Kertoisinko murheeni

Kertoisinko murheeni

Joskus todella kauan sitten viime vuosituhannella kirjoitin näin päiväkirjaani:

”Jumala vain ymmärtää

Vapaus on sitä, ettei pelkää eikä rajoita Jumalan parasta.

On hyvä olla yksin Jeesuksen kanssa.

Vain Jumala ymmärtää salatuimpaan saakka. Emme ymmärrä itseämme saati toisiamme. Siinä on turvallisuus ja vapaus, kun tiedämme, että Hän, joka ymmärtää, tahtoo olla läsnä meidän kauttamme toinen toisillemme.

Sitä usein tahtoo toiselle hyvää ja arvuuttelee toisen ongelmia. Tällöin vain kuluttaa voimia ja sitoo itseään ja toista. Jumalan tahto voisi olla jotain muuta.”

Kun olen keskustellut ihmisten kanssa, pyrin kuuntelemaan. Usein myös rukoilen, silti hyvin mielelläni sanon miten epävarma olen siitä ymärränkö kaiken oikein. Tiedän, että Jumala ymmärtää ja Hän voi.

Voimmeko rajoittaa Jumalan parasta koskaan? Hän on Kaikkivaltias, ja emme varmaan voi muuttaa Hänen aivoituksiaan tai lopullisesti niitä turmella. Olen kuitenkin huomannut myös sen, että toinen ihminen voi käyttää asemaansa tai valtaansa väärin hengellisissäkin yhteyksissä. Esimerkiksi profetian muotoon puettu rukous saattaa sitoa henkilöä pitkään, etenkin sen muistuttaessa ennustamista.Tämän kaltaista rukousta ei ole mitään syytä opetella. Armolahjat annetaan Kristuksessa, kun ne ovat aitoja Pyhän Hengen vaikutuksia.

Uskon itse, että nykyisin profetia on kehotuksen ja lohdutuksen sanaa, joka ohjaa kirjoitetun sanan sisälle, sen ääreen ja ymmärtämiseen. Silti joskus voimme todeta myös tapahtuvan niin, ettei Jumalan hyvä aivoitus tuhoutunut ihmisten virheissäkään. Jumala näkee sydämet. Jumala näkee syvät kaipauksemme. Hän kääntää hyväksi.

Kuitenkin ihmisyksilön vapaus Kristuksessa kasvaa mielestäni parhaiten yksinäisyydessä sanan ja rukouksen kautta. Jumalan Henki on vaikuttanut kirjoitetun sanan, Raamatun. Hän on siinä itse läsnä. Jeesus Kristus on näin mitä konkreettisimmin lähellä sinua ja minua. Kristuksesta kertoo myös meidän Vanha Testamenttimme, näin Jeesus itse sanoo. Evankeliumiteksteissä Jeesus on ihmisenä omassa maailmassamme, ja pelastussuunnitelma toteutuu Hänen ristin kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan. Kirjeissä saamme opetusta kaiken merkityksestä. Koko Raamattu ravitsee meitä, myös silloin kun olemme sen äärellä tietäen ymmärryksemme vähyyden. Jumala näkee sydämemme kaipauksen.

Laitan tähän myös hartauskirjoitukseni muutaman vuoden takaa. Siinä näkyy se, että ihmiset tulevat rakkaiksi hengellisissä yhteyksissä. Kuitenkin ilo ja rauha syntyy siitä, kun yhdessä ja yksin luovutamme taakkamme hyvälle Jumalalle.

Kerro murheesi Jumalalle
Fil. 4:6-7: Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.

Olen lukenut filippiläiskirjeen neljännen luvun alkupuolen jakeita ihmetellen ja ihastuneena. Niin poikkeuksellisella lämmöllä Paavali käyttää sanaa ’rakkaat’. Hän kertoo ikävöinnistään. Samoin hän kiinnittää huomiota kahden itselleen läheisen ihmisen keskinäisiin riitoihin, tämänkin hän tekee hyvin huolehtivaiseen tapaan.

Kyse on tunteista ja ajatuksista. Paavali opastaa Filippin seurakunnan ystäviään läheisellä tavalla rukoukseen sekä kaikkien tunteiden, ajatusten ja tarpeiden puhumiseen Jumalalle.

Teemme sen kiitoksen kanssa, kun muistamme, että Jeesus on Golgatan ristillä avannut meille pääsyn läheiseen rukousyhteyteen Isän kanssa. Usein vasta rukoillessamme saamme sanoja ja ymmärrystä. Vähitellen opimme ilmaisemaan myös tunteitamme.

Jumalan rauha varjelee ajatuksiamme. Sisimpämme, sydämemme, saa lepoa ja tyyneyttä hiljalleen. Vapaudumme myös itkemään omia ehkä vuosikymmeniä jonkin lukon takana olleita itkujamme. Joskus koemme iloa Jumalan lähellä.

Itse tiedän jotain siitä miten voi kasvaa koviin vaatimuksiin, ja tähän voi liittyä myös puhumisen tai tunteiden ilmaisun vaikeus. Menetyksen ja ikävän kyyneleet odottivat vuosikymmeniä ulospääsyään.

Meistä moni on elänyt ilman jotain hyvin välttämätöntä. Minä menetin nuorena äitini. Jumalan lapsina saamme opetella puhumaan Jumalalle. Hän rakastaa, ja Hän kuulee ja ymmärtää kyllä.

Pyhä Henki auttaa rukouksessa. Rukouksen Henki opastaa meitä. Saamme usein apua, jos luemme Raamattua lyhyestikin, tai muistelemme tuttua sanan kohtaa.

Isä ja äiti iloitsevat pikkuisensa ensimmäisistä sanoista, ja saavat niistä selvän, vaikka ne ovat vieraammalle käsittämättömiä. Taivaallinen Isämme on enemmän kuin maallinen isämme tai äitimme. Voimme luottavaisesti jättää itsemme Hänen haltuunsa sanomattomin huokauksin, sopertaen tai puhuen selkeitä sanoja.

Ceta Lehtniemi

Tietoa kirjoittajasta

cetalena

Olen eläkkeellä oleva hammaslääkäri. Kesäisin vietän aikaa saaristossa. Arkielämä ja läheiset ihmissuhteet ovat tärkeitä, Kristillinen usko asettuu tähän kokonaisuuteen luontevalla tavalla.

11 kommenttia artikkeliin ”Kertoisinko murheeni”

  1. Marian 7.10. lähettämään kommenttiin:
    – Kiitos, siskoni Maria:) – Olet joutunut kulkemaan todella vaikean tien kautta. Nyt on Paimen, Herra Jeesus, etsinyt sinut, nostanut hartioilleen, syöttänyt, juottanut, laskenut lepäämään jalkojensa juureen.

    Ihana lukea nuo suluissa olevat tekstisi! Lainaan ne tähän:
    Maria: ”Hänhän (Herra Jeesus) oli jo minun, kaikkinensa. Silkasta armosta, ja juuri kalliin verensä tähden!!!”

    Tässä on lepo kaikesta suorittamisesta, ja vaatimuksista, ja itsensä syyllistämisestä. Sitä niin helposti muutenkin saattaa tapahtua, ja jos vielä opetetaan, mitä kokemuksia tulisi uskovalla olla, on se todella raskasta. Jeesus lupasi levon: – Tulkaa minun tyköni, työtä tekevät ja raskautetut. Hiljaisuudessa ja nöyryydessä on lepo, Hänen antamansa lepo. Sanot sen vielä toisinkin:

    ”Entä se ihme, että olemme jo yhtä Henkeä Herramme kanssa, ja Hänessä on kaikki mitä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan 🙂 ”

    Tämä on todellinen ihme, – joten elämme koko ajan ihmeen keskellä, syntisinä, heikkoina, ja kuitenkin armon ympäröiminä, joka päivä. Ahdistus vaihtuu rauhaan, murhe iloon, vaivassa ja koetuksessa saamme lohdutuksen, ja kun näemme syntimme, saamme ne anteeksi.

    Ja vakka koetukset kestäisivätkin pidempäänkin, aina on olemassa turvallisuus ja toivo. Jumala, Isä rakastaa meitä Jeesuksen tähden. Kaikessa Hän on lähellä.

    Minua on rohkaissut usein nämä Herran sanat: – ”Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sen tähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta.” (Jer.31:3)

    Hänen rakkautensa ei lopu, eikä muutu, ei koskaan.

  2. Elävä vesi solisi sanoistasi, KIITOS. Tähän sopivat nyt sanat ”Olen saanut paljon iloa ja lohdutusta sinun rakkaudestasi veljeni (siskoni Liisa ) … pyhien sydämet ovat saaneet virvoitusta sinun kauttasi.” Kirje Filemonille 7.

    On käsittämättömän siunaavaa noiden sanojesi yksinkertainen syvällisyys. Kuin pohjaton kirkas lähde, jota on helpottavaa katsoa, jonka äärellä voi kokea lepoa, ja joka todella juottaa janoisen. Niin käy, kun evankeliumi on oikein ymmärretty ja sitä pidetään esillä.

    Kirjoitit ”Helposti etsimme kokemuksia. Ja kun niitä ei tunnu, saatamme luulla jopa, että uskossamme on jotain vikaa.”

    Juuri tämä ajoi minut aikanaan metsään. ”Saatamme luulla jopa, että uskossamme on jotain vikaa.” Juuri näin ajattelin, ja syyllistin itseäni. Kuritin itseäni pitkillä paastoilla, ja yritin pyhittyä puhtaammaksi, että Herra voisi todella ilmestyä. Niin hullulta kuin kuulostaakin. (Hänhän oli jo minun, kaikkinensa. Silkasta armosta, ja juuri kalliin verensä tähden!!!)

    Annettiin myös se kuva, että Jeesuksessa olo on yhtä kuin jatkuva upea Hänen läsnäolonsa kokemus.Taivas- ja helvettimatkoja pidettiin tarpeellisina uskoville, ja ihmeiden virtoja. (Entä se ihme, että olemme jo yhtä Henkeä Herramme kanssa, ja Hänessä on kaikki mitä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan 🙂

    Olemme erilaisia persoonia. Elämme uskoa todeksi sisäisyytemme läpi. Se on rikkautta, mutta on tunnustettava, että myös ”astian makuista”.Toiset reagoivat armolahjoihin herkemmin kuin toiset . Jossain vaiheessa on tärkeää kuitenkin alkaa erottaa sielullisen ja hengellisen välinen ero. Sanan sisäistämisen kautta sitä tapahtuu.

  3. Kiitos, Maria. Kirjoitit: – ”Mutta tosiaan kaikkein vapauttavinta on aina uudelleen löytää ristin voima.”

    Viime vuosina olen yhä uudelleen ajatellut juuri tuota, – Jeesuksen sovitustyö puolestamme on ikuinen – , ja iloinnut siitä. Psalmissa 136 toistetaan joka jakeessa sanat: ”—iankaikkisesti pysyy Hänen armonsa.”

    Helposti etsimme kokemuksia. Ja kun niitä ei tunnu, saatamme luulla jopa, että uskossamme on jotain vikaa. Mutta Jumalan iankaikkinen armo Jeesuksessa ei olekaan kokemusasia, – kuten sanoit – vaan tosiasia, joka ei muutu. Se on ollut aina, on nyt, ja tulee olemaan aina.

    Ilo, jonka koemme, kun tämän ymmärrämme, on syvää ja myös pysyvää, koska sekin on lahjaksi saatu. Olemme vapaita.

    Jeesus antoi henkensä, vuodatti verensä, sovitti syntimme, että me eläisimme. Se hiljentää, se tekee sydämen syvästi kiitolliseksi. Ja siinä on todella voima, ristissä. Siitä lähdemme taas arkisiin pieniin- tai isoihin – tehtäviimme, elämään lahjaksi saatuamme elämää, ihmisten keskelle, tai yksinäisyyteen, ja myös koetusten keskelle.

    Hän on aina lähellämme koska niin lupasi: – ”En minä jätä teitä orvoiksi; minä tulen teidän tykönne.”

  4. Kiitos jälleen Liisa:)

    Kirjoitin viimeksi jotakin myös rentouttavasta musiikista. Liikunnasta, luonnosta, taiteesta nauttiminen ym. voivat olla rentouttavia keinoja arjen touhujen vastapainoksi. Ruumiin ja sielun ruokaa.Niitäkin tarvitaan. Mutta tosiaan kaikkein vapauttavinta on aina uudelleen löytää ristin voima. Se koskettaa henkeä, syvintä meissä, ja kerta toisensa jälkeen saa uskoa syntinsä anteeksi annetuiksi.

    Kirjoitit: ” Koemme olevamme kaukana Jumalan pyhyydestä. Ja se juuri onkin paras paikka, koska se on armon paikka.”

    Tämä johdattaa katselemaan Jeesuksen täytettyä työtä puolestamme. Myöskin se, ettei tämä asia ole jokin ohimenevä kokemus ja elämys, vaan ikuinen teko puolestamme joka pysyy.

  5. Ehkä joskus vain tarve olla. Varmaan sinulle se näytetään, mitä tarvitset, vaikka jotain jo kuvasitkin. Ihminen on aika monimutkainen kokonaisuus, eikä aina itsekään ota itsestään selvää…vaan onneksi Herra tuntee sydämemme ja elämämme kaikkinensa. Välillä itku ja nauru herkässä, toisinaan kaipaa yksin oloa, välillä yhteyttä. Joskus ei tunnu tapahtuvan mitään. Onneksi Herran lähellä saa olla mitä on. Ja taivaan lahjoina otetaan ne ihmiset, eikö vain, joiden lähellä voi kokea jotakin tuosta aitona olosta. Lämmin hali

  6. Jotain ajatuksia, hajanaisesti ehkä.

    Maria, kirjoitit: ”—-kuinka monella tätä onkaan? Jotakin syväjään kaltaista, jähmettynyttä, taikka miten sitä edes osaakaan kuvata. Ne menetyksen ja ikävän ym. kyyneleet tulevat varmaan esille kun niille mahdollistuu tila, ja paikka.”

    Kuvaat hyvin, – syväjään kaltaista, kätkettynä ja jähmettyneenä, peräisin menneisyyden kokemuksista, joita ei ole saanut edes sanoiksi, tai edes ajatellut kykenevänsä siihen. Isoihin menetyksiin jää aina jäljelle tyhjä paikka, ja usein lukkoon menneitä tunteita. Tuloksena on jonkinasteinen elinikäinen ahdistus ja suru. Sen kanssa on vaan elettävä. On hyvä, jos saa armon itkeä ja surra menetyksiään, muistaa, ja surra loppuun. Mutta vaikka saakin itkeä helpotuksen itkua, menetystä ei voi kuitenkaan mikään korvata. Se on hyväksyttävä elämäänsä kuuluvaksi.

    Itse olen tullut lohdutetuksi, aivan viime aikoina, Daavidin sanoista Ps: 31:7
    (31:8) Minä iloitsen ja riemuitsen sinun armostasi, kun sinä katsoit minun kurjuuttani, tunsit minun sieluni ahdistukset.

    Vain Jumala näkee sielun syvyyksiin, ja ymmärtää ahdistuksen, ja sen syyt. Hän jopa tuntee ne. Jeesus koki ihmisen elämän ja on lähellämme niissä. On todella hyvä, jos on saanut kuuntelijan ja, että itse haluaa kuunnella. Siinä avautuu jotain, jonka voi viedä Jumalan eteen, ja saada lohdutusta ja armon osakseen. Jumalan edessä voi turvassa itkeä itkujaan, myös yksin. Hänen edessään saa olla keskeneräinen, vajavainen, epätietoinen, alakuloinen.

    Itseensä meneminen on hyvä asia. Sellaisenaan saa tulla Isän luokse. Hän tulee vastaan, kuin isä tuhlaajapoikavertauksessa. Moitteiden sijasta hän käski laittaa pidot rakkaalle kaiken tuhlanneelle pojalleen.

    Tuttu vertaus, mutta aina yhtä syvällinen. Vaikka sotkemme asioita, teemme syntiä, kaikki kuitenkin saamme anteeksi. Tuhlaajapojan isä oli jo antanut pojalleen anteeksi ja odotti häntä kotiin. Meidät on kutsuttu Jumalan yhteyteen, Hän on rakastanut meitä ensin. Ja me rakastamme Häntä, kun tämän ymmärrämme. Tässä rakkaudessa kaikki tapahtunut ja tapahtuva on parhaaksemme, vähintään opiksi.

    On joitain syntejä, joita on vaikea uskoa anteeksi. Ehkä sekin on parhaaksemme. Haluamme tehdä parannusta. Koemme olevamme kaukana Jumalan pyhyydestä. Ja se juuri onkin paras paikka, koska se on armon paikka. Jeesuksen veri puhdistaa syntimme, kun sen totuudeksi itsessämme näemme ja myönnämme. Sen saa kokea yhtä uudestaan, – ilon ja vapauden. Jeesus voitti synnin vallan.

    Mikään ei erota meitä Jumalan rakkaudesta, joka on Jeesuksessa Kristuksessa. Nämä lauseet ovat totta, vaikka monesti joutuukin murehtimaan ja ahdistumaan:

    Ps.73: (Aasaf)
    25 Ketä muuta minulla olisi taivaassa! Ja kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli.
    26 Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti. —
    28 Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan, Herraan, kertoakseni kaikkia sinun tekojasi.

    Ja: Ps. 32:
    7 Sinä olet minun suojani, sinä varjelet minut hädästä, sinä ympäröitset minut pelastuksen riemulla.

  7. Maria, kiitos kovasti sanoistasi. Tämä osui nyt niin sopivaan hetkeen. Elän vähän sellaisissa tunteissa, joita voisin kuvata sanoilla: odottava, kyselevä, vähän alakuloinenkin. Olen kuin jollain tauolla. Olisiko minun syytä kuulostella hiljaisuudessa jotain, mitä en nyt ymmärrä. Olisiko minun syytä olla rukouksessa ja sanan äärellä, kuten itse tuossa suosittelin, uskoisin näin.
    Tämä esille ottamasi aihepiiri tuntuu nyt niin ajankohtaiselta, että olen vähän hämmentynytkin. Jospa voisin kirjoittaa tästä jotain lisää vaikka rantapenkillä istuen ja Raamattu mukana!

  8. Hei Ceta

    Takerrun yleensä syvemmin muutamiin ajatuksiin. Ehkä se kertoo aikani vähyydestä netin äärellä, ja myös omasta rajoittuneisuudestani. Taikka sitten joku tietty kohta juuri tällä hetkellä puhuttelee. Teet arvokasta työtä:)Ihmettelen ja ihailenkin monipuolisuuttasi. Alkuun pantu runosi koskettava.

    ”Kun olen keskustellut ihmisten kanssa, pyrin kuuntelemaan.”

    Tämä on kaunista. Osa sielunhoidollisuutta. Herkkäsyistä prosessia. Kuuntelu ja tilan antaminen ei aina muuten helppoa, noin arjenkaan keskellä. Voi olla niin täynnä omaa asiaansa, taikka jotakin kipuaan. Kuitenkin yllättäviä tilanteita voi syntyä, kun tyhjenee ja kuuntelee. Niitä armoja varmaan annetaan. Ihmisillä ihmeellisiä tarinoita. Istun kirjastossa jossa taustahäly, ja keskittymiskykyni vähäistä, väsyin siihen. Keksin laittaa rentouttavaa pianomusiikkia youtubesta taustalle, psalmeista syntynyttä, pelkistettyä ja rauhoittavaa. Toimii hyvin. Pieni taidetuokio samalla:)

    ”Voimmeko rajoittaa Jumalan parasta koskaan? Hän on Kaikkivaltias, ja emme varmaan voi muuttaa Hänen aivoituksiaan tai lopullisesti niitä turmella.”

    Vapauttava ajatus. Jumalan suvereenius, ja viisas rakkaus. Olen joskus miettinyt kuinka paljon on tullut sotkettua asioita. Olen mennyt kyllä itseeni. Toisaalta taas löytänyt sen jakeen ”kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat.” No rakastanko, rakastanko todella? Olen liittänyt tämän jakeen mielessäni ristiin, jossa Jumalan rakkaus Ristille naulitussa ilmestyi. Että Hänessä pysymällä synti, ja se paha mikä meille tapahtuu, voidaan kuitenkin panna palvelemaan Hänen ikiaikaisia tarkoitusperiään. Jopa monille siunaukseksi. Ja itse asiassa onko minulla koskaan mitään muuta tuotavana Hänelle kuin tyhjät, syntiset käteni?

    ”Itse tiedän jotain siitä miten voi kasvaa koviin vaatimuksiin, ja tähän voi liittyä myös puhumisen tai tunteiden ilmaisun vaikeus. Menetyksen ja ikävän kyyneleet odottivat vuosikymmeniä ulospääsyään.”

    Hyvin sanottu. Ja kuinka monella tätä onkaan? Jotakin syväjään kaltaista, jähmettynyttä, taikka miten sitä edes osaakaan kuvata.Ne menetyksen ja ikävän ym. kyyneleet tulevat varmaan esille kun niille mahdollistuu tila, ja paikka. Vapauden, lohdutuksen, hyväksynnän ilmapiiri kutsuu ne esiin, kun ihminen jaksaa ne tuntea, ja itkunsa itkeä? Herra pyydän apuasi ja siunaustasi kaikille, jotka olemme tämän tarpeessa. Ja kiitos lohdutuksen pisaroistasi tähän saakka.

  9. Aihetta pieneen tarkennukseen: tosiaan tuo toteamus- armoa lahjattomille kuin lahjoja armottomille- nousi mieleeni tuota kyseistä aihetta pohtiessani ja 1. Korinttilaiskirjeen sanomaa.. Mutta ei ole kylläkään omia viisauksiani vaan jonkun kirjan ääreltä mieleen jäänyt. Mahdollisesti L. Thurenin teksteistä..

  10. ”…ennemminkin armoa lahjattomille kuin lahjoja armottomille” Kiitos, Keijo, ties kuinka monennen kerran. Saan paljon kommenteistasi kuten moni muukin.

  11. Kertoisinko murheeni? Siinä on aina omat riskinsä. Runosi sisältämä vastaus kysymykseen eli siihen kuka on se kohde, kuulija kenelle murheeni kerron on osoittanut järkkymätöntä luotettavuutta. Riskejä vallankäytölle, hylätyksi tulemiselle, torjutuksi tulemiselle, väärinymmärretyksi tulemiselle jne. ei ole.

    Viittaat tuossa yllä mm. armolahjoihin, erityisesti profetian lahjaan ja siihen liittyvään vallankäyttöön. Mielestäni erittäin polttava kysymys. Ko. vallankäytön kohteena olen itse aikoinaan ollut. Myöhemmin on paljon lohduttianut kun profetian lahjaan liittyen luin Paavalin tekstistä, että sen tehtävä on olla lohdutukseksi, rohkaisuksi ja kehoitukseksi, ei siis ensisijassa mitään ennustamista, johon itsekin viittaat. Siinä ei ole siis sävyäkään ihmisen omantunnon vapauden sitomisesta jonkun toisen ihmisen pyrkimyksille/päämäärille. Lisäksi vahvisti eräs Raamatun kohta Apt. kun Paavalia ja Barnabasta kehoitettiin lähtemään siihen työhön mihin he olivat saaneet kutsun. Profetia siis toimi vain vahvistuksena jo olemassa olevaan, eli kutsuun mistä Paavali ja Barnabas olivat jo tietoisia.

    Mielestäni Paavali esim. 1. Korinntilaiskirjessä, missä hän mm. noista armolahjoista kirjoittaa peräänkuuluttaa ennemminkin armoa lahjattomille kuin lahjoja armottomille. Ei liene sattumaa että lukujen 12 ja 14 välissä on tuo paljon luettu 13- luku; rakkauden ylistys. Ja eräs Paavalin teksti ( 2.Kor. 1:24) on ollut itselleni hyvin tärkeä ja mistä on tulkittavissa hänen suuri kunnioituksensa ihmisen omantunnon vapautta kohtaan: ”ei niin, että tahdomme vallita teidän uskoanne, vaan me yhdessä autamme teitä teidän iloonne; sillä uskossa te olette lujat. Tämän ohjeen kun muistaisi aina itsekin kun yrittää kuunnella ja ymmärtää kanssamatkaajia.

Kommentointi on suljettu.