Olen elänyt kaikki elämäni kesät täällä saaristossa, jopa samalla saarella. Koen tämän kodikseni: saariston, saaren ja isäni rakentaman mökin. Talvikotini on vaihtunut jonkin verran. Kesäkotini on säilynyt samana.
Fammuni, kaksi tätiäni, tädin mies ja serkkuni asuivat kesät saaren toisella puolella omassa mökissään 1950 -luvulla ja 1960 -luvun alkupuoliskolla, jolloin olin lapsi ja nuori. Toki tädin mies ja toinen tädeistäni olivat mökissään lähinnä kesälomat. Me puolestamme, vanhemmat ja kolme lasta asuimme omassa mökissämme.
Fammun mökin puutarha oli aivan ihmeellinen. Yhteydenpito sukulaisten ja jopa saaristolaisten kanssa oli vilkasta. Puutarhakukkien lisäksi tätini harrastivat myös luonnonkasvien ja hyönteisten keräämistä. Kaikkeen tähän liittyy valtavasti muistoja. Opin myös tunnistamaan kasveja ja hyönteisiä, mutta ennen muuta opin ihastelemaan ja ihmettelemään luontoa. Ja tämä ihmettely ja pienten hyönteisten sekä vähäisten yksityiskohtien näkeminen on kuin tarttunut myös läheisiini. Se on lapsille usein tunnusomaista, mutta se ei ehkä säily aina kovin hyvin aikuisuuteen. Vaikuttaa siltä, että meidän suvussa tämä ominaisuus on ollut hyvin vahvana.
Viikko sitten olin ollut kuvaamassa punertavia varpuja kamerani kanssa. Minulla oli päälläni oranssi tuulitakki. Palattuani olin jättänyt sen kuistin kaiteelle. Eikös perheenjäseneni löytänyt siitä toukan, ja sain heti tiedon tästä havainnosta. Otettuani toukasta kuvan, tutkimme innolla mikähän laji voisi olla. Sanoin sen hiukan muistuttavan täplätupsukasta, mutta ei ole yhtä hapsuinen. Niinpä yökkösistä löytyi toukalle nimikin, nuoliyökkönen. Tässä tämä komeus on oranssilla tuulitakilla. 
Eilen puolestaan minulle kerrottiin ihmeellisestä kasvista tai sienestä saunarinteessä. Otin siitä kuvia, ja laitoin niitä facebookiin, sekä sieni, sammal, jäkälä -ryhmään että omaan profiiliini. Myös instagrammiin laitoin kuvat. Luotin, että nimi löytyy muiden toimesta. Sain valtavasti tykkäyksiä. Ihmiset kyllä osaavat ihastella luonnon erikoisuuksia, kun ne ikään kuin ”tarjoilee” valmiina. Harva näkee niitä luonnossa samalla tavalla kuin minä ja läheiseni. Tässä kuva jänönmustesienestä, joka oli syöty jo seuraavana päivänä, peura varmaan asialla. Tämä oli se ihme saunarinteessä.
Kuvat ovat puhelinkuvia. Varpuja kuvatessani kädessäni oli kyllä kamera makro-objektiivilla, mutta toukan löytyessä kamerani akku oli latauksessa. Oli tärkeämpää saada laji tunnistettua kuin ottaa makrokuvia kameralla. Jänönmustesienestä minulla on kuvia myös kamerassani. Sieltä ne sitten joskus laitan tietokoneelleni ja irtomuistille. Sienen kohdalla tärkeintä oli jakaa kuvia muiden ihmeteltäväksi.
Joskus ajattelin, että oma elämäni etenkin nyt iäkkäämpänä, on kovin erilaista kuin tätieni elämä. Siinä on ehkä paljon samaakin. Ja hyvin paljon erilaista. Ensimmäinen ihmeteltävä asia on huomata, että puutarhassa häärineet tai hyönteisiä keränneet tätini olivat nuoria ja keski-ikäisiä aikuisia 1950- ja 1960 -luvuilla. He olivat syntyneet 1910 -luvulla. Miten luontevaa ja jännittävää olikaan esimerkiksi yöperhosten pyydystäminen syöteillä syreenipensaista! Ja kuinka lukemattomat kerrat he tulivat kukkapuskan kanssa meille saaren eteläpuolelle. Olivatko he todella itsekin lähes nuoria, kun tulivat viettämään Leenan päiviä tuoden minulle suklaalevyn?
Millaisia he olisivat olleet iäkkäämpinä, jos olisivat tottuneet nykytekniikkaan ja sosiaaliseen mediaan? En voi yhtään tietää. En voi edes kuvitella. Vielä vähemmän voin kuvitella heitä sup -laudan päälle tai naputtelemaan tabletilla tekstiä kotisivuille. Kuvittelen heidät kahvikupin äärelle seurustelemaan, puhelimeen tai puutarhaan. Silti näyttäisin heille aivan varmasti näitä kuviani luonnon ihmeistä, jos pääsisin nyt käväisemään 1980 -luvulle. Ja tahdon joka tapauksessa näyttää näitä kuvia niille nykyisille ikäihmisille, jotka eivät pääse luonnon keskelle. Nykytekniikka antaa mahdollisuuden näyttää näitä kuvia vaikka monitoimitykin avulla suuressa koossa. Oma tablettini toimii tässä oikein hyvin.
Oikeastaan olin juuri päivälevolla naputtaessani tämän tabletillani. Tavallaan lepäilin, mutta pelkään pahoin, että ”ruutuaikani” taas kasvoi. Luulen, että iPhonen minulle ilmoittama ruutuaika on niin järkyttävän suuri, koska se toimii jotenkin yhteydessä tämän iPadini kanssa. Voi tätä nykyaikaa! Silti yritän totutella, etten aina lepäillessä pitäisi kädessäni jotain laitetta, varsinkaan sellaista, jossa on ruutu tai näyttö.
Ceta