5-7: 1:5-7: ”Ja tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka me teille julistamme: että Jumala on valkeus ja ettei hänessä ole mitään pimeyttä. Jos sanomme, että meillä on yhteys hänen kanssaan, mutta vaellamme pimeydessä, niin me valhettelemme emmekä tee totuutta. Mutta jos me valkeudessa vaellamme, niinkuin hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.”

Minulle itselleni sana ”valkeus” on tullut merkitsemään ennen muuta monien ominaisuuksien kokonaisuutta. Se tarkoittaa valon lisäksi kunniaa, puhtautta, pyhyyttä, kirkkautta, totuutta; se on aivan erityistä luomatonta valoa ja valkeutta, juuri Jumalan omaa ominaisuutta. Voimme vaeltaa tässä valkeudessa vain Jumalan itsensä yhteydessä. Ja tähän yhteyteen pääsemme Jeesuksen Kristuksen kautta, Hänen sovituskuolemaansa uskomalla. Silloin olemme Jumalan lapsia ja Jumalan yhteydessä. Meillä on rauha Jumalan kanssa.

Jos ”valkeus” nykyisin ymmärretään valkoiseksi väriksi (”hänen hampaissaan maidon valkeus”), niin sanan merkitys on muutettu toiseksi. Verbi ”valkaista” tarkoittaa kyllä tehdä vaaleammaksi tai valkoiseksi. Kuitenkin tämä sana ”valkaista” on ollut jo vanhojen käännösten aikaan merkitsemässä esimerkiksi jonkun tekstiilin tai paperin valkaisua. Sana ”valkeus” sen sijaan ei ole merkinnyt ainakaan hengellisessä tekstissä nimenomaan valkoista tai valkeaa väriä. 1 Moos. 49:12 ”Hänen silmänsä ovat viinistä sameat, hänen hampaansa valkeat maidosta” (KR1933) olisi voitu kääntää vuoden 1992 käännökseen ”maidosta valkoiset” tai ”maidon valkoiset”. Kuitenkin kääntäjät tahtoivat kääntää sanan ”valkea” juuri tässä yhdessä kohtaa sanalla ”valkeus”. Vanhassa vuoden 1933/38 käännöksessä on 34:ssä jakeessa sana ”valkeus” perusmuodossaan. Uudessa käännöksessä ”valkeus” on vain yhdessä kohtaa ja nimenomaan sellaisessa jakeessa, missä edellisessä käännöksessä ei edes ollut sanaa ”valkeus”, vaan ”valkea” (valkoinen).

Uusi henkisyys ja hiljaisuuden liike näyttävät jotenkin mieltyneen ajatukseen, että Jumala on valo. Se sopii jostain syystä todella hyvin heidän ajatteluunsa: Jumala on valo ja rakkaus. Pyhyys, totuus ja syntien sovitus jäävät kenties sivummalle. Jumala on joidenkin opetusten mukaan löydettävissä ihmisen sisimmästä tyhjentymällä, hiljentymällä, meditoimalla. Tätä jopa kutsutaan lopulta valaistumiseksi. Ehkä nämä ajatukset korostuvat juuri omalla kielellämme, jossa on katkennut yhteys eri käännösten välillä. Ja tämä tietysti korostuu, kun jonkin sanan koko merkitys on vaihdettu toiseksi.

Ehkä minun on hyvä pysyä käännöksissä, missä esiintyy sana ”valkeus” tavalla, minkä itse ymmärrän. Tämä saattaa auttaa minua säilyttämään jonkin syvällisen hengellisen merkityksen ja herkkyyden. En silti eristäydy muiden käännösten käyttäjistä. Tahdon vain käyttää sitä, mikä avaa itselleni parhaiten hengellistä sanomaa. Meillä on poikkeuksellisen rikas ja vivahteikas kieli, joka toki muuttuu hiljalleen. Silti jotkut sanat ovat auttaneet Raamatun kokonaisuuden ymmärtämisessä suuresti. Niitä ei pitäisi herkästi poistaa tai antaa niille täysin toisia merkityksiä.

 

8 kommenttia artikkeliin ”Sanan äärellä 1.”

  1. Ajattelen valkeus-sanasta samalla tavalla, kuin sinä. Valo-sana saa nykysin Jumalaan liitettynä helposti epäraamatullisia korostuksia. Raamatun ja Häneen uskovien kokemuksen mukaan Hän on persoona, Jumala, joka tuli ihmiseksi Jeesuksessa, ja on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti, iankaikkisesti rakastava ja armollinen. Kyse on suhteesta Häneen, elävään persoonaan, ei kristustietoisuudesta, tai muusta vastaavasta.

    Ei sinun tarvitse huolehtia rajoittuneisuudestasi. Jokaisella on tosin se tunne joskus, näin arvelen. Meille on annettu omat lahjamme (leiviskämme) ja oma persoonamme Jumalan meitä rakastavien ajatusten mukaan. Saamme olla, mitä olemme, ja Jumala itse ”saattaa täydelliseksi halumme hyvään”. Olemme saviastioita, kukin erilaisia. Pääasia on, että Jumala käyttää astiaansa.

    Leivisköistä hiukan ajatuksia. Jeesus kertoo vertauksen asiayhteydessä Jumalan valtakuntaan. Vertauksessa kuvataan kahdenlaisia palvelijoita, se ehkä on vertauksen ydinasioita?
    He, jotka rakastavat Herraansa, palvelevat häntä iloiten, ei palkkion toivossa, vaan koska sydämestään haluavat olla Kuninkaalle uskollisia. Ja he, jotka pelkäävät häntä, koska ajattelevat, että tekevät mitä tahansa, tulee moitteita, eli elävät ”lain alla”, ja kätkevät leiviskänsä. He eivät myöskään tee isäntänsä tahdon mukaan. Hän sanoi: ”Asioikaa omaisuudellani kunnes minä tulen.” He tekivät oman ajatuksensa mukaan, joten eivät olleet uskollisia isännälleen. Ehkä he pelkäsivät, että kun saivat vain yhden leiviskän, eivät mitenkään voi kartuttaa sitä ”tarpeeksi”, jotta isäntä olisi tyytyväinen.

    Jokainen uskollinen palvelija saa samat sanat Häneltä, Herralta: ”Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija, vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi Mene herrasi iloon.” Tämä täysin riippumatta siitä, minkä suuruinen määrä omaisuutta alun perin oli, ja miten paljon sitä oli karttunut.

    Me olemme kokeneet, että meidän Herramme rakastaa meitä. Ollaan siis Hänelle uskollisia kaikessa, mitä meille on elämässämme annettu hoidettavaksi, vähässäkin, ja vaelletaan valkeudessa. Kaikessa saamme elää armosta ja levosta käsin. Hän, Jumala itse, johdattaa meitä. Ei ehkä tarvitse välttämättä miettiä, mitä leiviskämme ovat, minkälaisia, kuinka paljon niitä on, vaan elää elämäämme Jumalan kasvojen edessä, uskoen ja luottaen Hänen rakkauteensa ja armollisuuteensa.

    Mielenkiinnolla jään odottamaan uutta kirjoitustasi.

  2. Laitan itse vielä kommentin tähän loppuun. Hengellisissä asioissa vaikuttaa kovin paljon oma hengellinen ymmärryksemme, sanastomme ja tietomme. Itse koen vaikeana, kun Nikean (Nikaian) vuoden 325 uskontunnustuksen sanat muutettiin uuden käännöksen myötä. Nyt siinä sanotaan Herrasta Jeesuksesta: ”Jumala Jumalasta, valo valosta.” Näin tuo toki kuuluu useimmilla kielillä. Tavallaan uskontunnustus, jonka tuli tuossa kohtaa pukea sanoiksi Kristuksen iankaikkista olemusta, sopii tavattoman hyvin myös sellaiseen uushenkisyyteen, joka arvostaa katolista perintöä ja symboleja. Tällöin saatetaan nostaa esiin juuri ajatus valosta, joka on kristusvaloa tai kristustietoisuutta. Eli tulee mieleen jotain hyvin esoteerista.

    Omasta mielestäni tulisikin käyttää Kristuksen olemuksen ja tehtävän kuvaamiseen enemmän Raamatun omia sanoja. Tällöin luonnollisesti Vanhan Testamentin viittauksilla Kristukseen olisi myös suuri merkitys. Sana ”valo” voisi tätä kautta saada sisällön, minkä minä yhdistän sanaan ”valkeus” (valkeus, kirkkaus, kunnia, pyhyys, synnittömyys). Näin muuttumaton iankaikkinen Jumala saisi kuvauksekseen monia muitakin vivahteita kuin mitä pelkkä ”valo” antaa nykyajan ihmiselle. Myös Jumalan vanhurskautta, uskollisuutta ja armollisuutta syntiinlangennutta ihmistä kohtaan tulisi pitää esillä.

    Jatkan näistä aiheista uudessa kirjoituksessa. Älkää pahastuko tähän rajoittuneisuuteeni. En voi olla tämän kummempi, ja omilla sivuillanihan saan olla juuri mitä olen.

  3. Hei Keijo! Kiitos taas. Tuo yhteys Jumalaan on oleellista myös 1 Johanneksen kirjeessä. Jo tuolloin oli vaikuttamassa varhainen gnostilaisuus. Siinä valo ja pimeä kuvasi dualismia. Hiukan kärjistäen ajatus vei siihen, ettei valossa vaeltava voinut tehdä syntiä. Synti selitettiin oman itsen ulkopuolelle, eli todellinen ihminen onkin puhdas henki. Ja vielä pidemmälle ajatus saattoi mennä; ruumiille jopa sallittiin synnillistä tai peräti irstasta elämää. Ja gnostilainenn ”henki-ihminen” saattoi samalla olla ylpeä ilmestyksistä. Johannes muistutti, että valkeudessa vaeltaminen tarkoittaa vaeltamista Jumalan yhteydessä, Jumalan, joka on Valkeus. Kun vaellamme Jumalan yhteydessä, näemme myös synnin oikein ja voimme pyytää ja saada anteeksi Kristuksen ristin työn tähden. Johannes kirjoittaa eräistä gnostilaisista myös, että he ovat lähtöisin heistä (Kristuksen seurakunnasta), mutta eivät ole pysyneet Kristuksen opissa. Näin yhteys on luonnollisesti katkennut. Tämä on nyt lyhyesti ja minun tavallani selitetty, mutta jospa siitä löytyy jokin ajatus.

  4. Tuossa kuvaat seikkaa mikä tuo mieleen tietynlaisen korrelaation; mitä vahvemmin ihminen saa levätä evankeliumin perustalla sen vapaammin, luottavaisemmin, rohkeammin hän voi elämässään ojentautua ja kaiketi myös sitä, että hän rohkenee aidommin olla oma itsensä ja tulla näkyväksi niine lahjoineen (leivisköineen) ja rajoitteineen jotka Jumala on hänelle suonut. Toisaalta tuokin, että kun jotkut yhteydet, jotka ovat hyvin merkityksellisiä menee poikki, silloin tosiaan joutuu ”vierailemaan” noissa hyödyttömän, nollan- kokemuksissa, niin niihin samastuu helposti hyvin kokonaisvaltaisesti, jolloin yhteydet esim. omaan osaamiseen ja arvoon myös helposti katkeaa. Ja jos yhteys johonkin on poikki, niin vaikeahan sitä on silloin saada käyttöönkään.
    ”kyse on evankeliumin lahjasta, johon liittyy myös kutsu!”- Tää oli tosi hyvä pointti ja toi mieleeni mm. paratiisikertomuksen ja siinä näkyvän evankeliumin; Jumala kutsui ihmistä, että missä olet. Hän tiesi, että elämämme arvokkain asian on yhteys Jumalaan ja Hän tosiaan kutsuu ja ehkä useinmiten me ihmiset parhaiten altistumme kuulemaan ja huutamaan häntä avuksemme kun olemme hädissämme, nollia..Ja voihan olla, että joskus joidenkin yhteyksien poikkimeno on välttämätön evankeliumi-yhteyden edistymiseksi/vahvistumiseksi?
    Leivisköistä ja kutsusta vielä sen verran, että tosiaan vaikuttaa siltä, että se on jatkuvaa etsimistä (ehkä enemmän etsimistä kuin löytämistä) ja oman paikkansa löytämistä. Omalla kohdallani mietin että kyseinen epävarmuus johtunee pitkälle vain siitä, että suhde todelliseen leiviskään/lahjaan (evankeliumiin) on vielä kovin, kovin hauras.

  5. Hei Keijo! Minulle tuo leiviskävertaus on ehkä lähes kipein kohta Raamatussa. Sen kipu on ollut ehkä suurin silloin, kun on joutunut irti seurakunnasta, tai on joutunut pois työelämästä ennen aikojaan. Kun on ollut täysi nolla ja mielestään irroitettu kaikesta entisestä hengelliseksi tai hyödylliseksi ajattelemastaan, niin nämä kysymykset nousevat. Tällöin minulle on jäänyt vain ajatus siitä, että evankeliumi kantaa aina, Kristuksen työ puolestani jää lohdukseni ja voimakseni. Kun itsekin tällaisessa tilanteessa jouduin yllättäen vastaamaan ajatuksiani koskien leivisköjä, vastasin jotain siihen suuntaan, että kyse on evankeliumin lahjasta, johon liittyy myös kutsu. Ehkä ajattelin, että juuri nyt minun kykyjeni ja leivisköjeni ”tasapaino”, tai evankeliumin kutsu-puoli on siinä, että vain lepään ja olen hiljaa hyvän Jumalan hoidossa. Nyt on jälleen aivan erilainen tilanne, kun on voimia ja uteliaisuutta, on halua oppia uusia asioita, on halua solmia uusia yhteyksiä. Silti kysyn omaa kutsuani ja paikkaani. Se tuntuu olevan jollakin tavoin juuri tässä etsiskelyssä ja ihmettelyssä tällä hetkellä. On eräällä tavalla rikasta olla vähän hukassa koko ajan entisistä kuvioista. Tahdon luottaa, että olen rakastavan ja hyvän Jumalan käsissä kaikissa hetkissäni.

  6. Leiviskävertaus on itseänikin vuosien saatossa aika-ajoin puhutellut, välillä kipeästikin. Ehkä ennen muuta sen kysymyksen kautta; olenko uskollinen niiden ”eväiden” käytössä joita Jumala on minulle uskonut? Vertauksen henkilöthän kuvautuvat persooniksi, joilla on oma tahto, mikä merkitsee, että he voivat käyttää saamiaan leivisköitä väärin tai pitää ne vain itsellään kuten yksi heistä. Tosin välillä joutuu kysymään sitäkin, että mitkä ne omat leiviskäni ovatkaan. Leiviskähän voi olla vaikka sauva kuten Mooseksella. Se oli Moosekelle ilmeisesti niin itsestään selvyys ja mitätönkin leiviskä, että tuli tietoiseksi siitä vasta Jumalan kysyessä; ”mikä sinulla on kädessäsi”. Leiviskä voi tosiaan olla hyvin pieni, itsestään selvä ja omasta mielestä vähäpätöinen asia..Mutta toimintataperiaatteisiin kuuluu, että Hän kätkeytyy juuri vähäiseen, pieneen, mitättömään, jotta Hän saisi kunnian. Tämä kun ei millään mahdu järkeen.

  7. Hei Keijo! Taisit tietämättäsi antaa minulle lahjan. Luin eilen tuon kommenttisi. Leivisköjä jäin ajattelemaan illalla viimeksi. Kyllä tuo uskollisuus on varmaan ydinasia. Sen lisäksi jäin miettimään tavallaan rinnan kahta leiviskäkertomusta. Minusta alkoi näyttää siltä, että leiviskää voisi ajatella siksi alueeksi, mikä on henkilölle se omin palvelu tai tehtävä Jumalan valtakunnassa tai yleensäkin Kristuksen ruumiin yhteydessä. Silloin leivisköjen lukumääräkin menettää merkityksensä. Tällöin leiviskä myös on jotain, missä Pyhä Henki vaikuttaa enentävästi ja hedelmää tuottaen, sekä Kristuksen yhteydessä pitäen. Jos kätkemme kykymme mukaiset Jumalan antamat leiviskät tai leiviskän, niin irtaudumme jostain hyvin olennaisesta itsekin. Tulee mieleen rinnalle Joh. 15 ja viinipuu -vertaus. Ehkä meidän jo alkuaankin väärä kuvamme Jumalasta vahvistuu. Jumala muuttuu lahjoittajasta kovaksi vaatijaksi. Kuitenkin Jumala on alusta loppuun asti lahjoittaja ja hyvän hedelmänkin kasvattaja.

    Voin ajatella myös leiviskä -vertauksen kautta sitä, että käytän vanhaa 1933/38 käännöstä. Luen muutenkin vanhoja hengellisiä kirjoja. Samoin muistini (kykyni) sopii ilmeisesti paremmin juuri tuohon käännökseen. Koen vanhan kirkkoraamatun yhtenäisempänä kirjana kuin uuden. En myöskään pysty omaksumaan alkukieliä, vaikka joskus jotain tarkistankin. En pysty myöskään keskustelemaan vierailla kielillä kuin joistain arjen asioista. Kun luin facebookissa 1 Joh. 1: 5-7 minulle vieraasta käännöksestä, jakeet jäivät aivan irrallisiksi. Kun luin omasta Raamatustani, muistini palautti heti lukuisia kohtia Vanhan Testamentin puolelta. ”Valkeus ja kirkkaus on pukusi” nousi ensin mieleeni, ja se vei ajatukseni psalmiin 104, minkä luen aina joskus mökin maisemakalliolla. Jumalan kunnia ja kirkkaus ja valkeus tuli sitten mieleeni, ja se vei ajatukseni psalmiin 97. Eli voin ajatella, että minun leiviskääni liittyy tällainen Raamatun omaksumistapa. Saan olla tässä uskollinen. Hyödyn siitä ennen muuta itse, ja se pitää minut Jumalan yhteydessä toisin kuin uudempiin käännöksiin siirtyminen. En lähde edes keskustelemaan käännöksistä.

  8. Hei, tässä on mielestäni hyvää sanojen merkityksiin liittyvää pohdintaa. On varmasti totta, että helposti käy niin, että sanojen merkitysten sisällöissä voi tapahtua isojakin muutoksia. Millaisten kultturillisten silmälasien läpi Raamattua luemme? Tuli mieleen eräs ajatus yhdestä kirjasta, jossa hyvin analyyttiesti pohdittiin mm. Jeesuksen vertauksia. Kyseisen analyysin kohteena oli mm. leiviskävertaus. Siinä mielenkiintoisella tavalla kävi esiin, että kuinka usein kuulee kyseistä kohtaa tulkittavan niin, että painopiste sijoittuukin palvelijoiden hankkimaan ansioon, joita he tuottivat heille uskotuilla leivisköillä. Vähän saanut sai vähän paljon saanut sai enemmän. Mitä enemmän uskottu, sitä enemmän vaaditaan/odotetaan. Tässä siis ns. kapitalistinen Raamatun/vertauksen tulkinta. Mutta olisiko Jeesus sittenkin halunnut laittaa painopistettä sanalle uskollisuus, joka myös vertauksessa näkyy? ”
    Itsekin jonkin verran tuohon mystiikkaan tutustuneena allekirjoitan tuon, että siinä on juuri tuota ideaa ja ajattelua, että ihminen jotenkin omasta sisimmästään voi löytää Jumalan. Ja kuinka tuollainen ajattelu/henkisyys olisi ”markkinoitavissakaan” ja ketä siihen voisi saada houkuteltua, jos kyseisen valaistumisen lopputulemana olisikin raadollinen kadotettu syntinen? Varmaan se on kiehtovaa ja houkuttelevaa jos minun vallassani, oman toiminnan seurauksena voin löytää valon ja rakkauden, vieläpä itsestäni?
    Mutta juuri kuten toteat; puuttumaan jää synti ja sen seurauksena poistuu myös sovituksen tarve. Ilmeisesti kyseinen valon ja valaistumisen tavoittelu menetelmineen tarjoaa ihmiselle jonkin tasoista mielentyyneyttä, mielenrauhaa ja kokemusta, että kaikki on hallinnassa, voin päästä raadollisen todellisuuden yläpuolelle? En tarvitse mitään itseni ulkopuolelta, voi olla riippumaton? ..”tulette kuin Jumala..” Ei siis ihme, että miksi sanoma sovituksesta ja uskon vanhurskaudesta on ollut ja tulee olemaan se keskeisin kaiken pimeyden voimien vastustuksen kohteena. Varmaan se valkeus joksi Jeesuskin itseään yhtäällä kuvasi merkitsee juuri sitä valkeutta, joka paljastaa valaistessaan ei vain Jumalan rakkauden (mystiikassahan ei taideta puhua myöskään armosta eli heidän tarkoittama Jumalan rakkaus ei pitäne sisällään ko. käsitettä, muutoinhan heidän logiikkansa joutuisi ristiriitaan, mihin se armoa tarvitsee?) vaan myös ihmisen synnialaisen ja sovitusta tarvitsevan tilan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *