Mietteitä avaran maiseman edessä

Kirjoitan matkalla, ja minulla on edessäni laaja merinäköala. Yölläkin olen tavallaan saman avaruuden, lämmön, ajan ja valon syleilyssä. Vaikka olen seurannut uutisia ja ollut yhteyksissä ihmisiin, sen osuus on ollut melko vähäistä. Olen tämän matkan aikana ollut sillä tavoin Jumalan edessä, että olen antanut menneen nousta mieleeni, ja samalla suuntautunut kohti tulevaa.

”Saksalaisen uskonnon” kirjoittaminen Santalan kirjan nostattamana oli rankkaa, mutta samalla sain laitetuksi pois jotain. Pääsin yllättävän nopeasti tuon jälkeen hiljentymään Jumalan edessä, ja jotenkin koin, että olen riittävän heikko ollakseni kyllin vahva rehellisyyteen oman elämäni kysymyksissä. Syntyi Jumalan armon, hoidon ja johdatuksen äänetön huuto sisimmässäni.

Minulle merkitsi paljon Raamatun sanan paikat, jotka vakuuttivat minut siitä, että Jumala huolehtii elämästäni aivan loppuun saakka. Vielä nytkin saan kuin uudelleen luovuttaa kaiken Herralle, pyytää uudistusta ja voimia Hänen askelissaan kulkemiseen. Tämä ei omalta puoleltani tarkoittanut jotain suoritusta, vaan sitä luotanko, ymmärränkö oikein.

Luin myös ajatuksella läpi runokirjani, jonka julkaisin täällä pdf-muodossa:  Runokirja Pieniä siemeniä erämaasta Nämä osittain samat runot ovat eläneet eri muodossa julkaisuissani. Nyt en lukenut runojani miettien julkaisua. Luin näitä kuten lukija. Samoin annoin raamatunpaikkojen tulla sydämelle.

Mietin myös runokirjani kansikuvaa. Pienen pieni veden virtaus on piirtänyt hiekkaan kuvan, kuin verson tai liekin. Vain liike voi piirtää. Jumalan lapsen elämä on tällaista liikettä. Se on sitä usein jopa enemmän silloin, kun konkreettinen liike on pysähtynyt.

Johanneksen evankeliumi:
7:17 ”Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani.” Tuttu jae, Jeesuksen sanat, kuulostivat joskus nuorempana vaatimukselta, kehotukselta.

Ehkä ne tuntuivat siltä vielä hetki sitten. Jokin uusi avautui. Liike ja virtaus olivat edellytyksiä kuvan synnylle.  Tahto olla Jumalan oma, luottaa Häneen elämänsä kysymyksissä, on liikkeelle lähtöä ja liikkeellä oloa. Ja liike piirtää kuvaa sisimpään. Minun sisimpääni on ehtinyt piirtyä kuva huolehtivasta ja armollisesta Jumalasta, anteeksiannosta Kristuksen sovitustyön tähden. Sydämeeni on piirtynyt kuva uuden alun mahdollisuudesta. Jeesuksen sanojen sisältämä lupaus on totta.

Juuri tämä sisääni jo rakentunut luottamus vahvistaa sen, että saan yhä uudestaan uudessa elämänvaiheessani painautua luottavaisesti Jumalan turviin. Saan yhä kokea miten Jumalan sana on totuus ja siunaus. Tämä minun tarpeeni saada apua on Hänen oma tahtonsa. Tämä on minun tekoni, että turvaudun. Tämä on liikettä. Jumala tulee hoitamaan minua murehduttavat asiat kuntoon. Hän sen tekee. Saan olla siinä mukana. Hänen anteeksiantonsa, hänen paimenen mielensä ja yli ymmärryksen käyvä rakkautensa saa yhä tulla ilmi.

Nykyisin kuulee paljon puhetta teoista. Sitä tuo ”saksalainen uskonto” myös oli. Se oli ihmisen uskonto. Sillä oli ihmisen opit, kun se hylkäsi Jumalan opit. Sillä oli karmea hedelmä. Tekojen korostaminen pelottaa, kun tunne on: en riitä. Tekojen korostaminen pelottaa myös ajatellen kristinuskoa yleensäkin.

Raamatussa sanotaan, että hedelmästä puu tunnetaan. Kuitenkin on niin, että me emme näe oman elämämme hedelmää, eikä sitä toisetkaan yleensä näe. Me saamme kuitenkin oppia tuntemaan paremmin Jumalaa, ja saamme vahvistua kristillisen uskon sanomasta. Se on Jumalasta. Saamme rohkaista toisiamme. Saamme tulla rinnalle.

On niin paljon sellaista, minkä saamme jättää Jumalan käsiin ilman tarkkailua tai edes odotuksia. Miksi olisi näin? Ajattelen tällä sitä, että oma tarkkailuni tai omat odotukseni ovat usein kuin hiukan harhaan menneitä. Jumalan kypsyttämä hedelmä kasvaa Jeesuksen yhteydessä. Sen ei tarvitse näkyä keskeneräisenä, eikä sen välttämättä tarvitse näkyä ihmisen ajattelemalla tavalla koskaan.

Ceta Lehtniemi