Ei omassa voimassa eikä varassa vaan Kristuksessa
16.3.2016 puheeni Hyvinkään vanhassa kirkossa. Laitan näkyviin ihan siinä muodossaan kuin puhe oli kirjoitettuna. Puhuttuna se aina muokkautuu itse tilaisuudessa.
Tänään aion puhua keskeisistä asioista, sydämelleni nostetuista.
Aiheeni on ”Ei omassa voimassa eikä varassa vaan Kristuksessa”. Otan esille raamatunpaikkoja, jotka eivät ole helppoja. En puhu teologina, olenhan hammaslääkäri koulutukseltani. Nyt olen eläkkeellä. Kuitenkin olen ollut paljon tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa työni puolesta ja seurakuntaelämässä. Vaitiolovelvollisuus on myös tuttu käsite, jota noudatan. Opin nimittäin paljon ihmisiltä, joiden kanssa teen matkaa, mutta en puhu silti koskaan julkisesti yhdenkään ihmisen asioita. Jumala opettakoon meille kaikessa hienotunteisuutta ja ymmärrystä toisiamme kohtaan. Olemme jokainen niin keskeneräisiä ja heikkoja.
Rakas harrastukseni on ollut vanha hengellinen kirjallisuus, etenkin Lutherin kirjat, sekä häneen liitetty kirjallisuus. Sen vuoksi rohkenen puhua nyt tänne kutsuttuna.
Minulle on tärkeä näkökohta se, että Kristus on meille lahja. Häneen, hänen pyhään elämäänsä, ristin kuolemaansa ja ylösnousemukseensa sisältyy ääretön Jumalan lahja, elämä, kirkkaus ja turva. Kristuksessa on minulle hengellisen elämän aarteet kätkettynä.
Erityisesti Kristuksen kärsivä rakkaus, hänen runneltu ja piinattu olemuksensa, myös hänen kärsimänsä kiusaukset ja häpäisyt merkitsevät paljon. Hän eli ilman syntiä, mutta kohtasi maan päällä ihmisenä suurta kipua niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.
Voin ajatella tätä kaikkea, kun ymmärrän, että on kyse Jumalan lahjasta minulle, meille kaikille. Tässä ei ole, eikä voikaan olla kyse esimerkistä. Olen kristittynä Kristuksen seuraaja, mutta en niin, että voisin edes kuvitella ikään kuin pyrkiväni matkimaan hänen ainutlaatuista, pyhää ja synnitöntä elämäänsä. Tahdon vain salatulla tavalla kiinnittyä häneen ja uskoa häneen. Tahdon oppia luottamaan häneen ja Jumalan aikatauluihin ja aivoituksiin.
Hebrealaiskirje:
12:1-3: Sentähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle. Ajatelkaa häntä, joka syntisiltä on saanut kärsiä sellaista vastustusta itseänsä kohtaan, ettette väsyisi ja menettäisi toivoanne.
Nostan katseeni Kristukseen, ristin Herraan ja Vapahtajaan. Näin myös pyhät ennen meitä panivat toivonsa tulevaan Messiaaseen. Aabraham on elävän uskon isä. Kun Mooseksen kautta annettiin laki, Jumala jo vakuutti olevansa armahtavainen ja uskollinen Jumala, suorastaan huusi tärkeän asiansa. 2.Mooseksen kirja: 34:6: Ja Herra kulki hänen ohitsensa ja huusi: ”Herra, Herra on laupias ja armahtavainen Jumala, pitkämielinen ja suuri armossa ja uskollisuudessa,…”
Minulle tuo kohta lakia annettaessa on merkinnyt paljon, koska laki on täysin ehdoton ja pyhä. Se on joka suhteessa sen yläpuolella ja ulkopuolella, mitä ihminen voi täyttää parhaimmissakaan olosuhteissa. Siinä on täydellinen ja kestävä rakkaus ilmoitettuna ihmisen suhteesta Jumalaan ja lähimmäiseen.
Kun saatana ”käyttää” lakia, sen syytökset saavat ihmisen yrittämään vääränlaista uskonnollista lain täyttämistä. Tähän sortuivat jo juutalaiset fariseukset sekä katolinen kirkko. Tätä julistetaan usein nykyisinkin. En sano, että tämä on vallan väärinkään aivan joka tilanteessa. Jumala voi käyttää myös itse perkelettäkin, kuten olen Lutherilta oppinut. Lain työkin saattaa viedä epätoivoon ja umpikujaan, josta vain Jumalan armo ja ristin evankeliumi voi vapauttaa.
Kuitenkin voi ehkä sanoa, että Jumalan Pyhä Henki käyttää pyhää lakia toisin. Hän vaikuttaa ihmisen omassatunnossa synnin tunnon ja hädän, joka vie auttajan luokse, Kristuksen turviin. Me saamme nostaa päämme. Meidän ei tarvitse katsoa Kristusta, Jumalan voideltua, ja kärsivää palvelijaa kuin kaukaa, tai kuin pelottavaa tuomaria. Me saamme katsoa häntä ristillä puolestamme kärsineenä ja kuolleena Vapahtajana. Hän kulki alennustien tähtemme. Juuri tämän kaltaista Kristukseen turvaamista ei vihollinen voi sietää eikä kestää. Joskus olen itse sanonut lapsekkaasti kiusattuna ollessani: ”Mutta minä ainakin turvaan Kristukseen”.
Kristus on meille lahja. Hän on myös elämän antaja ja hyvän hedelmän kypsyttäjä. Hän on kuin viinipuu, missä meidän tulee olla kiinni. Joh. 15:4: Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Niinkuin oksa ei voi kantaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, niin ette tekään, ellette pysy minussa.
Otan vielä Room. 6:5-6: Sillä jos me olemme hänen kanssaan yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa, kun tiedämme sen, että meidän vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin, niin ettemme enää syntiä palvelisi;…
Tässä on vaikea kohta ”vanhasta ihmisestämme”. Siinä Paavali muistuttaa, että tulee vaeltaa uudessa elämässä, ei vanhassa. ”Liha” on sitä, että uskovakin on ihmisenä vielä Jumalan vastainen, syntiin ja kovuuteen taipuvainen. Juuri uskossa oleva, Jumalan äänelle herkkä ihminen, kokee tämän kipuna ja suruna. Paavali muistuttaa, että vanha ihmisemme on naulittu Kristuksen kanssa ristille. Paavalin kuvaama Kristus-yhteys oli niin syvä, että sitä on melkein mahdotonta ymmärtää.
Tässä on mielestäni meille kehotusta elää uutena ihmisenä nimenomaan Kristuksen yhteydessä hyläten ”vanhan ihmisemme” väärät päämäärät. Silti näen siinä myös suuren lohdun sanoman. Saamme elää Kristuksessa tietäen, että kaikki se synti, kipuilu ja murhe, mitä ”vanha ihmisemme” tai ”lihamme” meille aiheuttaa, on syvällisellä tavalla Jumalan tiedossa, ja kaikki se on hänen Pojassaan ristillä. Se on kuin hänen päälleen laitettuna, ja meiltä pois otettuna. Se on viattoman syyksi ja taakaksi annettu. Me ymmärrämme hyvin sen, ettei tämä vie meiltä pois vastuuta, eikä anna lupaa huolettomuuteen synnin suhteen. Näin väärin meistä ei kukaan saata tätä ymmärtää.
Kristus riippuu ristillä runneltuna ja kärsivänä maailman synti harteillaan. Emme voi ajatella häntä ikään kuin esimerkkinä. Tässäkään mielessä meistä ei ole hänen seuraajikseen, ei myöskään lain täyttämisessä. Kuitenkin kärsimyksissä täällä eläessämme saamme muistaa, että Kristuskin kulki alennuksen tien. Hänestä ei tullut mitään suurta ihmisten silmissä. Eikä meistäkään pidä tulla suuria. Kristus on meitä lähellä, meissä, kaiken kärsimyksen ja halveksunnankin keskellä. Hän ei ole meidän kanssamme tuomarina, vaan Hyvänä Paimenena, joka on jo antanut henkensä edestämme. Hän tahtoo pitää meidät yhteydessään –aina ja ikuisesti.
Olemme saaneet Pyhän Hengen lahjan sisimpäämme. Kristuksen Henki ei vie meitä lakihenkiseen elämään, vaan Jumalan lapsen elämään. Siinä huudahdamme ”Abba”, ”Isä”. Kristittyjen ahdistus on usein erilaista ja syvää tässä maailmassa. On paljon sitä, mistä meidän ei tule syyttää itseämme. Usein saamme myös iloita ahdistuksissa ja kärsimyksissä, kun ymmärrämme sen kuuluvan osaamme maailmassa. Otamme kaiken vastaan Jumalalta. Tyydymme siihenkin, ettemme ymmärrä Jumalan aivoituksia ja tarkoitusta. Hän tahtoo pitää yhteydessään ja viedä perille. Sen tiedämme sanasta. Johanneksen evankeliumi:
6:37: Kaikki, minkä Isä antaa minulle, tulee minun tyköni; ja sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos.
Emme ole yksin. Emme ole suuria. Emme ole vahvoja.
Meillä on myös jokin erityinen vastus ja taakka Kristuksen todistajina. Samoin tunnen eräänlaista tämän ajan kasvattamaa levotonta henkeä. Voisin sanoa, että on hyvin vaikea keskittyä olennaiseen ja pyrkiä oppimaan tuntemaan Kristusta. 2Kor. 10:5: Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan, ja vangitsemme jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle.
Biblia (1776)
Ja me maahan lyömme aivoitukset ja kaiken korkeuden, joka hänensä korottaa Jumalan tuntemista vastaan, ja vangiksi otamme kaiken ajatuksen Kristuksen kuuliaisuuden alle,
Ruotsi (1917)
Ja, vi bryta ned tankebyggnader och alla slags höga bålverk, som uppresas mot kunskapen om Gud, och vi taga alla slags tankefunder till fånga och lägga dem under Kristi lydnad.
Pidän tuosta Biblian käännöksestä. Sen suuntainen on myös vanha ruotsinkielinen käännös. Usein ajatellaan uskoa ja järkeä vastakkain. ”Luovu järkevästä ajattelusta, ja usko ainoastaan, niin saat voiman tai paranet”. Mielestäni asia ei ole näin. Kyllä Jumala vetoaa ymmärrykseemme hyvin usein. Ehkä jopa tätäkin kohtaa lukiessamme voimme ajatella, että vain aidosti hengellinen ymmärtäminen ja opetuksen vastaanottaminen kiinnittää Kristukseen, ja tuo sitä Jumalan tuntemista mikä jotaa perille kirkkauteen saakka.
Ei tämä maailma, eikä myöskään hengellinen maailma, tahdo useinkaan tuntea Kristusta hänen kärsimisessään ja kuolemassaan. Kristuksen alennustie on pahennus. Tässä on jotain sellaista vastustusta, mihin törmään niin itsessäni kuin laajemminkin. Kuitenkin juuri tässä on pohja ja kallio koko kristilliselle elämällemme.
Ceta Lehtniemi
Kehotan erityisesti palaamaan kommentteihin, jotka näkyvät punaisella ennen kirjoitukseni/puheluonnokseni otsaketta. Ne ovat juuri keskeisessä asiassa, ja tavattoman Kristusta korottavia.
Takaisin sivulle Mitä uutta? Tervetuloa!
Kiitos, Maria, palautteesta. Se rohkaisee. Kiitos sinullekin kirjotuksestasi.
Se herätti joitain ajatuksia. Kerrot: – ”Ponnistelin aina muuttumista, ja kärsin itsestäni, ristintyön omistaminen oli hataraa. Koin olevani kuin kiveä sisäisesti, taikka kuin autiomaa, kipua täynnä.”
Hyvin tuttua. Miten helposti ajautuukaan siihen ajatukseen ja ahdistavaan tunteeseen, että pitäisi tehdä jotain, muuttua, suorittaa, yrittää. Kauan sitten, kun olin joutunut, tai oikeammin päässyt, uskovien yhteyteen, yritin kovasti olla kuten he. Uskoin Jumalaan ja ajattelin, että se riittää. Piti vaan jotenkin elää kuin kristitty, näin ajattelin.
Lopulta olin umpikujassa. En muuttunut, en saanut lisää uskoa, mikään elämäni vaikeuksista ei muuttunut. Oli pakko ahdistuneena kysyä Jumalalta, mitä minun vielä pitää tehdä, että kokisin olevani uskossa Häneen. Kaikki ilokin katosi, vain tämä tuli tärkeimmäksi asiaksi.
Vastaus oli se, että ei mitään, – sain sen sijaan uskoa, että Jumala on tehnyt jo kaiken. Hän lähetti Poikansa syntieni sovitukseksi. Jeesus vuodatti verensä puolestani, että pääsisin Jumalan, Isän yhteyteen. Minä en muutu miksikään, vaikka mitä tekisin, tai jättäisin tekemättä. Saan olla sellaisena, muuttumattomana ja kokonaan, koko syntisyyteni kanssa, taipumusteni, heikkouksieni kanssa Jumalan rakkauden kohteena.
Hänestä sanotaan näin (Jes. 30):
18 Sen tähden Herra odottaa, että voisi olla teille armollinen, sen tähden hän nousee armahtaaksensa teitä; sillä Herra on oikeuden Jumala. Autuaita kaikki, jotka häntä odottavat!
Hän ei rakasta minua siksi, että olisin jotain, vaan itsensä tähden. Hän rakastaa luotuaan, ja etsii lähelleen eksyneen, kadonneen lampaansa. Ilman Häntä olen hukassa, en kykene mitenkään koskaan itse muuttamaan itseäni Hänelle kelpaavaksi. Olen syntinen ja Hän on pyhä. Mutta Jeesuksen veren tähden olen Hänen rakas lapsensa. Ilman Häntä olen täysin avuton.
Juuri näin tapahtui minullekin, kuten kerrot: – ”—oli jollakin lailla tultava itsensä ja omien ponnistustensa päähän, ennen kuin armo avautui.” Näin on tapahtunut myöhemminkin. Olen alkanut taas mitata Jumalan edessä omaa uskoani, tekemisiäni, kristillisyyttäni, kokemuksianikin, ja joutunut umpikujaan. Ja taas löytänyt Jumalan armon Kristuksessa, pelkästään sen.
Kerrot kokeneesi, että olit kuin kiveä sisäisesti, tai kuin autiomaa. Äskettäin laitoin avokadon siemenen multaan, se oli kova kuin kivi. Tiedän, että se itäminen kestää kauan. Mutta elämä on sen sisällä. Autiomaakin puhkeaa kukkaan, kun on sen aika. Vähitellen kuori avautuu, ja kasvi pyrkii kohti valoa. Niin on meilläkin. Jumala tekee työtään. Ja lopulta huomaamme, että Hänen armonsa valo loistaa, ja sitä kohti haluamme pyrkiä.
Aivan viime aikoina olen ymmärtänyt yhä selvemmin, että Jumalan armo on iankaikkinen. Se ei lopu koskaan. Se ei ole riippuvaista siitä, miten osaan mielestäni elää uskovana. Se ympäröi minut. Olen sama syntinen ja inhimillinen ihminen kuin ennenkin. Kaikkea tapahtuu, mitä ei haluaisi tapahtuvan. Mutta synnin ja kuoleman valta on murrettu Jeesuksen veressä.
Kirjoitat kommentissasi Cetan kirjoitukseen ”Mistä ahdistunut löytää avun” seuraavasti: – ”Oman heikkouden kohtaaminen on kuitenkin pelottavaa ilman armoa.”
Kyllä se todella on. Mutta kirjoitat myös: – ”Mutta kaikki se paine, joka sallitaan elämäämme Herran tiellä, riisuu meitä. Minulle kristinuskossa vapauttavinta on ollut se, ettei ole tarvinnut paeta pimeyttään enää, ainakaan samalla lailla kuin joskus, itsepetokseen. Jeesuksen ristin armo on tuonut jatkuvan turvapaikan, ja haastanut valkeuteen.”
Sama kokemus minullakin. Saan olla sitä, mitä kulloinkin olen, koska koko maailman synti on jo sovitettu. Minunkin syntini, ja syntisyyteni, ovat jo siinä. Saan turvallisesti nähdä ja tunnustaa sen itsessäni Jumalan edessä. Hän rakastaa minua. Se on vapauttavaa, sen kautta löytyy yhä uudestaan lepo, rauha ja ilo.
Kiitos Liisa. Kirjoitit evankeliumista ”Se on jotain sellaista, kuin avautuisi uusi polku ja uusi maisema, uusi tuuli puhaltaisi. Tai, että saisi todellista ruokaa ja raikasta vettä jonkun sellaisen tilalle, joka ei ole ravinnut, eikä saanut janoa sammumaan.”
Kirjallinen ilmaisusi on kaunista. Ja tekstistäsi huomaa, että olet oikeasti löytänyt tuon kaiken arkeesi. Se on lahjaa, ja Jumalan tekoa, josta tulee kirjoittaa. Mietin omia menneitä vuosiani, ja kuitenkin nyt samalla myös sitä tuskaa, jota koin, kun en pystynyt evankeliumia helpotuksella omistamaan. Näin joillakin sen kadehdittavan ilon, ja rauhan , joka näkyi heistä, vaikka eivät itse sitä tiedostaneet. Myös vaikeuksien keskellä. Mutta se toi joskus kovan kivun itselleni siitä, ettei evankeliumi vaan avautunut juuri minulle sillä lailla. Ponnistelin aina muuttumista, ja kärsin itsestäni, ristintyön omistaminen oli hataraa. Koin olevani kuin kiveä sisäisesti, taikka kuin autiomaa, kipua täynnä. Ja tämän jakaminen on nyt henkilökohtaista…mutta oli jollakin lailla tultava itsensä ja omien ponnistustensa päähän, ennen kuin armo avautui. Olen kiitollinen niistä armonvilauksista, joita olen saanut!!! Ja toivon enenevässä määrin tuota saamaasi elämää armossa, ”Hengen hedelmää”, uskonlepoa itselleni ja muille.
Maria, olen iloinen, että vastasi minulle! Tuo on totta minunkin kohdallani: ”- Jumala pysäytti minut nimenomaan evankeliumin äärelle, jonka luulin jo tunteneeni. Vaikka itsessä olevia tuntemuksia ei tulisi korostaa, joudun silti sanomaan näin; kun luin hengellisiä tekstejä, henkeäni alkoi virvoittaa aina ne kohdat, joissa puhuttiin Jeesuksen verestä, ja Hänen täytetystä työstään.”
Tämä kertoo siitä, miten Jumala omiaan rakastaa. Hän todella pysäyttää ristin äärelle. Kaikki muunlainen opetus jää sivuun. Jeesuksen veri ja ristin työ on ainoa asia, joka silloin merkitsee, koska siinä on syntien anteeksisaaminen. Kaikki synnit ovat jo ristillä, myös koko syntisyytemme, se, joka yhä vaan tuottaa sekä vääriä tekoja, että haluttomuutta rakastaa. Murhe omasta syntisyydestä vaihtuu vapauteen ja kiitollisuuteen. Saamme elää Jeesuksen, Vapahtajan kanssa, Isän lapsina.
Ja tuokin on totta, ”luulin jo tunteneeni”. Luulin osaavani selittää, mitä evankeliumi on, mitä se tarkoittaa, miten minun tulee uskoa, miten ymmärtää jne. Mutta evankeliumin omistaminen omalle kohdalle olikin sitä, että sokea sai näkönsä ja kuuro alkoi kuulla. Sitä ei tarvinnut ymmärtää, vaan elää sen varassa. Jumalan armo kirkastui äärettömäksi ja iankaikkiseksi.
Se on jotain sellaista, kuin avautuisi uusi polku ja uusi maisema, uusi tuuli puhaltaisi. Tai, että saisi todellista ruokaa ja raikasta vettä jonkun sellaisen tilalle, joka ei ole ravinnut, eikä saanut janoa sammumaan.
Rauha ja ilo tästä ei oikeastaan ole kokemus, vaan jotain sellaista, joka pysyy, koska se on Hengen hedelmää. Se on Jumalan lahja. Ja Daavid sanoo Psalmissa 73: ”Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan—”. Olemme turvassa iankaikkisesti.
Ja myös tuohon yhdyn: – ”Mutta kaikenlaisissa elämän puristuksissa, kiusoissa, heikkouden ja tyhjyyden tuntemuksissa olen huomannut kuinka juuri evankeliumi on Jumalan voima.”
Se on sitä, ja todella – tuntui, miltä tuntui.
Kiitos Liisa, kiva kun kommentoit. Rohkaisevaa kuulla, että sait jotakin hyvää. Yhdyn täydesti kommenttiisi. Sanat ovat valtavan suuria, joiden äärelle saa pysähtyä ajattelemaan, mitä niissä oikeasti sanotaan. Että Jeesus on synnin ja kuolemankin voittaja.Voisiko mitään suurempaa enää olla, ja mikä lohduttava vastaus kuolemanpelkoihin. Ja että tuo uhri oli kertakaikkinen ja riittävä. Tämän epävarman ajan keskellä on myös lohduttavaa levätä Hänen kämmenellään, jossa Hän pitää meitä rakkaassa otteessaan, eikä Hänen otteensa hylkää tai hellitä.Nämä Cetan sivut ovat todellinen aarreaitta. Totta, Jeesuksen verestä ei tosiaan puhuta liikaa. Ja vapautus olisi juuri siinä.Haluan jakaa vielä jotakin. Kristillinen kenttä( taikka kristilliseksi kutsuttu) on tosi laaja, ja voi innostua niin monesta kiehtovasta opetuksesta. Olen elänyt itsekin sitä läpi vuosia. Mutta tuli aika jolloin Jumala pysäytti minut nimenomaan evankeliumin äärelle, jonka luulin jo tunteneeni. Vaikka itsessä olevia tuntemuksia ei tulisi korostaa, joudun silti sanomaan näin; kun luin hengellisiä tekstejä, henkeäni alkoi virvoittaa aina ne kohdat, joissa puhuttiin Jeesuksen verestä, ja Hänen täytetystä työstään. Koin elävän veden virrat juuri siinä, ja muu teksti, niin hyvää ja monipuolista kuin saattoi ollakin, aivan kuin himmeni sen rinnalla. En tarkoita tällä sitä, että meidän tulisi kokea tällä tavoin evankeliumi joka kerta kuullessamme sen. Jo katse Vaskikäärmeeseen (Ristiinnaulittuun Kristukseen)riittää, tuntui miltä tuntui, koska uskon kohde ratkaisee. Mutta kaikenlaisissa elämän puristuksissa, kiusoissa, heikkouden ja tyhjyyden tuntemuksissa olen huomannut kuinka juuri evankeliumi on Jumalan voima. Ihanaa, että saan jakaa tämän ilon yhdessä teidän kanssanne siskot;)
Marialle: Sinun kommenttisi, kirjoituksesi, rohkaisi minua tänään. Varsinkin nämä sanat: – ”Hän on Vapahtaja. Verensä tähden. Aivan ainutkertaisen ja –laatuisen persoonansa ja pelastustyönsä tähden. Hän tuntee meidät pohjia myöten, ja se on turvallista. Olen saanut lohdutusta myös Hänen elämänsä kiusojen ja kärsimyksiensä äärellä. Hän ei siis ole kaukainen Herra, vaan tulee niin lähelle, kaiken kipuilumme keskelle, Sanansa ja Henkensä kautta. Ja juuri totuudellisena, ja armollisena.”
Olen kokenut saman. Ja on todella tärkeää ja lohdullista ja pysähdyttävää muistaa, että Jeesus on Uhrikaritsa. Muuta uhria ei enää tarvita. Liian vähän puhutaan Jeesuksen verestä, jonka Hän vuodatti tähtemme. Hän itse sanoi: ” – minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.” Veri on se hinta, jolla meidät on maksettu vapaaksi, kallis Jumalan Pojan veri.
Ja totta tuo: Syntisyyden kohtaaminen itsessään ei ole helppoa, mutta kuitenkin totuus tekee vapaaksi. Yhä uudestaan saa sen kokea. Saa kääntyä katselemaan – oman heikkouden sijasta – Jeesusta Kristusta, joka on synnin ja kuoleman voittaja, joka elää, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä, joka rukoilee puolestamme, eikä kukaan, eikä mikään ryöstä meitä koskaan Hänen kädestään. Saan elää jo nyt uudessa elämässä Hänen kanssaan.
Kyllä on aihetta iloon.
Todella lämpimät kiitokset tästä.
Olet käsitellyt minusta viisaasti ja levollisesti tätä haastavaa aluetta. Paljon on myös hämmennystä opetuksissa ajan keskellä. Siksi koen iloa siitä, että sinä olet löytänyt Jeesuksen Kristuksen suurena ja turvallisena armahtajana, ja turvapaikkana, ja keskityt Häneen. Korostat Häntä ristiinnaulittuna, mikä on minullekin tärkeää. Olen itsekin saanut suurimman lohdutukseni Jeesuksen ristin äärellä. Hän on Vapahtaja. Verensä tähden. Aivan ainutkertaisen ja –laatuisen persoonansa ja pelastustyönsä tähden. Hän tuntee meidät pohjia myöten, ja se on turvallista. Olen saanut lohdutusta myös Hänen elämänsä kiusojen ja kärsimyksiensä äärellä. Hän ei siis ole kaukainen Herra, vaan tulee niin lähelle, kaiken kipuilumme keskelle, Sanansa ja Henkensä kautta. Ja juuri totuudellisena, ja armollisena.
Ristintyö kuitenkin aika helposti ohitetaan, vaikka juuri Jumalamme heikoksi tulemiseen liittyy niin paljon. Koko kristinuskon keskeisin sisältö on siinä. Kuvaat Jeesusta nimenomaan syntisten vapahtajana, ja heikkojen ja haavoitettujen ymmärtäjänä, mikä on todella lohdullista.
Oman pienuuden ja vajavaisuuden hyväksyminen, oman syntisyyden kohtaaminen, ei kai meille kenellekään ole silti koskaan helppoa. Kuitenkin jos totuus saa olla työntämässä syvemmälle Kristuksen tuntemiseen, kohtaamaan Hänen vapauttavaa armoaan, ja antaa syyn elää Hänestä riippuvaisena, on aihetta iloon.