On marraskuinen lauantai ennen isänpäivää. Aamukahvi on juotu. Otin hajamielisenä esiin kuvan puhelimestani. Kuin ohimennen olin nähnyt liiskaantuneen lehden puuna, pysähtynyt ja kuvannut sen. Oli kuva näköjään vielä puhelimessani.
Kun ei ole korkeutta tai koreutta, kauneus jää usein havaitsematta tai katoaa . . .
Tahtoisin etsiä asfalttipuiden kauneutta. Tahtoisin tuoda sen ainutlaatuisena esiin. Syksy on siihen paras aika – marraskuu. Tänään uhraan tähän aamuhetken ja lepään samalla. Niin moni väsyy ja harmistuu pimeyteen, kosteuteen ja värittömyyteen. Minäkin välillä.
Ja kuitenkin: Mitkä värit, mikä sisältö! Kuihtuvakin on kaunis. Alas painunut lehti kuin nousisi ryhdikkäänä puuna. Maahan moneen kertaan poljettu kertoo vielä syvää sanomaa. Joissain psalmeissa teksti puhuu kuin marraskuun äänellä, kuin Suomen pimeimmän syksyn sylistä. Psalmi 22 on yksi näistä. Jeesuksen kärsimyksen eteen voin pysähtyä myös nyt harmauden keskellä. Kevään valon tulviessa se on minulle vaikeampaa. Elän tuolloin luonnon heräämisessä. Kiirehdin kohti kesää.
En varsinaisesti pidä marraskuun kosteudesta ja pimeydestä, mutta en myöskään tahtoisi olla ilman tätä aikaa.
Kehystin tänne asfalttipuun. Ceta
