Minulla on edessäni Eetu Rissasen kirja Kristillinen palvelu N. L. von Zinzendorfin elämässä. Se on Suomen Lähetysseuran kustantama. Painovuosi on 1959. Painopaikka on Sisälähetysseuran Raamattutalon kirjapaino Pieksämäellä. Tutkimustyö ja väitöskirja sai tekijänsä mukaan alun jo lukuvuoden 1948-1949 aikana Uppsalan Yliopistossa kootusta aineistosta. Kirja perustuu samannimiseen väitöskirjaan, ja lähdeviitteet ja kirjallisuusluettelot käsittävät peräti 80 sivua.
Aloitan kirjasta kertomisen suunnilleen kirjan keskeltä. En muista ennen näin tehneeni. Kuitenkin ajatuksenani on kertoa kirjasta enemmän kuin vain tämän yhden artikkelin verran. Kirjan pääotsakkeena on sivulla 67 Palveleva Kristus uskonelämän keskuksena ja alaotsakkeena on Uskonelämä on Kristuksen hoidossa olemista.
Miten Kristus palvelee kristittyä? Ensinnäkin meillä on Vapahtaja, joka on kuollut puolestamme. Hän on tullut maailmaan heikkojen ihmisten vuoksi, ja on lähellä meitä elävällä tavalla. Meillä on Vapahtaja, joka on todellisesti elävänä keskellämme virvoittamassa omiansa päivittäin. Kun meillä on Jeesus, meillä on kaikki.
Zinzendorf käyttää sanontaa Jumalan lapsi. Tämä kertoo myös siitä, että ihminen saa olla arkisella tavalla pieni. Jumala puuttuu täällä elämässämme oman lapsensa asioihin, kun tämä turvautuu häneen. Kristus taistelee kristityn puolesta. Kristus pitää täydellisesti huolen niistä, jotka panevat toivonsa häneen.
Kehotus paeta ”alastomana” Jumalan Karitsan turviin kuvastaa Zinzendorfin uskonelämän ydintä. Sana ”Karitsa” kertoo tässä luonnollisesti Jeesuksen ristinkuoleman merkityksestä, syntien anteeksiannosta ja pahan voimien voitosta. Ihmisen heikkous ja pienuus, kykenemättömyys omin voimin vastustaa vihollista ja syntiä näkyy lauseessa. Kuitenkin sisältönä on vahvasti se, ettei ole sellaista hetkeä elämässä, mitä Kristus ei olisi valmistanut tai missä ihminen jäisi yksin.
Zinzendorfin julistuksen ja uskonkäsityksen ahtaus ja avaruus näkyy tässäkin luvussa. Rakastava Isän syli on avattu koko maailmalle, ja erityisesti huonoimmille ja unohdetuimmille ihmisille. Kuitenkin nojautuminen uskonvanhurskauteen, sanoma Kristuksen sovintoverestä ja kärsimuksestä on ainoa pelastussanoma. Mitään muuta ei voi olla rinnalla.
Zinzendorfin julistuksen keskeisin sanoma, itsensä uhraava, kärsivä ja palveleva Kristus, on jatkuvasti ilmoittamassa kristitylle: ”Tämän minä olen tehnyt sinun tähtesi”. Kutsu tämän kaltaisen Vapahtajan yhteydessä elämiseen, merkitsee myös palvelua ja lähetystä, mutta turvallisesta levosta käsin.
Laitan tähän virren 388 (muokattu Zinzendorfin sanoituksista) ensimmäisen säkeistön:
1.
Jeesus, johdata
tiemme kulkua.
Auta, että kiiruhdamme,
jälkiäsi noudatamme.
Kätes meille suo,
ohjaa Isän luo.
Zinzendorf ei kehota omiin töihin, ei hyveisiin eikä hurskauteen, vaan Kristuksen veren ja haavojen turviin. Kristuksen tunteminen on kaikkein kallein asia. Kristuksen tunteminen ja evankeliumin salaisuuden käsittäminen avautuu Pyhän Hengen kautta.
Zinzendorfin kohdalla voidaan Rissasen mukaan puhua Kristus-mystiikasta, jos vastakohdaksi asetetaan pelastukseen liittyvien tosiasioiden tietäminen ehkä jotenkin ulkonaisella tavalla. Kun Vapahtajan haavat ovat olleet pakopaikkana kiusauksissa ja pelastuksen vakuutena, puhutaan ehkä liiankin helposti mystiikasta herrnhutilaisuuteen liittyen. Mielestäni tästä syystä on hyvä tehdä ero muuhun mystiikkaan.
Zinzendorfille tämä ”haava- tai verimystiikka” oli yksi osa uskonelämää. Se ei ole ollut pelastustienä missään vaiheessa. Vaikka hän mainitsee usein sanat Kristuksen veri tai haavat, niin on aivan selvää, ettei niitä ole erotettu Jeesuksen persoonasta. Kyse on Kristuksen työstä ja läsnäolosta. Samoin Zinzendorfin mystiikassa (jos sitä näin voi edes kutsua), korostuu Jumalan lapsen asema pienenä ja kaikessa turvaa etsivänä. Jumalan suuruus ja erillisyys ihmisestä korostuu mielestäni kaikessa siinä, mitä olen ymmärtänyt Zinzendorfin uskonelämästä.
Zinzendorfin uskonelämä on kilvoittelevaa, mutta näkisin, että siinä varotaan korostetusti ihmisen omiin tekoihin turvautumista ja lain alle joutumista. Kilvoittelijalle on Kristuksen kärsimysmuoto Vapahtajan uskollisuuden osoituksena. Kärsivässä Kristuksessa ilmoitetun Jumalan pohjattoman rakkauden katseleminen saattaa muut asiat vähäarvoisiksi.
Käsittelemässäni kirjassa oli sivun 75 alaosassa pientä erottelua Lutherin ja Zinzendorfin kilvoituskäsitykseen liittyen. Eetu Rissanen kertoo, että Lutherin omalletunnolle toi rauhan yksinomaan Sanan lupaus. Voisiko ajatella, että myös erilainen elämänhistoria ja aika olisi vaikuttanut siihen, millä tavoin herkkä uskonelämä ilmeni näillä kahdella henkilöllä, ja millä sanoilla he sitä ilmaisivat. Ehkä katolisesta mystiikasta erottautuminen ja munkin elämään liittyvä suorittaminen osaltaan johdatti Lutheria pelkistetymmin turvautumaan ”yksin Sanaan”. Hän oli sanan opettaja mitä suurimmassa määrin.
Zinzendorf oli puolestaan saanut elää ajassa, jossa oli jo saatavilla omalla äidinkielellä Raamattu. Hän ei ollut uskonpuhdistaja eikä raamatunkääntäjä, eikä opettaja, vaan kreivi, joka tarjosi tiloillaan turvapaikan hyvin erilaisille vainoa pakeneville kristityille. Hän joutui vähitellen suuntautumaan diakoniaan, palveluun ja sielunhoitoon. Zinzendorf koki ehkä oman aikansa hengelliset virtaukset kovin oikeaoppisina tai etäisinä, ehkä sellaisina, joissa ei näy sydämen usko. Mahdollisesti hänen opilliset ilmauksensa ja sanamuotonsa saivat sisältöä tästäkin taustasta.
Ehkä juuri kilvoituskäsitykseen vaikuttaa suuresti ihmisen elämänhistoria ja persoona. Oma käsitykseni on, että sekä Luther että Zinzendorf tahtoivat välttää omiin tekoihin ja suorittamiseen pohjautuvaa kilvoittelua. Tekemisestä ei saanut tulla omaa ansiota. Eikä pelastus saa perustua muuhun kuin Kristuksen työhön.
Hengen köyhyyteen liittyvä ilo ei ole iloa omasta hyvyydestä tai hengellisyydestä, vaan iloa Vapahtajasta. Zinzendorf puhuu hillitysti hengellisistä asioista varoen kerskaamista. Kaikki on edeltä valmistettua. Myös se mitä kutsutaan pyhitykseksi, on Jumalan omaa työtä. Kristityt ovat Kristuksen hoidossa, lampaina hänen laumassaan.
Ceta Lehtniemi