Iloöljyä murheen sijaan

27.11.2020. Raamatun ilmaisu ”iloöljy” on varsin erikoinen. Silti se on helppo ymmärtää. Ikään kuin ulkoa päin saamme eräänlaista voitelua, josta kumpuaa iloa. Tai se ilo voi kummuta kuin sisältä, ja olla kuitenkin jotain sellaista mitä emme voi yhdistää sen hetken fyysiseen olemukseemme.

Kun katson tätä kuvaa, hämäryys, märkyys, värien niukkuus ja sävyjen tummuus nostavat mieleen murheen. Tämä voisi olla täydellinen kuva alakulosta tai hyljättynä olosta. 

Tarkempi tarkastelu kertoo ehkä sen, että lehden päälle on jo astuttu. Se on kuin unohtunut. Ja kuitenkin siinä on jotain hyvin kaunista.

Jesaja kirjoittaa: ”… panemaan Siionin murheellisten päähän – antamaan heille – juhlapäähineen tuhkan sijaan, iloöljyä murheen sijaan, ylistyksen vaipan masentuneen hengen sijaan; ja heidän nimensä on oleva ”vanhurskauden tammet”, ”Herran istutus”, hänen kirkkautensa ilmoitukseksi”. (Jesaja 61:3)

Näihin sanoihin Jeesus viittaa kertoessaan tehtävästään. Hänessä suurin mahdollinen kärsimys, risti ja hylkääminen toi meille vapautuksen ja ilon. En oikein itsekään ymmärrä miksi tahdon kirjoittaa iloöljystä ja myös kuin juhlariemusta katsoessani maahan liiskautunutta lehteä märällä asfaltilla.

Ehkä kyse on siitä, että minut on joskus yllättänyt olosuhteista täysin riippumattomat tunteet ja tapahtumat. Joskus jokin lohtua tuova raamatunjae on ollut kuin tiiviisti kiinni mielen sopukoissa tuoden valoa pimeään arkeeni. Jonkun kerran on käynyt niin, että ystävä on toiminut kuin Jumalan lähettiläänä välittäen jotain erityistä hyvää juuri alakuloiseen hetkeen. Olen myös kokenut, että väsymys on saatettu kuin pyyhkäistä pois joinain uupumuksen hetkinä.

Tunteiden ja tilanteiden vastakohdat ovat kertoneet itselleni mieleenpainuvasti jotain taivaallisesta juhlariemusta tai iloöljystä. Muistan harvoin aikoja, jotka olivat ehkä hyvinkin täynnä iloista tekemistä, osaamista ja jaksamista. Tätäkin aikaa voisi olla hyvä muistaa kiitollisena. Ehkä ystävien ja läheisten kanssa muistan helpommin näitä aikoja. Tällöin hyvät muistot ovat herkässä.

Tämä kuva maahan litistyneestä märästä lehdestä kuitenkin nosti mieleeni sen, että Jumala haluaa nostaa yksinäiset, erilleen joutuneet, alas painetut, poljetut tai vain kuin hiljalleen alakuloon unohtuneet. Hänellä on edelleen silmiä, korvia ja käsivarsia tässä maailmassa. Raamatun tai hengellisen laulun sanat voivat nousta mieleen ihmeellisesti. Hän, Hyvä Paimen, kulkee yhä kanssamme. Jumalan Pyhä Henki on lahja sisimmässämme. Olemme kiinni Jumalan lahjoittamassa Elämässä.

Iloöljy tai juhlapäähine on ajassa kuin hetkittäin koettavissa, usein hillitysti etenkin omassa kulttuurissamme. Kuinkahan mahtaa olla kerran perillä. Voi sitä riemua!

Ceta Lehtniemi

Kristus riittää kaikkeen

17.11.2020 Miten paljon tarvitaankaan tämän asian kirkastumiseksi. Jossain piilossa, itseltäkin salassa lymyää ajatus siitä, ettei Kristus yksin riitä. Itselleni pudotus syvyyteen ehkä sittenkin tarvittiin. Inhimillisesti tuntuu siltä, että tähän lopputulokseen olisi voinut päästä oikean opetuksen kautta. Käytännössä voin todeta, ettei se olisi ollut mahdollista.

”Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat” (Room. 8:28)

Nuo sanat lausuttiin uskoville vahvistukseksi. Jumala voi kääntää raskaidenkin kokemusten vaikutukset parhaaksemme. Se, mikä ei ole meille mahdollista, on mahdollista Jumalalle.

Jumala ei voi käyttää sinua, koska …” kuulosti sisimmässäni hylkäämisen viestiltä pitkäaikaisen ystävän suulla sanottuna. Tämä on tietysti erittäin kovasti sanottu, ja yllättäen kuultuna sen vaikutus lähes hirvittää. Pelokkuus ja sisään kääntyminen  ei aina vie rakastavan Jumalan lähelle tai apua etsimään.

Omalla kohdallani tämä laittoi kauhistuneena tarkkailemaan omaa sisintä, koska ulkonaisille seikoille ei ollut mitään tehtävissä. Tuo lause vei minut etsimään yhteyttä Jumalaan omien tekstieni ja kuvieni avulla. Mutta miksi tuo lause syöksi minut myös masennukseen ja ylisuorittamiseen, virheiden tarkkailuun ja ihmisten välttämiseen?

Tuo lause ei tarkoita sitä, että Jumala hylkäisi. Se ei viesti mitään siitä, etteikö Jumala rakastaisi. Nuo sanat eivät tarkoita, että olen jotenkin välteltävä, pois yhteydestä suljettava. Sanojen piiloviesti oli minulle, yksinäni ylisuorittavalle ihmiselle se, ettei Kristus yksin riitä. Lauseen sisään rakentui minulle sanoma, etten nyt voi olla yhteydessä ystäviin, tai että heillekin on parhaaksi välttää yhteyttä minuun.

Tein joitain havaintoja ja joitain aloitteita. Otin yhteyttä ystävään, ja otin yhteyden seurakunnan teologiin. Kummallekaan taholle ei ollut tullut mieleenkään jättää minua ulkopuolelle. Olen tervetullut, ja minun ystävyydestäni jopa iloitaan.

Tämän jälkeen ymmärsin, ettei usko voi koskaan perustua minun suorituksiini, muuttumiseen tai tekoihin. Ei oikeastaan ole edes väliä, vaikka Jumala ei voisi nyt tai koskaan käyttää minua. Tulenhan sitä paitsi fyysisestikin kaiken aikaa heikommaksi ja ikään kuin tarvitsevammaksi. Juuri nyt on tärkeää ymmärtää, ettei uskon lepo perustu muuhun kuin Kristuksen ristin työhön.

Samalla, kun mielessäni on Kristuksen ristin työ, ajattelen häntä kirkastettuna, elävänä, suojanani pahan valtoja vastaan. Hän on suoja myös omaa pimeyttäni, pelkojani ja väärin ymmärrystäni vastaan. Hiljennyn, ihmettelen, pysähdyn, unohdan kaiken muun. Kuin tarraan Kristukseen.

Sanon myös aivan varovaisesti seuraavan asian. Älkää loukkaantuko. Tämän sanon omien lähtökohtieni ja näkemysteni kautta. Meillä vaikuttaa teologia, jossa pyhityksen ydinajatus on muuttunut. Nyt etsitään Jumalan kirkkautta ja kunniaa ihmisen omasta elämästä. Sitä pyritään toteuttamaan lain ja oikein toimivan järjen tai empatian ohjaamana. 

Lutherin ajatus pyhityksestä oli se, että meille syvenee synnin ja armon tunteminen. Itse ymmärrän tämän yhä suurempana Kristukseen turvautumisena. Oikeastaan tämä lähes pakottaa siirtymään oman elämän tarkkailusta, tai omien suoritusten tavoittelusta riippumaan yksin Kristuksessa. Silti voi olla, että tämä on asia, jota on mahdotonta ilmaista ymmärrettävin sanoin.

Kuvaan minun piti muokata maa ja ihminen mustaksi. Samalla lisäsin valoa ja puhtautta taivaan väriin. Näin sain runotekstin ja kuvan puhumaan samaa kieltä.

Ceta Lehtniemi

Ei kaikkea pyyhitä pois 14.11.

Hengellinen päiväkirjani, uuttaa ja vanhaa

Kirjoitan aiheesta pienen kirjasen tabletillani. Laitan kotisivuilleni tämän ihan varmuuskopiona. Jos tästä tulee jokin ”pahvikantinen” painotuote, niin joudun ehkä etsimään alkuperäisiä kuvia. Nyt kuitenkin etenen ihan rennosti naputellen tabletillani. Sivustoltani on nyt pois mahdollisuus kommentoida, myös esirukous. Lisäksi laitoin kommentoinnin edellytykseksi kirjautumisen. Roskapostia, joka sisältää haittalinkkejä, tulee paljon, useita kymmeniä vuorokaudessa.

14.11.2020

Aamulla herätessäni näin silmissäni kuin puhtaan paperin. En hämmästynyt, koska herään usein johonkin kuvaan. Mutta nyt heräsin kuin valkaistuun paperiarkkiin. Olin vielä hetken valveilla paperi silmieni edessä, ja mielestäni siihen syntyi teksti ”Ei kaikkea pyyhitä pois”. Samoin tuli halu alkaa täyttää sanoilla ja kuvilla tyhjiä papereita, joista näkemäni oli ensimmäinen. Tästä syntyy hengellinen päiväkirja. Työnimenä on ”Ei kaikkea pyyhitä pois”.

Usein pyyhitään jotain pois, jotta jokin arvokas voisi olla näkyvissä. Minulla on ollut sisimmässäni tunne, että usein vanhaa tahdotaan pyyhkiä pois hyvin harkitsemattomasti, jopa hengellistä vanhaa. Samoin minulla on välillä pelko, että jokin tärkeä voi hävitä aikana, jolloin talletetaan arvokasta sähköiseen muotoon. Tämän vuoksi olen alkanut tehdä kirjoja. On syytä huolehtia siitä, että oppii erottamaan arvokkaan arvottomasta. Tämä on tärkeää etenkin hengellisissä asiayhteyksissä. Kirjoituksen ja puheen on oltava selkeää. Sen tulisi olla kuin juosten luettavaa. Jos on paljon vääriä yksityiskohtia tai epäpuhtauksia, tärkeästä sanomasta ei voi saada selvää.

Nyt en kirjoita oppikirjaa kristillisistä asioista. Kirjoitan päiväkirjaa poimien ajatuksia, kuvia ja tekstejä varmaan hyvin monesta paikasta omista lähteistäni. Samoin varmaan kirjoitan hyvin spontaania tekstiä. Kaikessa pidän mielessäni, että jostakin paljouden tulvasta ja suuresta määrästä annan enimmän osan pyyhkiytyä pois. Pyrin poimimaan päiväkirjaani jotain arvokasta ennen kuin sekin on hävinnyt.

Ja Herra vastasi minulle ja sanoi: ”Kirjoita näky ja piirrä selvästi tauluihin, niin että sen voi juostessa lukea.” (Habakuk 2:2)

Olen tehnyt paljon eräänlaisia kuvatauluja, jaekortteja. Ne ovat kaikki sellaisia, joita voi juostessa lukea tai niiden ääreen voi pysähtyä. Itse olen tahtonut myös tekstin näkyvän selvänä. Vain silloin kuva ja kirjoitus puhuvat yhdessä jotain tärkeää. Kyse ei ole luonnollisesti näystä siinä mielessä kuin tuossa esiin ottamassani jakeessa. Kuitenkin kyse on näkemyksestä ja näkemisestä. Tärkeän on syytä erottua. Vuoden 1776 Biblia sanoo näin: 

”…kirjoita se näky, ja piirrä tauluun, että ohitsekäypä sen lukis.”

Kun ihminen on asunut meren äärellä kaikki kesänsä, niin tämä raamatunjae Miikan kirjasta on tullut eläväksi. Lapsena viihdyin rannassa, ja heitin usein kiviä mereen katsoen niiden jättämää jälkeä veden pinnassa. ”Kaikki heidän syntinsä sinä heität meren syvyyteen.” Voisiko asiaa ytimekkäämmin sanoa? Voisiko mikään kuva kertoa tätä paremmin.

Joskus kuvittelemme Jumalaa sellaiseksi kuin ihminen. Hänkö kaivelisi meren pohjasta syntikiviämme? Hänkö säilöisi niitä veden peittoon? Ei näin. Kyllä syntimme on tarkoitettu jäämään peittoon ja täysin piiloon. Ne on pyyhitty pois. Se tapahtui meidän vuoksemme, iankaikkiseksi parhaaksemme.

Se ei tapahtunut meidän ansiostamme tai edes tahdostamme. Emme ehkä edes näe tätä tarvetta, koska niin mielellämme katselemme syntikiviä ja keskustelemme niistä. Aloite tuli Jumalalta. Koko toteutus oli Jumalan työtä. Vanhan testamentin puolella katsotaan kuin tulevaan. Kuitenkin nämä kuvataulut ovat kirkkaat ja selkeät osoittaessaan eteenpäin kohti Kristuksen ristiä ja siellä tapahtunutta syntien sovitusta.

Pyhä Jumala ei vain mitätöinyt syntiä, pyyhkinyt pois, unohtanut. Hän maksoi siitä kalliin hinnan, uhrasi oman Poikansa, osoitti rakkautensa ja tahtonsa olla yhteydessä luomiinsa ihmisiin. Sen vuoksi katsomme Kristukseen samalla, kun näemme kiven jättämät renkaat veden pinnassa.

Elämää pahvikansissa

Minulla on käsissäni kopio -yrityksessä painettu runokirja, omani. Käsissä on tuttu tuntuma. Olenhan lukenut lukuisia pahvikantisia hengellisiä kirjasia ja vihkosia. Omassa kirjassani on sentään aavistus kiiltoa tai pintakäsittelyä kannessa. Silti kannen materiaali ja leikkauspinta kertovat, että kirjasessa on pyritty mahdollisimman halpaan toteutukseen.

Kirjani takakansi kertoo ”rosoisesta” matkapäiväkirjasta. Elämämme on rosoista, mutta sellaisenakin arvokasta ja kaunista. Elämän jäljet ja rosoisuus, virheet ja arkisuus eivät välttämättä ole pahasta. Minusta tuntuu siltä, että voisin jatkaa sarjaa hartauskirjoituksilla tai raamatunjaekorteilla. Tekisin rennosti tabletilla poimien kotisivuiltani ja muualtaa sähköisiä tekstejäni ja kuviani.

Oman työni arvostuksen vuoksi pyydän isbn -tunnukset. Samoin pyydän kirjapaketin toimituksen postitse kotiin. Voisin tehdä 10 euron sarjaa, A5 kokoa, noin 60-70 sivua. Onkohan hyvä ajatus? Mutta tämänhän piti olla viimeinen kirjani. Ja varsinkin tabletin pages -ohjelmalla tehtynä viimeinen. Ja nyt jo suunnittelen, että se on uuden sarjan ensimmäinen.

Vaan juhlaruusun itselleni teen:

Onhan tämä elämä mielenkiintoista, kun ei tiedä mitä seuraavana päivänä suunnittelee. Eilen en edes tiennyt missä olen, kun jouduin hyppäämään pois hsl:n bussista. Vuosia vanha muovikortti ei toiminut, ja kulkuneuvossa lipun lataaminen hsl:n sovelluksesta kiellettiin 80 € sakon uhalla. Poistuin siis heti ensimmäisellä pysäkillä.

On tämä lohdullista, kun voi suunnitella elämää pahvikansiin. Se on juhlaruusun arvoinen asia.

Ceta Lehtniemi

Otin puhelinnumeron vanhaan puhelimeeni mahdollisia yhteydenottoviestejä varten. Gsm 0449892810  Vastaan myös soittoon, mutta en soita takaisin. Tilauksessa on hyvä mainita mitä tilataan, nimi, osoite ja gsm-numero, jos kirjekoko ylittyy. Käytän nimittäin postin automaattia, lokeroita. Laskun laitan lähetykseen mukaan.

E-kirjana Kunpa valosi.cetalena

Jeesus, sä ainoa

Virren 318 mieleen nostamia ajatuksia

Tämä virsi nousi yllättäen esille eräässä puhelinkeskustelussa. Luin internetistä virrestä, sen synnystä. ”Virren kirjoittanut norjalainen pappismies Ole Th. Moe (1863-1922) toimi 1900-luvun alussa Oslon kaupunkilähetyksen palveluksessa. Hänen tyttärensä on muistellut, miten isä eräänä iltana 1904 tuli kotiin väsyneenä ja järkyttyneenä pitkän työpäivän jälkeen. Hän oli kotikäynneillään nähnyt paljon hätää ja kurjuutta. Kykenemättä syömäänkään hän vetäytyi työhuoneeseensa. Siellä, rukouksessa ja päivän kokemusten kertautuessa rukoilijan mielessä, syntyi sinä iltana se hänen lauluistaan, josta oli tuleva niistä tunnetuin: Jesus, det eneste . . .”

Vaikka emme olisi hengellisissä tehtävissä tai kohtaisi läheskään vastaavaa hätää, voimme tunnistaa tuon riittämättömyyden tunteen. Me uuvumme niin helposti, kun voimamme ja taitomme eivät riitä. Toki myös itse työn määrä voi olla kohtuuton. Ja ei meistä kukaan pääse hätää kokonaan pakoon. Jos sitä ei tule vastaan työtehtävissä tai kotona, niin se tulee silmiimme ja korviimme viestimien kautta. Haavoitumme myös monin tavoin.

Olemme myös joskus itsellemme uusien asioiden edessä. Tällainen voi olla esimerkiksi läheisen lähestyvä kuolema. Kukaan ei voi valmentaa tähän tilanteeseen. Riittämättömyyden ja osaamattomuuden tunteet saattavat nousta mieleen. Moni meistä kuuntelee ystäviä puhelimessa. Tuntuu, että nykyisin toistuu se, etteivät ihmiset saa apua. Kuuntelijalle jää ehkä olo, ettei voinut auttaa toista. Saattaa jäädä tunne, ettei osannut edes kuunnella niin kuin olisi pitänyt, saati sanoa niitä oikeita sanoja. 

Aikoinaan olin mukana järjestämässä seurakunnassa erilaisia tilaisuuksia. Tämä virsi tuli hyvin tutuksi. Sitä toivoin itsekin laulettavan, vaikka en laulanut mukana. Kuuntelin ja luin sanoja. Arvelen, että sanat yhdessä turvallisen ja levollisen sävellyksen kanssa koskettivat syvällisesti henkeä joka kerta. Virren syntyyn, suomennokseen ja sävellykseen on selvästikin vaikuttanut Pyhä Henki.

Virren sanoja katsellessa tulee mieleen myös raamatunpaikkoja. Jumala on hylkäämistä vastaan, näitä paikkoja löytyy Raamatusta paljon. Ehkä kuitenkin ensin tulee mieleen nämä Jeesuksen sanat: ”Kaikki, minkä Isä antaa minulle, tulee minun tyköni; ja sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos.” ( Joh. 6:37). Tässä kuvataan Jeesusta. Hän ei mitenkään voisi hylätä hänen luokseen tulevaa. 

Jeesus kyllä väsyi eläessään maan päällä. Hän väsyi mm. matkasta, ruuan puutteesta, kenties myös jatkuvista avun tarvitsijoista. Hän oli kuitenkin synnitön, erilainen kuin me tässä suhteessa. Hän tuntee mitä meissä on. Hän tuntee uupumuksemme ja hätämme. Silti on aivan oikein sanoa hänestä ”auttaja uupumaton”. Hän on juuri tämän kaltainen, luokseen kutsuva, ainoa uupumaton auttajamme, täydellinen ymmärtäjämme. Hän on kirkkaudessa Isän tykönä, ja samalla Henkensä kautta lähellämme.

On käsittämätöntä kuinka suuren rohkaisun voimme saada. ”Kun uuvun haavoitun, huomassas, Herra, sun, suuren ja siunatun, levätä saan.” Tämä on jotain samaa mitä luemme psalmista 23: ”Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa.” Saamme levätä Herran läheisyydessä. Tämä ei ole meille useinkaan helppoa, ei ainakaan minulle. Virvoitus on saatavilla, aivan lähellä. Ja kuitenkin unohdamme tämän. On ihme ja lahja, kun tämän levon saa kokea.

Meiltä puuttuu välillä sanoja. Tämä virsi tarjoaa sanoja rukoukseen: ”Herrani, armahda, ohjaa ja taivuta, minne ja milloinka tahtosi vie.” Nämä ovat lähelle tulevia sanoja. Päivämme ja hetkemme ovat hyviä Herran johdatuksessa. Itse rukoilen joskus näillä sanoilla.

Ceta Lehtniemi

https://virsikirja.fi/virsi-318-jeesus-sa-ainoa/

 

 

Saan ylistää Kristusta

Hänessä minulla on kaikki

Nämä sanat nousivat mieleeni vuoteessa aamuvarhaisella. Samalla mielessäni oli artikkelikuva, siis runon ja tekstin yhdistelmä. Mietin myös erästä kohtaamaani ihmistä ja tämän päivän ruokaa. Kuitenkin tiedän, että välähdykseen vaikutti myös eilen kuulemani saarna ja tutkimani raamatunpaikat. Ne raamatunpaikat vaikuttivat eniten, joiden äärellä viivyin pidempään rukoillen ja kysellen.

Se tunne, kun oman olemuksen täyttää hetkeksi ylistys, kuvallinen ylistys, on ihmeellinen. Sitä ei himmennä se, että tiedän itse ottaneeni kuvan, ja tiedän itse muokanneeni sitä. Olen tällä kaikella pyrkinyt ilmaisemaan samaa asiaa, samaa ihmettä. Olen pyrkinyt vangitsemaan väläystä, jossa heikko ihminen kokee jotain suuresta Jumalasta. Joudun joka kerta kuin valitsemaan viivynkö hetken Kristuksen suuruuden edessä, vai mietinkö eilistä tuntemattoman kohtaamista vai tulevan päivän arkea.

Vain näissä varhaisissa hetkissäni omassa vuoteessani pystyn edes jollakin tavoin hiljentymään ja kirjoittamaan. Samat tunteet, saman hiljaisuuden, saman Jumalan suuruuden koen toki monesti muulloinkin, mutta voin vangita sen vain muistiini tai kameraan. Aamuvarhaisina hetkinä otan tämän tabletin syliini. Kun heinäkuussa kirjoitin tämän Kunpa valosi.cetalena niin siinä ymmärsin mikä rikkaus onkaan tämä, että saan olla täällä hiljaisuudessa kirjoittamassa tai lukemassa sanaa tai rukoilemassa. Kuitenkin lisään, etten pysty pitkään edes tähän.

Eilisen saarnan pitäjä oli ollut lähetystehtävänsä kautta aivan toisessa kulttuurissa, erilaisessa seurakunnassa. Voin kuvitella noiden itselleni ehkä hyvinkin erilaisten ja outojenkin ihmisten  luottamuksen suureen Kristukseen. Voin kuvitella kiitoksen ja ylistuksen. Jumalan omissa on samaa aivan toisin kuin missään aatteellisessa, inhimillisessä järjestössä. Jumalan omiin, sisälle olemukseen, johonkin salattuun paikkaan, on lahjoitettu Jumalan Henki. Sama  henki vaikuttaa jo Vanhan Testamentin kirjoituksissa. Monissa psalmeissa on juuri tätä samaa kaipausta viipyä Jumalan yhteydessä, kaipausta olla enemmän Hänessä, lähempänä Häntä.

Kristuksessa olemme päässeet lähelle. Kuitenkin tämä perustuu nimenomaan Kristuksen ristin työhön. Hänen kauttaan meidät on liitetty ja lähennetty Jumalan yhteyteen, sovitettu, armahdettu, otettu lapsiksi. Meidän kotimme on Isän luona taivaassa. Me Isän omat osaamme vain hyvin harvoin kertoa tästä suurimmasta ihmeestä, Jeesuksen Kristuksen valtavasta lunastustyöstä. Emme osaa itsekään elää sitä tai kertoa siitä kuin pienin väläyksin. Niin, emme vain osaa. Toivoisin osaavani.

Voisin laittaa tähän suuren määrän raamatunjakeita, tai edes muutaman. Ehkä lisään niitä jälkeenpäin, koska ne tavallaan mielessäni ovat. Apostoli Paavali oli Kristuksen henkilökohtaisessa opetuksessa vuosia, ja hän tunsi vanhat juutalaiset kirjoitukset. Löydän näistä hänen opetuskirjeistään ihmeellisiä haltioitumisen paikkoja, sanat loppuvat, asia on niin suuri ihmisen sanoille. Jeesus kuvaa yhteyttään Isään monessa kohtaa. Tämä yhteys on sitä mikä on meillekin esikuvana.

Ei me voida mitään ilman tätä Jeesuksen yhteyttä. Ihmeellistä on, että tämä säie säilyy myös silloin, kun muut aistit heikkenevät. Kuitenkin tämä aika ja tämä elämäntapamme unohtaa vanhusten hengellisen elämän lähes täysin. Tämä aika unohtaa myös ikäihmisen hengellisen ikävän, kyselyn yhteyteen, säikeen, joka säilyy ajan rajan yli. Tämä iainkaikkinen saa alkunsa täällä ajallisessa maailmassa. Tämän yhteyden arvoa ei voi mitata enää siinä, mitä ihminen ehtii itse tekemään. Se on aidoimmillaan hukkuvan tarttumista pelastusrenkaaseen.

Ikäihmiset ovat useissa kulttuureissa enemmän perhettä, kiinteämmin seurakuntaa ja paremmin huomioidut. Meilläkään ei tarvitsisi olla näin. Jumalan suuruudesta ja kuoleman voitosta, hänen ihmeellisyydestään tulisi kertoa kaikille. Sitä voi välittää toiselle myös ilman sanoja. Kristilliset sanat voivat olla jopa kiellettyjä, ainakin usein väärin käsitettyjä tai pelättyjä. Minä voin kertoa ainoastaan kuin ”pienen pojan eväin”. Nämä minulla on, ja näitä minä käytän. Tämä on osa evankeliumin kertomisen perinnettä, minun osani. Tiedän, että tämä hoitaa minun omaa uskoani. Se on minulle tärkeää.

Ceta Lehtniemi

 

Ikä on vain numeroita?

Meistä varmaan lähes jokainen on kuullut sanottavan ”ikä on vain numeroita”. Nyt täytyy sanoa, että tämä on kyllä ärsyttänyt minua hieman. En ole toki ryhtynyt keskustelemaan aiheesta. Ehkä tuolla on tahdottu rohkaista, sanoa, että sisin voi olla ikään kuin iätön. Artikkelikuva on e-kirjastani Kunpa valosi löytäisi minut

Jo syksyllä 2018 käsittelin kirjassani ”Syksyäni en anna pois” ikää ja ikääntymistä. Ja nyt kesällä 2020 ihan huomaamattani kuin vahingossa kirjoitin runon aiheesta. Se tapahtui vuoteellani hiljentyessäni sormet tabletin näytöllä. En edes kokenut ajattelevani aihetta. Olen tavallaan samassa asemassa runoni lukijan kanssa.

Ikä on kuoriutumista, siipien saamista, mielen vapautta. On ehkä niin, että juuri ikä on kerryttänyt sellaista taakkaa, mistä voisi luopua, mistä ehkä viimein osaisi irrottautua. Luonnossa tapahtuu suuri ihme hyönteisten maailmassa, kun kotelosta kuoriutuu siivekäs olento. Jollain tavoin on mahdollisuus ihmisenkin löytää enemmän ilmaa ja ulottuvuutta elämäänsä. Tämä ei edellytä välttämättä edes fyysistä liikkeellä oloa.

Ikä on riisumista, uuteen ja vanhaan pukeutumista. On paljon hyvää ”vanhassa”. Sen ehkä löytää uudelleen, kun ei pidä itsepäisen kireästi kiinni jostain, vaan on sen jo jättänyt kuin vapaaksi ja uudelleen löydettäväksi. Moni uusi taas tulee mahdolliseksi, kun on kuitenkin oppinut jotain elämänsä aikana. On perustaa esimerkiksi äidinkielen hallinnassa. On mahdollisesti hyvät taustatiedot luonnontieteessä ja matematiikassa. Voi olla pohjaa, minkä päälle rakentaa uutta. Monelle iäkkäälle on hyvin helppoa esimerkiksi uuden tekniikan omaksuminen, ja laajan tiedon hankkiminen. Eläkkeellä on usein hiukan enemmän aikaakin kuin mitä työelämässä ollessa.

Syksyäni en anna pois -Ifolor -kirja valmistui talvella 2019. Kokonaisuus syntyi edellisenä syksynä. Ikääntymiseen suoraan liittyviä sivuja ovat ehkä nämä:


Ikä ei ole numeroita, vuosia. Se on aina uusiutuvaa elämää. Hengellisessä mielessä myös uusiutuminen ja uudistuminen jatkuu yhä. Tällä herkällä alueella ymmärtää myös sen miten tärkeää on kirjallinen materiaali. On hengellisiä kirjoja, joihin palaan yhä uudelleen. Sama koskee luonnollisesti myös Raamattua.

Ikä on muistamista ja unohtamista, armahtamista. Jossain vaiheessa on aivan pakko oppia hieman hymyilemään itselleen, unohduksilleen tai hajamielisyydelleen. Tietysti osa unohtamisesta johtuu siitä, että on niin keskittynyt johonkin tärkeään. Tosiasia on kuitenkin se, että muistilappujen määrä lisääntyy. Sitten on se toinen puoli, kun tietää, että jokin asia on syytä täysin unohtaa. Armollisuus itseä ja muita kohtaan nousee tavoitteeksi.

Conformitas Christi -ajatus Lutherin teologiassa on ollut itselleni ehkä yksi merkittävimmistä hengellisistä oppikirjoistani. Ensin luin sitä monisteena, sitten pehmeäkantisena kirjana. Kirjoitin siitä viisi artikkelia. Olisikohan tässä viimeisessä eniten sitä mitä itse etenkin nyt iäkkäämpänä pyrin hahmottamaan. V Conformitas Christi -jatkoa

Tuon edellisen kappaleen voi halutessaan hypätä yli. Tiedän itse noiden ajatusten olevan taustalla, vaikka runoni tai mietteeni ei olisi varsinaisesti hengellinen. On onni, kun voi istua rannalla miettien tulevaa, sen voimavaroja, askareita ja kohtaamisia. Usein näitä miettii rukoillen omassa vuoteessaan.

Suunnittelen mielessäni taas kerran uutta kirjaa. Siinä olisi taas valokuvia, runoja ja lyhyitä tekstejä. Sitä ei painettaisi Ifolorilla. Siihen saan ehkä apua taittoon, painatukseen ja markkinointiin. Ja ellen saa, niin uskon asioiden järjestyvän. Kuljen eteenpäin. En katkaise siipiä unelmilta. Täytyy ehkä varustaa kotitoimistoa, ja opetella uutta, jos asiat eivät mene siten kuin nyt varovaisesti uskon. Silti on ihanaa lähteä eteenpäin. Suunnittelen kuin uutta retkeä.

Ceta Lehtniemi

Kristuksessa on kaikki

Kristuksessa on kaikki   Vanha kirjoitukseni uusintana 

 

Suuren edessä

Voin aloittaa kirjoitukseni vain kertomalla omasta hämmennyksestäni aiheen edessä. Olen kuin tomuhiukkanen, pieni yksityiskohta Jumalan suuresta maailmasta. Miten voin lähestyä tätä kysymystä?

Sana ”kaikki” esiintyy jo Jumalan nimessä ja siinä miten elävää Jumalaa on pyritty ilmaisemaan ihmiskielellä. Hän on kaikkivaltias, kaikkitietävä, kaikkinäkevä, iankaikkinen, Hän on jotain ääretöntä ja mittaamatonta, jotain täysin mykistävää ja pyhää.

Raamattu käyttää Jumalasta nimiä ja ominaisuuksia, joita liitämme ihmiseen sekä ihmisen ympäristöön. Puhumme Jumalan yhteydessä kasvoista, hänen oikeasta kädestään, kättensä hipiästä, näkemisestään, kuulemisestaan, uskollisuudestaan, laupeudestaan, oikeamielisyydestään, tuomiostaan ja armostaan. Puhumme ajallisesta elämästä ja iankaikkisesta elämästä Jumalan yhteydessä ja Hänestä erossa. Puhumme pimeydestä ja valosta. Puhumme taivaasta, jonka näemme, ja taivaasta ja taivaista, joita emme voi kuin aavistaa.

Ja tähän omaan maailmaamme Jumala tuli ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa. Ja jo ennen tätä ihmisen koko historia on ollut kiinnittyneenä Jumalan luomistyöhön, kutsuun ja uskollisuuteen. Jumalaa on jo Raamatun alkulehdillä kuvattu siten, että ymmärrämme ikuisen Jumalan olevan muuttumaton. Isä ja Kristus ovat aikojen alusta lähtien yhtä sellaisella tavalla, mitä emme pysty ymmärtämään. Jumalan Pyhän Hengen olemus ja luova ja herättävä työ jää meille salaisuudeksi. Ihmisen vaiheet ovat lopulta vain Jumalan tiedossa ja ymmärryksessä, sekä yksin Hänen tuomioidensa alla.

Raamattuun on talletettuna Pyhän Hengen ohjaamana se, mikä on ihmiselle tarpeellista ymmärtää Jumalasta. Syntiinlankeemus kertoo ihmisen turmeluksesta ja erosta pyhän Jumalan yhteydestä, ja sen seurauksista koko luomakunnalle. Se kertoo Jumalan vanhurskaasta vihasta syntiä ja vääryyttä kohtaan. Jo alusta lähtien meille osoitetaan läpi Raamatun kohti Jeesusta Kristusta, joka on Jumalan apu ja ratkaisu ihmisen synnin, valheen ja Jumalasta eron ongelmaan.

Uskovinakin vielä katsomme kohti Jeesusta. Hebr. 12:2: …silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle.

 

Vastakohtien kieli

Pimeydestä valoon, kuolemasta elämään, erillisyydestä yhteyteen, orjuudesta vapauteen, lain alta armon osallisuuteen, siinä on pieni luettelo vastakohtien kielestä Raamatussa. Täydellinen Jumala asuu henkensä kautta ihmisessä, joka ei itsessään ole mitään. ’Voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa’. ’Tämä aarre on meillä saviastioissa’. ’Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa’.

Autuaaksi julistukset kertovat siitä miten juuri kaikessa itsessään köyhä, puuttuva ja Jumalaa janoava mainitaan autuaaksi. Laki ei voinut toteuttaa Jumalan täydellisyyttä ja pyhyyttä, vaan tarvittiin armo Kristuksessa. Ja armon omistajaksi tuli se, joka huusi avukseen Herraa, eli oli tullut tarvitsevaksi.

Jeesus otti lapset esikuvaksi. Ei ole tarkoituskaan, että kilpailisimme suuruudesta ja katsoisimme omiin saavutuksiimme. Kyse on pikemminkin aidosta ja luottavaisesta suhteesta ja siitä kumpuavasta kiitollisuudesta. Saamme aina uudelleen ikään kuin hämmästellä sitä lapseutta, yhteyttä ja armoa, mikä on tullut osaksemme.

Ef.1:5-7: …edeltäpäin määräten meidät lapseuteen, hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta, hänen oman tahtonsa mielisuosion mukaan, sen armonsa kirkkauden kiitokseksi, minkä hän on lahjoittanut meille siinä rakastetussa, jossa meillä on lunastus hänen verensä kautta, rikkomusten anteeksisaaminen, hänen armonsa rikkauden mukaan.

 

Kaikki on tehty puolestamme

Kristus kertoi kärsimisestään ja ristinkuolemastaan jo ennen kuin se toteutui. Huomaamme evankeliumiteksteistä miten vaikeaa opetuslasten oli tätä ymmärtää. Oikeastaan Vanha Testamentti eli silloinen Raamattu jo osoitti selkeästi ja monissa kohdin kärsivään Herraan. Armahdus synneistä ja voitto pahasta oli jo kirjoitettu etukäteen. Ihmisen oma ymmärrys ei riittänyt näitä tosiasioita avaamaan.

Ylösnoussut Herra Jeesus Kristus kohtasi vielä näiden maailmanhistorian keskeisten tapahtumien silminnäkijät ja antoi heille tehtävän. Kaikkeen maailmaan tulee viedä todistus. Kuitenkaan ihminen ei tässäkään vaiheessa voinut suoriutua tehtävästään ilman Jumalaa. Tuli odottaa Pyhää Henkeä. Näin Kristus saattoi oman Henkensä kautta itse olla ihmisen mukana koko seurakunta-ajan loppuun asti.

Kaikki on täytetty ristillä, mutta kaikki tähän asti ja kaikki tuleva kiinnittyy myös ristin tapahtumiin. Ihmisen pahuus, ihmisen vajavaisuus, kärsimys ja kärsimyksen tuottaminen kuuluu tähän inhimilliseen elämäämme. Kristuksen ristin sovitustyö tuo Isän silmissä niin täyden ja rikkumattoman armon, vapauden ja puhtauden, että ihmiskielen sanat ovat loppua kesken tämän kuvaamisessa.

Itse katselin laskevan auringon valoa täysin tyynessä meren pinnassa. Tuo heijastuva taivaan valo puhui jo yksinään Jumalan valkeudesta ja puhtaudesta pimeyden keskellä. Heitin kiven mereen. Katsoin miten se rikkoi pinnan ja muodosti siihen renkaat. Tiesin kiven vajonneen pohjaan asti, mitään en tietenkään nähnyt. Hyvin pian pinta asettui taas tyyneksi ja taivaan valoa peilaavaksi. Ajattelin, että Jumalan armo Kristuksen työn tähden puhdistaa synnistä täydesti ja välittömästi. Ihminen joutuu kuitenkin ajassa usein katsomaan noita kiven jättämiä renkaita armon meressäkin.

Miika 7:19: Hän armahtaa meitä jälleen, polkee maahan meidän pahat tekomme. Kaikki heidän syntinsä sinä heität meren syvyyteen.

 

Jumalan aivoitus Kristuksessa

Jumalan tahto ja aivoitukset koskevat koko luomakuntaa, alkua ja loppua, joka on kaikki kätkettynä Kristukseen. Mikään ei ole irrallaan Kristuksesta, ei maailmankaikkeus, emme mekään, ei seurakunta, ei ruumiimme ylösnousemuskaan. Tätä ajatellen tuntuu erikoiselta pienen ihmisen todistelu Jumalan olemassaolosta tai siitä, ettei Jumalaa olisi. ID (Intelligent Design) tai ”älykäs suunnitelma” keskittyy luomiskysymykseen. Voisimme tässä yhteydessä käyttää sanoja ”Jumalan aivoitus” kirkkoraamattumme 1938 mukaisesti.

Meidän on hyvä kuin aavistella Jumalan aivoituksia todella laajasti. Voimme yrittää ymmärtää kaikkea siltä pohjalta, että Jumalan hallussa on kaiken alku ja loppu ja kaikki siltä väliltä. Tähän liittyy Jumalan vanhurskaus ja pyhyys, sekä ihmisen turmeltuneisuus ja sen vaikutus luomakuntaan. Samaan kokonaisuuteen kuuluu persoonallisen pahan toiminta tässä nyt elämässämme aikakaudessa. Ja kuitenkin Kristus on voittanut pahan sekä kantanut koko syntivelkamme.

Elämme jo nyt maailmanaikojen loppukautta. Hebrealaiskirje nimittäin vakuuttaa, että Kristus on ilmestynyt yhden ainoan kerran maailmanaikojen lopulla poistaakseen synnin uhraamalla itsensä (Hebr. 9:26). Kerran toteutuu täydellinen pahan tuhoaminen ja Kristuksen herraus ja kirkkauden valtakunta. Silloin ovat päättyneet taistelut, ja vallitsee rauhan, pyhyyden ja täydellisen vanhurskauden aika.

Ps. 40:6: Herra, minun Jumalani, suuret ovat sinun ihmetekosi ja sinun aivoituksesi meitä kohtaan. Ei ole ketään sinun vertaistasi. Niitä minä tahdon julistaa, niistä puhua, niitten paljous on suurempi, kuin luetella taidan.

Ef. 3:10-12: …että Jumalan moninainen viisaus seurakunnan kautta nyt tulisi taivaallisten hallitusten ja valtojen tietoon sen iankaikkisen aivoituksen mukaisesti, jonka hän oli säätänyt Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme, jossa meillä, uskon kautta häneen, on uskallus ja luottavainen pääsy Jumalan tykö.

2 Tim. 1:9: …hän, joka on meidät pelastanut ja kutsunut pyhällä kutsumuksella, ei meidän tekojemme mukaan, vaan oman aivoituksensa ja armonsa mukaan, joka meille on annettu Kristuksessa Jeesuksessa ennen ikuisia aikoja.

 

Isä meidän -rukous

Room. 11:36: Sillä hänestä ja hänen kauttansa ja häneen on kaikki; hänelle kunnia iankaikkisesti! Amen.

Pieni ihminen, joka on osa Jumalan luomakuntaa, ei pysty kovin paljon tästä kaikesta ymmärtämään. Jeesus Kristus, joka on Jumalan aivoituksen keskuksessa, opetti meille Isä meidän -rukouksen eläessään maan päällä opetuslastensa parissa. Hän tiesi mistä oli tullut, ja Hän tiesi mihin oli kerran palaava.

Tuleva tehtävä syntien sovittajana, Jumalan Karitsana, oli tätä rukousta opetettaessa vielä edessä päin. Kuitenkin Isä meidän -rukous kätkee jo sisäänsä evankeliumin ja voiton pahan vallasta. Me katsomme tähän rukoukseen Kristuksen täytetyn työn kautta. Juuri me olimme ennen luonnostamme vihan lapsia, ja nyt Jumala on siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan. Ja tämän valtakunnan tulemista ja täyttymistä anomme sekä maan päälle että taivaisiin, niin aikaan kuin iankaikkisuuteenkin. Sitä ei voi pieni ihminen itse tuottaa tai rakentaa.

Matt. 6:9-13: Rukoilkaa siis te näin: Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi; tulkoon sinun valtakuntasi; tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niinkuin taivaassa; anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme; ja anna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme; äläkä saata meitä kiusaukseen; vaan päästä meidät pahasta, [sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Amen].

Jeesus toi meille yhteyden Isään, lapseuden. Hän kantoi syntivelkamme, ja temppelin esirippu repesi kahtia. Meille avautui yhteys Pyhään, yhteys Taivaalliseen Isään. Ylimmäinen pappi meni kerran vuodessa kaikkeinpyhimpään uhrattuaan ensin uhrieläimen kansan puolesta.Kristus meni, ei kauristen ja vasikkain veren kautta, vaan oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkeinpyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen (Hebr. 9:12). Näin meidän syntivelkamme on pyyhitty pois. Saamme pyytää tämän valtavan asian toteutumista oman elämämme arjessa. Ja sitä pyydämme taivaallisen Isämme lapsina.

Jeesuksen opettamassa rukouksessa tulee esiin ainakin seuraavat asiat: Jumalan pyhyys, Jumalan tahto, Jumalan valtakunta, Jumalan huolenpito, Jumalan anteeksiantamus, persoonallisen pahan vaikutukset, Jumalan varjelus ja Jumalan iankaikkisuus. Lisäksi se antaa meille oikean suhteen ja aseman sekä Jumalaan että lähimmäisiimme. Se opettaa rukoilemaan sekä elämään armon ja anteeksiannon osallisuudessa.

Kun rukoilemme jokapäiväistä leipäämme, ajattelemme myös Kristusta ja Jumalan sanaa leipänämme. Yhdistämme tähän Raamatun lupaukset siitä, että taivaallinen Isämme ruokkii ja puettaa meidät. Hän joka huolehtii kedon kukista ja taivaan linnuista, näkee myös luomansa ihmisen tarpeet. Leipäämme sisältyy myös esirukous, jotta saisimme elää rauhan ja järjestyksen aikaa. Pyydämme, että evankeliumi menisi eteenpäin.

 

Kristuksen seurakunnan salaisuus

Jumalan huoneen salaisuus kulkee läpi Raamatun. Elävän Jumalan seurakuntaan eli Kristuksen ruumiiseen paneudutaan Uuden Testamentin kirjeissä syvällisesti ja laajasti. Jeesuksen Kristuksen hallinnan, olemuksen ja Hengen vaikutuksen tulisi ilmetä seurakunnan kautta maailmassa. Sen on tarkoitus julistaa Kristuksen voittoa jopa näkymättömille taivaiden valloille. Kristus on pää ja ensimmäinen kaikessa juuri niiden keskuudessa, jotka ovat Hänen omiaan.

Kol. 1:16-18: Sillä hänessä luotiin kaikki, mikä taivaissa ja mikä maan päällä on, näkyväiset ja näkymättömät, olkoot ne valtaistuimia tai herrauksia, hallituksia tai valtoja, kaikki on luotu hänen kauttansa ja häneen, ja hän on ennen kaikkia, ja hänessä pysyy kaikki voimassa. Ja hän on ruumiin, se on: seurakunnan, pää; hän, joka on alku, esikoinen kuolleista nousseitten joukossa, että hän olisi kaikessa ensimmäinen.

Juuri seurakunnan tulisi olla se yhteisö, joka ei mukaudu maailman ja ajan virtausten vietäväksi. Sen tulisi ankkuroida uskonsa ja elämänsä Jumalan sanaan. Juuri Kristus on elävä Sana. Hän on myös Ylimmäinen pappimme Isän oikealla puolella ja esikoinen kuolleista nousseitten joukossa. Ainoastaan Kristuksen tiedämme voittaneen kuoleman ja elävän tälläkin hetkellä. Sen vuoksi meidän ei tule katsoa nyt eläviin tai kuolleisiin ihmisiin, vaan yksin Häneen. Sanotaanhan myös, että kaikki tiedon ja viisauden aarteet ovat kätketyt Kristuksessa (Kol. 2:3). Hänen tuntemisensa tuoksun soisi leviävän seurakunnan kautta.

 

Kristus on alku ja loppu

Ilm. 22:13: Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu.

Kuinka paljon siis on kaikki? Kuinka paljon on Kristus? Kyse on suunnattomista asioista, valtavista arvoista. Kyse on itse elämästä ajassa ja iankaikkisuudessa. Kuitenkin suuruutta tärkeämpää on ymmärtää armo, joka on lahjoitettu Jeesuksessa.

1 Moos. 1:1: Alussa loi Jumala taivaan ja maan.

Raamattu alkaa kaiken luomisella. Syntyy se maailma, joka on meille tuttu ja meidän aistittavissamme. Olemme osa tätä maailmaa. Kristus, Jumalan Poika ja Jumalan Karitsa, on ollut alusta lähtien ja jo ennen meidän maailmamme alkua olemassa. Tähän maailmaan kuuluu aika, jonka kulkua seuraamme. Tähän kuuluu valo, jonka näemme silmillämme. Tähän elämänpiiriimme kuuluu kipu ja ahdistus, kyyneleemme. Tähän kuuluu usein kaipaus ja totuuden etsiminen. Toivomme ja odotamme, epäilemme ja uskomme. Emme näe vielä sinne, mihin olemme matkalla. Tiedämme kuitenkin kenen kanssa teemme matkaa. Jumala on ottanut meidät armon yhteyteensä Kristuksessa.

Ilm. 7:17: …sillä Karitsa, joka on valtaistuimen keskellä, on kaitseva heitä ja johdattava heidät elämän vetten lähteille, ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä.

Ilmestyskirja luo vahvat näkymät iankaikkisuuteen ja lopulliseen Kristuksen voittoon. Kuitenkin Raamatun viimeinen jae annetaan meille tänne aikaan muistuttamaan tärkeimmästä eli Jeesuksen armon osallisuudesta.

Ilm. 22:21: Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa. Amen.

 

Ceta Lehtniemi

 

Todellinen kutsumus

Luin Open Doors -järjestön perustajana pidetyn veli Andreaksen tarinaa. Tämä seuraava katkelma kuin hyppäsi tajuntaani: ”Todellinen kutsumus ei ole tietty paikka tai ura vaan jokapäiväinen kuuliaisuus. Tämä kutsu koskee kaikkia kristittyjä – ei vain harvoja valittuja”

Tämä on kuin Roomalaiskirjeen 12. luku hyvin tiivistettynä. Koen tämän tavattoman vapauttavana. Minun kuuliaisuuteeni on ajoittain liittynyt monenlainen tekeminen ja myös esillä olo. Siihen on tullut helposti mukaan kelpaamisen ajatus, ja samalla syrjään joutumisen pelko.

Nyt korona on muuttanut kokoontumisia. Moni muukin aiemmin esillä ollut on joutunut tavallaan syrjään. Itselleni tämä aika on merkinnyt myös sitä, että olen tahtonut kuin kurkistella missä muut ovat, ja mitä he tekevät. Moni on löytänyt jotain uutta hiljaisuudessa. Tämä on ollut mukava nähdä. On ollut tiettyä rauhoittumista nähtävissä, mutta myös ehkä aktivoitumista sosiaalisen median puolella.

Voi olla, että on niitä, jotka on vedetty luovaan työhön. Toiset kuuntelevat ja auttavat käytännöllisesti. Osa taas kerää suuren joukon seuraajia facebookissa. Osa ehkä joutuu ihmettelemään paikkaansa, olemaan kenties Raamatun äärellä hiljaa. Hengellisen työn tekijöiden arki on ehkä jossain määrin lähentynyt meidän muiden kristittyjen arjen suuntaan, kun päivittäinen töihin lähteminen on jäänyt osaksi pois koronan vuoksi. Rutiinit ovat murtuneet. Tämä on tosin vain arvaus.

Todennäköisesti usean järjestön tai seurakunnan kannatus tai rahallinen tuki ei ole vähentynyt. On ehkä tapahtunut päinvastaista. Antaminen koetaan myös hengelliseksi tehtäväksi, jopa armolahjaksi, ehkä iloitaan edes tästä mukana olemisen mahdollisuudesta. Ymmärretään, että kristillistä työtä tehdään kaiken aikaa, mutta hiukan toisin. Voi olla, että myös henkilökohtaisen kuuntelun ja avun tarve on kasvanut.

Kutsumus on todellakin jokapäiväistä kuuliaisuutta. Se ei ole lainomaista suorittamista kuitenkaan, ei todella. Kyse on sydämen tilasta Jumalan edessä, halusta kuulla Jumalaa. Tällöin aivan varmasti kaikki kristityt ovat omalla paikallaan erilaisina, mutta saman Jumalan rakkaina lapsina. Oikeastaan tällöin voi unohtaa mielestään kaikki kelpaamiseen liittyvät ajatukset tai ehdot. Jumalan eteen kutsutaan kaikkia, on kutsuttu Kristuksen sovitustyön kautta. Tähän kuuliaisuuteen ei tarvita mitään omaa.  Kaikki oma on vain pahasta.

Paavali käyttää sanoja: ”Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne.” (Room. 12:1) En tiedä ymmärränkö oikein. Kuitenkin pitäen mielessäni laajemmin Roomalaiskirjeen ja tuon 12. luvun sanoman, ajattelisin sen olevan hyvin lähellä veli Andreaksen toteamusta todellisesta kutsumuksesta.

Olen aina pitänyt tästä Roomalaiskirjeen 12. luvun alusta. Sana ”uhri” on ajallemme vieras. Kuitenkin jos jotain arvokasta on antaa Jumalan eteen, niin eikö se ole juuri itsemme. Omat lapsensa Jumala haluaa eteensä, hoitoonsa, kuulemaan häntä, olemaan vain hiljaa. Tämä järjellinen jumalanpalvelus tuntuu usein vaikeammalta kuin runsas touhuaminen ja näkyvä vaikuttaminen. Siinä ihminen on Jumalan edessä, ja kokee ettei tee mitään.

Kirjoitin tämän siis yöllä herättyäni. Olen huono nukkuja. Minut herätti yksinäisyys ja suunnaton kaipaus. Luin Roomalaiskirjeen 12. luvun. Sen jälkeen rukoilin. Mieleeni nousi etsiä artikkeli veli Andreaksesta. En lukenut muuta. Oikeastaan nuo kaksi lausetta nousivat esille, ja jätin lukemisen siihen. Tämä todellinen kutsumus ei koske harvoja valittuja. Se koskee meitä kaikkia. Jumalan todellinen kutsumus koskee myös minua, vielä tänään, tällaisena eläkeläisenä, mökkiläisenä. Se ei ole paikka tai ura. Se on aivan toisenlaista, yksinkertaista halua pysyä Jumalan kasvojen edessä armahdettuna Jumalan lapsena. Tätä kutsumusta ei kukaan voi ottaa pois. Kutsuja on Jumala. Tämä on täysin suojattu paikka.

Toinen yöllä mielessäni ollut raamatunpaikka oli ensimmäisen Samuelin kirjan kohta 3:9: ”Ja Eeli sanoi Samuelille: ”Mene ja pane maata; ja jos sinua vielä kutsutaan, niin sano: ’Puhu, Herra; palvelijasi kuulee’.” Samuel meni ja pani maata sijallensa.” Kutsuminen, kuuleminen ja kuuliaisuus ovat toisiaan lähellä.

Samuel meni turvallisesti nukkumaan. Jumalan kutsuun liittyy myös riittävä lepo. Hän voi herättää hetkeksi, mutta antaa jälleen unen päästä kiinni. Se merkitsee jo paljon, kun herätessään tietää kutsujan olevan uskollinen. Vaikka ei heti tulisi uni, niin tietää väsyneenäkin sen, ettei Jumala ole hyljännyt. Hän ei kadu kutsuaan eikä antamiaan lahjoja.

Minulla on ollut hätä sydämelläni. Olen ollut murheissani ja jopa peloissani erään ihmisen sanojen vuoksi. En ole pystynyt niitä yrityksistäni huolimatta heittämään pois. ”Jumala ei voi käyttää sinua, koska …” Ja sitten seuraa asioita, joihin en pysty vaikuttamaan pitkään aikaan aiheuttamatta vahinkoa toiselle läheiselle. On uskomatonta miten sana ”käyttökelvoton” rikkoo ihmistä. Sen minä ymmärrän, jos joku seurakunta tai järjestö ei tahdo minua yhteyteensä itseni tai minun yhteyksieni tähden. Minä kyselen aina arkana voinko tulla mukaan, vaikka jokainen toivotettaisiin tervetulleeksi. Tiedän, että olen tullut liian araksi.

Olen iloinen, kun sain herätä Samuelin kirjan ja Roomalaiskirjeen sanoihin. Jumalan todellinen kutsumus ei ole muuttunut. Tärkein on kohdallaan. Jumala voi käyttää miten sitten käyttääkin, tai olla käyttämättä. Tärkeintä on, että saan kuulua hänelle. Minä saan kuulla häntä hänen sanansa kautta. Tämä on rikasta Jumalan lapsen elämää.

Uskon itse, että tämä hiljainen aika on myös hedelmällistä aikaa, jos oma sydämeni on vastannut myöntävästi Jumalan kutsuun. Tämä aika on jakanut ihmiset ikävällä tavalla jopa pitämään toista vastenmielisenä tuntematta itse ihmistä. Tämä aika on ajanut vihaamaan. Paavali kehottaa riippumaan hyvässä kiinni ja kunnioittamaan toisiamme (Room. 12:9,10). On vain niin paljon sellaista mitä me ihmiset emme tiedä, mutta Jumala tietää. Hän sulkee ja hän avaa. Hän huolehtii siitä, että hänen kutsunsa löytää perille. Hän avaa aina todellisen kutsumuksen, joka ei ole paikka tai ura, vaan jotain paljon enemmän hänen sydämellään.

Muokkasin kirjoitustani 17:30 kuunneltuani ja katseltuani Helsingin Luther-kirkon messun. Siinä oli kyse sanoista mitä käytämme. Koko messu alusta loppuun oli hoitoa minulle. Valitettavasti en pystynyt nauttimaan ehtoollista täällä mökissäni. Laitan kuitenkin laulun sanoja näkyviin. 


Olen ollut konkreettisesti kristittyjen yhteydessä viimeksi kuusi ja puoli kuukautta sitten. Se tuntuu kovin pitkältä ajalta. Näin kauan on kulunut myös ehtoollisesta. Yhteyden puute tuntuu mielialassani. Se vaikuttaa vointiini. Ehkä syksymmällä pääsen tuonne paikan päälle. Linkki messuun: https://m.youtube.com/watch?feature=youtu.be&v=YiCf6n_iEh0

Ceta Lehtniemi

Lisäys vielä. Laitan kaksi aiempaa henkilökohtaista artikkeliani näkyviin:

Kylvön ja odottamisen aikaa

Mietteitä avaran maiseman edessä

Talvella Fuerteventurassa kirjoitin alimman. Kylvöstä kirjoitin toukokuussa saaristomökissä. Sama yksinäinen kysely näkyy kaikessa. Minulle on ehkä jotain jo avautunut. Tässä auttoi myös heinäkuussa kirjoittamani Kunpa valosi löytäisi minut
Tunteiden sanoitus ja siihen saadut ystävien kommentit sekä täällä että muualla ovat merkinneet suunnattomasti.

Pientä kirjaa tekemässä 4 osa

21.8.2020 Lisään tähän alkuun kirjani pdf muodossa. Tuollaisena sen postitin isbn -keskukseen.
Kunpa valosi löytäisi minut

17.8.2020 Elokuu on pitkällä. On ollut monenlaisia kiireitä. Huomaankin yhtäkkiä, että tavallaan etsin rauhoittumista katsomalla keskeneräisen kirjani kuvia ja tekstejä. Joku runo on vedettynä sivummalle, kun olen testannut erilaisia kuvia. Samanaikaisesti en ole pystynyt lukemaan muita kirjoja. Alitajuntani askartelee tässä työssäni.


Teksti on yksi pieni osa vanhasta runostani. Kuva löytyi tabletiltani, koska olen käyttänyt sitä taitettuun, kapeaan pystykorttiin. Tässä kirjassa kuva on jo ollut myös mustavalkoisena. Kuva ei todennäköisesti ole enää alkuperäinen. Paperikirjoihin olen aina pyrkinyt löytämään sen ensimmäisen, muokkaamattoman kuvan. Tämä prosessini etenee kuitenkin tabletillani.

Itse koen, että tämä korkeaksi, kapeaksi rajattu kuva pysäyttää lukijan ja katsojan hetkeksi. Ja vanhasta runostani tuli kuin uusi, kun karsin pois muut säkeet.


Tässä jatkuu niukkojen sanojen linja. Sanat vaan nousivat yhtenä aamuna, kun olin poiminut omasta facebookin albumista esiin raamatunjaekortin, joka puhutteli sillä hetkellä. Jouduin kyllä poistamaan kortista taustan, koska se ei sopinut tähän niukkaan linjaan, eikä sillä ollut mitään sanottavaa. Näihin tänne esiin laittamiini sivuihin laitan näkyviin nimeni. Joudun miettimään myös sitä laitanko myös kirjaani nimeni näkyviin huomaamattomasti. Leikekuvien ottaminen on niin yksinkertaista.

Minulla oli tässä kohdin pitkään vain sydämelleni noussut teksti. Sivu oli kaunis ilman kuvaakin. Selatessani facebookin kuva-albumeitani törmäsin kuvaan, missä kaksi nuorta ihmistä istui rantahiekalla katsoen auringonlaskua tai oikeastaan värjäytynyttä horisonttia. Käänsin kuvan peilikuvaksi, tein mustavalkoiseksi ja rajasin uudelleen. Tahdoin ihmisen ja maan erottuvan jyrkästi taivaasta ja vedestä. Näin voin ajatella kuvaa noihin sanoihin. En silti tiedä jääkö sivu tällaiseksi.


Tämä on yksi niistä sivuista, jotka jäävät ilman kuvaa. Tämä on minun aamuyöni tunne, ensimmäinen hetki vuoteessani. Olin tämän kirjoittaessani vuoteessani peiton alla. Olen täällä myös nyt. Tabletti lepää koukussa olevaa polveani vasten. Yritän tukea sen niin, etteivät vasemman käden sormet rasitu.


Tämä on puolestaan vanha runo, johon yhdistin erään facebookin albumista poimimani kuvan. Kuva on tässä kertomassa ympäristöstä, missä olen viettänyt kaikki elämäni kesät. Tänä kesänä olen uuden sup -laudan omistaja. Olen pari kertaa lähtenyt muutaman kilometrin suppailulle aamusumun keskelle tyynelle merelle. Kuitenkin useammin olen katsonut sumumsisemia rannalta käsin joko rantaviivasta tai kallion päältä.

Tämä aamu meni näin kertoessani kirjan teostani. Kyllä minä varmaan viimeistelen nämä kirjani 62 sivua ja pyydän kirjaani isbn -tunnukset.

Ceta Lehtniemi