Mikä tuo on?

10.12.2020. Päiväkirjani
Lapsi esittää usein tuon kysymyksen. Mikä tuo on? Huomasin miten yhtä aidosti sen voi esittää myös vanhus, joka ei ole koskaan ottanut valokuvia, ei ainakaan makrokuvia. On viisautta, jos osaa kuunnella näitä kysymyksiä. Kun minä näen jäisen sydämen, niin joku toinen ei voi lainkaan ymmärtää mistä on kysymys.

Tämän vuoksi kerron kirjassani ”Hoida sanallasi” kuvan taustoista. Näin kirjassani lukee:

”Liitän tähän kuvaan pienen selityksen. Kuljin kerran myöhään syksyllä järven rantaa pitkin. Järvi alkoi olla jäähileessä. Katsoin myös maahan jalkojeni viereen. Jää oli muodostanut monenlaisia pitsikuvioita.

Katsopas! Siinä on aivan pieni jäinen sydän. Mitäpä jos yrittäisin siirtää sen tuon laudoituksen päälle, ajattelin. Olen huomannut, että saan puhelimella kuvattua pienen ja värittömän, mitättömän kohteen kuin uutena ja erilaisena siirtämällä sen oikealle alustalle ja sopivaan valoon.

Niin yritin siirtää ehkä noin senttimetrin kokoista jääpalaa laudan päälle. No, rikkihän se tietysti meni. Siitä tuli särkynyt sydän. Jäin katsomaan nyt uudessa valossa tätä häviävän pientä, rikkoutunutta jään murusta. Tällaisia kylmettyneitä sydämiä, jäisiä ja murtuneita ihmissydämiä tahtoo Jumalamme muistaa.”

Raamatussa käytetään sanaa sydän, kun puhutaan ihmisen sisimmästä. Tämä on kuvakieltä, jota ei ole vaikea ymmärtää. Raamatun kielessä sydämestä lähtee monenlaiset ajatukset, voimme jopa nähdä sydämen silmin, tai voimme kätkeä tärkeät sanat sydämeemme. Ja Jumala voi katsoa meitä sydämeen katsoessaan koko ihmistä.

Kieli ja kuvat ilmaisevat vivahteita kovin monin tavoin. Onkin usein hyvä pysähtyä hetkeksi, niin silloin voi avautua jotain uutta. Mikä tuo on? Se on jään murunen. Selvä, tuo tieto riittääkin useimmille. Osalle tuo ”jään murunen” alkaa kertoa tarinaansa. 

Ceta Lehtniemi

P.S. Kirjaani ”Hoida sanallasi” ei ole myyty eikä otettu vastaan vielä lainkaan. Hieman virheellistä (kaksi samaa sivua) sain menemään ilmaiseksi jonkin verran ystävien kautta. Niitäkin on muutamia jäljellä. Kun korona on voitettu, niin löytänen hyllyjä, joihin voin niitä sujauttaa muiden kirjojen joukkoon.

https://cetalenan.fi/2020/11/05/hoida-sanallasi/

Minun Kuninkaani tulee

9.12.2020 Päiväkirjani

Noin 25 vuotta sitten kirjoitin tämän runon tapaisen talteen yhtenä aamuna. Nyt uskalsin laittaa sen tuonne: Kunpa valosi.cetalena

En vielä pysty kertomaan lukijoilleni miten tämän sain aivan tavallisen päivän aamuna. Pari luotettua ystävää on tämän nähnyt. Se, että minulla on ollut tämä sanoitus itselläni tallessa, on vaikuttanut moneen asiaan.

Jossain vaiheessa tutkin miten eräästä hengellisestä laulukirjasta poistettiin lähes kaikki ”morsiusmystiikka”. Tunnistin poistetuissa säkeissä tätä samaa henkeä oman runoni kanssa, runoni, jota pidän palvovan ja odottavan laulun sanoituksena. Sain myös käsiini erään vanhan hernhutilaistaustaisen kirjasen, jossa oli samaa henkeä. Olen näitä asioita ottanut esille varovasti kuin testaten. Varovasti sen vuoksi, että olen nähnyt tämän palvonnan ja odotuksen kovin vieraana ajallemme, tarkoitan vieraana oman aikani kristityille.

Minkälaista uskoa Herramme tahtoisi löytyvän? En uskaltaisi tarjota millekään taholle julkaistavaksi sanoitusta, koska pelkään tulevani sen vuoksi hylätyksi. Oli suuri askel julkaista tämä itse. Enempää en pysty vielä kertomaan, en ehkä koskaan.

Onneksi ystäväni, joka näki tämän kirjoitettuna paperilapulle 1990 -luvulla, sanoi runoa kauniiksi. Onneksi uskalsin näyttää. Hyvä, kun jäi talteen. Se on ollut minulle tärkeä. Nyt julkaistuna toivon sillä olevan merkitystä myös joillekin muille kristityille. Samoin kyselen sitä, miksi joudumme niin kovin arastelemaan toisiamme. Miksi kamppailemme hylkäämisen pelon kanssa juuri silloin, kun paljastamme jotain hyvin herkkää.

Jouduin todella miettimään jätänkö julkaisematta tämän, vai julkaisenko? Koin, että nyt neljännesvuosisata tämän saamisen jälkeen, oli oikea aika julkaista tämä. Minua auttoi korona -pandemian mahdollistama hiljaisuus, ja erillään olo tavanomaisista tapaamisista. Aika antoi myös rohkeutta. Jouduin myös kyselemään, onko ehkä jopa tehtäväni julkaista tämä niin kauniilla tavalla kuin mitä asia edellyttää.

Aloin viime kuussa kirjoittaa hengellistä päiväkirjaa työnimellä ”Ei kaikkea pyyhitä pois”. Nuo vähän oudot sanat ehkä nousivat mieleen katsoessani aamun viimeistä unikuvaa, puhtaita, valkoisia paperiarkkeja tai hohtavan kirkasta tabletin näyttöä. On varmaan aika paljon sellaista, minkä en soisi pyyhkiytyvän pois, en paperilapuiltani, enkä kotisivuiltani. Osa on nyt tallessa.

Olen ottanut isbn -tunnukset sekä e-kirjaani että pahvikantiseen kirjaseeni ”Kunpa valosi löytäisi”. Näin myös Kansalliskirjastossa on tämä runoni ”Minun Kuninkaani tulee”. Täytyy jättää tutkijoille ja tuleville polville vähän ihmeteltävää.

Ceta Lehtniemi

Rukoukseni: Ole minulle kallio


4.12.2020 Päiväkirjani

Kirjoitan hengellistä päiväkirjaa muistellen ja lepäillen. ”Ole minulle kallio, jolla saan asua ja jonne aina saan mennä, sinä, joka olet säätänyt minulle pelastuksen. Sillä sinä olet minun kallioni ja linnani.” Tuntuu, että joudun pysähtymään jokaisen sanan kohdalla. Ne kuulostavat niin suurilta ja merkityksellisiltä.

Kirjoitin muutama vuosi sitten näin:
”Nyt sunnuntaina 23.7.2017 päiväni alkoi tämän ihanan psalmin sanoin. Kuva oli jäänyt puhelimeeni Isosaaren merelliseltä retkeltä. Jo kuvaa ottaessani ajattelin kallion uurteiden ristin muotoa ja sitä miten keltainen maksaruoho ikään kuin lepäsi kalliolla, lähes voisi sanoa kalliossa tai kallion sylissä.

Aamulla hyvin varhain tein kortin puhelimellani. Näyttää jääneen ensimmäinen sulkumerkki pois. Olkoon näin. Nautin siitä, että herään jakeisiin, ja saan ne jollakin tavoin muistiin. Saatan tehdä myöhemmin kirjasen, johon muotoilen tekstit tietokoneeni äärellä. Joskus tuntui pahalta jokainen virhe. Nyt se kertoo matkan jatkumisesta aina vaan uudella tavalla eteenpäin.”

Matka jatkui, tuo jaekortti pääsi mukaan kirjaani ”Kunpa valosi löytäisi” Kunpa valosi.cetalena  Vaikka tuossa kirjassa on vanhaa ja uutta, se on kokonaan varhaisten aamujen kirja. Kirjan nimenä olisi voinut olla ”Ole minulle kallio”. Siitä saattaa tulla vielä kirjan nimi.

Minun aamuni ovat olleet vuodesta toiseen erityiset. Haluan kirjoittaa ylös niitä ensimmäisiä sanoja, joita ei voi oikein edes ajatuksina pitää ennen kuin ne näkee kirjoitettuna. Ne hahmottuvat vasta samalla, kun sormeni kulkevat tabletin näytöllä.

Herään varhain kuin läpi kiitoksen.
Ensimmäisessä hetkessä tunnen sen:
Olen Jumalan omana maailmassa.
Tuo on tärkeintä aivan kaikessa.
Miten päiväni alkaisin arkisen?
Onko vielä hetki aikaa rukouksen?

Minun täytyy itse uskoa aamuhetkien merkitykseen, suostua ajanjaksoihin, jolloin olen varhain Jumalan kasvojen edessä. Minulle tämä on arvokasta ja herkkää. Silti välillä on toki tavallisempia ajanjaksoja. Herään ehkä jäsenten jäykkyyteen. Tai havahdun siihen, että pää on täynnä luovia ajatuksia. Joskus herään uniin. Kaikenlaista mahtuu aamun hetkiin.

Aamun hetket
Joskus tuskalliset
Usein ihmeelliset

Saan kirjoittaa
Tabletillani hiljaa
Arvokasta aikaa

Rauha saariston
Sisimpääni on
Tehnyt asunnon

Tabletilleni olen tallettanut paljon hengellisesti herkkää hyvin varhaisina hetkinä. Voisi sanoa, että olen usein herännyt erityiseen kuunteluun ja katsomiseen. On vaikea juuri tiettynä hetkenä nähdä jonkin kuvan tai sanan merkitystä. Sen tallentaa kuin varoiksi. Ja yleensä sitä ei tarvitse kokonaan hylätä.

Minulle on tullut tavaksi merkitä ylös näitä ensimmäisiä mielen liikahduksia ennen kuin ne tukahtuvat uuden päivän touhuihin tai haihtuvat jonnekin. Tässä on kyllä paljon samaa mihin olen tottunut, jos jokin taiteellinen projekti on ollut kesken. Minulla on ollut lappuja ja kyniä sängyn lähellä. Nyt on ollut tabletti. Joskus se oli pieni puhelin. Minusta on selvästi tullut nykyaikainen, kristitty ikäihminen.

”Ole minulle kallio, jolla saan asua ja jonne aina saan mennä.” Kristus on tällainen kallio. Ilman saariston aamuja, ilman sanan äärellä oloa ei olisi juuri näin. Tämä on myös syy miksi en ole vaihtanut uudempaan käännökseen. Minun muistini ja Raamattu -hakuni ovat täysin viritetyt 1933/1938 KR:n mukaan.

Kun tuli 1992 käännös, yritin lyhyen ajan käyttää sitä rinnalla. Uuden ja Vanhan testamentin yhteys katkesi. Niin monet minulle hyvin rakkaat ilmaisut oli poistettu. Olin kuin eksyksissä. Erityisesti oli hävitetty kaikki mikä viittasi Jumalan persoonalliseen olemukseen. Minulle Jumalan kasvot ja oikea käsi tai käsivarsi ovat olleet äärettömän tärkeitä ilmauksia. Aika nopeasti päättelin, ettei uudempaa käännöstä ole tehty minulle.

Vanhan Testamentin ilmaus ”kasvojeni” esiintyy juuri tuossa muodossa 1933 käännöksessä 31 kertaa. Vuoden 1992 käännöksessä vain kuusi kertaa. Jumalasta, Taivaallisesta Isästä, on tahdottu tehdä kuin kasvoton hahmo. Myös moni Vanhan Testamentin täysin selkeä viittaus Kristukseen Poikana tai Jumalan oikeana käsivartena, oli muuttunut uudessa käännöksessä vivahteiltaan toiseksi.

Minun on hyväksyttävä se, että seurakunnan käyttämä käännös ei ole oma Raamattuni. Ja niiden, jotka lukevat minun kirjoituksiani ja kirjojani on hyväksyttävä se, että minä elän kiinni tässä vanhemmassa käännöksessä. Tahdon arvostaa niitä leivisköjä mitä olen saanut. Siitä yksinomaan on kysymys, ja toki aivan omasta hyvinvoinnistani.

Ceta Lehtniemi

Iloöljyä murheen sijaan

27.11.2020. Raamatun ilmaisu ”iloöljy” on varsin erikoinen. Silti se on helppo ymmärtää. Ikään kuin ulkoa päin saamme eräänlaista voitelua, josta kumpuaa iloa. Tai se ilo voi kummuta kuin sisältä, ja olla kuitenkin jotain sellaista mitä emme voi yhdistää sen hetken fyysiseen olemukseemme.

Kun katson tätä kuvaa, hämäryys, märkyys, värien niukkuus ja sävyjen tummuus nostavat mieleen murheen. Tämä voisi olla täydellinen kuva alakulosta tai hyljättynä olosta. 

Tarkempi tarkastelu kertoo ehkä sen, että lehden päälle on jo astuttu. Se on kuin unohtunut. Ja kuitenkin siinä on jotain hyvin kaunista.

Jesaja kirjoittaa: ”… panemaan Siionin murheellisten päähän – antamaan heille – juhlapäähineen tuhkan sijaan, iloöljyä murheen sijaan, ylistyksen vaipan masentuneen hengen sijaan; ja heidän nimensä on oleva ”vanhurskauden tammet”, ”Herran istutus”, hänen kirkkautensa ilmoitukseksi”. (Jesaja 61:3)

Näihin sanoihin Jeesus viittaa kertoessaan tehtävästään. Hänessä suurin mahdollinen kärsimys, risti ja hylkääminen toi meille vapautuksen ja ilon. En oikein itsekään ymmärrä miksi tahdon kirjoittaa iloöljystä ja myös kuin juhlariemusta katsoessani maahan liiskautunutta lehteä märällä asfaltilla.

Ehkä kyse on siitä, että minut on joskus yllättänyt olosuhteista täysin riippumattomat tunteet ja tapahtumat. Joskus jokin lohtua tuova raamatunjae on ollut kuin tiiviisti kiinni mielen sopukoissa tuoden valoa pimeään arkeeni. Jonkun kerran on käynyt niin, että ystävä on toiminut kuin Jumalan lähettiläänä välittäen jotain erityistä hyvää juuri alakuloiseen hetkeen. Olen myös kokenut, että väsymys on saatettu kuin pyyhkäistä pois joinain uupumuksen hetkinä.

Tunteiden ja tilanteiden vastakohdat ovat kertoneet itselleni mieleenpainuvasti jotain taivaallisesta juhlariemusta tai iloöljystä. Muistan harvoin aikoja, jotka olivat ehkä hyvinkin täynnä iloista tekemistä, osaamista ja jaksamista. Tätäkin aikaa voisi olla hyvä muistaa kiitollisena. Ehkä ystävien ja läheisten kanssa muistan helpommin näitä aikoja. Tällöin hyvät muistot ovat herkässä.

Tämä kuva maahan litistyneestä märästä lehdestä kuitenkin nosti mieleeni sen, että Jumala haluaa nostaa yksinäiset, erilleen joutuneet, alas painetut, poljetut tai vain kuin hiljalleen alakuloon unohtuneet. Hänellä on edelleen silmiä, korvia ja käsivarsia tässä maailmassa. Raamatun tai hengellisen laulun sanat voivat nousta mieleen ihmeellisesti. Hän, Hyvä Paimen, kulkee yhä kanssamme. Jumalan Pyhä Henki on lahja sisimmässämme. Olemme kiinni Jumalan lahjoittamassa Elämässä.

Iloöljy tai juhlapäähine on ajassa kuin hetkittäin koettavissa, usein hillitysti etenkin omassa kulttuurissamme. Kuinkahan mahtaa olla kerran perillä. Voi sitä riemua!

Ceta Lehtniemi

Kristus riittää kaikkeen

17.11.2020 Miten paljon tarvitaankaan tämän asian kirkastumiseksi. Jossain piilossa, itseltäkin salassa lymyää ajatus siitä, ettei Kristus yksin riitä. Itselleni pudotus syvyyteen ehkä sittenkin tarvittiin. Inhimillisesti tuntuu siltä, että tähän lopputulokseen olisi voinut päästä oikean opetuksen kautta. Käytännössä voin todeta, ettei se olisi ollut mahdollista.

”Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat” (Room. 8:28)

Nuo sanat lausuttiin uskoville vahvistukseksi. Jumala voi kääntää raskaidenkin kokemusten vaikutukset parhaaksemme. Se, mikä ei ole meille mahdollista, on mahdollista Jumalalle.

”Jumala ei voi käyttää sinua, koska …” kuulosti sisimmässäni hylkäämisen viestiltä pitkäaikaisen ystävän suulla sanottuna. Tämä on tietysti erittäin kovasti sanottu, ja yllättäen kuultuna sen vaikutus lähes hirvittää. Pelokkuus ja sisään kääntyminen  ei aina vie rakastavan Jumalan lähelle tai apua etsimään.

Omalla kohdallani tämä laittoi kauhistuneena tarkkailemaan omaa sisintä, koska ulkonaisille seikoille ei ollut mitään tehtävissä. Tuo lause vei minut etsimään yhteyttä Jumalaan omien tekstieni ja kuvieni avulla. Mutta miksi tuo lause syöksi minut myös masennukseen ja ylisuorittamiseen, virheiden tarkkailuun ja ihmisten välttämiseen?

Tuo lause ei tarkoita sitä, että Jumala hylkäisi. Se ei viesti mitään siitä, etteikö Jumala rakastaisi. Nuo sanat eivät tarkoita, että olen jotenkin välteltävä, pois yhteydestä suljettava. Sanojen piiloviesti oli minulle, yksinäni ylisuorittavalle ihmiselle se, ettei Kristus yksin riitä. Lauseen sisään rakentui minulle sanoma, etten nyt voi olla yhteydessä ystäviin, tai että heillekin on parhaaksi välttää yhteyttä minuun.

Tein joitain havaintoja ja joitain aloitteita. Otin yhteyttä ystävään, ja otin yhteyden seurakunnan teologiin. Kummallekaan taholle ei ollut tullut mieleenkään jättää minua ulkopuolelle. Olen tervetullut, ja minun ystävyydestäni jopa iloitaan.

Tämän jälkeen ymmärsin, ettei usko voi koskaan perustua minun suorituksiini, muuttumiseen tai tekoihin. Ei oikeastaan ole edes väliä, vaikka Jumala ei voisi nyt tai koskaan käyttää minua. Tulenhan sitä paitsi fyysisestikin kaiken aikaa heikommaksi ja ikään kuin tarvitsevammaksi. Juuri nyt on tärkeää ymmärtää, ettei uskon lepo perustu muuhun kuin Kristuksen ristin työhön.

Samalla, kun mielessäni on Kristuksen ristin työ, ajattelen häntä kirkastettuna, elävänä, suojanani pahan valtoja vastaan. Hän on suoja myös omaa pimeyttäni, pelkojani ja väärin ymmärrystäni vastaan. Hiljennyn, ihmettelen, pysähdyn, unohdan kaiken muun. Kuin tarraan Kristukseen.

Sanon myös aivan varovaisesti seuraavan asian. Älkää loukkaantuko. Tämän sanon omien lähtökohtieni ja näkemysteni kautta. Meillä vaikuttaa teologia, jossa pyhityksen ydinajatus on muuttunut. Nyt etsitään Jumalan kirkkautta ja kunniaa ihmisen omasta elämästä. Sitä pyritään toteuttamaan lain ja oikein toimivan järjen tai empatian ohjaamana. 

Lutherin ajatus pyhityksestä oli se, että meille syvenee synnin ja armon tunteminen. Itse ymmärrän tämän yhä suurempana Kristukseen turvautumisena. Oikeastaan tämä lähes pakottaa siirtymään oman elämän tarkkailusta, tai omien suoritusten tavoittelusta riippumaan yksin Kristuksessa. Silti voi olla, että tämä on asia, jota on mahdotonta ilmaista ymmärrettävin sanoin.

Kuvaan minun piti muokata maa ja ihminen mustaksi. Samalla lisäsin valoa ja puhtautta taivaan väriin. Näin sain runotekstin ja kuvan puhumaan samaa kieltä.

Ceta Lehtniemi

Ei kaikkea pyyhitä pois

Hengellinen päiväkirjani, uuttaa ja vanhaa

Kirjoitan pienen kirjasen tabletillani. Laitan kotisivuilleni tämän ihan varmuuskopiona. Jos tästä tulee jokin ”pahvikantinen” painotuote, niin joudun ehkä etsimään alkuperäisiä kuvia. Nyt kuitenkin etenen ihan rennosti naputellen tabletillani. Tällainen rento kirjoittelu tuntuu nyt hyvältä.

14.11.2020 Aamulla herätessäni näin silmissäni kuin puhtaan paperin. En hämmästynyt, koska herään usein johonkin kuvaan. Mutta nyt heräsin kuin valkaistuun paperiarkkiin. Olin vielä hetken valveilla paperi silmieni edessä, ja mielestäni siihen syntyi teksti ”Ei kaikkea pyyhitä pois”. Samoin tuli halu alkaa täyttää sanoilla ja kuvilla tyhjiä papereita, joista näkemäni oli ensimmäinen. Tästä syntyy hengellinen päiväkirja. Työnimenä on ”Ei kaikkea pyyhitä pois”.

Usein pyyhitään jotain pois, jotta jokin arvokas voisi olla näkyvissä. Minulla on ollut sisimmässäni tunne, että usein vanhaa tahdotaan pyyhkiä pois hyvin harkitsemattomasti, jopa hengellistä vanhaa. Samoin minulla on välillä pelko, että jokin tärkeä voi hävitä aikana, jolloin talletetaan arvokasta sähköiseen muotoon. Tämän vuoksi olen alkanut tehdä kirjoja. On syytä huolehtia siitä, että oppii erottamaan arvokkaan arvottomasta. Tämä on tärkeää etenkin hengellisissä asiayhteyksissä. Kirjoituksen ja puheen on oltava selkeää. Sen tulisi olla kuin juosten luettavaa. Jos on paljon vääriä yksityiskohtia tai epäpuhtauksia, tärkeästä sanomasta ei voi saada selvää.

Nyt en kirjoita oppikirjaa kristillisistä asioista. Kirjoitan päiväkirjaa poimien ajatuksia, kuvia ja tekstejä varmaan hyvin monesta paikasta omista lähteistäni. Samoin varmaan kirjoitan hyvin spontaania tekstiä. Kaikessa pidän mielessäni, että jostakin paljouden tulvasta ja suuresta määrästä annan enimmän osan pyyhkiytyä pois. Pyrin poimimaan päiväkirjaani jotain arvokasta ennen kuin sekin on hävinnyt.

Ja Herra vastasi minulle ja sanoi: ”Kirjoita näky ja piirrä selvästi tauluihin, niin että sen voi juostessa lukea.” (Habakuk 2:2)

Olen tehnyt paljon eräänlaisia kuvatauluja, jaekortteja. Ne ovat kaikki sellaisia, joita voi juostessa lukea tai niiden ääreen voi pysähtyä. Itse olen tahtonut myös tekstin näkyvän selvänä. Vain silloin kuva ja kirjoitus puhuvat yhdessä jotain tärkeää. Kyse ei ole luonnollisesti näystä siinä mielessä kuin tuossa esiin ottamassani jakeessa. Kuitenkin kyse on näkemyksestä ja näkemisestä. Tärkeän on syytä erottua. Vuoden 1776 Biblia sanoo näin: 

”…kirjoita se näky, ja piirrä tauluun, että ohitsekäypä sen lukis.”

Kun ihminen on asunut meren äärellä kaikki kesänsä, niin tämä raamatunjae Miikan kirjasta on tullut eläväksi. Lapsena viihdyin rannassa, ja heitin usein kiviä mereen katsoen niiden jättämää jälkeä veden pinnassa. ”Kaikki heidän syntinsä sinä heität meren syvyyteen.” Voisiko asiaa ytimekkäämmin sanoa? Voisiko mikään kuva kertoa tätä paremmin.

Joskus kuvittelemme Jumalaa sellaiseksi kuin ihminen. Hänkö kaivelisi meren pohjasta syntikiviämme? Hänkö säilöisi niitä veden peittoon? Ei näin. Kyllä syntimme on tarkoitettu jäämään peittoon ja täysin piiloon. Ne on pyyhitty pois. Se tapahtui meidän vuoksemme, iankaikkiseksi parhaaksemme.

Se ei tapahtunut meidän ansiostamme tai edes tahdostamme. Emme ehkä edes näe tätä tarvetta, koska niin mielellämme katselemme syntikiviä ja keskustelemme niistä. Aloite tuli Jumalalta. Koko toteutus oli Jumalan työtä. Vanhan testamentin puolella katsotaan kuin tulevaan. Kuitenkin nämä kuvataulut ovat kirkkaat ja selkeät osoittaessaan eteenpäin kohti Kristuksen ristiä ja siellä tapahtunutta syntien sovitusta.

Pyhä Jumala ei vain mitätöinyt syntiä, pyyhkinyt pois, unohtanut. Hän maksoi siitä kalliin hinnan, uhrasi oman Poikansa, osoitti rakkautensa ja tahtonsa olla yhteydessä luomiinsa ihmisiin. Sen vuoksi katsomme Kristukseen samalla, kun näemme kiven jättämät renkaat veden pinnassa.

Elämää pahvikansissa

Minulla on käsissäni kopio -yrityksessä painettu runokirja, omani. Käsissä on tuttu tuntuma. Olenhan lukenut lukuisia pahvikantisia hengellisiä kirjasia ja vihkosia. Omassa kirjassani on sentään aavistus kiiltoa tai pintakäsittelyä kannessa. Silti kannen materiaali ja leikkauspinta kertovat, että kirjasessa on pyritty mahdollisimman halpaan toteutukseen.

Kirjani takakansi kertoo ”rosoisesta” matkapäiväkirjasta. Elämämme on rosoista, mutta sellaisenakin arvokasta ja kaunista. Elämän jäljet ja rosoisuus, virheet ja arkisuus eivät välttämättä ole pahasta. Minusta tuntuu siltä, että voisin jatkaa sarjaa hartauskirjoituksilla tai raamatunjaekorteilla. Tekisin rennosti tabletilla poimien kotisivuiltani ja muualtaa sähköisiä tekstejäni ja kuviani.

Oman työni arvostuksen vuoksi pyydän isbn -tunnukset. Samoin pyydän kirjapaketin toimituksen postitse kotiin. Voisin tehdä 10 euron sarjaa, A5 kokoa, noin 60-70 sivua. Onkohan hyvä ajatus? Mutta tämänhän piti olla viimeinen kirjani. Ja varsinkin tabletin pages -ohjelmalla tehtynä viimeinen. Ja nyt jo suunnittelen, että se on uuden sarjan ensimmäinen.

Vaan juhlaruusun itselleni teen:

Onhan tämä elämä mielenkiintoista, kun ei tiedä mitä seuraavana päivänä suunnittelee. Eilen en edes tiennyt missä olen, kun jouduin hyppäämään pois hsl:n bussista. Vuosia vanha muovikortti ei toiminut, ja kulkuneuvossa lipun lataaminen hsl:n sovelluksesta kiellettiin 80 € sakon uhalla. Poistuin siis heti ensimmäisellä pysäkillä.

On tämä lohdullista, kun voi suunnitella elämää pahvikansiin. Se on juhlaruusun arvoinen asia.

Ceta Lehtniemi

Otin puhelinnumeron vanhaan puhelimeeni mahdollisia yhteydenottoviestejä varten. Gsm 0449892810  Vastaan myös soittoon, mutta en soita takaisin. Tilauksessa on hyvä mainita mitä tilataan, nimi, osoite ja gsm-numero, jos kirjekoko ylittyy. Käytän nimittäin postin automaattia, lokeroita. Laskun laitan lähetykseen mukaan.

E-kirjana Kunpa valosi.cetalena

Jeesus, sä ainoa

Virren 318 mieleen nostamia ajatuksia

Tämä virsi nousi yllättäen esille eräässä puhelinkeskustelussa. Luin internetistä virrestä, sen synnystä. ”Virren kirjoittanut norjalainen pappismies Ole Th. Moe (1863-1922) toimi 1900-luvun alussa Oslon kaupunkilähetyksen palveluksessa. Hänen tyttärensä on muistellut, miten isä eräänä iltana 1904 tuli kotiin väsyneenä ja järkyttyneenä pitkän työpäivän jälkeen. Hän oli kotikäynneillään nähnyt paljon hätää ja kurjuutta. Kykenemättä syömäänkään hän vetäytyi työhuoneeseensa. Siellä, rukouksessa ja päivän kokemusten kertautuessa rukoilijan mielessä, syntyi sinä iltana se hänen lauluistaan, josta oli tuleva niistä tunnetuin: Jesus, det eneste . . .”

Vaikka emme olisi hengellisissä tehtävissä tai kohtaisi läheskään vastaavaa hätää, voimme tunnistaa tuon riittämättömyyden tunteen. Me uuvumme niin helposti, kun voimamme ja taitomme eivät riitä. Toki myös itse työn määrä voi olla kohtuuton. Ja ei meistä kukaan pääse hätää kokonaan pakoon. Jos sitä ei tule vastaan työtehtävissä tai kotona, niin se tulee silmiimme ja korviimme viestimien kautta. Haavoitumme myös monin tavoin.

Olemme myös joskus itsellemme uusien asioiden edessä. Tällainen voi olla esimerkiksi läheisen lähestyvä kuolema. Kukaan ei voi valmentaa tähän tilanteeseen. Riittämättömyyden ja osaamattomuuden tunteet saattavat nousta mieleen. Moni meistä kuuntelee ystäviä puhelimessa. Tuntuu, että nykyisin toistuu se, etteivät ihmiset saa apua. Kuuntelijalle jää ehkä olo, ettei voinut auttaa toista. Saattaa jäädä tunne, ettei osannut edes kuunnella niin kuin olisi pitänyt, saati sanoa niitä oikeita sanoja. 

Aikoinaan olin mukana järjestämässä seurakunnassa erilaisia tilaisuuksia. Tämä virsi tuli hyvin tutuksi. Sitä toivoin itsekin laulettavan, vaikka en laulanut mukana. Kuuntelin ja luin sanoja. Arvelen, että sanat yhdessä turvallisen ja levollisen sävellyksen kanssa koskettivat syvällisesti henkeä joka kerta. Virren syntyyn, suomennokseen ja sävellykseen on selvästikin vaikuttanut Pyhä Henki.

Virren sanoja katsellessa tulee mieleen myös raamatunpaikkoja. Jumala on hylkäämistä vastaan, näitä paikkoja löytyy Raamatusta paljon. Ehkä kuitenkin ensin tulee mieleen nämä Jeesuksen sanat: ”Kaikki, minkä Isä antaa minulle, tulee minun tyköni; ja sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos.” ( Joh. 6:37). Tässä kuvataan Jeesusta. Hän ei mitenkään voisi hylätä hänen luokseen tulevaa. 

Jeesus kyllä väsyi eläessään maan päällä. Hän väsyi mm. matkasta, ruuan puutteesta, kenties myös jatkuvista avun tarvitsijoista. Hän oli kuitenkin synnitön, erilainen kuin me tässä suhteessa. Hän tuntee mitä meissä on. Hän tuntee uupumuksemme ja hätämme. Silti on aivan oikein sanoa hänestä ”auttaja uupumaton”. Hän on juuri tämän kaltainen, luokseen kutsuva, ainoa uupumaton auttajamme, täydellinen ymmärtäjämme. Hän on kirkkaudessa Isän tykönä, ja samalla Henkensä kautta lähellämme.

On käsittämätöntä kuinka suuren rohkaisun voimme saada. ”Kun uuvun haavoitun, huomassas, Herra, sun, suuren ja siunatun, levätä saan.” Tämä on jotain samaa mitä luemme psalmista 23: ”Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa.” Saamme levätä Herran läheisyydessä. Tämä ei ole meille useinkaan helppoa, ei ainakaan minulle. Virvoitus on saatavilla, aivan lähellä. Ja kuitenkin unohdamme tämän. On ihme ja lahja, kun tämän levon saa kokea.

Meiltä puuttuu välillä sanoja. Tämä virsi tarjoaa sanoja rukoukseen: ”Herrani, armahda, ohjaa ja taivuta, minne ja milloinka tahtosi vie.” Nämä ovat lähelle tulevia sanoja. Päivämme ja hetkemme ovat hyviä Herran johdatuksessa. Itse rukoilen joskus näillä sanoilla.

Ceta Lehtniemi

https://virsikirja.fi/virsi-318-jeesus-sa-ainoa/

 

 

Saan ylistää Kristusta

Hänessä minulla on kaikki

Nämä sanat nousivat mieleeni vuoteessa aamuvarhaisella. Samalla mielessäni oli artikkelikuva, siis runon ja tekstin yhdistelmä. Mietin myös erästä kohtaamaani ihmistä ja tämän päivän ruokaa. Kuitenkin tiedän, että välähdykseen vaikutti myös eilen kuulemani saarna ja tutkimani raamatunpaikat. Ne raamatunpaikat vaikuttivat eniten, joiden äärellä viivyin pidempään rukoillen ja kysellen.

Se tunne, kun oman olemuksen täyttää hetkeksi ylistys, kuvallinen ylistys, on ihmeellinen. Sitä ei himmennä se, että tiedän itse ottaneeni kuvan, ja tiedän itse muokanneeni sitä. Olen tällä kaikella pyrkinyt ilmaisemaan samaa asiaa, samaa ihmettä. Olen pyrkinyt vangitsemaan väläystä, jossa heikko ihminen kokee jotain suuresta Jumalasta. Joudun joka kerta kuin valitsemaan viivynkö hetken Kristuksen suuruuden edessä, vai mietinkö eilistä tuntemattoman kohtaamista vai tulevan päivän arkea.

Vain näissä varhaisissa hetkissäni omassa vuoteessani pystyn edes jollakin tavoin hiljentymään ja kirjoittamaan. Samat tunteet, saman hiljaisuuden, saman Jumalan suuruuden koen toki monesti muulloinkin, mutta voin vangita sen vain muistiini tai kameraan. Aamuvarhaisina hetkinä otan tämän tabletin syliini. Kun heinäkuussa kirjoitin tämän Kunpa valosi.cetalena niin siinä ymmärsin mikä rikkaus onkaan tämä, että saan olla täällä hiljaisuudessa kirjoittamassa tai lukemassa sanaa tai rukoilemassa. Kuitenkin lisään, etten pysty pitkään edes tähän.

Eilisen saarnan pitäjä oli ollut lähetystehtävänsä kautta aivan toisessa kulttuurissa, erilaisessa seurakunnassa. Voin kuvitella noiden itselleni ehkä hyvinkin erilaisten ja outojenkin ihmisten  luottamuksen suureen Kristukseen. Voin kuvitella kiitoksen ja ylistuksen. Jumalan omissa on samaa aivan toisin kuin missään aatteellisessa, inhimillisessä järjestössä. Jumalan omiin, sisälle olemukseen, johonkin salattuun paikkaan, on lahjoitettu Jumalan Henki. Sama  henki vaikuttaa jo Vanhan Testamentin kirjoituksissa. Monissa psalmeissa on juuri tätä samaa kaipausta viipyä Jumalan yhteydessä, kaipausta olla enemmän Hänessä, lähempänä Häntä.

Kristuksessa olemme päässeet lähelle. Kuitenkin tämä perustuu nimenomaan Kristuksen ristin työhön. Hänen kauttaan meidät on liitetty ja lähennetty Jumalan yhteyteen, sovitettu, armahdettu, otettu lapsiksi. Meidän kotimme on Isän luona taivaassa. Me Isän omat osaamme vain hyvin harvoin kertoa tästä suurimmasta ihmeestä, Jeesuksen Kristuksen valtavasta lunastustyöstä. Emme osaa itsekään elää sitä tai kertoa siitä kuin pienin väläyksin. Niin, emme vain osaa. Toivoisin osaavani.

Voisin laittaa tähän suuren määrän raamatunjakeita, tai edes muutaman. Ehkä lisään niitä jälkeenpäin, koska ne tavallaan mielessäni ovat. Apostoli Paavali oli Kristuksen henkilökohtaisessa opetuksessa vuosia, ja hän tunsi vanhat juutalaiset kirjoitukset. Löydän näistä hänen opetuskirjeistään ihmeellisiä haltioitumisen paikkoja, sanat loppuvat, asia on niin suuri ihmisen sanoille. Jeesus kuvaa yhteyttään Isään monessa kohtaa. Tämä yhteys on sitä mikä on meillekin esikuvana.

Ei me voida mitään ilman tätä Jeesuksen yhteyttä. Ihmeellistä on, että tämä säie säilyy myös silloin, kun muut aistit heikkenevät. Kuitenkin tämä aika ja tämä elämäntapamme unohtaa vanhusten hengellisen elämän lähes täysin. Tämä aika unohtaa myös ikäihmisen hengellisen ikävän, kyselyn yhteyteen, säikeen, joka säilyy ajan rajan yli. Tämä iainkaikkinen saa alkunsa täällä ajallisessa maailmassa. Tämän yhteyden arvoa ei voi mitata enää siinä, mitä ihminen ehtii itse tekemään. Se on aidoimmillaan hukkuvan tarttumista pelastusrenkaaseen.

Ikäihmiset ovat useissa kulttuureissa enemmän perhettä, kiinteämmin seurakuntaa ja paremmin huomioidut. Meilläkään ei tarvitsisi olla näin. Jumalan suuruudesta ja kuoleman voitosta, hänen ihmeellisyydestään tulisi kertoa kaikille. Sitä voi välittää toiselle myös ilman sanoja. Kristilliset sanat voivat olla jopa kiellettyjä, ainakin usein väärin käsitettyjä tai pelättyjä. Minä voin kertoa ainoastaan kuin ”pienen pojan eväin”. Nämä minulla on, ja näitä minä käytän. Tämä on osa evankeliumin kertomisen perinnettä, minun osani. Tiedän, että tämä hoitaa minun omaa uskoani. Se on minulle tärkeää.

Ceta Lehtniemi

 

Ikä on vain numeroita?

Meistä varmaan lähes jokainen on kuullut sanottavan ”ikä on vain numeroita”. Nyt täytyy sanoa, että tämä on kyllä ärsyttänyt minua hieman. En ole toki ryhtynyt keskustelemaan aiheesta. Ehkä tuolla on tahdottu rohkaista, sanoa, että sisin voi olla ikään kuin iätön. Artikkelikuva on e-kirjastani Kunpa valosi löytäisi minut

Jo syksyllä 2018 käsittelin kirjassani ”Syksyäni en anna pois” ikää ja ikääntymistä. Ja nyt kesällä 2020 ihan huomaamattani kuin vahingossa kirjoitin runon aiheesta. Se tapahtui vuoteellani hiljentyessäni sormet tabletin näytöllä. En edes kokenut ajattelevani aihetta. Olen tavallaan samassa asemassa runoni lukijan kanssa.

Ikä on kuoriutumista, siipien saamista, mielen vapautta. On ehkä niin, että juuri ikä on kerryttänyt sellaista taakkaa, mistä voisi luopua, mistä ehkä viimein osaisi irrottautua. Luonnossa tapahtuu suuri ihme hyönteisten maailmassa, kun kotelosta kuoriutuu siivekäs olento. Jollain tavoin on mahdollisuus ihmisenkin löytää enemmän ilmaa ja ulottuvuutta elämäänsä. Tämä ei edellytä välttämättä edes fyysistä liikkeellä oloa.

Ikä on riisumista, uuteen ja vanhaan pukeutumista. On paljon hyvää ”vanhassa”. Sen ehkä löytää uudelleen, kun ei pidä itsepäisen kireästi kiinni jostain, vaan on sen jo jättänyt kuin vapaaksi ja uudelleen löydettäväksi. Moni uusi taas tulee mahdolliseksi, kun on kuitenkin oppinut jotain elämänsä aikana. On perustaa esimerkiksi äidinkielen hallinnassa. On mahdollisesti hyvät taustatiedot luonnontieteessä ja matematiikassa. Voi olla pohjaa, minkä päälle rakentaa uutta. Monelle iäkkäälle on hyvin helppoa esimerkiksi uuden tekniikan omaksuminen, ja laajan tiedon hankkiminen. Eläkkeellä on usein hiukan enemmän aikaakin kuin mitä työelämässä ollessa.

Syksyäni en anna pois -Ifolor -kirja valmistui talvella 2019. Kokonaisuus syntyi edellisenä syksynä. Ikääntymiseen suoraan liittyviä sivuja ovat ehkä nämä:


Ikä ei ole numeroita, vuosia. Se on aina uusiutuvaa elämää. Hengellisessä mielessä myös uusiutuminen ja uudistuminen jatkuu yhä. Tällä herkällä alueella ymmärtää myös sen miten tärkeää on kirjallinen materiaali. On hengellisiä kirjoja, joihin palaan yhä uudelleen. Sama koskee luonnollisesti myös Raamattua.

Ikä on muistamista ja unohtamista, armahtamista. Jossain vaiheessa on aivan pakko oppia hieman hymyilemään itselleen, unohduksilleen tai hajamielisyydelleen. Tietysti osa unohtamisesta johtuu siitä, että on niin keskittynyt johonkin tärkeään. Tosiasia on kuitenkin se, että muistilappujen määrä lisääntyy. Sitten on se toinen puoli, kun tietää, että jokin asia on syytä täysin unohtaa. Armollisuus itseä ja muita kohtaan nousee tavoitteeksi.

Conformitas Christi -ajatus Lutherin teologiassa on ollut itselleni ehkä yksi merkittävimmistä hengellisistä oppikirjoistani. Ensin luin sitä monisteena, sitten pehmeäkantisena kirjana. Kirjoitin siitä viisi artikkelia. Olisikohan tässä viimeisessä eniten sitä mitä itse etenkin nyt iäkkäämpänä pyrin hahmottamaan. V Conformitas Christi -jatkoa

Tuon edellisen kappaleen voi halutessaan hypätä yli. Tiedän itse noiden ajatusten olevan taustalla, vaikka runoni tai mietteeni ei olisi varsinaisesti hengellinen. On onni, kun voi istua rannalla miettien tulevaa, sen voimavaroja, askareita ja kohtaamisia. Usein näitä miettii rukoillen omassa vuoteessaan.

Suunnittelen mielessäni taas kerran uutta kirjaa. Siinä olisi taas valokuvia, runoja ja lyhyitä tekstejä. Sitä ei painettaisi Ifolorilla. Siihen saan ehkä apua taittoon, painatukseen ja markkinointiin. Ja ellen saa, niin uskon asioiden järjestyvän. Kuljen eteenpäin. En katkaise siipiä unelmilta. Täytyy ehkä varustaa kotitoimistoa, ja opetella uutta, jos asiat eivät mene siten kuin nyt varovaisesti uskon. Silti on ihanaa lähteä eteenpäin. Suunnittelen kuin uutta retkeä.

Ceta Lehtniemi