Nostan tähän jotain Lutherin kirjan ”Juutalaisista ja heidän valheistaan” loppuosasta, sivuilta 154-217
Edellisen jakson lopussa Luther tuli jo siihen päätelmään, että juutalaiset valehtelevat häpeällisesti, kiroavat, syljeksivät, pilkkaavat ja panettelevat henkilöllisyyksiä. Nyt sitten katson hiukan näitä parjauksia.
1. He parjaavat Herraamme Jeesusta noidaksi ja perkeleen kätyriksi, koska he eivät kykene Hänen ihmetöitään kieltämään. Samalla tavalla tekivät myös heidän isänsä ja sanoivat, että Hän ajoi ulos perkeleitä Beelzebubin, kaikkien perkeleen ruhtinaan, avulla. Juutalaiset selittivät ihmeet sillä, että Jeesus olisi tuntenut jonkin ”shemhamforaksen” säännön ja tehnyt ihmeitä sen voimalla.
2. Jeesuksen nimi. Kun nyt joku kristitty kuulee heidän sanovan ”Jesu”, mikä välistä saattaa tapahtua, koska heidän on pakko puhua meidän kanssamme, niin kristitty arvelee heidän sanovan nimen Jeesus. Mutta he tarkoittavatkin lukukirjaimin lausuttavaa ”Jesua”, se on, tuota 316-lukua pilkkasanassa ”Vorik” tai ”Hebel Vorik”. Omissa rukouksissaan juutalaiset sylkäisivät kolme kertaa maahan, jos sattuvat mainitsemaan ”Jesu” ja lisäävät ”Deleatur nomen eius” ”Gott ihn vertilge, oder, alle Teufel ihn weghole” mikä olisi suomeksi ”Jumala hänet tuhotkoon, tai piru hänet periköön”.
3. Sen jälkeen he nimittävät Jeesusta huoran lapseksi ja hänen äitiään Mariaa huoraksi, joka oli saanut lapsen aviorikoksessa erään sepän kanssa. Lutherilla on käsitys, että juutalaiset tahtovat myrkyttää omaa nuorisoaan meidän Herramme henkilöllisyyttä kohtaan, jotta he eivät joutuisi Hänen oppinsa lumoihin. Ja kaikkein ankarimpia juutalaiset olivat niitä omiaan kohtaan, jotka olivat ottaneet vastaan Jeesuksen Messiaanaan.
”No, mitä heille sitten on tuo neitsytparka Maria tehnyt?” Tästä Luther kirjoittaa sivukaupalla. Esimerkiksi joku Sebastianus Munster osoittaa kirjassaan, että ollakseen myrkyllinen rabbiini, tätä Kristuksen rakasta äitiä ei tule sanoa Mariaksi, vaan ”Hariaksi”, joka merkitsee sterquillinium, roskakasa.
”Mutta minä tahtoisin mielelläni kysyä, mitä sitten on tämä miesparka, Jeesus, noille pyhille ihmisille tehnyt? Jos Hän on ollut väärä opettaja, kuten he väittävät, niin Hän on saanut rangaistuksensa, Hän on siitä syystä saanut ansionsa mukaan, sovittanut, maksanut ja hyvittänyt rikoksensa häpeällisellä kuolemalla ristinpuussa.” Mistä johtuu Kristuksen vaino, jos hän on vain kuollut mies? Tällaista kiroamista he harjoittavat julkisesti joka lauantai kouluissaan ja joka päivä kodeissaan. He totuttavat lapsiaan siihen, että hekin pysyisivät kristittyjen katkerina, myrkyllisinä ja ilkeinä vihollisina.” Siinä miten Luther tässä kirjoittaa, näkyy ennen kaikkea syvä kipu ja huoli.
Tämän jälkeen alkaa kirjassa sivulta 165 lähtien kertaus siitä, miten juutalaisia on kohdeltu menneinä vuosisatoina ja vielä Lutherin aikana. Juutalaiset ovat olleet rasituksena, heitä on väkivalloin karkoitettu. ”Me emme vielä tänäkään päivänä tiedä, mikä perkele heidät on tuonut meidän maahamme. Me emme ole heitä Jerusalemista noutaneet.” Lutherin teksti muuttuu nykytermiä käyttääkseni vihapuheeksi, jonka perusteluna on tietysti juutalaisten harjoittama viha kristittyjä kohtaan. Tähän sekoittuu vuosisatojen juutalaisviha, jota myös Luther pitää oikeutettuna.
”Meidän täytyy rukouksen ja jumalanpelon avulla harjoittaa ankaraa armeliaisuutta, jotta voisimme edes muutamia pelastaa tulesta ja liekeistä. Kostaa emme saa.” Tämän jälkeen seuraa neuvona, että juutalaisten koulut ja synagoogat sytytettäköön tuleen. Tähänkin löytyi raamatunpaikka 5 Moos. 13: 12-16. Luther kehottaa rikkirepimään ja hävittämään myös juutalaisten talot, joissa harjoitetaan samaa kuin kouluissakin. Lisäksi juutalaisilta tulisi ottaa pois heidän rukouskirjat ja Talmudin selitykset. Ja rabbiineille pitäisi laittaa opetuskielto. Saattovartion käyttöoikeus tulisi perua ja koronkiskonta olisi kiellettävä. Lisäksi nuoret juutalaiset pitäisi saada työntekoon. Vaihtoehtona olisi maasta karkoitus, kuten Ranska, Espanja ja Bööm olivat menetelleet.
Kirjassa oli aika pitkään juutalaisvihamielistä kirjoitusta ja samojen kieltämättä Lutheria syvästi satuttaneiden teemojen toistelua. Aivan kuin nuo edellä olevat parjaukset olisivat nostaneet vihan liekkeihin ja harkintakin olisi sumentunut. Toisaalta on vaikeaa ymmärtää Lutheria oman aikansa ihmisenä, ja voi vain aavistaa mitä kipua hän kantoi sydämessään evankeliumista.
Seuraava varsinainen asia ja uusi parjaus numero 4, käsitti juutalaisten väitettä, että kristityt palvelevat useaa Jumalaa. Kyse on kolminaisuusopista.
”Mutta että me uskomme, että yhdessä ainoassa, ikuisessa Jumaluudessa on kolme persoonaa, siitä ei voi lähimainkaan juutalainen eikä perkele todistaa, että me sen vuoksi uskoisimme useampaan kuin yhteen ainoaan Jumalaan. Jos juutalaiset tahtovat keksiä syyksi, etteivät he muka voi käsittää miten kolme persoonaa olisi yksi ainoa Jumala, niin minkä vuoksi te sitten, kirotut valheturvat, jumalaapilkkaavasti väitätte valheeksi, tuomitsette ja kiroatte sitä, mitä ette ymmärrä?” (s. 197 Juutalaisista …) ”Sillä, joka meitä tässä pääkappaleessa herjaa ja pilkkaa, se herjaa ja pilkkaa Kristusta, se on, Jumalaa itseään, epäjumalaksi.”
Eiköhän tuossa edellä ole Apostolisen uskontunnustuksen ydinajatukset ”parjausten” kohteena. Oikeastaan myös Nikean uskontunnustuksen, koska tämä laadittiin areiolaisuutta vastaan. Areios kielsi Kristuksen iankaikkisen jumaluuden. Areios opetti, että Kristuksessa ihmiseksi tullut Sana on eri olemusta kuin Isä https://evl.fi/sanasto/areiolaisuus/
Sivulla 199 Lutherin kiihkeys näytti tasaantuvan, kun hän siirtyi pois parjauksista. Hän kirjoitti mm. ”Ei tämän kirjan kirjoittaminen ole ollut minulle hauskaa, siis että minun on täytynyt milloin suuttumuksen, milloin ivan tuntein heittää silmistäni ankara katse juutalaisia vastaan, ja mieltäni pahoittaa, että minun on täytynyt mainita heidän Herrastamme ja hänen rakkaasta äidistään käyttämiä kauheita pilkkasanoja, joita me kristityt sangen vastenmielisesti kuulemme.”
Lopussa on joitain itsellenikin tärkeitä hengellisiä ajatuksia. Vaistoan, että näissä näkyy myös Lutherin uskon perusta siinä, ettei todellakaan ole mitään turvaa Kristuksen ulkopuolella. Luther oli jo menettänyt paljon läheisiään ja eli itsekin sairaana viimeisiä vuosiaan. ”Niin , meillä on sellainen Messias, joka puhuu meille näin: Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, hän elää, vaikka olisi kuollut. Ja jokainen joka elää ja uskoo minuun, hän ei kuole iankaikkisesti (Joh. 11:25-26) ja edelleen: Totisesti, totisesti sanon teille: joka pitää minun sanani, hän ei ikinä näe kuolemaa. (Joh. 8:51)” Sen jälkeen Luther kuvaa miten hän ja kristityt tarvitsevat välittäjän, Messiaan, joka edustaa heitä ja panee itsensä alttiiksi heidän edestään. Juutalaiset rohkenevat itse ilman välittäjää astua Jumalan eteen.
Kristillisen seurakunnan alun historiaa tulee lopuksi aika paljon, mm. kerrataan ensimmäisiä piispoja, jotka polveutuivat Israelin lasten heimosta. Pakanoista valittiin piispoja vasta, kun Hadrianus oli karkoittanut juutalaiset maastaan. Kristillisen seurakunnan alkuhistoriaa en tähän nyt ota enempää. Sivulla 212 Luther kirjoittaa ”Jumalan siunaus Aabrahamin siemenen kautta ei ole jääpä yksistään hänen lihallisille jälkeläisilleen, vaan se on leviävä kaikkien pakanainkin keskuuteen. Siitä syystä Jumala nimittää Aabrahamia monien kansojen isäksi (1 Moos. 17:5-6). Ja vielä seuraavalla sivulla: ”Siis rakas Daavidin poika Jeesus Kristus on myös meidän kuninkaamme ja Messiaamme, ja me ylistämme olevamme Hänen kuningaskuntaansa ja kansaansa yhtä hyvin kuin itse David ja kaikki Israelin ja Aabrahamin lapset”.
”Näin puhuu Jesaja 33:24: ”Kansa, joka asuu uudessa Jerusalemissa, nimitetään nimellä: nesu owon, levatus peccat o”, se on, kansaksi, joka on saanut synnit anteeksi, jota myös Jeremia 31:31-34 nimittää toiseksi uudeksi liitoksi, jossa Mooses liittoineen ei tule hallitsemaan, vaan (sanoo Herra): ”Minä olen antava heidän rikoksensa anteeksi, enkä ole heidän syntiänsä enää muistava.” Tämä on se armon, anteeksiantamuksen, kaikkien syntien unohtamisen liitto iankaikkisesti. Tapettu Messias on sulasta armosta tuonut sen tähän arvottomaan maailmaan ikuiseksi vanhurskaudeksi ja autuudeksi.
Eislebenissä Luther piti viimeiset saarnansa vuoden 1546 alussa, eli kaksi tai kolme vuotta tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen. Viimeisen saarnansa 14. helmikuuta hän päätti sanoihin: ”Sinä yksin olet rakas Herrani ja Mestarini, minä olen oppilaasi. Tämä ja paljon muutakin pitäisi vielä tästä evankeliumista sanoa, mutta minä olen liian heikko. Antakaamme asian jäädä tähän.” http://www.kirjasilta.net/luther/
Antakaamme myös tämän asian jäädä tähän.
Ceta Lehtniemi