Artikkelikuvan teksti on Efesolaiskirjeen kolmannen luvun lopusta. Se on pitkä virke, jonka joutuu lukemaan ajatuksella moneen kertaan. Leveys, pituus, korkeus ja syvyys kuvastaa kuin äärettömyyttä kaikkiin suuntiin; varmaan myös sisältäen sekä ajan että paikan ulottuvuudet.
Kuinka paljon näihin ulottuvuuksiin mahtuukaan erilaista tietoa. On sitä tietoa, joka on tuonut paljon hyvää. On tietoa suurista kärsimyksistä, ihmisen toiselle tekemästä pahasta, ja suunnattomasti kaikkea sitä mitä ihminen ei voisi kestää. Tietoa on myös se, kun jonkun ajan yksittäinen ihminen jossain päin maapalloa on yksin hätääntyneenä. Jumala näkee sydämeen. Jumala kuulee äänettömän huokauksenkin.
Kristuksen rakkaus on kaikkea tietoa ylempänä. Kuitenkin juuri sama rakkaus ulottuu alimpaan paikkaan, ja särkyneeseen sydämeen kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Emme voi ymmärtää tätä rakkautta, joka meni kuolemaan tähtemme, ja lahjoittaa meille elämän. Meillä on iankaikkinen elämä jo nyt, ja silti vasta perillä. Ristin kärsimys tarvittiin. Sen ymmärtää kuin lyhyen hetken ajan, ja vain joskus harvoin. Näemme kuin kuvastimesta, tai kuin veden pinnan kautta.
Jumala voi tehdä monin verroin enemmän kuin me anomme tai ymmärrämme. Tässä onkin nyt suuri lohtu. Kun rukoilemme, koemme usein vaikeutta löytää sanoja tunteillemme, tai jopa arkisille asioillemme. Jokin asia tuntuu ehkä niin pahalta, ettei sitä voi pukea sanoiksi. Jumala on lahjoittanut oman Henkensä lastensa sisimpään. Nyt ei ole mitään hätää, vaikka rukous olisikin haparoivaa ja kömpelöä. Jumala poimii sanat, jotka hukkasimme. Hän noukkii ajatuksemme, jotka katkesivat kesken.
Voisin ajatella, että tämä Paavalin rukous ulottuu myös meidän aikaamme, meihin. Hänhän sanoo Jumalalle kuuluvan kunnian yli kaikkien sukupolvien. Hänellä oli Pyhän Hengen antamin sanoin mielessä Jumalan rakkaus ja pelastus yli kaikkien rajojen, suuntien ja aikojen. Hän kirjoittaa kaikkien aikojen pyhistä, joilla on yhteinen Isä, jolle rukoukset osoitetaan.
Kristus on Isän oikealla puolella taivaassa. Hän itse rukoilee puolestamme. Se on tärkeää. Hän asuu myös meissä Henkensä kautta. Sisällinen ihmisemme vahvistuu vain tämän yhteyden kautta, ja sanan kautta, jossa Kristus on läsnä. Juurtuminen vie aina aikaa, eikä sitä havaitse. Istutettavan taimen kohdalla voi nähdä vain vähitellen sen, onko se juurtunut ja kasvamassa. Voimme kuitenkin omalla kohdallamme luottaa, että kasvu on alkanut, kun olemme Kristuksessa, ja Jumalan lapsia. Kasvumme ja juurtumisemmekin on lahjaa. Se on Jumalan omaa työtä.
Saamme tätä lukiessamme samalla varmaan rukousaiheita. Huokaistaan niitä vaikka kuinkakin heikosti Isämme kuultavaksi. Hän osaa kuunnella paremmin ja ymmärtävämmin meitä kuin yksikään ihminen on osannut tehdä. Jumala voi aina enemmän.
Ceta Lehtniemi
Tekstisi on varsin lohdullista ja rohkaisevaa luettavaa ja sen ”maku” on mielestäni hyvin evankelinen. Tuossa nostat useita hyviä näkökulmia rukouksen tiimoilta. Raamatun teksti minkä nosti tuossa esiin on aivan huikaiseva. Sitä lueskellessa tuli lähes hengästynyt olo, sillä niin paljon siihen on pakattu asiaa. Paavali ”maalaa” siinä varsin laajoin siveltiminvedoin.
Tuosta ihmisen osasta rukoilijana, mihin viittaat tuossa vaikeudessamme pukea sanoiksi hätäämme/rukoustamme tuli mieleeni eräs Raamatun kohta Rom. 8:26-27, jota olen usein miettinyt ja saanut lohtua sen äärellä; ”samoin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme. Sillä me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman, niinkuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla. Mutta sydänten tutkija tietää, mikä Hengen mieli on, sillä Henki rukoilee Jumalan tahdon mukaan pyhien edestä.”
Rukouksemme ja hätämme voi todellakin mennä niin, että emme enää tiedä mitä meidän pitää rukoilla. Kuinka Raamatun tekstit ovatkin ihmeellisiä. Yhtäältä se maalailee silmiemme ja korviemme eteen ja kautta todella suuria taivaita syleileviä todellisuuden kuvauksia, jotka todellakin käyvät yli ymmärryksemme. Ja toisaalta sen tekstit sanoittavat niin äärimmäisen osuvasti tätä pienen ihmisen hädänalaista tilaa ja kokemusmaailmaa. Raamattu on siis varsin väkevästi sitoutunut myös ihmisen koko todellisuuteen. Ja aivan täydellisenähän tämä ihmisyyden todellisuus; äärimmäinen hätä, tuska, kauhu, ulkopuolisuus, yksinäisyys, jne. tulee jälleen kerran esiin Jeesuksen elämässä, joka huipentui ristillä. Siis kuinka lohdullista; saa olla sanaton, saa olla hädänalainen…
Liekö tämäkin osaltaan liittyy siihen Johanneksen toteamukseen ; ”hänen tulee kasvaa ja minun vähetä”..?. Onko Jumalla juuri muuta tietä kuin hätä ja erilaiset ahdistukset, joiden kautta hän saa herkistettyä meitä ihmisiä luomaan katsettamme ristiinnaulittuun Vapahtajaamme, minkä ymmärän kyllä todelliseksi Pyhän Hengen työksi ja ihmeeksi. Onhan toki myös mahdollista aina sekin, että ihmisenä annan hätääni ja ahdinkoihini toisenlaisiakin ”vastauksia”; katkeroidun, kovetan itseni, otan ohjat omiin käsiini jne. Nämä eivät liene niitä ”vastauksia”, joilla sisäinen ihmisemme vahvistuu siinä merkityksessä josta Paavali tuossa ylläolevassa tekstissä puhuu? Jossakin kohtaa Paavali käyttää ilmaisua riisuuntuminen..Haluasimme ilmeisesti mieluummin suoraan pukeutua, mutta Herran taktiikka näyttää ilmeisesti olevan se, että ensin riisutaan, jotta voidaan pukea..Ja meneekö se opillisesti jotenkin näin?; laki riisuu, murskaa, särkee, tekee köyhäksi, alastomaksi..ja evankeliumi pukee, peittää, verhoaa, vaatettaa jne.