Kategoria: Yleinen

Luin Open Doors -järjestön perustajana pidetyn veli Andreaksen tarinaa. Tämä seuraava katkelma kuin hyppäsi tajuntaani: ”Todellinen kutsumus ei ole tietty paikka tai ura vaan jokapäiväinen kuuliaisuus. Tämä kutsu koskee kaikkia kristittyjä – ei vain harvoja valittuja”

Tämä on kuin Roomalaiskirjeen 12. luku hyvin tiivistettynä. Koen tämän tavattoman vapauttavana. Minun kuuliaisuuteeni on ajoittain liittynyt monenlainen tekeminen ja myös esillä olo. Siihen on tullut helposti mukaan kelpaamisen ajatus, ja samalla syrjään joutumisen pelko.

Nyt korona on muuttanut kokoontumisia. Moni muukin aiemmin esillä ollut on joutunut tavallaan syrjään. Itselleni tämä aika on merkinnyt myös sitä, että olen tahtonut kuin kurkistella missä muut ovat, ja mitä he tekevät. Moni on löytänyt jotain uutta hiljaisuudessa. Tämä on ollut mukava nähdä. On ollut tiettyä rauhoittumista nähtävissä, mutta myös ehkä aktivoitumista sosiaalisen median puolella.

Voi olla, että on niitä, jotka on vedetty luovaan työhön. Toiset kuuntelevat ja auttavat käytännöllisesti. Osa taas kerää suuren joukon seuraajia facebookissa. Osa ehkä joutuu ihmettelemään paikkaansa, olemaan kenties Raamatun äärellä hiljaa. Hengellisen työn tekijöiden arki on ehkä jossain määrin lähentynyt meidän muiden kristittyjen arjen suuntaan, kun päivittäinen töihin lähteminen on jäänyt osaksi pois koronan vuoksi. Rutiinit ovat murtuneet. Tämä on tosin vain arvaus.

Todennäköisesti usean järjestön tai seurakunnan kannatus tai rahallinen tuki ei ole vähentynyt. On ehkä tapahtunut päinvastaista. Antaminen koetaan myös hengelliseksi tehtäväksi, jopa armolahjaksi, ehkä iloitaan edes tästä mukana olemisen mahdollisuudesta. Ymmärretään, että kristillistä työtä tehdään kaiken aikaa, mutta hiukan toisin. Voi olla, että myös henkilökohtaisen kuuntelun ja avun tarve on kasvanut.

Kutsumus on todellakin jokapäiväistä kuuliaisuutta. Se ei ole lainomaista suorittamista kuitenkaan, ei todella. Kyse on sydämen tilasta Jumalan edessä, halusta kuulla Jumalaa. Tällöin aivan varmasti kaikki kristityt ovat omalla paikallaan erilaisina, mutta saman Jumalan rakkaina lapsina. Oikeastaan tällöin voi unohtaa mielestään kaikki kelpaamiseen liittyvät ajatukset tai ehdot. Jumalan eteen kutsutaan kaikkia, on kutsuttu Kristuksen sovitustyön kautta. Tähän kuuliaisuuteen ei tarvita mitään omaa.  Kaikki oma on vain pahasta.

Paavali käyttää sanoja: ”Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne.” (Room. 12:1) En tiedä ymmärränkö oikein. Kuitenkin pitäen mielessäni laajemmin Roomalaiskirjeen ja tuon 12. luvun sanoman, ajattelisin sen olevan hyvin lähellä veli Andreaksen toteamusta todellisesta kutsumuksesta.

Olen aina pitänyt tästä Roomalaiskirjeen 12. luvun alusta. Sana ”uhri” on ajallemme vieras. Kuitenkin jos jotain arvokasta on antaa Jumalan eteen, niin eikö se ole juuri itsemme. Omat lapsensa Jumala haluaa eteensä, hoitoonsa, kuulemaan häntä, olemaan vain hiljaa. Tämä järjellinen jumalanpalvelus tuntuu usein vaikeammalta kuin runsas touhuaminen ja näkyvä vaikuttaminen. Siinä ihminen on Jumalan edessä, ja kokee ettei tee mitään.

Kirjoitin tämän siis yöllä herättyäni. Olen huono nukkuja. Minut herätti yksinäisyys ja suunnaton kaipaus. Luin Roomalaiskirjeen 12. luvun. Sen jälkeen rukoilin. Mieleeni nousi etsiä artikkeli veli Andreaksesta. En lukenut muuta. Oikeastaan nuo kaksi lausetta nousivat esille, ja jätin lukemisen siihen. Tämä todellinen kutsumus ei koske harvoja valittuja. Se koskee meitä kaikkia. Jumalan todellinen kutsumus koskee myös minua, vielä tänään, tällaisena eläkeläisenä, mökkiläisenä. Se ei ole paikka tai ura. Se on aivan toisenlaista, yksinkertaista halua pysyä Jumalan kasvojen edessä armahdettuna Jumalan lapsena. Tätä kutsumusta ei kukaan voi ottaa pois. Kutsuja on Jumala. Tämä on täysin suojattu paikka.

Toinen yöllä mielessäni ollut raamatunpaikka oli ensimmäisen Samuelin kirjan kohta 3:9: ”Ja Eeli sanoi Samuelille: ”Mene ja pane maata; ja jos sinua vielä kutsutaan, niin sano: ’Puhu, Herra; palvelijasi kuulee’.” Samuel meni ja pani maata sijallensa.” Kutsuminen, kuuleminen ja kuuliaisuus ovat toisiaan lähellä.

Samuel meni turvallisesti nukkumaan. Jumalan kutsuun liittyy myös riittävä lepo. Hän voi herättää hetkeksi, mutta antaa jälleen unen päästä kiinni. Se merkitsee jo paljon, kun herätessään tietää kutsujan olevan uskollinen. Vaikka ei heti tulisi uni, niin tietää väsyneenäkin sen, ettei Jumala ole hyljännyt. Hän ei kadu kutsuaan eikä antamiaan lahjoja.

Minulla on ollut hätä sydämelläni. Olen ollut murheissani ja jopa peloissani erään ihmisen sanojen vuoksi. En ole pystynyt niitä yrityksistäni huolimatta heittämään pois. ”Jumala ei voi käyttää sinua, koska …” Ja sitten seuraa asioita, joihin en pysty vaikuttamaan pitkään aikaan aiheuttamatta vahinkoa toiselle läheiselle. On uskomatonta miten sana ”käyttökelvoton” rikkoo ihmistä. Sen minä ymmärrän, jos joku seurakunta tai järjestö ei tahdo minua yhteyteensä itseni tai minun yhteyksieni tähden. Minä kyselen aina arkana voinko tulla mukaan, vaikka jokainen toivotettaisiin tervetulleeksi. Tiedän, että olen tullut liian araksi.

Olen iloinen, kun sain herätä Samuelin kirjan ja Roomalaiskirjeen sanoihin. Jumalan todellinen kutsumus ei ole muuttunut. Tärkein on kohdallaan. Jumala voi käyttää miten sitten käyttääkin, tai olla käyttämättä. Tärkeintä on, että saan kuulua hänelle. Minä saan kuulla häntä hänen sanansa kautta. Tämä on rikasta Jumalan lapsen elämää.

Uskon itse, että tämä hiljainen aika on myös hedelmällistä aikaa, jos oma sydämeni on vastannut myöntävästi Jumalan kutsuun. Tämä aika on jakanut ihmiset ikävällä tavalla jopa pitämään toista vastenmielisenä tuntematta itse ihmistä. Tämä aika on ajanut vihaamaan. Paavali kehottaa riippumaan hyvässä kiinni ja kunnioittamaan toisiamme (Room. 12:9,10). On vain niin paljon sellaista mitä me ihmiset emme tiedä, mutta Jumala tietää. Hän sulkee ja hän avaa. Hän huolehtii siitä, että hänen kutsunsa löytää perille. Hän avaa aina todellisen kutsumuksen, joka ei ole paikka tai ura, vaan jotain paljon enemmän hänen sydämellään.

Muokkasin kirjoitustani 17:30 kuunneltuani ja katseltuani Helsingin Luther-kirkon messun. Siinä oli kyse sanoista mitä käytämme. Koko messu alusta loppuun oli hoitoa minulle. Valitettavasti en pystynyt nauttimaan ehtoollista täällä mökissäni. Laitan kuitenkin laulun sanoja näkyviin. 

Olen ollut konkreettisesti kristittyjen yhteydessä viimeksi kuusi ja puoli kuukautta sitten. Se tuntuu kovin pitkältä ajalta. Näin kauan on kulunut myös ehtoollisesta. Yhteyden puute tuntuu mielialassani. Se vaikuttaa vointiini. Ehkä syksymmällä pääsen tuonne paikan päälle. Linkki messuun: https://m.youtube.com/watch?feature=youtu.be&v=YiCf6n_iEh0

Ceta Lehtniemi

Lisäys vielä. Laitan kaksi aiempaa henkilökohtaista artikkeliani näkyviin:

Kylvön ja odottamisen aikaa

Mietteitä avaran maiseman edessä

Talvella Fuerteventurassa kirjoitin alimman. Kylvöstä kirjoitin toukokuussa saaristomökissä. Sama yksinäinen kysely näkyy kaikessa. Minulle on ehkä jotain jo avautunut. Tässä auttoi myös heinäkuussa kirjoittamani Kunpa valosi löytäisi minut
Tunteiden sanoitus ja siihen saadut ystävien kommentit sekä täällä että muualla ovat merkinneet suunnattomasti.

21.8.2020 Lisään tähän alkuun kirjani pdf muodossa. Tuollaisena sen postitin isbn -keskukseen.
Kunpa valosi löytäisi minut

17.8.2020 Elokuu on pitkällä. On ollut monenlaisia kiireitä. Huomaankin yhtäkkiä, että tavallaan etsin rauhoittumista katsomalla keskeneräisen kirjani kuvia ja tekstejä. Joku runo on vedettynä sivummalle, kun olen testannut erilaisia kuvia. Samanaikaisesti en ole pystynyt lukemaan muita kirjoja. Alitajuntani askartelee tässä työssäni.

Teksti on yksi pieni osa vanhasta runostani. Kuva löytyi tabletiltani, koska olen käyttänyt sitä taitettuun, kapeaan pystykorttiin. Tässä kirjassa kuva on jo ollut myös mustavalkoisena. Kuva ei todennäköisesti ole enää alkuperäinen. Paperikirjoihin olen aina pyrkinyt löytämään sen ensimmäisen, muokkaamattoman kuvan. Tämä prosessini etenee kuitenkin tabletillani.

Itse koen, että tämä korkeaksi, kapeaksi rajattu kuva pysäyttää lukijan ja katsojan hetkeksi. Ja vanhasta runostani tuli kuin uusi, kun karsin pois muut säkeet.

Tässä jatkuu niukkojen sanojen linja. Sanat vaan nousivat yhtenä aamuna, kun olin poiminut omasta facebookin albumista esiin raamatunjaekortin, joka puhutteli sillä hetkellä. Jouduin kyllä poistamaan kortista taustan, koska se ei sopinut tähän niukkaan linjaan, eikä sillä ollut mitään sanottavaa. Näihin tänne esiin laittamiini sivuihin laitan näkyviin nimeni. Joudun miettimään myös sitä laitanko myös kirjaani nimeni näkyviin huomaamattomasti. Leikekuvien ottaminen on niin yksinkertaista.

Minulla oli tässä kohdin pitkään vain sydämelleni noussut teksti. Sivu oli kaunis ilman kuvaakin. Selatessani facebookin kuva-albumeitani törmäsin kuvaan, missä kaksi nuorta ihmistä istui rantahiekalla katsoen auringonlaskua tai oikeastaan värjäytynyttä horisonttia. Käänsin kuvan peilikuvaksi, tein mustavalkoiseksi ja rajasin uudelleen. Tahdoin ihmisen ja maan erottuvan jyrkästi taivaasta ja vedestä. Näin voin ajatella kuvaa noihin sanoihin. En silti tiedä jääkö sivu tällaiseksi.

Tämä on yksi niistä sivuista, jotka jäävät ilman kuvaa. Tämä on minun aamuyöni tunne, ensimmäinen hetki vuoteessani. Olin tämän kirjoittaessani vuoteessani peiton alla. Olen täällä myös nyt. Tabletti lepää koukussa olevaa polveani vasten. Yritän tukea sen niin, etteivät vasemman käden sormet rasitu.

Tämä on puolestaan vanha runo, johon yhdistin erään facebookin albumista poimimani kuvan. Kuva on tässä kertomassa ympäristöstä, missä olen viettänyt kaikki elämäni kesät. Tänä kesänä olen uuden sup -laudan omistaja. Olen pari kertaa lähtenyt muutaman kilometrin suppailulle aamusumun keskelle tyynelle merelle. Kuitenkin useammin olen katsonut sumumsisemia rannalta käsin joko rantaviivasta tai kallion päältä.

Tämä aamu meni näin kertoessani kirjan teostani. Kyllä minä varmaan viimeistelen nämä kirjani 62 sivua ja pyydän kirjaani isbn -tunnukset.

Ceta Lehtniemi

Nyt vasta jaan jotain kirjan alusta. Tässä on liikkeelle lähdön tuntemuksia. Silloin olin vielä hyvin epävarma siitäkin, innostunko ylipäätään lainkaan kirjoittamisesta. En myöskään kokenut halua palata vanhoihin runoihini. Olin ajautunut ajatteluun, että olen joutunut kokonaan syrjään heitetyksi. Ystävätkin ovat minut hylänneet. Kukaan ei ole kiinnostunut.

Laitan jokaiseen sivusta ottamaani leikekuvaan myös nimeni, kun jaan tulevasta kirjasta osia.

Koin aloittamisen fyysisenä raskautena, osaamattomuutena. Oli taistelu sen välillä tahdonko luovuttaa, vai onko kuitenkin kaipaus tähän työskentelyprosessiin niin suuri, että esteet siirtyvät syrjään. Lähdin yksinäisyydessä liikkeelle. Koin tämän näin omana päätöksenäni.

Kun olin kirjoittanut ilman viimeistelyä melko nopeasti enimmän osan kirjastani, pyysin esirukousta ystävältä. En pysty yhteiseen rukoukseen, koska se voisi murskata minut. Se saattaisi sulkea täysin tämän hiljaisen matkantekoni. Se voisi viedä minut masennukseen. Tarvitsen vain etärukousta.

Minä olen nyt laittanut kommentointimahdollisuuden kaikkiin kirjaan liittyviin artikkeleihin. Miksihän? Olen tavallaan ylittänyt sen vaiheen, missä luovuttaminen olisi vaihtoehto. Olen tehnyt matkaa rukoillen. Nyt olen viimeistelyvaiheessa. Kysymys on enää hienosäädöstä. Kyse on jakamisesta. Aiemmin olen pystynyt elämään yksinäisyydessä pidemmälle näissä luovissa prosesseissani. Nyt koin tarpeellisena jakamisen ja mahdollisen tuen saamisen tätä kautta. Onhan kyse myös siitä, että tahdon vapautua pelosta tulla ihmisten hylkäämäksi.

On helpompi luottaa Jumalaan kuin ihmisiin. Hänen arvionsa kantaa. Hän kohottaa, ei paina alas.

Ceta Lehtniemi

Kerron pienen kirjani vaiheista. Omalla kohdallani jakaminen auttaa, vaikka en ymmärrä miten. Jätin tavallaan kirjan lepäämään, kun sivuja oli 62. En lisää nyt uusia sivuja. Joudun käymään kirjaa läpi miettien kuvien ja tekstien yhteensopivuutta. Samoin mietin myös jakamista ja kokonaisuutta.

Jotkut kirjani sivuista ovat sisällöltään niin suuria etten pääse lainkaan eteenpäin kirjan kanssa. Tämä kuva on ensimmäinen, jonka varsinaisesti otin kamerallani valmis teksti mielessäni. Lisäsin vain nuo kuvan alla olevat kaksi riviä. Minulla on useita täysin kuvattomia sivuja kirjassani. Ehkä vielä kuljen kamerani kanssa miettien jotain pientä tekstiä. Jos näin käy, niin silloin saattaa mennä viikko tai pari niin, että ajatus tai raamatunjae pysyy mielessä etsien kuvaa seurakseen.

Jos käyn läpi kuva-arkistojani, sieltä voi löytyä kuva johonkin tekstiin. Tämä on myös hidasta puuhaa ja edellyttää kotona tietokoneen äärellä oloa. Lisäksi kirjaan tulee muistoja. Näihin en voi saada välttämättä esteettistä kauneutta. Niiden arvo on toinen.

Kun olin jo ottanut sivusta leikekuvan, jouduin vielä tekemään sen uudestaan. Vaihdoin pari sanaa tästä aivan tuoreesta runostani. Tämä kaikki kertoo jotain työskentelystäni. Se on kokonaisuuden poimimista erilaisista sirpaleista. Se on monessa mielessä leikkaamista ja liittämistä.

Olen ollut huono puhumaan tunteistani. En puhunut nuorena mitään äidin sairaudesta ja kuolemasta. Olisin tahtonut. Samoin olisin tahtonut puhua jotain myös silloin, kun kolme ystävääni kuoli onnettomuudessa puolitoista vuotta äitini kuoleman jälkeen.

Jälkikäteen olen muistellut rippikoulukevään 1965 ylivoimaista raskautta. Silloin ei rippikoulussa puhuttu mitään omasta tilanteesta. Tunnit olivat koulupäivän jälkeen luokassa. Ne olivat vain opetusta varten. Kului monet kymmenet vuodet ennen kuin opin puhumaan Jumalalle rukouksessa tunteistani. Tällöin kirjoitin ne runoiksi muistivihkoihin. Ja nyt kirjoitan jälleen.

Siirryn monen runon yli kirjan loppupuolelle. Siellä on myös sellaista herkkyyttä, mitä on hiukan vaikea julkaista. Koen kuitenkin, että nämä ovat minulle annettuja leivisköjä, joita en tahdo haudata maahan. Ostin tablettiini jatko-osan, jotta voin näyttää joko tv-ruudulla tai monitoimilaitteella valmiita esityskokonaisuuksia. Olenhan tehnyt paljon kuvamateriaalia pdf -formaattiin. Aika on ehkä sellainen, ettei tämän kaltaista tahdota ottaa vastaan? Oma tehtäväni on mielestäni olla sydämeltäni valmiina, sekä myös tehdä albumeita eri tarkoitukseen. Ja jään sitten vain odottamaan.

Tämä Kuninkaan odotuslaulu, rakkauslaulu annettiin minulle rukoushetkessäni. Tunnelma on yhä mielessäni. Kyse on jostakin, joka kaipaisi ehkä selityksen rinnalleen. Tiedän miten morsiusmystiikka karsittiin eräistä virsi- tai laulukirjoista. Kuitenkin Raamatussa on runsaasti tämän kaltaista.

Tämän tein seuraavaksi sivuksi. Ymmärrän, että ”Minun Kuninkaani tulee” heijastaa monia Vanhan Testamentin jakeita. Löydämme useammasta kohdasta vertauksia liittyen morsiameen ja ylkään, herkkään yhteyteen, uskollisuuteen ja rakkauteen.

”Minun kuninkaani tulee” syntyi rukouksessa. Koin myös jotain varhaisen seurakunnan ajasta ja tunteesta. Moni oli kohdannut elävän Jeesuksen, joko ylösnousseen Herran tai rabbin kulkemassa opetuslasten parissa. Useampi oli kuullut todistajien puhuvan hänestä. Ymmärsin tavallaan, että seurakunnassa oli Herran kohtaamisen kaipausta. Oli sukupolvelta toiselle säilynyttä kuvausta, oli lauluja, oli rukouksia. Jotain tämän kaltaista pääsin maistamaan yksinäisessä rukoushetkessäni. Rukoilin ilman selkeitä suomenkielen sanoja. Pyysin sanat sen jälkeen. Kirjoitin ne aivan tuossa muodossa mitä runoni on tälläkin hetkellä.

Tämä raamatunjaekortti pääsi kirjaani seuraavalle sivulle. Ehkä seuraavassa osassa 3 on taas vähän tavallisempaa jaettavaa.

Ceta Lehtniemi

 

Olen käynyt läpi vanhoja runojani ja kuviani. Oikeastaan vain se, mikä on ollut löydettävissä tabletin kautta, on päätymässä pieneen e-kirjaani. Noin puolet kuvista on mustavalkoisia. Runoista noin puolet on vanhoja. Uudet ovat joko mietteitä tai runoja. Myös raamatunjaekortteja on muutama mukana.

Nyt eteneminen on pysähtynyt. Mietin kuinka pitkälle viimeistelen kirjaani. Teen kaiken tabletilla lähinnä sängyssä lepäillen. En viitsi etsiä uusia kuvia, saati ottaa niitä. Silti jotain saattaa tulla vielä vastaan sellaista mikä täydentäisi kirjaa. Ja kenelle tätä teen? Itselleni tietysti, mutta voisinko saada tätä näkyviin muualle kuin omille sivuilleni?

Tämä teksti tuli sydämestäni, kun trimmasin kuvan mustavalkoiseksi. Se nousi aidosta kaipauksesta. Tuntuu siltä, että todella kaipaan suurta vapautta.

 

Tämän kuvan kohdalla minulla oli vielä hetki sitten aivan toinen kuva. Tunne, ja nuo harvat sanat olivat ensin. Siinä niitä ihmettelin tyhjällä sivulla. Joskus nousee kiitollisuus. Se vaan tulee kuin täyden hiljaisuuden ja kuvattomuuden keskelle.

 

Tämä teksti on vanha. Sitä olen yhdistänyt suruvaipan kuvaan. Nyt se on liitetty lumpeen kukkaan. Tämä on yksi niitä kuvia, missä en voinut ajatella väriä mukaan.

Minulla on nyt 62 sivua tehtynä. Se ei tarkoita valmiina. Siihen olen tyytyväinen mitä itse olen saanut tämän kuukauden mittaisen projektin aikana. Kuitenkaan en voi sanoa kuin muutamasta sivusta, että ne tyydyttävät julkaisua ajatellen.

Kuitenkin olen jälleen tehnyt matkan. Tahdon kohta eteenpäin kohti uutta. Kirja on vielä rosoinen, viimeistelemätön. Sen jätän nyt lepäämään. Ehkä jonkun viikon kuluttua näen paremmin tulisiko kirjaa viimeistellä, vai onko tämä kuvien ja tekstien parissa viettämäni aika ollut lähinnä itseäni varten. Joskus ei vaan tiedä, eikä vastauksia nouse kyselemälläkään. Ne saatetaan antaa, kun malttaa odottaa.

Ceta Lehtniemi

On aamupäivä. Lähden tabletti kädessäni puutarhaan lintujen laulaessa ja kevyen tuulen puhaltaessa. Sinitiaisen ja harmaasiepon ensimmäisen pesueen poikaset ovat maastossa. Muuten vaikuttaa siltä, että muissa pöntöissä ja pesissä poikasten ruokinta on nyt vilkkaimmillaan. Tämä kuvan angervopensas on aivan mökin nurkalla. Mahdun sentään sen ja mökin välistä eteenpäin kohti puutarhaa.

Matkalla isompaan puutarha-aitaukseen näen nämä narsissit. Ne ovat kehällä, koska joskus paikalla on kasvanut omenapuu. Puu kuoli, koska peurat söivät sitä ja hankasivat itseään runkoa vasten. Nämä narsissit kukkivat hiukan myöhemmin kuin muut. Pidän niistä eniten.

Puutarha-aitauksen sisällä heti portin vieressä minulla on kasvilava. Nyt helluntaina siellä on parhaimmillaan tilli, rukola ja tämä punertava salaatti, joka on minulla parhaiten menestynyt keväisessä lavassa. Kaikkea on jo käytetty aterioiden lisukkeena.

Tämä on vanha omenapuu, bergius, joka tekee kauniin punaisia omenoita. Teen omenahillon aina kuorineen. Kun laitan joukkoon jokusen punaisen omenan, saan hillosta kauniin värisen. Muutama vuosi sitten leikkasen puun ja maalasin isommat oksan tyngät. Istutin myös runsaasti narsissin sipuleita ojan ja puun väliin, koska siellä oli joitain myyrän käytäviä. Puu on kiittänyt hoitajaansa runsailla sadoilla.

Kirsikkapuu kukkii vielä. Enin osa kukista on jo kuihtunut. Nämä kuitenkin ovat vielä kauniit. Sain sinistä taivasta myös kuvaan. Kirjoitin tähän asti rantapenkillä istuen. Nyt alkoi tuulla, ja tulin sisälle viimeistelemään kirjoitukseni.

Helluntai on kirkollinen juhlapäivä, mutta se on paljon muutakin juuri ajankohtansa vuoksi. Se on kesän alun juhlaa. Päivään liittyy niin iloa kuin haikeuttakin. Laitoin tähän useamman kuvan. Vain vihanneksista voin sanoa, että minä kylvin ne. Kaikissa muissa kuvissa on sellaista, joiden istuttajat ovat jo perillä kirkkaudessa. Toki voi olla, että juuri tämä kirsikkapuu on noussut taimena myöhemmin, mutta se alkuperäinen ja ensimmäinen ei ole meidän istuttama.

Viime syksynä saaressa kaadettiin puita. Kävi oikein metsäkone ja iso lautta. Nyt on riittänyt siivoustöitä, mutta olen myös istuttanut uutta. Tuomi, saarni, rododendronit ja pensashanhikit ovat hyvällä alulla. Joku niitä katsoo vielä vuosien tai vuosikymmenten jälkeen. Täällä kaikki on rakkaudella hoidettua. Kaikki on täynnä tunnetta.

Ceta Lehtniemi

Otan hieman taustoja tähän alkuun. Kirjoitin joitain vuosia sitten Koorahin kapinasta. Itse ymmärsin tämän kautta, että pyhää Jumalaa ei voinut lähestyä muutoin kuin välimiehen kautta. Aaron ja leeviläiset toimittivat vanhan liiton aikaan pyhiä papillisia tehtäviä. Koorah joukkoineen katsoi, että heille olisi pitänyt kuulua samat oikeudet. Näin itse näin keskeisimmän sanoman. Dr Owuor ja Koorahin kapina

Koorahin joukoilla oli ollut omat hiilipannut Herran edessä suitsutusta varten. Nyt ne taottiin alttarin päällystykseksi, jossa ne olivat kaikkien nähtävissä. Ymmärtääkseni oli kyse esipihan vaskialttarista.
Niin pappi Eleasar otti ne vaskiset hiilipannut, jotka nuo tulen polttamat miehet olivat tuoneet, ja ne taottiin alttarin päällystykseksi, muistuttamaan israelilaisille, ettei kukaan syrjäinen, joka ei ole Aaronin sukua, lähestyisi polttamaan suitsuketta Herran edessä, niin ettei hänen kävisi samoin kuin Koorahin ja hänen joukkonsa, niinkuin Herra oli hänelle Mooseksen kautta puhunut (4. Moos. 16: 39-40).

Tämä edellä oleva vie hiljaisuuteen ja oikeastaan kunnioitukseen. Jumala on säätänyt asioita, ja niitä ei voi ohittaa. Herran kasvojen eteen, hänen yhteyteensä meillä on pääsy vain Jeesuksen sovitusveren kautta. Muuta tietä ei ole. Jeesus on tämä tie, hän on portti, meidän ylimmäinen pappimme. Hänessä on kaikki elämä, hengen ja tiedon aarteet.

Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus, (1. Timoteus 2:5)
Mutta te olette ”valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja”, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa; (1. Pietarin kirje 2:9)

Kuitenkin jo seuraavana päivänä napina jatkui, ja ymmärtääkseni juuri siinä paikassa mihin hyvin näkyi edellisen päivän mustuneet hiilipannut, nämä alttariin taotut. Ne tehtiin ”muistuttamaan israelilaisille, ettei kukaan syrjäinen, joka ei ole Aaronin sukua, lähestyisi polttamaan suitsuketta Herran edessä.”

Mutta seuraavana päivänä kaikki israelilaisten seurakunta napisi Moosesta ja Aaronia vastaan sanoen: ”Te olette surmanneet Herran kansaa. Mutta kun kansa kokoontui Moosesta ja Aaronia vastaan, niin he kääntyivät ilmestysmajaan päin, ja katso, pilvi peitti sen, ja Herran kirkkaus näkyi. Silloin Mooses ja Aaron menivät ilmestysmajan edustalle.

Ja Herra puhui Moosekselle sanoen: ”Poistukaa tämän joukon luota, niin minä tuokiossa heidät tuhoan.” Silloin he lankesivat kasvoillensa. Ja Mooses sanoi Aaronille: ”Ota hiilipannu ja viritä siihen tuli alttarilta, pane siihen suitsuketta ja vie se nopeasti seurakunnan luo ja toimita heille sovitus, sillä viha on lähtenyt liikkeelle Herran tyköä, vitsaus on jo alkanut. (4. Moos. 41-46)

Tässä käytetään kansasta nimitystä ”seurakunta”. Jumalan seurakunnalle tuli toimittaa sovitus Jumalan vihan tähden. Vitsaus oli vanhemmassa käännöksessä ”rangaistus”, englanninkielisessä käännöksessä se viittasi kulkutautiin, ruttoon. Tuntui hyvältä vanhan Biblian käyttämä sana ”rangaistus”. ”Rangaistus oli hänen päällänsä” (Jesaja 53:5) viittaa luonnollisesti Jeesuksen ristin sovitukseen.

Sitten Aaron palasi takaisin Mooseksen luo ilmestysmajan ovelle, ja vitsaus oli tauonnut (16:50). Mutta mitä sitten tapahtuikaan.

 

Aaronin versonnut sauva

Ja Herra puhui Moosekselle sanoen: ”Puhu israelilaisille ja ota heiltä, kaikilta heidän ruhtinailtansa, sauva kutakin sukukuntaa kohti, heidän sukukuntiensa mukaan, kaksitoista sauvaa. Kirjoita kunkin nimi hänen sauvaansa, mutta Leevin sauvaan kirjoita Aaronin nimi, sillä tämänkin sukukunnan päämiehellä olkoon sauvansa. Pane ne sitten ilmestysmajaan lain arkin eteen, missä minä teille ilmestyn.

Ja tapahtuu, että kenen minä valitsen, sen sauva versoo. Siten minä lopetan israelilaisten napinan, niin että pääsen kuulemasta heidän napinaansa teitä vastaan.” Ja Mooses puhui tämän israelilaisille, ja kaikki heidän ruhtinaansa antoivat hänelle kukin sauvansa sukukunnittain, yhteensä kaksitoista sauvaa, ja Aaronin sauva oli heidän sauvainsa joukossa.

Ja Mooses pani sauvat lain majaan, Herran eteen. Kun Mooses seuraavana päivänä meni lain majaan, niin katso, Aaronin sauva, joka oli siinä Leevin sukukunnan puolesta, oli alkanut versoa, siihen oli ilmestynyt silmuja, puhjennut kukkia ja kasvanut kypsiä manteleita.

Ja Mooses vei ulos kaikki sauvat Herran kasvojen edestä kaikkien israelilaisten tykö; ja he katselivat niitä ja ottivat kukin sauvansa. Ja Herra sanoi Moosekselle: ”Vie Aaronin sauva takaisin lain arkin eteen säilytettäväksi merkkinä uppiniskaisille, ja lopeta heidän napinansa, niin että minä pääsen sitä kuulemasta, jotta he eivät kuolisi.” Ja Mooses teki sen; niinkuin Herra häntä käski, niin hän teki. (4. Moos. 17:1-11)

 

Mooses sai pitää kädessään Aaronin versonnutta sauvaa. Siinä oli elämää, sekä kukkia että jopa kypsiä manteleita. Eikö hän ajatellut seitsenhaaraista lampunjalkaa, joka oli tehty puhtaasta kullasta ja koristeltu mantelinkukan nupuin. Itse näen tässä lupauksen elämästä, jonka Kristus lahjoittaa meille, ylösnousemuksesta. Hän vei sauvan lain majaan, Herran kasvojen eteen. Tämä on hyvä pitää kuin kevana mielessä, kun jatkamme eteenpäin.

 

Kun Mooses löi kalliota sauvalla

Mutta kansalla ei ollut vettä; niin he kokoontuivat Moosesta ja Aaronia vastaan. Ja kansa riiteli Moosesta vastaan ja sanoi näin: ”Jospa mekin olisimme hukkuneet silloin, kun veljemme hukkuivat Herran edessä! Minkätähden toitte Herran seurakunnan tähän erämaahan, kuollaksemme karjoinemme tänne?  Ja minkätähden johdatitte meidät pois Egyptistä tuodaksenne meidät tähän pahaan paikkaan, jossa ei kasva viljaa eikä viikunoita, ei viiniköynnöksiä eikä granaattiomenia, ja jossa ei ole vettä juoda?”

Mutta Mooses ja Aaron menivät seurakunnan luota ilmestysmajan ovelle ja lankesivat kasvoilleen. Silloin näkyi Herran kirkkaus heille. Ja Herra puhui Moosekselle sanoen:  ”Ota sauva ja kokoa seurakunta, sinä ja veljesi Aaron, ja puhukaa heidän silmiensä edessä kalliolle, niin se antaa vettä, ja sinä saat vettä tulemaan heille kalliosta ja juotat joukon ja sen karjan.”

Niin Mooses otti sauvan Herran kasvojen edestä, niinkuin hän oli häntä käskenyt.

Ja Mooses ja Aaron kokosivat seurakunnan kallion eteen, ja hän sanoi heille: ”Kuulkaa nyt, te niskurit! Onko meidän saatava teille vettä tästä kalliosta?” Niin Mooses nosti kätensä ja iski kalliota kahdesti sauvallansa, ja siitä lähti runsaasti vettä, niin että kansa ja sen karja saivat juoda.  Mutta Herra sanoi Moosekselle ja Aaronille: ”Koska ette uskoneet minuun ettekä pitäneet minua pyhänä israelilaisten silmien edessä, niin te ette saa viedä tätä seurakuntaa siihen maahan, jonka minä heille annan.”( 4. Moos. 20: 2-12)

Tuossa edellä sanottiin, että Mooses otti sauvan Herran kasvojen edestä. Tuossa paikassa, lain majassa, Herran edessä, oli ainoastaan Aaronin sauva, jossa oli versoja, mantelipuun kukkia ja kypsiä manteleita. Mooses totteli Herraa ja otti sauvan mukaansa kootessaan israelilaiset kallion luo. Kuitenkin kohta kerrotaan, että Mooses iski kalliota kahdesti sauvallansa. En voi tätä ymmärtää muulla tavoin kuin niin, että Mooseksella oli mukanaan myös hänen oma sauvansa, jolla hän nyt löi kalliota kahdesti. Ehkä tuolloin liikuttiin pitäen sauvaa mukana. Nyt tapahtumaa seuraamassa oli ”seurakunta”, ei vain sukujen vanhimmat.

Jo aikaisemmin kerrotaan tapahtumasta, kun Mooses loi sauvalla kalliota, ja sieltä tuli vettä. Silloin tapahtui näin: Herra vastasi Moosekselle: ”Mene kansan edellä ja ota mukaasi muutamia Israelin vanhimpia. Ja ota käteesi sauva, jolla löit Niilivirtaa, ja mene. Katso, minä seison siellä sinun edessäsi kalliolla Hoorebin luona; lyö kallioon, ja siitä on vuotava vettä, niin että kansa saa juoda.” Ja Mooses teki niin Israelin vanhimpain nähden. (2. Moos. 17: 5-6) Kuitenkin tuo sauva oli ymmärrykseni mukaan Aaronin sauva. Niinivirtaan liittyi jo veden ja veren symboliikkaa. Sauva ei ulkonäöltään varmaankaan poikennut juuri Mooseksen sauvasta. Aaronin sauvalle sen sijaan rakentuu hengellistä sisältöä.

Olen miettinyt mitä tässä lopulta tapahtui. Tässä on hyvin paljon symboliikkaa, mitä en voi ymmärtää. Tuossa aiemmin sanottiin, että Herra seisoo Mooseksen edessä kalliolla. Mooses oli Herran kasvojen edessä lyödessään kalliota sauvalla vanhinten seuratessa tapahtumaa. Nyt jälkimmäisessä tilanteessa sanotaan, että seurakunta oli koottu kallion eteen. Mikä oli muuttunut tällä välin? Oli rakennettu ilmestysmaja, Herran asumus. Siinä oli tapahtunut ylimmäispapilliset toimitukset, mm. sovitusuhrit.

Ymmärtäisin, että Mooseksen olisi pitänyt puhua kalliolle pitäen Aaronin versonnutta sauvaa esillä, sauvaa, joka oli otettu Herran kasvojen edestä. Seurakunta olisi nähnyt näin Jumalan pyhyyttä, ja saanut silmiensä edessä katsoa ylösnousseen Herran vertauskuvaa samalla, kun kalliosta vuotaa vettä. Seurakunta oli vihmottu uhrivedellä syntien sovitukseksi. Kristuksen kylkihaavasta vuosi verta ja vettä. Jeesus kulkiessaan maan päällä antoi lupauksen Pyhästä Hengestä, joka on kuin elävä vesi.

Rangaistus ei tullut vain Moosekselle ja Aaronille, jotka olivat johtajia ja seurakunnan edessä. Voisi sanoa, että siinä missä seurakunta olisi johdatettu Jumalan pyhyyteen ja salaisuuksien ymmärtämiseen, se eksytettiin jatkamaan oman tahdon ja oman voiman tietä. On niitä, joiden tulisi kulkea kuin edellä. He ovat niitä, joiden tulisi ymmärtää Jumalan salaisuuksia. Itse koen halua rukoilla hengellisten johtajien puolesta.

Ceta Lehtniemi

 

Tässä mitä kirjoitin, voi olla yksityiskohdissa paljon virheitä. Pyydän, että ne annettaisiin anteeksi. Jossain vaiheessa käyn vielä läpi nämä kaksi sauvoihin liittyvää kirjoitusta. Ehkä saan ne helppolukuisemmiksi, ja korjaan mielelläni myös virheeni. Kirjoitan nykyisin suoraan tabletillani, ja julkaisen samalla. Muistutan myös siitä, että olen 70 vuotias eläkekkeellä oleva hammaslääkäri. En ole teologi. En tahdo opettaa millään auktoriteetilla. Kaikki tämä on kyselyä sanan äärellä.

1. Aaronin sauva Mooseksen kädessä

Minua on puhutellut Raamattua lukiessani usein yksittäiset sanat. Olen pysähtynyt näiden äärelle, tutkinut missä muualla sana esiintyy. Oikeastaan käyttämäni 1933/1938 raamatunkäännös on palvellut minua näissä lukuhetkissäni tai tutkimusmatkoillani, joihin pyrin lähtemään rukoillen.

Sauva on yksi tällainen suuri sana minulle. Joudun tekemään suuren rajoituksen jo kirjoitukseni alussa. Katson aihetta ”Aaronin sauva Mooseksen kädessä”. Me katsomme Mooseksen kirjojen tapahtumia siitä tiedosta käsin, että Aaron asetettiin ylimmäiseksi papiksi, ja hän oli esikuva Jeesuksesta. Tiedämme, että tähän liittyi sovitus veren kautta, uhrikäytäntö, ja ylipapin toimiminen välimiehenä. Näen Aaronin sauvan ilmaisevan myös Kristuksen pyhyyttä ja tehtävää.

2. Mooseksen kirja

7:8 Ja Herra puhui Moosekselle ja Aaronille ja sanoi: 

7:9 ”Kun farao puhuu teille ja sanoo: ’Tehkää jokin ihmetyö’, niin sano sinä Aaronille: ’Ota sauvasi ja heitä se faraon eteen, niin se muuttuu käärmeeksi’.” 

7:10 Niin Mooses ja Aaron menivät faraon tykö ja tekivät, niinkuin Herra oli käskenyt. Aaron heitti sauvansa faraon ja hänen palvelijainsa eteen, ja se muuttui käärmeeksi. 

7:11 Ja faraokin kutsui maansa viisaat ja velhot; ja nämä Egyptin tietäjät tekivät samoin taioillansa: 

7:12 he heittivät kukin sauvansa maahan, ja ne muuttuivat käärmeiksi. Mutta Aaronin sauva nieli heidän sauvansa. 

Käärme on Raamatussa aina eri merkityksessä mitä me sen ymmärrämme biologiasta. ”Kristus on polkeva käärmeen pään” kaikuu läpi Vanhan testamentin. Viholliselle odotetaan voittajaa. Mooses teki erämaassa vaskikäärmeen, jota katsomalla käärmeen puremat eivät tappaneet. Johanneksen evankeliumi: ”Ja niinkuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän” (Joh. 3:14). Kristus on vihollisen voittaja. Hänet naulittiin ristin puuhun meidän tähtemme, syntiemme vuoksi.

2. Mooseksen kirja

7:13 Ja faraon sydän paatui, eikä hän kuullut heitä, niinkuin Herra oli sanonutkin. 

7:14 Sitten Herra sanoi Moosekselle: ”Faraon sydän on kovettunut, hän kieltäytyy päästämästä kansaa. 

7:15 Mene faraon tykö huomenaamuna, kun hän menee veden luo, ja seisahdu hänen tielleen Niilivirran partaalle. Ja ota käteesi se sauva, joka oli muuttunut käärmeeksi, 

7:16 ja sano hänelle: ’Herra, hebrealaisten Jumala, on lähettänyt minut sinun luoksesi ja käskenyt sanoa: Päästä minun kansani palvelemaan minua erämaassa. Mutta katso, sinä et ole totellut tähän asti. 

7:17 Sentähden Herra sanoo näin: Tästä olet tunteva, että minä olen Herra: katso, minä lyön sauvalla, joka on kädessäni, virran veteen, ja se muuttuu vereksi. (Biblia 1776: Sentähden sanoo Herra näin: tästä pitää sinun tunteman minun olevan Herran: katso, minä lyön tällä sauvalla, joka on minun kädessäni, veteen, joka virrassa on, ja sen pitää muuttuman vereksi)

Edellä Mooseksella oli Aaronin sauva kädessään. Häntä muistutettiin myös siitä, että sauva oli muuttunut jo kerran käärmeeksi, joka oli ylivertainen kaikkiin vihollisvaltoihin nähden niellen vertauskuvallisesti muut käärmeet. Nyt Herra oli muuttava Niilivirran veden vereksi faaraon silmien edessä. Tämä tapahtuisi Mooseksen lyödessä vettä sauvalla. Miksi tämä tapahtuisi? ” Tästä olet tunteva, että minä olen Herra.” Tämä sana oli faaraolle, mutta myös Moosekselle. Kuka löi? ”Minä” lyöjänä viittaa mielestäni sekä Moosekseen että Herraan.

Mooses ja israelilaiset pääsivät lähtemään Egyptistä. Erämaassa vaeltaminen tuntui raskaalta ja sen merkitystä oli vaikea käsittää. Myös veden puute oli kiusana. Kansan napina oli ymmärrettävää. Otan pitkästä lainauksestani esille Herran sanat: ”Mene kansan edellä ja ota mukaasi muutamia Israelin vanhimpia. Ja ota käteesi sauva, jolla löit Niilivirtaa, ja mene. Katso, minä seison siellä sinun edessäsi kalliolla Hoorebin luona; lyö kallioon, ja siitä on vuotava vettä, niin että kansa saa juoda.” Kyse on jälleen Aaronin sauvasta, ja edelliset ihmeet olivat Mooseksen muistoissa. 

2. Mooseksen kirja:

17:1 Sitten kaikki israelilaisten seurakunta lähti liikkeelle Siinin erämaasta ja matkusti levähdyspaikasta toiseen Herran käskyn mukaan. Ja he leiriytyivät Refidimiin; siellä ei ollut vettä kansan juoda. 

17:2 Niin kansa riiteli Moosesta vastaan ja sanoi: ”Antakaa meille vettä juoda!” Mooses vastasi heille: ”Miksi riitelette minua vastaan? Miksi kiusaatte Herraa?” 

17:3 Mutta kansalla oli siellä jano, ja he napisivat yhä Moosesta vastaan ja sanoivat: ”Minkätähden olet tuonut meidät Egyptistä, antaaksesi meidän ja meidän lastemme ja karjamme kuolla janoon?” 

17:4 Niin Mooses huusi Herraa ja sanoi: ”Mitä minä teen tälle kansalle? Ei paljon puutu, että he kivittävät minut.” 

17:5 Herra vastasi Moosekselle: ”Mene kansan edellä ja ota mukaasi muutamia Israelin vanhimpia. Ja ota käteesi sauva, jolla löit Niilivirtaa, ja mene. 

17:6 Katso, minä seison siellä sinun edessäsi kalliolla Hoorebin luona; lyö kallioon, ja siitä on vuotava vettä, niin että kansa saa juoda.” Ja Mooses teki niin Israelin vanhimpain nähden. 

17:7 Ja hän antoi sille paikalle nimen Massa ja Meriba sentähden, että israelilaiset siellä riitelivät ja kiusasivat Herraa, sanoen: ”Onko Herra meidän keskellämme vai ei?” 

Mooseksen oli mentävä kansan edellä Hoorebin luo. Miksihän? Vesi-ihmeen tuli tapahtua tuolla. Ehkä paikka oli myös muistutus Mooseksen kutsumisesta tehtävään. Hän, joka puhui palavasta pensaasta Moosekselle, oli hänen kanssaan ja vastasi myös kansan tarpeista. Heti vesi-ihmeen jälkeen kuitenkin amalekilaiset hyökkäsivät jo aiemmin mainitussa israelilaisten leiriytymispaikassa.

17:8 Sitten tulivat amalekilaiset ja taistelivat Israelia vastaan Refidimissä. 

17:9 Niin Mooses sanoi Joosualle: ”Valitse meille miehiä, mene ja taistele huomenna amalekilaisia vastaan. Minä asetun vuoren huipulle, Jumalan sauva kädessäni.” 

17:10 Ja Joosua teki, niinkuin Mooses oli hänelle sanonut, ja taisteli amalekilaisia vastaan. Mutta Mooses, Aaron ja Huur nousivat vuoren huipulle. 

17:11 Ja niin kauan kuin Mooses piti kätensä ylhäällä, oli Israel voitolla; mutta kun hän antoi kätensä vaipua, olivat amalekilaiset voitolla. 

17:12 Mutta kun Mooseksen kädet väsyivät, ottivat he kiven ja asettivat sen hänen allensa, ja hän istui sille, ja Aaron ja Huur kannattivat hänen käsiänsä kumpikin puoleltansa. Näin hänen kätensä kestivät vahvoina auringon laskuun asti. 

17:13 Ja Joosua voitti amalekilaiset ja heidän sotaväkensä miekan terällä. 

17:14 Ja Herra sanoi Moosekselle: ”Kirjoita tämä kirjaan muistoksi ja teroita se Joosuan mieleen: Minä pyyhin pois amalekilaisten muiston taivaan alta.” 

17:15 Ja Mooses rakensi alttarin ja pani sille nimeksi: ”Herra on minun lippuni.” 

17:16 Ja hän sanoi: ”Minä nostan käteni Herran istuinta kohden: Herra sotii amalekilaisia vastaan sukupolvesta sukupolveen.” 

Mooses asettui vuoren huipulle ”Jumalan sauva” kädessään. Kyse on jälleen Aaronin sauvasta, koska uusia tietoja ei anneta. Vuori on käsittääkseni Hooreb, jonka juurella oli juuri tapahtunut vesi-ihme. Mooses oli vuorella sauva kädessään kädet kohotettuina aamusta lähtien aina auringon laskuun saakka. Joosua, jota pidetään Jeesuksen esikuvana taisteli saman ajan vihollisjoukkoja vastaan. Näen tässä myös vertauksen jo siihen päivään, kun Jeesus taisteli ristillä voittaen vihollisen ja sovittaen minunkin syntini. Taistelun tunnit aamusta auringonlaskuun voisivat viitata tähän. 

Mooses rakensi alttarin, jonka nimeksi tuli: ”Herra on minun lippuni.” Tästä nousi mieleeni Juudan kuninkaan Hiskian lausumat sanat vihollisestaan: ”Hänen kanssansa on lihan käsivarsi, mutta meidän kanssamme on Herra, meidän Jumalamme, meitä auttamassa ja meidän sotiamme sotimassa.”(2. Aikak. 32:8) Minulle ei tule mieleen kokonaisia lauseita. Tässäkin ajattelin sanoja ”lihan käsivarsi”, ja palautin lauseen sitä kautta mieleeni. Mekin sodimme hengellisiä sotia yhä. Mikään ei menesty, ellei Herra ole kanssamme.

Me uuden liiton Herraan turvaavat saamme olla rukousalttarilla vaikka itseksemme kodin hiljaisuudessa. Tämän mahdollisuuden on Jeesus avannut meille ristillä. Me emme voi tehdä mitään ilman Jeesusta. Kuitenkin tiedämme, että elämä on rukouksen ohessa monenlaista työtä ja tehtävää. Moni kokee kutsunaan olla esirukoilijana niille, jotka ovat ehkä kuin eturintamassa taisteluissa. Voimme myös hiljaa kysellä mitä Herra antaa sydämelle. Hänen pienet ihmisensä ja vähäpätöisiltä näyttävät asiansa voivat olla hyvinkin tärkeitä. 

Kun joukot taistelivat sotalippujen alla, niin Mooses piti ”Jumalan sauvaa” koholla ylöspäin. Ymmärtäisin, ettei sauva ollut mikään pieni keppi. Sitä tuli pitää koholla vuorella kuin lipputankoa. ”Herra on minun lippuni.” Alttarin nimessä on sisältö, jonka ei luulisi unohtuvan. 

Ceta Lehtniemi

Tänä aamuna vuoteessani tuli mieleeni, että on kylvön aika. Ei se ole ihme, koska olen ostanut puutarhaani erilaisia siemeniä ja lukenut pussien kyljestä ohjeita, millaista maata tai lämpötilaa kukin kasvi vaatii. Olen myös tutkinut kuinka paljon kasvi tarvitsee kastelua, ja milloin sato on kypsä. Nyt koin saman asian aamulla hengellisessä mielessä. 

Monet menneet julistajat, kristityt opettajat, hartaus- ja opetuskirjojen tekijät ovat olleet kuin kylväjiä, joiden tietämys, Jumalan läheisyydessä viettämä aika ja kylvötyö ulottuu myös meidän aikaamme. Tänäkin aikana on oma kylvöjoukkonsa, joka ammentaa sanasta ja muiden muokkaustyön kantamasta sadosta siementä kylvettäväksi.

Tuon jälkeen olin rukouksessa muistaen heitä, jotka tekevät nyt sanan kylvötyötä. Koin myös sitä iloa ja rikkautta, mitä erilaisuutemme pitää sisällään. Sitten laitoin facebookiin hengellisen youtubeni tekstillä ”sunnuntaille”. Kun ystäväni tervehti ”Hyvää lauantaita, Ceta”, huomasin mitä päivää muut elivät ja korjasin otsakkeeni. 

Kylvötyöhön ja sadon kasvattamiseen liittyy paljon odotusta. Hengellisessä mielessä me ihmislapset olemme sekä satoa että kylväjiä. Jumala antaa kasvun. Tämä hiljentää. On vaikea nähdä asioiden syvyyttä. On halu käsittää ja tietää. On halu nähdä tuloksia ja aikaansaannoksia. Jumalan edessä näitä on hyvä kysellä luottaen, että hän ymmärtää ja tekee omaa kylvö- ja korjuutyötään. Hän huolehtii ja hoitaa. Hän armahtaa, sitoo haavojamme ja tukee horjuvaa. Hän antaa sateen ja lämmön. Hänen on sato.

Jesaja 55: 9-11: Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maata, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne. Sillä niinkuin sade ja lumi, joka taivaasta tulee, ei sinne palaja, vaan kostuttaa maan, tekee sen hedelmälliseksi ja kasvavaksi, antaa kylväjälle siemenen ja syöjälle leivän, niin on myös minun sanani, joka minun suustani lähtee: ei se minun tyköni tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mikä minulle otollista on, ja saa menestymään sen, mitä varten minä sen lähetin.

Minä olen kovin malttamaton kylväjä. Tahtoisin nähdä sadon syntyvän nopeammin. Käyn päivittäin katsomassa onko itua näkyvissä. Kun on kyse siemenistä, jotka laitan maahan, voin pussin kyljestä lukea milloin satoa on odotettavissa. Kun on kyse hengellisestä kylvöstä ja kypsymisestä, en voi siitä lukea mitään päivämääriä. Sadon valmistuminen vaatii myös huonoja säitä, ehkä myrskyjäkin, pettymyksiä ja sellaista, mitä emme odota. On paljon silmiltämme ja ymmärrykseltämme salattua.

Psalmi 27:14 Odota Herraa. Ole luja, ja vahva olkoon sinun sydämesi. Odota Herraa.

Psalmi 31:25 Olkaa lujat, ja olkoon teidän sydämenne rohkea, te kaikki, jotka Herraa odotatte.

Psalmi 130:5 Minä odotan Herraa, minun sieluni odottaa, ja minä panen toivoni hänen sanaansa.

Miika 7:7 Mutta minä panen toivoni Herraan, odotan pelastukseni Jumalaa: minun Jumalani on minua kuuleva.

Tahdon liittää tähän vieraskirjastani erään kirjoittajan ajatuksia: ”Kun pääsemme siihen luottamukseen, että Herra hoitaa asiamme, sekä myös auttaa meitä ahdistuksessamme – tulee se sitten sisimmästämme tai ulkopuoleltamme, odottamiseen saamme rauhan. Vaikka vihollinen olisi jatkuvasti vastassa, kuten Daavidilla, vaikka sydän olisi ahdistusta täynnä, vaikka olisi koetusta ja kiusauksia, silti voimme kehottaa sydäntämme odottamaan Herran apua. Voimme olla hädässä vaikka omien ajatustemme ja pelkojemme kanssa, omaistemme takia, tai syyllisyyttä kokien.

Jumala antaa apunsa, kun on sen aika. Koetukset ovat vahvistukseksi. Niissä voi tuntua liian helteiseltä, kipeältä, masentavalta. Mutta niiden läpi kuljettuamme, ja saatuamme Jumalan avun, ylitse ymmärryksen käyvän rauhan, ilo voi täyttää sydämen, vaikka varsinainen ahdistusta aiheuttava asia ei katoakaan elämästämme.”

Minulla on ollut jo pitkään jokin suru siitä, kun yksinäni luen, kirjoitan ja rukoilen. Tuntuu, että kaikki lentää kuin tuuleen. Välillä ajattelen: mitätöntä, turhaa, taitamatonta. On jokin ristiriita olemassa. Voin hyvin, olen kiitollinen, mutta samalla tunnen kuin pettymyksen ympärilläni ja kaikessa tekemisessäni. Nyt pari keskustelua on avannut tätä asiaa itselleni. Odotan väärin. Olen lukenut tai tulkinnut ikään kuin ajallisin silmin ajattomia, maallisin silmin sitä mitä tulisi katsoa ja odottaa näkyväksi sisäisin sydämen silmin.

Olen yksinäisyydessä ja odotuksessa kokenut hylkäämisen tunteita. Jopa muistoihin on palautunut tilanteita, joissa olen joutunut pois yhteyksistä tai on ilmaistu minusta ikäviä asioita. Tämä koronan vuoksi ihmiskontaktien välttäminen on korostanut tätä. Samoin otettuani itse puhelimitse tai sähköpostilla yhteyttä ystäviin, olen joutunut myös pettymään. On tullut tunne, että on syytä varoa myös tämän kaltaisia kontakteja. Toisaalta yhteydenotto on saattanut käynnistää jotain hyvää, mitä ei heti näe.

Ystävä kirjoitti vieraskirjaan: ”Psalmissa 43 Daavid kokee jopa Jumalan hylänneen hänet, ja silti hän odottaa Jumalan apua. Ja hän on kokenut, että se tulee varmasti. Nyt hänestä vaan todella tuntuu, että Jumala on hylännyt hänet. Tämä on lohdutukseksi sellaiselle uskovalle ihmiselle, joka kokee juuri näin.”

Psalmi 43:

2 Sillä sinä olet minun Jumalani, minun linnani. Miksi olet minut hyljännyt? Miksi minun täytyy käydä murhepuvussa, vihollisen ahdistamana?

3 Lähetä valkeutesi ja totuutesi. Ne minua johdattakoot, viekööt minut sinun pyhälle vuorellesi, sinun asuntoihisi,

4 että minä saisin tulla Jumalan alttarin eteen, Jumalan eteen, joka on minun iloni ja riemuni—

5 Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, minun kasvojeni apua, minun Jumalaani.

Ceta Lehtniemi

 

Kirjoitan matkalla, ja minulla on edessäni laaja merinäköala. Yölläkin olen tavallaan saman avaruuden, lämmön, ajan ja valon syleilyssä. Vaikka olen seurannut uutisia ja ollut yhteyksissä ihmisiin, sen osuus on ollut melko vähäistä. Olen tämän matkan aikana ollut sillä tavoin Jumalan edessä, että olen antanut menneen nousta mieleeni, ja samalla suuntautunut kohti tulevaa.

”Saksalaisen uskonnon” kirjoittaminen Santalan kirjan nostattamana oli rankkaa, mutta samalla sain laitetuksi pois jotain. Pääsin yllättävän nopeasti tuon jälkeen hiljentymään Jumalan edessä, ja jotenkin koin, että olen riittävän heikko ollakseni kyllin vahva rehellisyyteen oman elämäni kysymyksissä. Syntyi Jumalan armon, hoidon ja johdatuksen äänetön huuto sisimmässäni.

Minulle merkitsi paljon Raamatun sanan paikat, jotka vakuuttivat minut siitä, että Jumala huolehtii elämästäni aivan loppuun saakka. Vielä nytkin saan kuin uudelleen luovuttaa kaiken Herralle, pyytää uudistusta ja voimia Hänen askelissaan kulkemiseen. Tämä ei omalta puoleltani tarkoittanut jotain suoritusta, vaan sitä luotanko, ymmärränkö oikein.

Luin myös ajatuksella läpi runokirjani, jonka julkaisin täällä pdf-muodossa:  Runokirja Pieniä siemeniä erämaasta Nämä osittain samat runot ovat eläneet eri muodossa julkaisuissani. Nyt en lukenut runojani miettien julkaisua. Luin näitä kuten lukija. Samoin annoin raamatunpaikkojen tulla sydämelle.

Mietin myös runokirjani kansikuvaa. Pienen pieni veden virtaus on piirtänyt hiekkaan kuvan, kuin verson tai liekin. Vain liike voi piirtää. Jumalan lapsen elämä on tällaista liikettä. Se on sitä usein jopa enemmän silloin, kun konkreettinen liike on pysähtynyt.

Johanneksen evankeliumi:
7:17 ”Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani.” Tuttu jae, Jeesuksen sanat, kuulostivat joskus nuorempana vaatimukselta, kehotukselta.

Ehkä ne tuntuivat siltä vielä hetki sitten. Jokin uusi avautui. Liike ja virtaus olivat edellytyksiä kuvan synnylle.  Tahto olla Jumalan oma, luottaa Häneen elämänsä kysymyksissä, on liikkeelle lähtöä ja liikkeellä oloa. Ja liike piirtää kuvaa sisimpään. Minun sisimpääni on ehtinyt piirtyä kuva huolehtivasta ja armollisesta Jumalasta, anteeksiannosta Kristuksen sovitustyön tähden. Sydämeeni on piirtynyt kuva uuden alun mahdollisuudesta. Jeesuksen sanojen sisältämä lupaus on totta.

Juuri tämä sisääni jo rakentunut luottamus vahvistaa sen, että saan yhä uudestaan uudessa elämänvaiheessani painautua luottavaisesti Jumalan turviin. Saan yhä kokea miten Jumalan sana on totuus ja siunaus. Tämä minun tarpeeni saada apua on Hänen oma tahtonsa. Tämä on minun tekoni, että turvaudun. Tämä on liikettä. Jumala tulee hoitamaan minua murehduttavat asiat kuntoon. Hän sen tekee. Saan olla siinä mukana. Hänen anteeksiantonsa, hänen paimenen mielensä ja yli ymmärryksen käyvä rakkautensa saa yhä tulla ilmi.

Nykyisin kuulee paljon puhetta teoista. Sitä tuo ”saksalainen uskonto” myös oli. Se oli ihmisen uskonto. Sillä oli ihmisen opit, kun se hylkäsi Jumalan opit. Sillä oli karmea hedelmä. Tekojen korostaminen pelottaa, kun tunne on: en riitä. Tekojen korostaminen pelottaa myös ajatellen kristinuskoa yleensäkin.

Raamatussa sanotaan, että hedelmästä puu tunnetaan. Kuitenkin on niin, että me emme näe oman elämämme hedelmää, eikä sitä toisetkaan yleensä näe. Me saamme kuitenkin oppia tuntemaan paremmin Jumalaa, ja saamme vahvistua kristillisen uskon sanomasta. Se on Jumalasta. Saamme rohkaista toisiamme. Saamme tulla rinnalle.

On niin paljon sellaista, minkä saamme jättää Jumalan käsiin ilman tarkkailua tai edes odotuksia. Miksi olisi näin? Ajattelen tällä sitä, että oma tarkkailuni tai omat odotukseni ovat usein kuin hiukan harhaan menneitä. Jumalan kypsyttämä hedelmä kasvaa Jeesuksen yhteydessä. Sen ei tarvitse näkyä keskeneräisenä, eikä sen välttämättä tarvitse näkyä ihmisen ajattelemalla tavalla koskaan.

Ceta Lehtniemi