3. Kristuksen rakkaus, palvelumieli ja nöyryys toiminnan perustana

Kirjoitan Eetu Rissasen kirjan ”Kristillinen palvelu N.L. von Zinzendorfin teologiassa” pohjalta. Tämän kolmannen artikkelin jälkeen laitan kirjan hetkeksi sivuun. Kun luen samaa kirjaa koko syksyn, jopa kuin hartaustekstinä, artikkeleistani tulee myös vähän minun näköisiä. Poimin niitä ajatuksia, jotka sisäistin parhaiten.

Zinzendorf on siteerannut opetuksissaan Lutherin esipuhetta Roomalaiskirjeeseen. Tästä nousevia ajatuksia voisi tiivistää sanoen, että usko on Jumalan työ, joka muuttaa meidät ja synnyttää uudesti. Ihminen tulee sydämeltään, mieleltään ja voimiltaan toisenlaiseksi lahjoitetun Pyhän Hengen osallisuudessa. Usko on elävä ja toimelias. Tekojen erottaminen uskosta on yhtä mahdotonta kuin polttamisen ja valaisemisen erottaminen tulesta. (ss. 83,84) Itselleni tällä kohtaa tulee mieleen myös Jaakobinkirje.

Jos Zinzendorfin yhteyteen muodostuneen veljesseurakunnan merkitys ei olisi ollut niin suuri lähetyksen ja diakonian aloilla, tuskin myöskään hänen uskonkäsityksiään ja teologiaansa olisi tutkittu yhtä paljon. Olisiko tutkittu lainkaan? Tässä tapauksessa uskon hedelmä on niin ilmeinen vieläpä henkisesti ja hengellisesti sekavana aikana, että se on saanut tutkijat liikkeelle.

Zinzendorfin ilmaisuihin kuuluu ”Jumalan käteen” asettautuminen. Jumala käyttää ihmistä omien tarkoitustensa toteuttajana. Hyvät työt syntyvät, niitä ei tehdä (s. 84). Jumalan kädessä oleminen on yhteyttä Kristukseen ja hänen kärsimyksiinsä. Düsseldorfin taidegalleriassa vuonna 1719 Ristiinnaulitun kuvan alla ollut kysymys ”Mitä sinä olet tehnyt minun tähteni?” tunki syvälle Zinzendorfin luihin ja ytimiin. Hän rukoili silloin Vapahtajaa tempaamaan hänet väkivalloin Kristuksen kärsimysten yhteyteen. Kärsimysten osallisuus kuuluu Zinzendorfin mukaan olennaisesti kristityn elämään. Maailman ylenkatse, vaino ja pilkka tulevat Jumalan lapsen osaksi. (s. 85)

Kristuksen anteeksiantava rakkaus kirkastuu vasta Jumalan särkemille sieluille. Jumalan työn alaisena olevalle, särjetylle ihmiselle on Kristuksen rakkaus aina uudistuva ihme. Tätä Zinzendorf pitää ensimmäisenä rakkautena. Sitä pitää yllä tietoisuus, että omistetaan armo, vaikka ei olla siihen arvollisia. (ss.87,88)

”Luterilaisesta uskosta on sanottu, ettemme usko Kristus-dogmiin, vaan Kristukseen, ja että joka uskoo, on kolmenlaisessa suhteessa häneen: lunastettuna olemisen, palvelemisen ja opetuslapsen suhteessa. Tämä sopii myös Zinzendorfiin. Nimenomaan lunastettuna olemisen tietoisuuden Zinzendorf tahtoo pitää elävänä. Hänen mieleensä palautuu alati, miten paljon Kristukselle on maksanut hänen lunastamisensa. Tämä ei ole Zinzendorfin mukaan pelkkää teoriaa, vaan Jumalan rakkauden kokemista. Siitä kasvavat rakkauden teot.” (s. 88)

”Zinzendorfin käsitys Kristuksen sisällisestä hallituksesta kristityssä, hänen ristinteologiansa sekä conformitas-ajatuksensa (liittyy kärsivän Kristuksen esikuvaan) ovat epämukavia sellaiselle kristillisyydelle, jolle koko salattu elämä Kristuksessa on vierasta.” (s.88) Tärkeintä on olla Kristuksessa, olla Kristuksen hoidossa, paeta Jumalan Karitsan turviin jne. Zinzendorfin mielestä kristilliselle seurakunnalle ei ole merkitystä sillä, saako se osakseen ihmisten suosiota vai vastustusta. Ratkaisevaa on se, että kristityt ovat kiinni Kristuksessa. (s109)

Zinzendorfin johtama veljesseurakunta Herrnhutissa oli kuin samaa perhettä, jossa vahvemmat tukivat heikompia. Hengellinen pappeus oli suuressa arvossa. Tämä on ymmärrettävää myös sitä kautta, että palvelu ymmärrettiin syvällisesti ja kokonaisvaltaisesti. Lähetyskentilläkin pelastussanoman julistamista ja kristillistä palvelua oli vaikea erottaa toisistaan. Jopa sairaanhoidossa lääkinnällinen, sosiaalinen ja hengellinen hoito liittyivät toisiinsa. Kristuksen palvelumieli oli esikuvana.

Rakkauden periaate tunnustukselliset rajat ylittävänä toteutui veljesseurakunnassa, johon kuului jäseniä eri kirkoista: luterilaisesta, reformoidusta ja määriläisestä, jotka olivat vielä jakautuneet erilaisiin ryhmiin. (s.94) Mitkään yhteiskunnalliset eroavuudet eivät kristityn suhtautumisessa lähimmäisiin saa tulla kysymykseen. Olkoonpa ihminen millainen tai kuinka huono tahansa, hän on kuitenkin ristinpuulla lunastettu Jeesuksen omaisuudeksi, so. uskovan veljeksi ja sisareksi Kristuksessa. (s.95)

Seurakunta oli muodostunut hyvin erilaisesta väestöstä, joka oli paennut katolisen kirkon alta. Ensin kreivi Zinzendorf oli antanut mailtaan tilaa tälle pakolaisväestölle ja myöhemmin hän ryhtyi kantamaan hyvin kokonaisvaltaista vastuuta tästä yhteisöstä. Oikeastaan vasta Zinzendorfin saatua pappisvihkimyksen ja jouduttuaan itse eroamaan luterilaisesta kirkosta hän varsinaisesti perusti Herrnhutin veljesseurakunnan, jonka piispa hän myöhemmin oli. Seurakuntaan kuului luonnollisesti monilapsisia perheitä. Zinzendorfilla oli itselläänkin 12 lasta, joista vain muutama eli aikuiseksi. Historiallinen tilanne ja Zinzendorfin oma hengellinen herääminen sekä hänen aatelinen perhetaustansa vaikuttivat luonnollisesti kaiken taustalla.

”Lähetystyötä on Zinzendorfin mukaan tehtävä palvelumielessä, jopa hiljaisesti palvellen. Ihmismielen mukaan Vapahtajan olisi pitänyt tulla maan päälle taivaallisessa loistossaan ja vallassaan ja pelastaa omansa vihollisten käsistä. Tällainen käsitys on mieluinen vallanhimoiselle ihmiselle, mutta Zinzendorfin teologiaan se on soveltumaton. Häntä miellyttää Raamatussa ilmoitettu hiljainen ja kärsivä Herran palvelija, jossa Jumalan kunnia ja loisto on ihmissilmältä salattu.” (s. 118)

Jopa jo lapsena Zinzendorf oli omaksunut ”sinapinsieman-periaatteen”. Vähäinen alku voi johtaa valtaviin tuloksiin. Sen tähden Jumalan valtakunnan työntekijän ei pidä pyrkiä suureelliseen toimintaan. Vapahtajan toiminta oli esikuvana sinapinsiemen-periaatteessa ja esikoisseurakunta-ajatuksessa. Lähetyksen kautta tavoitetaan kansasta evankeliumilla kenties vain muutama perhe. Kuulijoiden määrä ei ole merkitsevä asia. (ss. 118,119) ”Jos herrnhutilaisuutta sanotaan herätysliikkeeksi, herätys on käsitettävä silloin hiljaiseksi ja salatuksi Jumalan työksi, joka alkaa pienestä alusta. Tämä on Zinzendorfin sinapinsiemen-periaate.” (s.129)

Jumalan käteen ja johdatukseen jääminen näkyy kaikessa. Todellisen elämän synnyttää Pyhä Henki, ei inhimillinen ”synnytystyö”. Myös ne ajat, jolloin vaikuttaa siltä, ettei työ etene, ovat Jumalan antamia jaksoja, jolloin on hyvä levätä ja hiljentyä. Herrnhutilainen veljesseurakunta alkoi toimittaa ”Päivän tunnussana” nimistä kirjasta. Tämä sai ehkä alkunsa yhteisön omista hengellisistä tarpeista luontevalla tavalla? Oletan, ettei tuolloin ollut näköpiirissä se miten laajalle ja yli sukupolvien kirjanen tulisi leviämään. Tämä kirjanen on minusta osa lähetystyötä ja syntynyt Jumalan johdatuksessa.

Ehkä Zinzendorfin lähetyskäsitys on sidottu liian yksipuolisesti yksilön hurskauselämään? Tällaisena se ei sovellu esimerkiksi evankelisen kirkon esikuvaksi. Lähetyksen motiivina ei ole kyllin selvästi paavalilainen maailmanlaajaan lähetykseen velvoittava, objektiivinen evankeliumi. (s.136) Näin esitti kantanaan kirjan kirjoittaja Eetu Rissanen vuonna 1959. Itse jäin miettimään kyllä myös viime vuosikymmenten aikana tapahtunutta ”kehitystä”. Tuntuu, että lähimmäisen palvelua (diakoniaa) ja jopa lähetystyötä tehdään kirkoissa joskus ilman, että ollaan sitouduttu millään tavoin ”yksilön hurskauselämään” tai edes omakohtaiseen uskoon.

Iloitsen siitä, että Eetu Rissanen valitsi väitöskirjansa aiheeksi kristillisen palvelun N. L. von Zinzendorfin teologiassa. Oletan hänen saksankielen taitonsa olleen hyvän, koska viitteet ja lähdekirjallisuus ovat saksankielisiä. Lähdeviitteet, muut viitteet ja kirjallisuus käsittävät sivut 137-217. Siteerattuja tai muuten käytettyjä Zinzendorfin puheita ja kirjoituksia oli usean sivun pituinen luettelo. Tämän kaltaisia väitöskirjoja tuskin on enää mahdollista tehdä.

Omaan kirjaani on liimattu joskus tarrat: ”Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulun kirjasto” sekä ”Raudaskylä lainaosasto”. Kirjaa on luettu paljon, ehkä 1960 -luvulla? Ostin kirjani nettiantikvariaatista. Sitä on saatavilla. Toivoisin, että kirjaa tutkittaisiin. Se on yhä ajankohtainen. Tämän ajan harhaopiksi voisi ehkä nimittää pinnallistunutta ja ihmiskeskeistä kristinuskoa, sen opetusta, diakoniaa ja lähetystä. Ainakin voisi verrata nykyaikaa Zinzendorfin ajatuksiin.