Mistä ahdistunut löytää avun?

Mistä ahdistunut löytää avun?
Heikko ihminen Hyvän Paimenen huomassa
Rukouksesta, armoistuimesta, avusta hädässä
Ahdistettuna ajassa, evankeliumin toivon varassa

Tämä on oikeastaan Karkun evankelisella opistolla pitämäni puheen luonnos sellaisenaan. Jätän sen kaikkine virheineen näkyviin. Joskus on vain liian vaikea lähteä muokkaamaan jälkikäteen puhetta kirjoitukseksi. Huomioin saamani oikaisut ja kritiikin, jos puhun tai kirjoitan edelleen samasta aiheesta. Toisen alaotsakkeen lyhensin muotoon ”Rukouksesta”. Kyse on lähinnä siitä, että juuri rukoukseen käydessäni muistutan itseäni aina Jumalan armosta ja pelastustyöstä Kristuksessa, joka on annettu meille armoistuimeksi.

 

Heikko ihminen Hyvän Paimenen huomassa

Puhun kristitylle omassa ajassamme, Jumalan lapselle. Ihmisinä meillä pätee samat säännöt kuin kenellä tahansa liittyen lepoon, ravinnon tarpeeseen, ihmissuhteisiin, fyysisiin kehitysvaiheesiimme lapsesta aikuiseksi, ja vanhenemiseemme.

Olisi hyvä, jos pystyisimme omassa mielessämme hieman erottelemaan sitä missä määrin ahdistuksemme liittyy ihan näihin elämämme normaaleihin asioihin, tai niissä kokemaamme epäsuhtaan todellisuuden ja odotustemme välillä. Ahdistuksen syy voi löytyä myös sairaudesta.

Tulisi myös nähdä, että kohtaamillamme menetyksillä ja järkytyksillä on merkitystä elämässämme. Aina emme pääse surusta yli ajallaan. Elämäntilanne vaatii kestämistä ja yrittämistä. Surun käsittely saa erilaisen muodon ja toisen ajan.

Emme saa tavallaan hengellistää kaikkea. Toisaalta olemme kokonaisuus, ja olemme kaikkine asioinemme, vaiheinemme ja elämäntilanteinemme Jumalan käsissä ja hoidossa. Samoin meillä Kristukseen turvaavilla on tieto, että tämä vaiheemme täällä ”kyynellaaksossa” on ajallinen. Ajattomat ja ikuiset asiat ovat perillä.

Kaikesta mahdollisesta hengellisestä tiedosta ja niin kutsutusta hengellisestä kasvusta huolimatta nämä omat taustamme ovat jäljellä. Ne voivat vaikuttaa hyvää, mutta myös päinvastaista. Masentuneina, väsyneinä tai kivuissamme huomaamme olevamme hyvin onnettomia käytökseltämme.

.
Autuaat ne ihmiset, joilla on voimansa sinussa, joilla on mielessänsä pyhät matkat! Kun he käyvät Kyynellaakson kautta, he muuttavat sen lähteitten maaksi, ja syyssade peittää sen siunauksilla.(Ps.84:6-7)
 … ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt.”(Ilm.21:4)

Saamme jättää murheemme Jumalan haltuun. Saamme jättää myös koko oman surkeutemme armahtavan Jumalan haltuun. ”Heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen.” (1 Piet.5:7)

Voimmeko siis heittää hänen päällensä sellaisenkin murheen, että tuskastun, kiivastun, sanon vääriä sanoja yhä vielä pitkään uskossa oltuani? Pahinta on, että tämä toistuu taas uudestaan juuri kun luulin päässeeni eteenpäin. Enkä jaksa tai osaa tätä edes selittää tai ymmärtää. Miksi minusta ei tule hyvää tai vahvaa, tai menestyjää?

Itselleni on tullut rakkaaksi Hebrealaiskirjeen kohta: ”Älkää olko vaelluksessanne ahneita; tyytykää siihen, mitä teillä on; sillä hän itse on sanonut: ”En minä sinua hylkää enkä sinua jätä”(Hebr.13:5)

.
Uskoisin, että tämä on osoittamassa tietä oikeaan suuntaan. Meistä on tarkoitus Jumalan lapsina tulla riippuvaisia Taivaallisesta Isästämme. Meistä tulee pieniä, mutta uudella tavalla näkeviä, kiitollisia ja eteen päin katsovia. Katseemme ei kohdistu enää niin paljon omiin tekoihimme tai saavutuksiimme, vaan Hyvään Paimeneen rinnallamme. Hän ei hylkää eikä jätä meitä.

Me katsomme Kristukseen meille annettuna lahjana. Hän kärsi puolestamme. Hän tuli ihmiseksi tähtemme. Hän tuli myös puhumaan ne kalliit sanat mitä on talletettuina evankeliumeissa.

Itse ajattelisin, että on hyvä osata ulkoa edes joitakin Jeesuksen sanoja, tai ainakin tuntea niiden sanomaa. ”Minä olen ylösnousemus ja elämä.” ”Minä olen tie ja totuus ja elämä.” ”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.”

Jeesus tulee joskus elämäämme kuin vieraana ja outona. Kun hän käveli myrskyävällä merellä veden päällä, opetuslapset luulivat häntä aaveeksi. Jeesuksen sanat ”Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen; älkää peljätkö” lohduttivat minua etenkin nuorena opiskelijana. Ajattelin, että elämässä on paljon uutta ja turvattomuutta. Jeesusta ei tarvitse kuitenkaan pelätä. Ei tarvitse pelätä, vaikka tunnen hänet ehkä jotenkin vielä vieraalla tavalla.

Saamme oppia tuntemaan Jeesusta elämämme aikana, sen erilaisissa vaiheissa. Tämä on suorastaan kiehtovaa. Paimen vierellämme on aina sama. Me muutumme monin tavoin. Tällä tarkoitan myös esimerkiksi vanhenemista ja muutoksia perheessä ympärillämme. Paimen säilyy. Rukouksemme ja yhteytemme häneen säilyy ja rakentuu tässä kaikessa.

Muuttuminen, kun puhutaan meistä ihmisistä, ei välttämättä tapahdu aina vaan parempaan suuntaan. Meille tulee erilaisia kiusauksia. Moni kokenutkin saarnaaja on syyllistynyt raskaaseen syntiin. Jos Raamattu ei olisi rehellinen ja avoin Daavidin seksuaalisesta synnistä tai Pietarin tavasta pettää Mestarinsa, me emme ehkä kestäisi. Tarvitsemme näitä esimerkkejä raskaista epäonnistumisista ja synneistä.

Ihmisen luonne ja syvin olemus on raadollinen ja epävakaa myös silloin, kun osaamme ulospäin elää arjen keskellä hyvin, toisia arvostaen ja lakia kunnioittaen. Kesken rukouksen ajatuksiimme voi kuitenkin nousta kauhistuksia.  Mielessämme saattaa häivähtää outoja ajatuksia vain katsahtaessamme kadulla meille vierasta ihmistä.

Kun meidän tulisi nähdä lähimmäisemme tarve, niin jostain nouseekin suuri minä vaatimuksineen. Meissä itsessämme on aina valtavasti esteitä, jotka pimittävät meiltä Jumalan totuutta ja rakkautta. Tarvitsemme aina syntien sovitusta, joka on meille tarjolla Kristuksen ristinkuolemassa. Hänen verensä kautta meillä on vapaa pääsy Isän eteen. Meillä on avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan, saamme anteeksi. Voi millaisen lahjan olemmekaan saaneet Kristuksessa.

On niin hyvä muistaa aina myös Jeesuksen lupaus: ”Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos.” Hylkäämisen haavamme saavat hoidon Hyvän Paimenen hoidossa hänen ääntään kuunnellessa.

 

Rukouksesta, armoistuimesta, avusta hädässä

Yksi osa kristityn kilvoitusta on siinä, että opimme rauhoittumaan ja kyselemään Jumalan tahtoa sanasta ja rukouksen kautta. Kun rukoilemme, niin kyseessä on tällöinkin lahja, ei suoritus. Nimittäin Isä, Jumala kuulee meitä Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, tähden.

Meitä ei kuulla monisanaisuutemme tai rukousasentomme tähden, ei edes rukouspaikan vuoksi. Emme tee tietä rukoukselle pitkäkestoisen ylistyksen kautta. Meitä ei kuulla sen vuoksi, että ikään kuin ensin tyhjentyisimme itsessämme jostain muusta. Ei, meitä kuullaan Jeesuksen tähden.

Vanhassa Testamentissa on peräti 22 jakeessa mainittu sana ”armoistuin”. Se liittyi aina Kaikkeinpyhimpään, Jumalan läheisyyteen ja syntien anteeksisaamiseen. Kun Jeesus kuoli, temppelin esirippu repesi. Meillä on pääsy näin pyhimpään. Tätä tarkoitan, kun sanon, että Isä kuulee meitä Poikansa tähden.

Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä, osoittaaksensa vanhurskauttaan, koska hän oli jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit. (Room.3:23-25)
Rukouksessa käymme kuin kaikkein pyhimpään Jumalan kasvojen eteen Jeesuksen ristin sovitustyöhön turvaten. Tässä on myös syy siihen, että rukouksen alussa itse kiitän Isää Jeesuksen ristin työstä ja syntien anteeksi saamisesta.

Rukouksessa on kyse yksinkertaisesta asiasta. Se on kuin lapsen puhetta Isälle.  Se on ”Abba” -puhetta usein yksinäisyydessä. Tarkoitan tällä sitä läheisyyttä ja valmistautumattomuutta, mitä rukous usein on. Rukouksessa voi olla tunnetta, mutta siinä ei tarvitse olla muuta kuin kääntyminen Jumalan puoleen asioissamme. Jumalan rukousten kuuleminen tai niihin vastaaminen ei riipu meidän tunteistamme. Hän kuulee meitä Kristuksen tähden.

Rukouksesta tulee osa elämäämme. Se kiinnittyy arkeemme. Siinä emme käske Jumalaa. Me anomme, kiitämme, kysymme, olemme yhteydessä ja lähellä. Välillä me kipuilemme ja jopa epäilemme rukoushetkissämme. Usein saamme huomata, ettei Jumalan vastaus ole sitä mitä odotimme. Se myös saattaa viipyä.

Rukoukseen voi liittyä myös ahdistusta ja huolta. Saatamme yhä uudestaan viedä samaa sydämellämme olevaa asiaa Jumalalle. Ajattelen, että sekä asiamme, että me itsekin olemme kuin hyvän ja luotettavan Jumalan sylissä.

Entä kun vanhenemme? Keskittymiskykymme ehkä heikkenee entisestään. Uskon, että yhä enemmän katseemme kääntyy siihen, että Kristus on meille lahja. Kristus ei ole ensi sijassa esimerkki. Ymmärrämme, ettemme voi tehdä yhtään mitään Jumala-suhteessamme, pelastukseemme liittyen, kuin ottaa vastaan Kristus lahjana. Voimme pyytää sitä, että saisimme olla häneen liitetyt.

 

Ahdistettuna ajassa, evankeliumin toivon varassa

Tahdomme myös tässä ajassamme elää ja palvella Jumalaa siinä uudessa, minkä Kristuksen usko on meihin lahjoittanut. Olemme saaneet sisimpäämme Pyhän Hengen. Jumalan Henki on meissä kuin salassa. Se on savimajassa, pienuudessa ja heikkoudessa.

Jumalan Hengessä on Jumalan voima ja kaikki Jumalan ominaisuudet. Mikään ei ole kuitenkaan irrallaan Jumalan ja Kristuksen persoonasta. Jumala on yksi. Kun puhumme Pyhästä Hengestä, tätä on syytä korostaa aikamme väärän opetuksen tähden. Raamatussa puhutaan paljon Jumalan voimasta, mutta ei juurikaan Pyhän Hengen voimasta tai muistakaan ominaisuuksista. Henki tahtoo kääntää sydämemme Kristukseen, ja tähän suuntaan johdattaa meitä myös Jumalan sana.

Me emme etsi Jumalaa sisimmästämme, niin kuin aikamme henkisyys usein kehottaa tekemään. Emme pyri kuin sulautumaan Jumalaan. Pyhän Jumalan ja ihmisen ero on koko ajan selkeä. Jumaluutta ei ole myöskään luonnossa, sen puissa tai joissain paikoissa. Luonto on Luojansa käden jälkeä. Se puhuu meille Jumalan ihmeellisyydestä, mutta se itsessään ei sisällä mitään jumalallista.

Sydämemme murehtii monia asioita ajassamme. Näemme ja kuulemme pahuudesta ja laittomuuksista päivittäin. Tämä suru ja murhe on tuttua myös Vanhan testamentin ihmisille.
…Ja minä kyselin heiltä juutalaisista, siitä pelastuneesta joukosta, joka vankeudesta palanneena oli jäljellä, ja Jerusalemista. Ja he sanoivat minulle: ”Jotka vankeudesta palanneina ovat jäljellä siinä maakunnassa, ne ovat suuressa kurjuudessa ja häväistyksen alaisina; ja Jerusalemin muuri on revitty maahan, ja sen portit ovat tulella poltetut.” Tämän kuultuani minä istuin monta päivää itkien ja murehtien, ja minä paastosin ja rukoilin taivaan Jumalan edessä. (Nehemia 1:2-4)

Joskus kohdallamme tämän kaltainen murhe saattaa viedä Jumalan antamiin tehtäviin. Hän sen silloin itse johdattaa ja näyttää. Usein murheemme jää selityksiä vaille. Silloinkin se tulee nähdyksi ja kuulluksi. Voimme ajatella, että Isämme kyllä tietää kaiken.

Saamme pyytää, että Jumala puhdistaa sydämemme majan. Pyydämme puhtaita vaikuttimia, oikeita sanoja, Jumalan mielen mukaisia tekoja, jotka hän on edeltä valmistanut. Saamme pyytää kaikkeen tarvittavaan Jumalalta voimia.

On ihanaa, kun olemme saaneet elämän lahjan, ja tunnemme lahjan antajan, elävän Jumalan. Arkinen elämä ja yksinkertainen, lapsenomainen usko, ovat hyvin kalliit asiat meille tavallisille Jumalan omille.

 

Ceta Lehtniemi

 

Paluu sivulle TERVETULOA! MITÄ UUTTA?

18 vastausta artikkeliin ”Mistä ahdistunut löytää avun?

  1. maria

    Pimeä laakso

    Joskus hukassa
    kaikkea vailla
    täynnä ikävääni
    joka ei sammu
    vain hetkittäinkö
    elävän veden pisarat
    kostuttavat sydäntäni
    on mentävä tämä pimeä laakso
    on mentävä nämä askeleet
    joita en koskaan kulkea halunnut
    on mentävä läpi sumun
    läpi suden sydämenkin
    kohti valoa
    kohti sinua
    jos pidät kädestä hetken
    taakkani keventyy
    tunnen jälleen
    tuoreen
    ruohon tuoksun
    aamukaste
    kimaltaa
    helminä polullani

    Vastaa
    1. cetalena Artikkelin kirjoittaja

      Kiitos, kosketti syvästi. Ehkä voin laittaa tämän nimimerkillä tuonne, missä on runoja muilta. Siunaten Ceta

      Vastaa
    2. liisa

      Todella kaunis, ja syvällinen, rehellinen runo. Kiitos, oli ilo lukea. Pimeiden laaksojen ja sumutaipaleiden läpi on joskus mentävä.

      Oletko sinä sama Maria, jonka nimimerkki on ollut isolla M-kirjaimella?

      Vastaa
      1. Maria

        Kiitos palautteesta, on se minun, ison ämmän;), vaikka aika pieneksi itseni usein tunnenkin. On jännää saada runosta palautetta, mietin julkaistaanko edes. Ehkä tarvitsin sen nyt.

        Vastaa
        1. liisa

          Maria, vielä kerran, – ihana runo! Jos sinulla on niitä lisää, olisi ilo lukea. Tässä runossa näkyy eletty suru, ehkä vielä osin elämätönkin. Sumussa valo tuntuu katoavan, ilo sydämessä painuu syvälle, – ja toisaalta valo siivilöityy kuitenkin kimalluksena sumun takaa, – toivona.

          Tuo: ” – on mentävä nämä askeleet, joita en koskaan kulkea halunnut- ” on niin tuttua. Runoon on helppo samaistua. Kiitos, että laitoit esille!

          Vastaa
          1. Maria

            Kiitos, olet peilannut minulle runoani ihan tosi mielellä. Ehkä sinullakin on tuota runoilijan taipumusta…? Kiitos arvokkaasta palautteestanne. Eikö ole tytöt, taikka arvon leidit, kuinka nyt muotoilisinkaan 😉 erikoista, miten runojen maailma voi ylipäänsä koskettaa. Aion rauhassa tutustua kohtaan ”Runoja ja mietteitä muilta”, kiitos Ceta vinkistä. Olen rakastanut kirjoja pienestä asti, ja perheessäni on pidetty runoista. Luettu, ja joskus myös kirjoiteltu. Ehkä joskus jaan vielä jotakin itseltäni.

          2. liisa

            Vastaan tähän kohtaan, – en tiedä, missä tämä sitten näkyy. Marian viestiin suoraan ei näy olevan vastaamismahdollisuutta?

            Siis Marialle kysymykseesi: ”Ehkä sinullakin on tuota runoilijan taipumusta…?” vastaan, että – ehkäpä 🙂

            Kyllä olisi mukava lukea lisää runojasi.

    3. cetalena Artikkelin kirjoittaja

      Niin, maria, tuolla on kohta ”Runoja ja mietteitä muilta”. Voisinko laittaa runosi sinne. Uskon, että se on monelle avuksi. On useita, jotka kaipaavat kuin sanoitusta omille kipeille tunteilleen. On lohdullista lukea runoasi, ja yksinäisyydentunne helpottuu edes hieman. Ceta

      Vastaa
      1. liisa

        Ehkä ”Maria” ja ”maria” ovat kaksi eri henkilöä?

        ”maria”, sinun runosi auttoi minua juuri tänään!

        Vastaa
      2. Maria

        Kiitos rohkaisusta Ceta. Toki tee kuinka parhaaksi näet. Syvällinen tekstisi inspiroi…

        Vastaa
        1. cetalena Artikkelin kirjoittaja

          Hei! Runo meni nyt sinne kohtaan ”muilta”. Kiitos sinulle. Hyvä, kun tulit kirjoittamaan. En oikein voi laittaa syytä, mutta liittyy juuri kotisivuihinikin. Mietin jo sivuston nimenkin muuttamista, mutta en voi tehdä sitä. Mutta asia siis on se, että lohdutat minua tietämättäsikin juuri nyt. Ja runosi lohduttaa myös.

          Vastaa
  2. maria

    Yritän kommentoida hieman muutamia ajatuksiasi Ceta. Asiaa paljon, ja koskettaa varmasti jokaisen elämää. Sitä leipää arkeen löytyy tekstistäsi kyllä 😉 kiitos!!! Ajatukseni vajavaisia, ja alueet laajoja, mutta jotakin kirjoitan. Kirjoitit:
    ”Kaikesta mahdollisesta hengellisestä tiedosta ja niin kutsutusta hengellisestä kasvusta huolimatta nämä omat taustamme ovat jäljellä. Ne voivat vaikuttaa hyvää, mutta myös päinvastaista. Masentuneina, väsyneinä tai kivuissamme huomaamme olevamme hyvin onnettomia käytökseltämme.”

    Eikö ole niin, että ihmisyys meissä säilyy. Siitä ei varmaan kukaan pääse yli eikä ympäri. Se juuri tekee heikoksi ja tarvitsevaksi suhteessa toisten ihmisten, että Jeesuksen kanssa. Esim. jokin tilanne voi laukaista tapahtumasarjan, jota ei ole kutsunut elämäänsä, mutta joka vaan tapahtuu. Erilaisin seuraamuksin. Oman heikkouden kohtaaminen on kuitenkin pelottavaa ilman armoa. Itsetutkistelu lähes mahdotonta. Jotain toki ajoittain voi nähdä, ja kokea oppineensa. Mutta kaikki se paine, joka sallitaan elämäämme Herran tiellä, riisuu meitä. Minulle kristinuskossa vapauttavinta on ollut se, ettei ole tarvinnut paeta pimeyttään enää, ainakaan samalla lailla kuin joskus, itsepetokseen. Jeesuksen ristin armo on tuonut jatkuvan turvapaikan, ja haastanut valkeuteen. Juuri tämä vetää elämän kivuissa yhä uudelleen ristin luo. ”Saamaan armon avukseen oikeaan aikaan.” Aina vaan on tunnustettava oma kypsymättömyytensä, ja raadollisuutensa. Mutta Jumalalle kiitos, sitä ei tarvitse tehdä lyöntien pelossa, vaan Armahtajan edessä, jonka Vanhurskaus on suojanamme. Ja todella suurta siunausta on, jos jotakin tästä voi kokea myös ihmissuhteissaan!!! Herra suokoon meille näitä yhteyksiä!!!

    Kirjoitit:
    ”Meistä tulee pieniä, mutta uudella tavalla näkeviä, kiitollisia ja eteen päin katsovia. Katseemme ei kohdistu enää niin paljon omiin tekoihimme tai saavutuksiimme, vaan Hyvään Paimeneen rinnallamme. Hän ei hylkää eikä jätä meitä.

    Me katsomme Kristukseen meille annettuna lahjana. Hän kärsi puolestamme. Hän tuli ihmiseksi tähtemme. Hän tuli myös puhumaan ne kalliit sanat mitä on talletettuina evankeliumeissa.”

    Kiitos näistäkin suloisista sanoista Ceta. Minua ei lakkaa murtamasta se, että siinä missä itse tahtoisin yletä, edistyä ja loistaa, tuli Jeesus alentuakseen rinnallemme. Pysähtyäkseen ja jäädäkseen heikon viereen, joka ei etene, eikä edisty, vaan aina vaan löytää itsensä ristin luota. Jeesus kadotti loistonsa himmentyäkseen, tummentuakseen, rumentuakseen ristille, kokonaan synniksi tehtynä. Että minäkin omavanhurskauteni paljastuessa saisin katsoa Häneen, ja kaunistua uudeksi luomukseksi Herrassani. Omistaa jatkuvana lahjana Hänen vanhurskautensa. Kuten jokainen meistä.

    Vastaa
  3. liisa

    Hyvä on kirjoitus minunkin mielestäni, mutta yksi asia hiukan häiritsee. Rohkenen vihdoin kommentoida.

    Otsikkosi ”Rukous armoistuimena—” tuntuu vaikealta ymmärtää. Tietty vaikeus voi olla omaa rajoittuneisuuttanikin. Mutta lainaat Paavalin kirjeestä roomalaisille: ” – sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä, – ” Jeesus itse on armoistuin, Jumalan lain ja Hänen pyhyytensä välissä.
    ————–
    Edelliseen viestiisi muutama ajatus. Paavali kehottaa filippiläiskirjeessä:” Iloitkaa aina Herrassa, vieläkin minä sanoan iloitkaa!” Ilo on myös Hengen hedelmä. Olemme jo osalliset Pyhästä Hengestä, kun olemme saanet lahjaksi uskon Jeesuksen vereen, joka sovittaa syntimme.

    Uskonnollisuutta on meillä jokaisella aika helposti. Jotain pitäisi suorittaa, ja olla myös jotain näkyvää. Usko on kuitenkin uskoa siihen, mikä on annettu meille pelkästään siksi, että Jumala rakastaa meitä itsensä tähden, Jeesuksen uhri puolestamme. Se on lahja, ja kun sen saamme ymmärtää, ilo nousee sydämestä. Ei tarvitse suorittaa mitään. Uskonnollisuuden kautta tuleva ilo ei pysy. Mutta ilo Herrassa pysyy, vaikka elämässä tulisi eteen mitä tahansa.

    Jeesus sanoi opetuslapsilleen antavansa heille oman ilonsa. Se on lahja, suunnaton lahja, uskon ohessa. Ajattelen, että Jeesuksen ilo on iloa Jumalan, Isän, läheisyydestä, sekä iloa niistä ihmisistä, jotka Jumalaa vetää Hänen puoleensa, ja Hänen yhteyteensä.

    Vastaa
    1. cetalena Artikkelin kirjoittaja

      Hei Liisa! Otsake on huono. En tiedä ehtiikö korjaus AR-lehteen tulevaan lyhennettyyn kirjoitukseen. Otsake varmaan muotoutui omasta ajattelustani, siitä että menen kuin armon istuimen eteen. Eli tahdoin tuoda otsakkeeseen armon Kristuksessa, sekä avun saannin hädässämme. Jukan sivustoa luin vain hiukan, ja kommentoin nimenomaan hänelle lyhyesti.

      Vastaa
      1. liisa

        Niin. Ellet ehdi muuttaa otsaketta lehteen, eihän se haittaakaan. Rukouksen kautta todella menemme armoistuimen eteen, Jumalan eteen vapaasti. Ja oikeastaan olemme siinä aina, Jumalan kasvojen edessä Jeesuksen uhrin tähden. Hädässä saamme turvautua juuri siihen, Jumalan rakkauteen ja armoon Kristuksessa. Synnit on jo annettu anteeksi.

        Kommenttisi Jukalle herättivät ajatuksia, koska olen ajatellut iloa paljon viime aikoina. Se on aina olemassa, uskovan ihmisen ilo, joskus vaan syvällä sydämessä.

        Vastaa
    1. cetalena Artikkelin kirjoittaja

      Hei Jukka! Kiitos kommentistasi. Vasta huomasin linkin kotisivuillesi. Tutustun ajan kanssa. Luin uskonnollisuuden ongelmasta. Aitoutta todella kaipaan minäkin, ja todellista Pyhän Hengen osallisuutta, iloa ja vähän innostustakin. Eihän tämän kristityn elämän soisi olevan tasapaksua, eikä varsinkaan uskonnollista suoritusta. Ceta

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *