Nyt kirjoitan taas artikkelia suoraan sivuilleni. Tahdon lepäillen selvittää ajatuksiani. Kirjoittaminen on aina ollut väline tähän. Nyt en pidä mukanani päiväkirjaa, enkä paperilappuja. Nyt minulla on näitä sähköisiä välineitä.
Runot ovat 1990-luvulta. Kun eräs ystävä näki runon ”Aseta avaralle paikalle”, hän sanoi ehkä puoleksi leikillään: ” Suo minun nähdä kuten Sinä näet, tuo voi olla vähän vaarallinen pyyntö”. Jotain tuon kaltaista hän sanoi. Silloin mietin hetken, mitähän oikeasti kaipaan, en ainakaan ihmisen pahuuden näkemistä.
Joskus toisen spontaani kommentti voi palautua mieleen vielä vuosikymmenten jälkeen. Nyt ymmärrän, että kaipasin ennen kaikkea Jumalan, taivaallisen Isäni, parempaa tuntemista. Millainen hän on pyhyydessään, rakkaudessaan ja oikeamielisyydessään.
Kaipasin ikään kuin oikeita sydämen silmiä nähdäkseni eteenpäin, päästäkseni avaralle, ja haltioituakseni kauneudesta. Ef. 1:17-18 kuvaa tätä tunnettani hyvin: ”…anoen, että meidän Herramme, Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja ilmestyksen Hengen hänen tuntemisessaan ja valaisisi teidän sydämenne silmät, että tietäisitte, mikä on se toivo, johon hän on teidät kutsunut, kuinka suuri on hänen perintönsä kirkkaus hänen pyhissään.” Myös seuraavia ihmeellisiä jakeita luen usein.
Samoin pysähdyn aina joskus Matteuksen Evankeliumin kohtaan, missä kehotetaan olemaan täydellisiä, niinkuin teidän taivaallinen Isänne on. Ensinnäkin tässä Jeesus puhuu opetuslapsilleen, joita kehotetaan taivaallisen Isän kaltaisuuteen, sitä janoamaan, ja näkemään sen täydellisenä. Ja pian Jeesus opettaa Isä meidän rukouksen, jossa sanotaan mm. ”Pyhitetty olkoon sinun nimesi, tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi”.
Jäin usein yksin ja yksinäisyyttäkin tuntien näitä miettimään. Niin kävi, että löysin seurakseni vanhat kristilliset kirjat ja Raamatun. Ja varmuuden vuoksi totean, että elin ihan normaalia ja täyttä elämää joka suhteessa. Olin vain kokenut kipeänä jonkin muutoksen hengellisessä ilmapiirissä. Minun oli vetäydyttyvä ottamaan selvää joistain kristinuskon olennaisista asioista.
”Kohti vuoria, kohti laaksoja” -runoni uskalsin säilyttää ikään kuin profetian muodossa, sellaisena kuin sen olin päiväkirjaan kirjoittanut. Koin taivaallisen Isäni sen minulle antaneen. Ja ymmärsin, ettei minulla ole mitään pelättävää, vaikka kuljin erilaista polkua kuin uskonsisareni tai -veljeni. Koin, että Jumalan minulle antama polku on paras juuri minulle.
Vaikka kirjoitan paljon Isästä, niin ymmärrän aivan kaiken hengellisen kiinnittyvän Kristukseen, hän on kaiken keskus, seurakunnan pää. Hänessä ovat kaikki hengelliset aarteet. Ilman Jeesusta Kristusta Jumalan Poikaa, ei olisi mitään. Hän on luomakunnan alusta sen loppuun asti sama, iankaikkinen ja muuttumaton Jumala. Hän ja Isä ovat yhtä. Hän kuoli ristillä puolestani, ja on ylösnoussut kirkkauden Herra. Hän rukoilee puolestani, meidän puolestamme. Myös katsoessani eteenpäin tässä ajassamme, odotan hänen paluutaan, odotan näkeväni mitä on kirkkaus ja pyhyys Herran yhteydessä.
Olen pysähtynyt kuin katsomaan ja ihmettelemään Raamatun vaikeita kohtia evankeliumin kautta. Usein saan rinnalleni jonkin hengellisen kirjan, se löytyy ehkä omasta hyllystäni. Joku toinen saattaa siitä mainita. En voi mitenkään yhtyä aikamme hengellisyyteen, josta puuttuu usein rakkaus totuuteen.
Tiedän olevani kuviin, kirjoihin ja hiljaiseen rukoukseen tai pohdintaan vetäytyvä mietiskelijä, pieni kulkija kapeilla ja vanhoilla poluilla, missä entiset sukupolvet ovat tallanneet ennen minua. Onnen tunteet ja Jumalan rauha tulvivat jostain tähän hetkeen.
Ceta Lehtniemi
Kiitos, Keijo, Kaipaava ja ikävöivä usko tunnistaa muukalaisuutensa. Varmaan jotain tämän kaltaista todellakin. Välillä minusta tuntuu, että Jumala antaa useampia ja erilaisia erämaavaiheita lapselleen. Tuolloin tuntuu, että jää kovin vähän mihin tarttua, olo ei välttämättä ole edes hyvä, silti sana jää merkitsemään paljon. Välillä ikävöin tavallaan noita erämaa-aikojakin, koska silloin on kiteytynyt mielessäni jotain tärkeää, ja luottamus on vahvistunut.
Hei, runo, kuva ja teksti jostain syytä nosti itselleni ajatuksen minkä olen joskus kuullut. Omistavasta uskosta kaipaavaan/ikävöivään uskoon. Kyllähän runon teksti toki tuota ajatusta tukeekin. Kaipaava ja ikävöivä usko tähyää eteenpäin, tunnistaa muukalaisuutensa, kodittomuutensta ja on liikkeellä, kulkee eteenpäin. Ikäänkuin näkee sen mikä on vielä näkymätön. Runon kuva karusta erämaasta on varmaan useinkin muukalaisuutensa tunnistavan sielunmaisema. Erämaa ei paljon tarjoa viihdyttäviä ärsykkeitä aisteillemme. Se lienee kutsuvan enemmäkin esiin meistä aivan muuta: epäilyksiä, pelkoja, kärsimättömyyttä, hätää jne., kuten Israelin kansan kohdalla..Se lienee sen eräs tarkoituskin? Olen kaiketi silloin alttiimpi nostamaan katseen kohti todellista avun antajaa?
Kiitos, Oiva! Olen osan runoistani koonnut tuonne: http://ceta.nettisivu.org/runojani/
Perussanoma Oy julkaisi runo/valokuvakirjani ”Kuin pieni lähde” vuonna 2003. Sille oli aikomus saada jatkoa, olihan se vain noin neljännes runoistani, ja kuvitus lähinnä talven taittuminen kevääseen. Ajatkin muuttuivat ja digikuvaus valloitti valokuvauksen sekä alkoi tulla laajoja mahdollisuuksia omatoimiseen julkaisuun tai painamiseen. Itse tein yhtä ja toista Eirikuvassa, ja nykyisin Ifolorilla.
Nyt keväällä 2018 tunsin, että voisi olla hyvä aika tehdä oma runo/valokuvakirja Ifolorissa, ja sen nimeksi tuli ”Pieniä siemeniä erämaasta”. Juuri pari päivää sitten mietin, tahtoisinko sittenkään jonkun kustantajan julkaisevan kirjaani? Haluaisinko jonkun graafikon työskentelevän kuvieni parissa? Miltä tuntuisi se, jos joku tahtoisi muokata tekstejäni ja runojani? Lähetän omakustannushintaan tai hiukan alle sen kirjojani, ja ”askartelen” ja tilaan lisää. Tämä on ehkä minun juttuni. Tilata voi vastauksella tai viestillä, mitä en tietenkään julkaise.
Perin mielenkiintoista.
Runoihisi aion päästä käsiksi.