2. Zinzendorf ja ajan filosofiset liikkeet

2. osa. Käsittelen Eetu Rissasen kirjaa ”Kristillinen palvelu N. L. von Zinzendorfin teologiassa.

Laitan tämän kirjoitukseni alkuun Jeesuksen sanat ”Olkaa te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isänne on” (Matt. 5: 48). Zinzendorfin mielestä Jeesus ei tarkoita tässä sitä täydellisyyttä, mikä Jumalalla on taivaassa, vaan Kristuksessa ilmoitetun Isän mielenlaatua ja uskollisuutta. Zinzendorf varoo nostamasta kristityn ihannetta liian korkealle. Täydellisyys on nähtävissä Kristuksessa. Ihminen ei voi tässä ajassa olla muuten täydellinen kuin Kristuksessa.

Zinzendorfin aikakauden wolffilaisuus korosti pyrkimystä siveelliseen täydellisyyteen. Ihmisen tietoon perustuva pyhityspyrkimys voi helposti johtaa samaan kiusaukseen, johon ensimmäiset ihmiset lankesivat: viisauden kiusaukseen (s.81).

On hyvin johdonmukaista tässä vaiheessa palata Zinzendorfin syntikäsitykseen ja ajatuksiin syntiinlankeemuksesta. Syntiinlankeemuksen perusolemus on Jumalan lapsen aseman hylkääminen ja pyrkimys ylöspäin Jumalan ilmoituksen hylkäävään tietoon ja inhimilliseen viisauteen, jopa Jumalan kaltaisuuteen (s.22). Jumala oli osoittanut ihmiselle paikan itsensä alapuolella, näyttänyt suunnan alaspäin, nöyryyteen, yksinkertaisuuteen. Perkeleen osoittama suunta oli päinvastainen.

Vastakohtana aikansa filosofisille maailmanparannusohjelmille, jotka rakentuivat ihmisen omien kykyjen varaan, Zinzendorf langettaa näistä ihmisen mahdollisuuksista jyrkän tuomion. Milloin luottamus ihmisen moraalisen kehittämisen mahdollisuuksiin on suuri, kuten oli asianlaita Zinzendorfin aikaisessa valistuksen aamunkoitossa, pinnallistuu syntikäsitys (s.23).

Lankeemuksen varsinainen ilmaus on Zinzendorfin mielestä ”lihallisuuden” vastakohdassa, pyrkimyksessä korkeaan henkisyyteen ja Jumalan kaltaisuuteen (s.24). Zinzendorf tähdentää, että kristillinen usko on uskoa nimenomaan Kristukseen. Kristuksen seuraamisen ajatuksessa on Zinzendorfilla aina mielessä Kristuksen nöyrä alennustie ja kärsiminen ristillä syntiemme tähden.

Zinzendorfin aikana vallitsi wolffilainen filosofia ja panteistinen mystiikka. Filosofian ja teologian raja oli siihen aikaan epäselvä. Voisimme puhua filosofisesta teologiasta. Järki, hyve ja vapaa tahto kuvastavat Wolffin filosofian perustaa. Moraalin päämääränä oli onnellisuuden edistäminen. Hyveet edistivät onnellisuutta, paheet olivat sen esteenä. Ihanteena oli siveellinen täydellisyys (s.28). Julistuksen pääpaino oli etiikassa. Vallitsi usko ihmisten luontaisten kykyjen kehittämismahdollisuuksiin.

Tämä oli suuressa ristiriidassa Zinzendorfin käsityksiin nähden. Hänestä ihminen on perin juurin turmeltunut. Sellaisilla sanoilla kuin paheellinen tai hyveellinen ei voida määrittää syntiä. Synnissä on kyse ihmisen Jumala -suhteesta, lähemmin sanoen vihollisuudesta Jumalaa kohtaan. Synnin olemus voidaan Zinzendorfin mukaan tiivistää sanaan ylpeys. Sitä ilmentää tyytymättömyys Kristukseen. Ylpeä tahtoo itse määrätä pelastuksestaan (s.30). Filosofeja Zinzendorf sanoo ”maailman viisaiksi”, kristittyjä ”ristin viisaiksi” (s.32).

Valistus arvosti hyveitä ja sielun kuolemattomuutta. Se hylkäsi synnin, armon ja eskatologian. Valistus hylkäsi kristillisen julistuksen perustan. Sekä pietismi että Zinzendorf tahtoivat sen sijaan kiinnittyä lujasti näihin reformaation tähdentämiin perusteisiin.

Palattuani joihinkin kirjan alkupuolen ajatuksiin, voin nähdä selkeämmin alkuun nostamani Matteuksen kohdan: ”Olkaa te täydelliset …”. Kristityn pyhityselämä, lähimmäisen rakastaminen tai lähetystyö eivät voi perustua kristityn mahdollisuuksiin, ominaisuuksiin tai pyrkimyksiin kehittyä täydellisyyteen. Kaiken on perustuttava Kristukseen, ja siihen mitä on jo valmistettu Kristuksessa. Zinzendorf korosti myös uskon alkuun liittyen Pyhän Hengen työtä sekä sitä, ettei uskoontuloon vaadita ensin itsensä parantelua. Kristus on meidän vanhurskautemme. Täydellisyyttä on vain Kristuksessa.

Zinzendorf oli aikansa hengellisten virtausten tulkki. Hän suoritti myös teologiassaan rajankäyntiä eri opinkäsitysten, kuten wolffilaisuuden, uskonnollisen moralismin, panteistisen mystiikan ja metodismin välillä (s. 127). Myös deismi oli yksi tuon ajan opinsuunnista, joka nojasi ihmisen omiin mahdollisuuksiin.

Puhdasoppisuuden ajan raamatuntulkinta ei ollut tuntenut lähetysvelvoitusta. Vanhakirkollisen perimätiedon mukaan lähetyskäsky oli täytetty apostolien aikana (s.127). Ymmärtääkseni tuossa ajassa vaikutti myös opin yhdenmukaisuuspyrkimys, ortodoksia. Kansan sisältä nouseville liikkeille ei ollut tilaa minkään kirkkokunnan sisällä. Tuon ajan jälkeen alkoi tapahtua monien henkisten ja hengellisten virtausten vapautuminen. Myös lukutaito oli yleistynyt ja kirjallisuutta saatavilla äidinkielellä (mm. Raamattu).

Zinzendorf oli pietistien kanssa samalla linjalla: ihmiskunta paranee vain siten, että sen yksilöt kokevat hengellisen uudistuksen. Hän kuitenkin korostaa sitä, että pelastuksen omistamisen alkuna on Jumalan anteeksiantamus, ei ihmisen parannus. Nimenomaan haavoitettu Kristus on Zinzendorfin julistuksessa havainnollisena todisteena: ”Tämän minä olen tehnyt sinun tähtesi.” Zinzendorf ei kuitenkaan julista ”koko maailman autuutta”. Pelastus täytyy henkilökohtaisesti omistaa (s.130).

Tässä yhteydessä on mielestäni hyvä tuoda esiin se, että Jesajan kirjan 53. luku oli hänelle erittäin rakas. Zinzendorfin julistama Kristus oli ”verinen” Vapahtaja ja tämän suorittama sovitus oli ”verinen” sovitus. Haavoitettu Kristus, kärsivä Jumalan Karitsa, oli loukkauksena niille, jotka eivät hyväksyneet oppia uskonvanhurskaudesta (ss. 132-134).

Palveleva rakkaus sävytti Zinzendorfin työtä ja teologiaa. Koko yhteisö oli osallinen Kristuksen rakkaudesta ja välittämässä sitä eteenpäin. Pelastus on täydellistä lahjaa ja uskontila Kristuksen armon ja avun vastaanottamista. Tämän palvelukäsityksen johdonmukainen seuraaminen synnytti veljesseurakunnan diakonian ja ulkolähetyksen (s. 135).