Jumalan teko, ja ihmisen teot

Jumalan teko, ja ihmisen teot

 

Usein vaivaudutaan heti, kun aletaan kirjoittamaan teoista. Silti moni on huomannut, että saa itsekin kuin salattua vireyttä huomattuaan olleensa jollekulle avuksi. Välillä jopa miettii, oliko tämän tapahtuman takana jokin johdatus, kun asiat etenivät niin ihmeellisellä tavalla. Teot tuottavat usein iloa itselle ja toiselle.

Jeesus tuli tehdäkseen Isänsä tekoja. Hän tekee niitä yhä. Opetuslapset saivat seurata aivan läheltä Jeesuksen arkista elämää, arvoja, sekä tunnustekoja ja ihmeitä. Ehkä he oppivat jotain noiden muutaman vuoden aikana, ja lisää myöhemmin Pyhän Hengen avattua sanaa ja ymmärrystä. Ennen muuta heistä tuli Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen todistajia.

Kansa kerääntyi usein Jeesuksen ympärille. Kapernaumissa nimenomaan tavallinen väki etsi Jeesusta ruokkimisihmeen jälkeen. Erityistä oli se, etteivät ihmiset etsineet tällä kertaa Jeesusta muuten ihmetekojen vuoksi, vaan koska he olivat tulleet ihmeen kautta ravituiksi. Nyt he tahtoivat tehdä Jeesuksen kuninkaakseen. Ja Jeesus pakeni tätä maallisen kuninkaan asemaa ja tehtävää, ja samalla kovin innokasta kansaa. Hän oli jotain aivan muuta kuin maallinen johtaja, ja hänen tehtävänsä äärettömästi korkeampi. (Joh. 6; 22-25)

Jeesus oli kulkenut pimeän, myrskyävän järven poikki vettä myöten kansan huomaamatta. Opetuslapset olivat menneet veneellä edeltä päin. Niinpä ihmisten löytäessä viimein Jeesuksen, he esittivät hänelle ensimmäisen kysymyksensä: ”Rabbi, milloin tulit tänne?”

Jeesus vastasi heille ja sanoi: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ette te minua sentähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sentähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi. Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava; sillä häneen on Isä, Jumala itse, sinettinsä painanut.” (Joh.6:26-27) Vastaus näyttäisi ohittavan täysin kysymyksen. Kuitenkin seuraava kysymys kertoo, että ihmiset ymmärsivät ehkä enemmän kuin näyttikään.

Niin he sanoivat hänelle: ”Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?” Jeesus vastasi ja sanoi heille: ”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt.” (Joh.6:28-29)

Tästä ei voi oikein muuta päätellä kuin sen, että ensimmäinen ja tärkein teko on uskoa ”häneen, jonka Jumala on lähettänyt”. Tämä ensimmäinen teko on se kaikkein vaikein ja kaikkein helpoin samalla. Se on kuin kamelin käyminen neulansilmän läpi. Se on ihmiselle täysin mahdotonta, mutta Jumalalle mahdollista. Jeesuksen ympärille kerääntynyt väkikin ikään kuin perusteli ajatuksiaan Vanhan Testamentin mannaihmeen avulla. Jeesus käänsi jälleen keskustelun itseensä: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei Mooses antanut teille sitä leipää taivaasta, vaan minun Isäni antaa teille taivaasta totisen leivän. Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän.” (Joh.6:32-33)

En yhtään ihmettele, että apostolit ovat selittäneet tekoja moneen kertaan kirjeissään äärimmäisen kiehtovalla tavalla, mutta silti vaikeankin tuntuisesti. Usein se on tapahtunut hyvin radikaalisti, koska uskolle on loukkaus, jos ihmisen teot sotketaan siihen mikä on Jumalan teko, ja joka ainoastaan voi sovittaa meidät Jumalan edessä. Siinä toistuu asetelma, jota pyrin alussa kuvaamaan. Katseemme ei helposti kiinnity ”häneen, jonka Jumala on lähettänyt”. Meille maalliset ovat näkyvämpiä, ja tekoinakin arvostamme usein sitä mistä hyödymme täällä ajassa. Iankaikkisuus saattaa tuntua etäiseltä ja vieraalta. Toisaalta uskossa löytynyt lepo Kristuksen työssä on niin kallisarvoinen asia, että se saa aikaan jopa kiivautta.

Tietäkää siis, että ne, jotka uskoon perustautuvat, ovat Aabrahamin lapsia. Ja koska Raamattu edeltäpäin näki, että Jumala vanhurskauttaa pakanat uskosta, julisti se Aabrahamille edeltäpäin tämän hyvän sanoman: ”Sinussa kaikki kansat tulevat siunatuiksi.” Niinmuodoin ne, jotka perustautuvat uskoon, siunataan uskovan Aabrahamin kanssa. Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia; sillä kirjoitettu on: ”Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee.” Ja selvää on, ettei kukaan tule vanhurskaaksi Jumalan edessä lain kautta, koska ”vanhurskas on elävä uskosta.” Mutta laki ei perustaudu uskoon, vaan: ”Joka ne täyttää, on niistä elävä.” Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme – sillä kirjoitettu on: ”Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu” – että Aabrahamin siunaus tulisi Jeesuksessa Kristuksessa pakanain osaksi ja me niin uskon kautta saisimme luvatun Hengen. (Gal.1:7-14)

Nyt tuli pitkä lainaus. Se tuli sen vuoksi, että minulla itselläni on jäänyt kuin nakertamaan mieleeni erään arvostetun teologin, naisen, sanat parin vuoden takaa: ”Uskovan täytyy edes yrittää noudattaa lakia.” Hän piti farisealaisena minun ajatteluani. Omissa sanoissani olin viitannut siihen, että pyydän herkkyyttä, että Jumala ilmaisisi oman Henkensä kautta rikkomukseni ja laiminlyöntini. Tahdon kulkea Jumalan lapsen ilossa ja vapaudessa eteenpäin.

Meissä tapahtui yllättävä ja väistämätön hengellinen yhteentörmäys. Minulta oli jo nostettu pois jokin painava ja uuvuttava yrittämisen kuorma, enkä sitä tahdo enää vastaanottaa. Tuossa hetkessä minulla ei ollut sanoja kertoa tästä, eikä mitään voimaa. En ollut edes fyysisesti toipunut uupumisestani.

Itselleni nousi keskustelumme aikana mieleeni juutalaisen ajattelun käsitys siitä, että lain täyttämisen yritys on riittävää. Sen puuttuvan, mikä väistämättä jää täydellisimmällekin lain suorittajalle vajaaksi, voi Jumala täydentää juutalaisen opin mukaan. Ei näin, koska tämä ajattelu vie täysin poispäin Kristuksen työstä. Eli pidinkö itse puolestani farisealaisena tämän teologin ajattelua? Hän ehkä ajatteli kuitenkin jotain sellaista, että synnintunto myös uskovalla herää lain sanojen äärellä. Uskosta ei saa tulla liian kevyttä tai itsestäänselvää. Hän oli seurannut eri seikkoja kuin minä, nähnyt muuta, ja opiskellut toisin. Kuitenkin koin jotain syvää erilaisuutta, ja juopaa ajattelussamme. Jouduin kuin suojaamaan uskoni ydintä, ja valvomaan sitä, että Kristuksen ristin työ pysyy keskuksessa.

Itsekin luen mielelläni lakia ja kehotusta Raamatusta. Silti teen sitä tunteakseni paremmin Jumalaa ja hänen tahtoaan. En oikein pysty sitä muussa mielessä tekemään. Se johtunee siitä, miten ymmärrän kristityn kasvun. Koen, etten voi lukea Raamattua edes osin kuin lakikirjaa tai oppikirjaa, kasvaakseni paremmaksi tai pyhittyäkseni. Tulen ainoastaan onnettomaksi ja epävarmaksi edetessäni tällä pohjalla. Liitän sanan äärellä oloni juuri Kristuksen tuntemiseen, ja salattuun yhteyteen, Kristuksessa olemiseen. Minulle syntyy herkästi kuin säikähdys sisälleni. Pelkään, etten riitä, etten kelpaa. Pelkään hylkäämistä. Usko ei ole ollut missään vaiheessa itsestään selvää, vaan ihmettä, jonka Jumala on synnyttänyt. Liikun aina haparoiden, kysellen, ja myös etsien ja janoten. Tuntuu siltä, että yhä enemmän tarvitsen turvaa ja ohjausta elämääni.

Minulle on hyvin läheinen tämä kehotus hebrealaiskirjeestä: ”Valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin”. Edellä on sanottuna jotain hyvin suurta: ”Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään. Todistaahan sen meille myös Pyhä Henki; sillä sanottuaan: ”Tämä on se liitto, jonka minä näiden päivien jälkeen teen heidän kanssaan”, sanoo Herra: ”Minä panen lakini heidän sydämiinsä ja kirjoitan ne heidän mieleensä”; ja: ”heidän syntejänsä ja laittomuuksiansa en minä enää muista.” (Hebr.10:14-17) Tämä on minulle kaiken pohjana.

En siis tahtoisi vain lyhyesti sanoa, että teot seuraavat uskoa. Siinä tulee ajatus, että usko ensin, ja tee sitten hyvää niin paljon kuin voit. Kyse on mielestäni armon liitosta ja uskon lahjasta, Kristuksessa elämisestä. Tekoja emme voi ehkä edes ymmärtää, saati siten tehdäkään. Niitä itsekin hämmästelemme. Valvominen ja rohkaiseminen on osa yhteistä matkantekoa, johon sisältyy rakkaus ja hyvät teot. Perusta on kuitenkin siinä, että kiinnitymme ”häneen, jonka Jumala on lähettänyt”.

 

Ceta Lehtniemi

15 vastausta artikkeliin ”Jumalan teko, ja ihmisen teot

  1. Keijo

    Lueskelin Cetan pohdintaa Uskosta ja teoista ja noita kommentteja, joita oli varsin runsaasti…Hyvin mielenkiintoista pohdintaa teeman äärellä ja hyvin paljon tekstit antoivat itsellenikin herätteitä. Ja arvelin, että josko jonkun herätteen tähän sanoitankin. Poimin tuosta Cetan, ainakin itselleni paljon merkinneen Raamatun kohdan ja ajatuksen..

    Ceta kirjoittaa: ”Niin he sanoivat hänelle: ”Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?” Jeesus vastasi ja sanoi heille: ”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt.” (Joh.6:28-29)
    Tästä ei voi oikein muuta päätellä kuin sen, että ensimmäinen ja tärkein teko on uskoa ”häneen, jonka Jumala on lähettänyt”. Tämä ensimmäinen teko on se kaikkein vaikein ja kaikkein helpoin samalla. Se on kuin kamelin käyminen neulansilmän läpi. Se on ihmiselle täysin mahdotonta, mutta Jumalalle mahdollista…”
    Jumalan teko, on, että uskomme häneen, jonka hän on lähettänyt. Kyllä tämä teksti on usein minua lohduttanut..Siis tämä on samalla tosiaan helppo, yksinkertainen ja vaikein..Miten on mahdollista tällainen logiikka? Samaan aikaan kun Jumalan pyhän tahdon/lain edessä, omantunnon, maailman ja paholaisen syyttäessä ( aivan oikeutetusti) alkaa pudota yhä syvempiin epätoivon ( kuten psalmisti..”syvyydestä minä huudan sinua..”) positioihin, niin kas, eteeni avautuukin Sana elävänä; ”On Jumalan teko, että uskon häneen”..Mikä valtaisa helpotus! On siis aina kyseessä Jumalan toiminta kun ihmisen katse kääntyy omasta sydämestä, teoista, syytöksistä, epätoivosta jne..Kristukseen ja noissa nimen omaan ristiinnaulittuun Kristukseen. Jumala on toimija ja ihminen hänen toimintansa kohde ja varskinkin ihmisen ollessa noissa vaikeiden tuntojen ja syytösten myrskyissä hänen toimintansa suhteessa Jumalaan enneminkin on vastusteleva ja välttelevä..Tulee aina mieleen Pietarin reaktio saatuaan runsaan kalan saaliin Jeesuksen lupauksen johdosta: ”..mene pois Herra, sillä minä olen syntinen mies”.. Meissä, meidän aatamillisessa luonnossamme lienee niin äärimmäisen syvässä ajatus, että Jumala kelpuuttaa meidät vasta kun olemme jollakin tavoin edes vähän kunnostautuneet ja parannelleet itseämme tai edes jotain hyviä tekoja pitäisi meillä olla jonkinlaisena mihin voisi hieman nojata..Tai pitäisihän edes jotain katumusta löytyä..Tällainen ajatus vastaa meidän omaa järkeämme, luontoamme ja logiikkaamme. Kun vain yritän parhaani, niin kyllä Jumala sitten loput hoitaa. Ja näin onkin kun operoimme ihmisen älyn puitteissa, mutta kun on kyse sydämestämme ja omastatunnosta silloin pätee toiset lait..”sydämellä on syynsä joita järki ei tunne”.. Mutta nämä ihmisen ajatukset ovat Jumalalle kauhistus. Jotenkin näinhän Paavali kirjoittaa, että se mikä on ihmisten mielestä suurta on Jumalan edessä kauhistus. Päättelen siis näin, että täytyy olla Pyhän Hengen työ kun Jumalan Sana tulee sillä tavoin sydämelleni eläväksi, että se saa siirtämään minun katseeni itseni ulkopuolelle Kristuksen uhriin. ”..kun Hän tulee näyttää hän maailmalle todeksi synnin, vanhurskauden (evankeliumin) ja tuomion (teksti löytynee Joh. 16)

    Usein olen miettinyt myös Ilmestyskirjan tekstiä, jossa Jeesus antaa arvioita eri seurakunnista. Mikä oli arvio Efeson seurakunnasta? Siellä oli varsin toimelias, ahkera seurakunta, moraalisesti hyvin ryhdikäs, selkärankainen ja kunnostautunut, minkä myös Jeesus noteerasi. Mutta yksi asia oli huonosti: ”olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi”..Ja ukaasi oli, että jos siihen ei seurakunta palaa, niin lampunjalan siirto voi tulla kysymykseen. Voimissaan kun on, siinäkin voi piillä omat vaaransa? Mietin, että lieneekö yhtäältä tuo Jeesuksen myönteinen arvio seurakunnan toiminnasta vastannut siihen, että teot ovat ihmisiä varten? Ihmissuhteissamme tarvitsemme toki toisten hyviä tekoja, mutta Jumala niitä ei tarvitse. Jumalalle kelpaa vain Kristuksen teko. Vai meneekö ihmisellä helpommin niin, että tarjoamme ihmissuhteissa uskoa ja Jumalan edessä tekoja? Mitä Jeesuksen mainitsema ensimmäinen rakkaus mahtaa tarkoittaa, johon hän kehoitti seurakuntaa palaavan? Mietin vastausta tähän mm. sen kautta kun saan herätyksen armon, tajuan että olen hädässä, syntinen, jolloin syntien anteeksiantamus ja armo tulevat kalleimmaksi asiaksi elämässäni. Haluaako Jeesus, että saan tämän pidettyä tuoreena? Enkö faktisesti ole edelleenkin ja jatkuvasti ilman Kristusta todellisessa vaarassa, olkoonkin että olen saanut armon olla uskossa vuosikymmeniä? Usko evankeliumiin; niin yksinkertainen ja helppo, että lapsikin voi sen ymmärtää ja kaikkein vaikein..Ja koska se toisaalta on niin helppo, niin siksikö siitä on tullut jotenkin itsestään selvyys, että siitä ei tarvitse jatkuvasti jauhaa ja siihen on niin tottunut? Herra armahtakoon, että en tottuisi evankeliumiin. Ehkä tämä on huono analogia; raikkaaseen vedenkin tuloon hanasta on niin tottunut, että sitä ei tule ajatelleeksi (ehkä kuitenkin joskus oikein janoisena siihen hieman kiinnittää huomiota), mutta kun sen tulo lakkaa tai siihen on sekoittunut myrkyllisiä aineita ja muuttunut juomakelvottomaksi, niin mitä ilmeisimmin silloin alan sen arvon ymmärtää? Ehkä juuri tästä ihmisluonnolle tyypillisestä toiminnasta johtuen Jumalan Sana pitää paljon sisällään aivan huikeita käskyjä ja ihanteita (olkaa täydelliset, niinkuin minun Isäni), joiden edessä toivon mukaan saamme särkyä ja murtua, mennä vararikkoon ja palata ensimmäiseen rakkauteen/evankeliumiin?

    Vastaa
    1. cetalena Artikkelin kirjoittaja

      Kiitos, Keijo! Saan paljon tästä pohdinnastasi. Hyvä, kun toit tähän keskusteluun ensimmäisen rakkauden tuolta Ilmestyskirjasta. Evankeliumin yksinkertaisuuden säilyttäminen aitona, ensimmäinen rakkaus, ja Jeesukseen kiinnittyminen ovat keskiössä. Nyt kysytään kaikkialla tekojen perään. On erilaisia liikkeitä, yksi liittyy juutalaisten tapojen ja juhlien ennalleen asettamiseen, toinen lain kuuliaisuuteen perustuviin kasvukursseihin, kolmas tavallaan imitaatioon Jeesuksen tekojen ja ihmeiden tahtomisen muodossa, ja yhteiskunta tahtoisi hyötypanoksensa kaikilta.

      Ja kun tähän tuo sen, että tahtoo vain iloita yksinkertaisesta arjen uskosta, niin on ehkä vähän outo tässä ajassa. Uskoa joutuu varjelemaan sekä ulkoa että sisältä nousevilta vaatimuksilta. Tässä kuitenkin on uskon lepo.

      Vastaa
    2. liisa

      Joitain näkökulmia tähän. Saa arvostella, ja olla myös eri mieltä. Keskustelu voisi jatkua.

      Efeson seurakunta oli tehnyt hyvää, ollut moraalisesi valveilla, myös jopa tunnistanut väärät profeetat. Se oli ollut kärsivällinen myös vastustuksen kohteena. Tämä ei siis ole välttämättä todisteena siitä, että pysytään rakkaudessa. Kaikki nämä kuitenkin ovat sellaisenaan hyviä asioita.

      Mutta jos ollaan tätä kaikkea ilman rakkautta, on mahdollista luisua uskonnollisuuteen, ja sen myötä ylpeyteen, kovuuteen, tuomitsemiseen. ”Mutta käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta.” (1.Tim.1:5)

      Jeesus ei tässä ole hylkäämässä seurakuntaa, eikä varmastikaan yksityistä uskovaa, vaan varottaa rakkaudella. Aina on parannuksen, itseensä menemisen, mahdollisuus. Siihen Jeesus kehottaa: ”Muista, mistä olet langennut, tee parannus—”

      Keijo, kirjoitti: – ”Haluaako Jeesus, että saan tämän (syntien anteeksiantamus ja armo kalleimpana asiana) pidettyä tuoreena? Enkö faktisesti ole edelleenkin ja jatkuvasti ilman Kristusta todellisessa vaarassa, olkoonkin että olen saanut armon olla uskossa vuosikymmeniä?”

      Jos olemme saaneet lahjaksi uskon Jeesukseen, emme sitä menetä, koska haluammehan pysyä siinä kiinni, ja aina palata Hänen eteensä. Jeesus sanoi: – Joh.10:28 ”Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni.” Tähän on pakko luottaa, koska Hän itse lupaa näin. Meillä on erilaisia aikoja ja koetuksia. Mutta Hän on uskollinen.

      Todellinen vaara mielestäni on tehdä uskosta Kristukseen pelkästään uskonto, teoriaa, selityksiä. Siihen voi luisua pikkuhiljaa. Keijo sanoo, että voimme tottua evankeliumiin, ja että Herra armahtakoon meitä siitä. Totta tämä, ja on tarpeellinen rukous.

      Suhde Jeesukseen on kuitenkin elävä suhde elävään persoonaan, elävään Jumalaan. Hän on pyhän Jumalan kasvot. Painopistehän ei ole siinä, että ymmärrämme tai osaamme kaiken ”oikein”, vaan siinä, että pysymme lähellä Jumalaa, ja annamme Hänen johdattaa elämäämme, ja puhua meille Sanansa kautta rohkaisun, lohdutuksen ja kehotuksen sanoja.

      Ja pysymme lähellä Häntä vain siksi, että Hän on meidät omakseen ottanut. Jumala rakasti ensin, lähetti Poikansa syntiemme sovitukseksi. Hänen armonsa pysyy iankaikkisesti. Hän pysyy uskollisena, vaikka me olisimme uskottomat. Hän etsii eksyneet, Hän itse kääntää meidät Jeesuksen puoleen, jos me alamme kääntyä poispäin Hänestä.

      Tämä on se Raamatun totuus, jonka varassa voimme levätä. Minun on pakko luottaa tähän, myös kaikenlaisissa koetuksissa. Tosin voimme sanoa, että lepäämme uskon varassa, tai armon varassa. On se niinkin. Mutta lopulta lepäämme Jumalan iankaikkisen rakkauden varassa, Hänen iankaikkisilla käsivarsillaan. Siihen sisältyy Hänen iankaikkinen armonsa, sekä se, että Hänen tahtonsa on johdattaa omansa perille.

      ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret.” (5.Moos. 33:27)

      Tosin ilman Kristusta olisimme todellisessa vaarassa, onhan se totta, mutta emmehän me ole ilman Häntä, koska olemme Hänen luoksensa tulleet. Hän ei hylkää, mikään ei erota meitä hänen rakkaudestaan, vaikka välillä tuntuu kuin hukkaisimme itsessämme olevan uskon, tai ajattelemme, että meidän tulee varjella uskoamme. Kyllä se on niin, että Hän Henkensä kautta varjelee meitä. Meillä ei ilman Häntä olisi uskon hiventäkään.

      Ensimmäiset teot tässä lienevät rakkauden tekoja. koska kyse on juuri siitä, rakkaudesta. Oletettavasti – vaikka Efeson seurakunta oli ulkoisesti mallikelpoinen – rakkaudessa ja nöyryydessä oli toivomisen varaa suhteessa lähimmäisiin, uskonveljiin ja sisariin, jopa siis vakavan varottamisen paikka. Nehän eivät ole tekoja kelvataksemme Jumalalle, vaan Hänen askelissaan kulkemista.

      Uskon koetuksiin joudumme myös väistämättä tässä maailmassa eläessämme, tässä synnin ruumiissa eläessämme. Koetukset vievät meidät syntisen paikalle. Se on paras paikka. Siinä olemme rakastavan Vapahtajan silmien alla, ja Hänen verensä puhdistaa meidät.

      Kirjoitit, Keijo, hyvin tästä: – ”Samaan aikaan kun Jumalan pyhän tahdon/lain edessä, omantunnon, maailman ja paholaisen syyttäessä (aivan oikeutetusti) alkaa pudota yhä syvempiin epätoivon (kuten psalmisti..”syvyydestä minä huudan sinua..”) positioihin, niin kas, eteeni avautuukin Sana elävänä; ”On Jumalan teko, että uskon häneen”.. Mikä valtaisa helpotus! On siis aina kyseessä Jumalan toiminta kun ihmisen katse kääntyy omasta sydämestä, teoista, syytöksistä, epätoivosta jne.. Kristukseen ja noissa nimen omaan ristiinnaulittuun Kristukseen.”

      Jumala pitää omistaan huolen, varmasti. Uskon perusta on edelleen ja iankaikkisesti Jeesuksen risti, ”- sana rististä on meille Jumalan voima”. Perusta on se, jonka varassa lepäämme. Mutta sitä perustusta ei olisi ilman Jumalan iankaikkista rakkautta. Jeesus antoi henkensä. puolestamme, Hän itse on perustus. Tämä on ensimmäinen rakkaus, näin ajattelen. Ja siitä seuraa meissä rakkaus Häneen, sekä lähimmäisiimme. Se on Hengen hedelmä, joka kasvaa meissä vähitellen, se ei ole raskauttava vaatimus, vaan siihen sisältyy myös ilo ja rauha.

      Tästä kaikesta ylistämme Häntä, Jumalan Karitsaa, jota Ilmestyskirjassa kuvaillaan moneen kertaan.
      Ilm.5:12
      ”Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan voiman ja rikkauden ja viisauden ja
      väkevyyden ja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen”.

      Vastaa
      1. Keijo

        Kiitos Liisa noista monista rohkaisevista ja monipuolisista ajatuksista! Kyllähän nämä kirjoitukset ja kommentit kun niitä hieman ajatuksen kanssa lukee, niin yleensä aina herättää paljon monenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä. Nostan tähän muutaman niistä..

        Liisa kirjoittaa: ”Jos olemme saaneet lahjaksi uskon Jeesukseen, emme sitä menetä, koska haluammehan pysyä siinä kiinni, ja aina palata Hänen eteensä. Jeesus sanoi: – Joh.10:28 ”Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni.” Tähän on pakko luottaa, koska Hän itse lupaa näin. Meillä on erilaisia aikoja ja koetuksia. Mutta Hän on uskollinen. ”

        Usko on todellakin lahja ja uskollinen Hän joka sen lahjoittaa..Hänen puoleltaan emme sitä siis taatusi menetä, kuten Jumala Israelin kansan kohdalla omalta puoleltaan piti liiton..Kansa sen sijaan oli uskoton..Liisa toteaa; ”haluammehan pysyä siinä kiinni ja palata aina Hänen eteensä”..Lause on yhtäältä kysymyksen muodossa ja hyvä niin, koska vastaa enemmän tätä ihmisen pään todellisuutta. Sillä ehkä meissä on erityisesti koetusten (mihin Liisakin viittaa) keskellä tilanne, että haluammeko sittenkään? Jeesus kysyi tätä opetuslapsiltaan; ..”tahdotteko tekin mennä pois”..Ja missä tilanteessa ja mikä olikaan Jeesuksen puheen sistältö? Tilanteessa joka oli useimpien mielestä kovaa puhetta..Mikä oli kovaa puhetta? ”Jos ette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo Hänen vertaan ei teillä ole elämää.” Siis kristillisen uskomme ydin on aina jollekin puolelle meistä kovaa puhetta. ”.”Ei ollut Hänellä muotoa johon me olisimme mielistyneet”.. kuvaa Jesaja 53..Paavali toteaa galatalaiskirjeessä: ”..se evankeliumi jota julistan ei ole ihmismielen mukaista”..Ja tässä hän siis kirjoittaa galatian kristityille vs. suruttomille pakanoille..

        Eräs ajatus noihin koetuksen hetkiin liittyen nousee laulun/virren sanoista: ”synnit poissa autuutta oi, synnin maassa ken käsittää sen voi”..Tässä on mielestäni jotain aivan käsittämättömän upealla/kauniilla ja syvällisellä/lohdullisella tavalla runollisesti kuvattu tätä ihmisydämen ristiriitaa ja jännitteisyyttä mistä mielestäni Paavalikin puhuu gal.kirjeessä kun hän puhuu lihan ja hengen välisestä taistelusta; ”liha taistelee henkeä vastaan ja henki lihaa vastaan”..Ovat siis sodassa keskenään..Virren sana- käsittää onkin varmaan ajatuksella valittu, koska sana kuuluu mielestäni ihmisen ymmärryksen/älyn/järjen osastoon..Usko ja luottamus taas sydämen ja omantunnon puolelle..Tämä kaikki jännitteisyys ja ristiriita, taistelu, niin vaikeaa kuin se välillä onkin, niin on toisaalta Jumalan Sanan mukaan yhtäältä varsin lohdullista..Koska elämäähän on vain siellä missä kipuja, koetuksia, ristiriitoja, lankeemuksia jne., eletään, koetaan? Siis on elämän merkki. Kuollut ei reagoi. Paavali toteaa, että olitte kuolleet rikoksiinne ja vain meidän ulkopuolinen Jumala voi kuolleen herättää ja varmaan myöskin pitää hengissä..”Hän joka on alkanut teissä hyvän työn, on sen vievä päätökseen”…Näin varma siis on lupaus..Ja kuitenkin samainen Paavali toteaa Timoteuskirjeen lopussa..”minä olen juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt”.. Ts. Paavalil antaa ymmärtää, että uskon voi myös menettää..Siis ikäänkuin kaksi toisensa poissulkevaa näkökulmaa? Tämä on kuten monet kokeneet Raamatunopettajat Luther ym., toteavat, että nämä kaksi kuuluu yhteen, ne ovat samaanaikaan läsnä. Menee siis mielestäni kategoriaan; syntinen-vanhurskas, laki -evankeliumi, elämä -kuolema, valo- pimeys, epäilys -usko/luottamus, murhe-ilo jne. Jeesus aloittaa vuorisaaransa (eikä varmaan sattumalta) autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta ja jatkaa autuaita ovat muhreelliset sillä he saavat lohdutuksen..Siis ollaan varsin hyvässä seurassa silloinkin kun sydämessämme koemme tätä köyhyyttä ja murhetta…Ja varmaan meille ihmisille olennaista on, millaisen vastauksen tähän murheeseen ja köyhyyteen annamme? Menemmekö hänen luokseen, joka ei ketään heitä ulos, siis ei mitään ehtoja hänen tykökäymiseen..Vai lähdemmekö pois kenties pettymyksestä itseemme tai pelosta, että vieläkö hän meitä sietää? Turhaan ei heprealaiskirje kirjoita/kehoita: ”käykäämme uskalluksella armon istuimen eteen saadaksemme armon avuksemme oikeaan aikaan”..Vaatii siis rohkeutta uskallusta, mistä on myös hyvä käytännön kuvaus Esterin kirjassa, jossa hän uhmaa kuningasta ja todellisessa kuoleman vaarassa käy hänen eteensä..

        Vastaa
  2. Maria

    Kiitos että jaat Jeesuksen tuntemustasi. Ei sen kalliimpaa ole, sillä Hänen varassaan on kaikki, mitä tarvitsemme elämässä ja kuolemassa, ja ikuisuutta varten. Eihän meissä olisi henkäystäkään ilman Häntä, ja kaikki on saanut alkunsa Hänen kauttaan. Tunnustimmepa sitä tai emme, on Hän kiinnostunut elämästämme aina yksityiskohtia myöten, ja kaipaa yhteyteensä.

    Liisa:

    ”Kyse oli henkilökohtaisesta suhteesta, luottamuksen heräämisestä. Tämä mies näki sydämeni, Hän tiesi, että minua pidetään syntisenä, ja silti Hän osoitti minulle armollisuutta, – olen vain kalastaja tai tullimies, ja Jeesus valitsi minut seuraansa, tuli jopa kotiini!”

    Pidän erikoisesti tuosta ”luottamuksen heräämisestä.” Ihan totta. Ja tietenkin henkilökohtaisesti. Tulee mieleen ihmiset jotka elivät silloin ja jotka elävät nyt. Kuinka monen luottamus on rikottu jo varhain. Tässä syntiinlangenneessa maailmassa se on jopa väistämätöntä. Jo pieni lapsi voi kokea hyvin syvästi sen, ettei aikuisiin voinutkaan luottaa. Täydellisen turvallinen vanhempi joka kantoi rinnoillaan, taikka reppuselässä, paljastuukin henkilöksi joka tuottaa myös pettymyksiä, ja tuskaa. Samoin voi käydä suhteessa opettajaan, seurustelukumppaniin, aviopuolisoon, ystävään jne. kuten hyvin tiedämme. Ja jossain vaiheessa on tunnustettava sekin, ettei itsekään ollut aina luottamuksen arvoinen. Tämä voi nostaa kovan tuskan sisimpään. En onnistunut osassani olla isä, olla äiti, olla ystävä, uskottu jne. Onneksi näihin kaikkiin kipuihin on olemassa suloinen lääke, joka löytyy Jeesuksen armahduksesta.
    Se, että yhtäkkiä pitäisi alkaa luottaa Jumalaan, taitaa olla meille mahdottomuus. Mutta Jeesus osaa ja voi synnyttää meihin uskon ja luottamuksen itseään kohtaan. Hän on sitkeä, ja nöyrä, ja tosissaan. Ja sitä alkaa uskoa, että todella ihan oikeasti on olemassa Persoona, joka ei hylkää, joka rakastaa ehdoitta. Sillä rakkaudella, jota ei tästä maailmasta löydy. Ja jonka armollisen ristintyön varassa uskaltaa elää myös kipujensa keskellä. Turvassa.

    Liisa jatkat:

    ”Tämä mies näki sydämeni, Hän tiesi, että minua pidetään syntisenä, ja silti Hän osoitti minulle armollisuutta, – olen vain kalastaja tai tullimies, ja Jeesus valitsi minut seuraansa, tuli jopa kotiini!”

    Tämä on se juttu. Uskallan kirjoittaa tämän, koska oma kokemukseni todistaa sen puolesta. Ettei Jeesus kaihda syntisten seuraa, vaan etsii juuri sitä. Ja Hän tahtoo tulla arkemme keskelle. Hän valitsee seuraansa, pysyvästi. Ei niin, että katsotaan nyt ensin miten käyttäydyt. Vaan pitääkseen lähellään koko loppumatkan, niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Niin myötä-kuin vastamäessä. Vaikka itse emme onnistuisikaan läheskään aina sitä muille olemaan.

    Kirjoitit hyvin: ”Siitä seurasi usko, parannuksen teko, halu seurata tätä miestä, joka tuntee minut, ja silti osoittaa käsittämätöntä rakkautta. ”

    Tuo parannuksenteko sana on ollut mulle vaikea. Kun on yrittänyt niin paljon parannella itse itseään, ja ollut välillä pelkoa täynnä, tuomiontunteessa, ihan vereslihalla, loppuun ajettuna. Mutta tässä asiayhteydessä siitä tulee jotakin vapauttavaa. Rakkauden kohteena voi alkaa kokea katumusta omasta pahuudestaan. Kun saa hyvää, vaikka ei ole sitä ansainnut. Katkeruus ja pettymykset voivat alkaa sulaa pois pikkuhiljaa, myös kyyneleinä. Syntyy uutta. Oma sisin pehmenee Jeesuksen silmien lämmössä. Armahdus vapauttaa kiristyneen, taakoitetun omantunnon painolasteista. Aikanaan myös armahtamaan muita.

    Kuvaat niin suloisesti Jeesusta ja Hänen kanssaan elämistä, haluan liittää loppuunkin tekstiäsi:

    ”Jeesuksen tunteminen on Hänen rakkautensa tuntemista, yhä syvemmin, olisiko näin? Tunnemme Hänet meidän puolestamme henkensä antaneena ristiinnaulittuna Jumalan Karitsana, Jumalana, joka tuntee sisimpäni kaikki loukot, joka tahtoo armahtaa, johdattaa, auttaa kaikkina päivinä, antaa rauhansa ja ilonsa.

    Ajattelen, että kuva Jeesuksesta on se, millä tavalla koen Hänet henkilökohtaisesti. Suhde on yksilöllinen ja elävä samalla tavalla kuin kahden persoonan suhde muutenkin. Tietty saan kuvan Hänestä myös evankeliumeita lukiessani. Sisäisesti tunnen Hänen läheisyytensä usein lukiessani Raamattua. Hänen Sanansa rauhoittavat, lohduttavat, ja myös nuhtelevat. Koen Hänen läheisyytensä myös käsittämättömänä rauhana ahdistuksenkin keskellä. (Marian pikkulisäys: ja silloinkin kun ei koe sitä, voi luottaa, että Hän on kanssamme, eikö niin, koska Sana sanoo niin, ja on ehdottoman luotettava. Hän ei voi uskollisuuttaan kieltää, silloinkin kun me olemme uskottomat.)

    Jeesuksen sanat, tai Paavakin kirjeiden ohjeet, eivät ole lakia sillä tavalla, että niitä noudattamalla ”kelpaisin” Jumalalle. Hänen sanansa ovat minulle tienviittoja. Nuhtelukin tulee rakkaudesta käsin. ”Älä mene sinne, tule kanssani tänne, rakastamaan, tekemään kanssani Jumalan valmistamia tekoja. Kaikki on valmiina. Rakastan sinua, älä pelkää, olen kanssasi.”

    Vastaa
    1. liisa

      Vastailen nyt lyhyesti, vaikka paljon mielessä, joten varmaan jatkuu., kun ehdin. On vaan täsmennettävä/selvennettävä hiukan edellistä.

      Pikkulisäyksesi suluissa on hyvä ja myös todella tarpeen: – ” ja silloinkin kun ei koe sitä (rauhaa), voi luottaa, että Hän on kanssamme, eikö niin, koska Sana sanoo niin, ja on ehdottoman luotettava. Hän ei voi uskollisuuttaan kieltää, silloinkin kun me olemme uskottomat.”

      Kyllä, juuri niin. Vaellamme uskossa, emmekä näkemisessä, emmekä myöskään kokemisessa. Kokemukset vaihtelevat. Rauhasta tai hyvästä olosta tms. hyvin positiivisesta kokemisesta voi tulla uskonelämän keskipiste, jota tavoitellaan. Ja sitten ollaan ehkä siinäkin ajatuksessa, pelossa, että kun en koe rauhaa, jotain onkin pielessä. Hyvä, että huomautit asiasta.

      Kyllä, Jeesus on kanssamme silloinkin, kun emme koe rauhaa, hyvää oloa, vaan jopa päinvastoin. Hän lupaa olla, varsinkin silloin. Hän ei jätä milloinkaan, eli kokemus rauhasta ei ole todistus siitä, että silloin Hän on lähellä, mutta muulloin kauempana.

      Maailmassa on ahdistus, sanoi Jeesus. Se on totisinta totta. Sitä emme pääse pakoon. Mutta Hän on voittanut maailman. Hän antaa oman rauhansa. Jotenkin se kaiken keskellä kuitenkin on olemassa jossain syvällä, vaikka en pysty sitä esim. ahdistukseni takia tuntemaan itsessäni, vaan päinvastoin, rauha kokemusmielessä on tyystin kadonnut.

      Kuitenkin ahdistavissa tilanteissa tai vaiheissa eläessäni olen aivan yllättäen saanut sisimpääni rauhan, joka on yllättänyt. On kuin äkkiä huomaisin huojennuksekseni, että edelleen kuljenkin oikeaa polkua, vaikka luulin olleeni eksynyt, Herra onkin tuossa vähän matkan päässä, lähelläni, Hän ei jättänytkään eksyksiin, vaan kulki, ja kulkee, kanssani pahan paikan läpi.

      Turvallisuuden tunne valtaa sydämen, mieli huojentuu. Asia, joka aiheuttaa ahdistusta, ei ole kadonnut mihinkään, mutta näkökulma on. Jumala viisaudessaan hoitaa asiaani. Ehkä rauha-sanan tilalle voisi laittaa juuri tuon, turvallisuus, – kuin pelästyt lapsi olisi pääsyt Isän syliin. Pelottava asia ei kadonnut, mutta olen turvassa, iankaikkisten käsivarsien suojassa.

      Jotain tällaista? Todella, Jumalan sanaan voimme luottaa. Se on ainoa, mihin todella voimme luottaa. Tunteisiimme emme, niillä emme voi mitata uskomme aitoutta, määrää, tai vahvuutta. Eli – Herra on aina lähellä, tuntui, miltä tuntui.

      Ei tämä nyt ihan lyhyesti tullutkaan.

      Vastaa
      1. liisa

        Taas tuli virheitä. On nyt kyllä skarpattava! Eli korjaan, – jäi lause ja ajatus kesken:

        ”Asia, joka aiheuttaa ahdistusta, ei ole kadonnut mihinkään, mutta näkökulma on.” No, siis näkökulma ei ole kadonnut—-. Korjattuna:

        ”Asia, joka aiheuttaa ahdistusta, ei ole kadonnut mihinkään, mutta näkökulma on muuttunut. Saan siirtää katseeni, ajatukseni, minua rakastavaan kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Hän viisaudessaan hoitaa asiaani.”

        Ehkä muut painovirheet annatte vaan anteeksi.

        Vastaa
    2. liisa

      Paljon olisi kommentoitavaa kirjoitukseesi. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin kysymys parannuksenteosta. Kerrot, että se on vaikea sana, koska: – ”Kun on yrittänyt niin paljon parannella itse itseään, ja ollut välillä pelkoa täynnä, tuomiontunteessa, ihan vereslihalla, loppuun ajettuna.”

      Kokemus on ollut samansuuntainen minullakin. Yrittäminen, pelko, tuomiontunne. Katumuskin on tuntunut vaikealta asialta. Tosin on joutunut todella oikeasti katumaan monia asioita. Kuitenkaan mitään tehtyä en saa sillä tekemättömäksi, sanoja sanomattomiksi, tai tehdä jotain, joka jäi tekemättä.

      Ajatukset pyörivät päässä: – Olisi pitänyt, – ei olisi saanut, – miksi kävi niin, voi minua—! Daavid sanoi: – ” syntini on aina minun edessäni”. Se on tuntunut tutulta. Ja: – ”totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka”. Se on tuntunut ahdistavalta.

      Ja sitten kaivelee itseään, muistelee syntejään, – niitä kyllä saa muistumaan, jos haluaa. Olenko tarpeeksi jo nähnyt totuutta itsestäni? Entä ne salatut alueet? Näenkö ne oikein, näenkö ne kaikki?

      Kun joku asia on noussut omalletunnolle, siitä on ollut vaikea päästä eroon. Mikä tahansa, joskus ihan pienikin juttu. Joku puhuisi myös turhasta syyllisyydestä. Turhaa tai todellista, syyllisyydentunnetta kuitenkin, rangaistuksen pelkoa lähinnä.

      Parannusta voi tietty tehdä yksittäisten syntien kohdalla, jos joku asia on tullut synniksi, tai sen nähnyt synniksi (kuten Sakkeus) ja pyytää voimaa siinä pysymiseen. Mutta ne synnin juurakot? Ei minusta ole parannuksentekijäksi, samat katkeruuden ja napinan versot eivät vaan lakkaa kasvamasta. Miksi kävi niin, miksi Jumala, et johdattanut toisin, miksi et varjellut? Miksi niin kova koetus, että sisimpään on jäänyt mm. kaunaa ja anteeksiantamisen vaikeutta? Eihän niitä saa uskovassa olla!

      Mikäpä neuvoksi? Sanot asian kauniisti, paremmin ei sitä voisi sanoa: – ”Rakkauden kohteena voi alkaa kokea katumusta omasta pahuudestaan. Kun saa hyvää, vaikka ei ole sitä ansainnut. Katkeruus ja pettymykset voivat alkaa sulaa pois pikkuhiljaa, myös kyyneleinä. Syntyy uutta. Oma sisin pehmenee Jeesuksen silmien lämmössä. Armahdus vapauttaa kiristyneen, taakoitetun omantunnon painolasteista. Aikanaan myös armahtamaan muita.”

      Näin olen saanut myös minä kokea. Olen rakkauden kohteena kokonaisuudessani. Koko syntiä tuottava minäni on Hänen rakastavien silmiensä edessä. Kaikki teot, tekemättä jättämiset, väärät ajatukset, motiivit, – kaiken Hän näkee. Hänen valonsa paljastaa selvästi, missä olen elänyt niin, kuin ei olisi pitänyt. Olen siitä vastuussa.

      Odotan ja pelkään rangaistusta, moitetta, ja saankin osakseni rakkautta ja armoa. ”Minä olen sen kaiken kantanut ristille! Älä pelkää!”

      Ja sydämeni on taas täynnä kiitollisuutta, ja tahtoa elää enemmän sen rakkauden mukaan, joka on minua kohdannut, johon minutkin on kutsuttu. Kyyneleitä on ollut paljon. Katkeruus todella sulaa, pettymysten ja hylkäämisten, luottamuksen särkymisten haavat alkavat parantua.

      Kirjoitit todella rohkaisevia sanoja, – tosia sanoja, kiitos niistä:

      ” Mutta Jeesus osaa ja voi synnyttää meihin uskon ja luottamuksen itseään kohtaan. Hän on sitkeä, ja nöyrä, ja tosissaan. Ja sitä alkaa uskoa, että todella ihan oikeasti on olemassa Persoona, joka ei hylkää, joka rakastaa ehdoitta. Sillä rakkaudella, jota ei tästä maailmasta löydy. Ja jonka armollisen ristintyön varassa uskaltaa elää myös kipujensa keskellä. Turvassa.

      Ja myös: – ”Tämä on se juttu. Uskallan kirjoittaa tämän, koska oma kokemukseni todistaa sen puolesta. Ettei Jeesus kaihda syntisten seuraa, vaan etsii juuri sitä. Ja Hän tahtoo tulla arkemme keskelle. Hän valitsee seuraansa, pysyvästi— Niin myötä-kuin vastamäessä. Vaikka itse emme onnistuisikaan läheskään aina sitä muille olemaan.”

      Miten suunnattoman lohduttavaa tämä on. Tämä on myös minun kokemukseni.

      Vastaa
  3. Maria

    Kiitos, että jaat tuntojasi näin. Tätä painia taitaa käydä todella moni. Ja hienosti avaat uskon ja tekojen välistä todellisuutta, ja toisaalta tekoja uskon seurauksena. Minulle pomppasi esiin silti seuraava lauseesi:

    Ceta: ”Katseemme ei helposti kiinnity ”häneen, jonka Jumala on lähettänyt”.

    Olen joskus miettinyt tunnistaisinko Jeesuksen jos Hän eläisi nyt. Ehkä etsisin katseellani komeampaa, karismaattisempaa miestä.Hukkuisiko Hän massaan minulta. Jäisinkö jonkun vetävämmän jalkojen juureen. Vai kuulisinko sittenkin Hänen puheensa,sanansa. Tunnistaisinko tuon sisäisen puhtaan kauneuden. Totisuuden ja lempeyden, sen ihmeellisen tuntemisen, joka Hänen sydämestään kumpuaa.On erilaisia ilmestyksiä Jeesuksesta. Ja ihmeet joita Hän teki, halutaan toistaa tässä ajassa. Suurempiakin halutaan. Millainen jeesuskuva meillä on, sitä toisinaan hämmentyneenä kyselee. Hänestä taas kertoo Raamattu, ettei Hän katso eikä näe kuten ihminen näkee. Hän näkee sisimmän, näkee sydämeemme. Jeesusta kiinnostaa siis sisäinen ihmisemme.Entä voiko Jeesuksen tuntea sekä ulkoisesti että sisäisesti? Olen huomannut, että voi kiintyä myös omaan kuvaansa Jeesuksesta. Kuin oman sielunsa peiliin.Jopa ikoniin. Millaiseen Jeesukseen olen itse kiintynyt, ja vastaako se sitä Jeesuskuvaa jonka Raamattu antaa. Näitä on vuosien mittaan saanut pohtia. Ja jano Jeesuksen tuntemiseen jatkuu edelleen…haluaisin silti juurtua Häneen ennen kaikkea ristiin naulittuna.Siinä on pelastukseni.

    Vastaa
    1. cetalena Artikkelin kirjoittaja

      Tarkoitin toki perustaa, ja mihin suuntaamme huomiomme, ”katseemme”. Luonnollinen ihmisemme on kovin altis kiintymään maan päälliseen ja näkyväiseen, suureenkin ja voimakkaaseen. Ja evankeliumi on aivan toisenlaista, siinä näemme nisunjyväntien. Tätä suunnilleen tarkoitan sanoillani. Kansa kiinnitti huomion siihen, että sai syödäkseen, jo erämaavaelluksen aikana kansa sai mannaa taivaasta. Kuitenkin Jeesus on se elävä leipä, jonka Jumala on lähettänyt taivaasta iankaikkiseksi pelastukseksemme.

      Vastaa
      1. Maria

        Aivan totta Ceta, niin tarkoitit, perustaa. Ja mihin suuntaamme huomiomme.Osasit kuvata hyvin tarkoitusperiäsi, ja taisin olla vastauksessani itse vasta hahmottamassa jotakin, mitä yritin sanoa … Kiitos myös tästäkin vastauksestasi. Olen iloinen siitä, että jaat arvokasta kokemustasi kirjoituksessasi, ja erityisesti sen kuinka kaiken paineen keskellä olet turvannut armoon.
        Kirjoitit: ”Koen, etten voi lukea Raamattua edes osin kuin lakikirjaa tai oppikirjaa, kasvaakseni paremmaksi tai pyhittyäkseni. Tulen ainoastaan onnettomaksi ja epävarmaksi edetessäni tällä pohjalla.”

        Ymmärrän tämän. Mutta kuinka olenkaan langennut tähän silti omissa tilanteissani, joissa jonkinasteinen vaatimuksenhenki on alkanut vaikuttaa. Raamatusta tulee lakikirja ja kuin ohje yltää ylös Kristuksenkaltaisuuteen. Siihen elämään, jossa Jeesus nähdään ensisijaisesti esikuvana, eikä syntiemme sovittajana, ja Armahtajana.
        Raskas kokemus on sekin, että on saattanut tiedostaa puutteensa jo hyvin kipeällä tavalla, ja ehkä juuri niihin tuntoihin on saattanut tulla vaatimusta vielä jonkun ihmisen taholta. Silloin on alkanut sortua omiin ponnistuksiin, ja muuttumisyrityksiin. Yrittänyt täyttää mittaa jonkun lähimmäisen edessä. Ja koska yhteys taikka teot eivät ole lähteneet armon pohjalta, on vain paha mieli seurauksena.

        Kirjoitit kauniisti armoa avaten: ” Liitän sanan äärellä oloni juuri Kristuksen tuntemiseen, ja salattuun yhteyteen, Kristuksessa olemiseen…Kyse on mielestäni armon liitosta ja uskon lahjasta, Kristuksessa elämisestä. Tekoja emme voi ehkä edes ymmärtää, saati siten tehdäkään. Niitä itsekin hämmästelemme. Valvominen ja rohkaiseminen on osa yhteistä matkantekoa, johon sisältyy rakkaus ja hyvät teot. Perusta on kuitenkin siinä, että kiinnitymme ”häneen, jonka Jumala on lähettänyt”.”

        Kiitos näistä, juuri näin. Toivon sinulle iloa uskon lahjoittamasta armosta, ja juuri tuosta siunaavasta yhteydestä, läheisyydestä, joka sinulla on Jeesuksen kanssa. Pidetään armosta lujaa kiinni erityisesti vaatimusten paineissa, Herra auttakoon meitä siinä.

        Kirjoittaessani edellistä kommenttiani, mietin inhimillisen karisman ja Jeesuksen persoonan välistä eroa. Taisin ajatella kuinka tässä maailmassa ja seurakunnassakin voi olla puhujalla kiusaus tehostaa vaikutustaan eri menetelmin. Erityiset tehokeinot voivat kiinnittää huomion ensisilmäyksellä. Esim. ihmeiden ylenpalttinen suitsuttaminen, taikka pumppaava puhuminen, jossa etukäteen kerrotaan kuinka Pyhä Henki todella nyt toimii ja tekee sitä ja tätä. Toki ollaan myös kaikki erilaisia persoonia, ja saahan oma persoonallisuus näkyä. Se on ihan piristävää. Mutta tosiaan mihin tähdätään? Mihin halutaan kiinnittää huomio? Mietin siksi miten itse suhtautuisin nyt Jeesukseen, olisinko niin tämän viihde/elämyskeskeisen ajan sokaisema, etten näkisikään Häntä sinä, joka Hän todella on. Olisiko joku toinen vienyt huomioni, kun se näyttäisi niin vetävältä ja tehokkaalta touhulta. Kirjoitit totuuden: ” Luonnollinen ihmisemme on kovin altis kiintymään maan päälliseen ja näkyväiseen, suureenkin ja voimakkaaseen.”

        Koen suurta pienuutta yrittäessäni kuvata nyt Jeesusta, ja sitä mitä tarkoitan. Sanani ovat vajavaisia, ja on kuin en pystyisi ilmaisemaan sitä erityisyyttä mikä Hänessä on. Mutta ajattelen Jeesuksen nöyryyttä ja sitä hiljaista voimaa, jonka aistin Hänessä Sanasta. Hän ei varmaankaan esiintynyt ulkoisesti jotenkin mahtipontisena tai prameana, mieluumminkin tavallisena, jopa vaatimattomana. Kuitenkin arvovaltaisena, ei ollut kuultu eikä nähty Hänen kaltaistaan. Hän on niin aito ja tosi, ja yhtä sanojensa kanssa. Todellinen rakkaus, joka ei etsinyt omaansa. Vaan uhrasi ristillä itsensä, ja ajatteli loppuun asti meidän parastamme. Rakastan Johanneksen evankeliumia. Jeesuksen persoona tulee esiin jotenkin syvemmin kuin muissa. Vaikka kaikki ovatkin arvokkaita, ja kaikkea Sanaa tarvitaan.

        Vastaa
        1. cetalena Artikkelin kirjoittaja

          Kiitos, Maria. Oikein hyvin kirjoitat. Minulle on jotenkin niin ajankohtaista nämä kaikki, etten jaksa kovin paljon keskustella. Joudun tai saan ihmetellä vain sitä, että usko on tullut minuun. Ja pyrin erottamaan tämän kaikista vaatimuksista. Jatkan kyllä jossain vaiheessa viestisi loppuosan aihepiiristäkin. Nyt en pysty siihen.

          Joudun kuin palaamaan, tyytymään, omiin tavallaan ”vikaan” osuviin leivisköihini, kun ajattelen ihmisten tarpeita ja hätää. Tähän tilanteeseen toi suurta lohtua saamani palaute runoistani.

          Vastaa
          1. Maria

            Olet niin aito, ihanaa.Toivon osaavani kunnioittaa sinun prosessiasi. Kaikki mitä läpi käyt, ja missä menet on arvokasta, ole vain siinä missä olet. Herra tuntee sinut, ja olet Hänen rakkautensa kohde. Kuten meidänkin:) Olemme käyneet läpi isoja alueita. Mietin olisiko tarpeen nyt levätä ja pysähtyä hetkeksi…

          2. cetalena Artikkelin kirjoittaja

            Näen kauniita kuvia 🙂 Minulla on vaiheeni. Nyt en sentään katoa mihinkään. Mutta jatkakaa ihan rauhassa. Pidän siitä.

    2. liisa

      Hyviä kysymyksiä, Maria. Tätä olen myös miettinyt:
      ”Hän näkee sisimmän, näkee sydämeemme. Jeesusta kiinnostaa siis sisäinen ihmisemme. Entä voiko Jeesuksen tuntea sekä ulkoisesti että sisäisesti? Olen huomannut, että voi kiintyä myös omaan kuvaansa Jeesuksesta. Kuin oman sielunsa peiliin. Jopa ikoniin.”— ja:

      ”-Vai kuulisinko sittenkin Hänen puheensa, sanansa. Tunnistaisinko tuon sisäisen puhtaan kauneuden. Totisuuden ja lempeyden, sen ihmeellisen tuntemisen, joka Hänen sydämestään kumpuaa.”

      Kun Jeesus tapasi ihmisiä, – Sakkeuksen, syntisen naisen, opetuslapsensa, he tunnistivat Jeesuksessa rakkauden, totuuden ja armon. Kyse oli henkilökohtaisesta suhteesta, luottamuksen heräämisestä. Tämä mies näki sydämeni, Hän tiesi, että minua pidetään syntisenä, ja silti Hän osoitti minulle armollisuutta, – olen vain kalastaja tai tullimies, ja Jeesus valitsi minut seuraansa, tuli jopa kotiini! Siitä seurasi usko, parannuksen teko, halu seurata tätä miestä, joka tuntee minut, ja silti osoittaa käsittämätöntä rakkautta.

      Jeesuksen tunteminen on Hänen rakkautensa tuntemista, yhä syvemmin, olisiko näin? Tunnemme Hänet meidän puolestamme henkensä antaneena ristiinnaulittuna Jumalan Karitsana, Jumalana, joka tuntee sisimpäni kaikki loukot, joka tahtoo armahtaa, johdattaa, auttaa kaikkina päivinä, antaa rauhansa ja ilonsa.

      Ajattelen, että kuva Jeesuksesta on se, millä tavalla koen Hänet henkilökohtaisesti. Suhde on yksilöllinen ja elävä samalla tavalla kuin kahden persoonan suhde muutenkin. Tietty saan kuvan Hänestä myös evankeliumeita lukiessani. Sisäisesti tunnen Hänen läheisyytensä usein lukiessani Raamattua. Hänen Sanansa rauhoittavat, lohduttavat, ja myös nuhtelevat. Koen Hänen läheisyytensä myös käsittämättömänä rauhana ahdistuksenkin keskellä.

      Jeesuksen sanat, tai Paavakin kirjeiden ohjeet, eivät ole lakia sillä tavalla, että niitä noudattamalla ”kelpaisin” Jumalalle. Hänen sanansa ovat minulle tienviittoja. Nuhtelukin tulee rakkaudesta käsin. ”Älä mene sinne, tule kanssani tänne, rakastamaan, tekemään kanssani Jumalan valmistamia tekoja. Kaikki on valmiina. Rakastan sinua, älä pelkää, olen kanssasi.”

      Jeesuksen sanat kuulen jo Vanhassa Tesamentissa, kaikki armon sanat, lohdutuksen sanat, ja myös tuomion sanat. Hän vie minut syntisen paikalle, saadakseen armahtaa, viedäkseen eteenpän sitä polkua, joka vie perille. Joskus on erämaakin välissä.

      Koko ajan Hän on sama Jeesus, joka kärsi julman kuoleman syntieni tähden. Miksi en Häntä seuraisi? Hänellä ovat iankaikkisen elämän sanat. Hän myös elää Isän oikealla puolella rukoillakseen puolestani.

      Totta on, että mistä tahansa hengellisestä asiasta voi tulla vain kuva, Jeesuksestakin. Tai armosta tai tai rauhasta. Selitetään, mitä armo on. Ja omaksutaan selitys. Mutta armo onkin koettavissa oleva Jumalan ominaisuus. Sen seurauksena on rauha, ei levottomuus, ei pelko, vaan levollisuus ja ilo, todellisuudessa elämä, joka on Kristuksessa.

      Se on yhtä tosi kuin auringon valo, kuin sade, joka saa siemenet itämään keväällä. Ne eivät hyödytä minua, vaikka osaisin selitttää tarkkaan, mitä ne ovat. Vanha vertaus, mutta minusta hyvä. Ei olisi elämää, ellei aurinko olisi olemassa, ei tapahtuisi mitään kasvua, ellei olisi sadetta.

      Emme eläisi todella, ellei Jeesus olisi kuollut puolestamme, jotta armon aurinko paistaisi, ja Hänen lahjoittamansa iankaikkisen elämän vesi virvoittaisi.

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *